Silloin Klaus Baas, joka piteli yhä hänen kättänsä, puristi sitä ja
sanoi lyhyesti ja vaativasti: "Sanokaa sitten, milloin teidän tällä
viikolla sopii lähteä kävelylle... pitkälle, kauaksi aikaa, kahden
kesken?"
Sanna katsoi häneen ja lausui verkalleen ja arastellen: "Minnekä
sitten?"
"Minne vain tahdotte!"
Sanna rypisti ajatuksissaan tiukasti kulmiaan ja sanoi: "Voin huomenna
illan suussa lähteä eräälle vierailulle vaikka Hochkampiin."
Klaus Baas vastasi heti: "Tavataan siis huomenna kello seitsemän
asemalla ja mennään sitten johonkin puistoon! Eikö niin, neiti Sanna!"
Ja hän veti vaativasti hänen kättään puoleensa.
Sanna tunsi toisen kädestä ja silmistä, että väkivaltainen voima veti
Klaus Baasia hänen puoleensa. Ja hän koetti ylpeästi puolustautua, ja
hänen silmänsä loistivat suurina kalpeista kasvoista.
Silloin Klaus Baas näki, että Sanna rakasti häntä, ja mahtinsa tuntien
hän sanoi: "Te tulette, Sanna!"
Sanna seisoi suorana kuin patsas ja katsoi kalpeana häneen,
kuolonvakain silmin. Ja sitten hän yhtäkkiä ojensi kätensä ja puristi
Klaus Baasin kättä lujasti, kuin sanoakseen: Se on päätetty!... Ja
käännähti ja nousi verkalleen ylös portaita.
Klaus Baas meni vallan viistopäänä onnesta kotiinsa ja istahti pöydän
ääreen äitiään vastapäätä ja johteli häntä harhapoluille ja kerskahteli
tavalliseen tapaansa. Tuo ilkkuna vaikutti aina Antje Baasiin kuin
kalkkunaan punainen väri ja hän oli heti valmis heristämään
hiilipihtejä ja muistuttamaan St. Paulin päivästä ja surkeasta matkasta
kotipuoleen ja kuudesta pojan avioliittovuodesta; kaikki, mitä muut
Baasit ja hän olivat hullutelleet, äiti luetteli pojalle. Mutta nyt
pojan korskea into vain nousi äidin pilkatessa!
Huomisiltana, herkkänä, kauniina toukokuun iltana, odotti Sanna Eschen
jo sovitulla paikalla Klaus Baasia ja tervehti häntä hyvin totisesti,
mutta suuttumusta tai karttavaa ei hänen kasvoillaan enää huomannut. Ja
he juttelivat rauhallisesti kaikellaisista pikku asioista ja kävelivät
Elbelle päin.
Puistoon saavuttua ilta hämärtyi, ja heidän oli nyt mukavampi kävellä.
He poikkesivat kapeammalle sivupolulle, joka vei Elben rannikkoa
pitkin. Sattumalta kosketti Klaus Baas silloin Sannan käteen, ja nyt
hän otti neitoa kädestä eikä päästänyt sitä enää, joten he kävelivät
käsitysten. Edessä kattoivat suuret sadepilvet jokea ja himmensivät
laajalti veden kalvon. Joen takana häämötti maisema siniharmaassa,
pehmoisessa udussa, mutta alhaalta virrasta leyhyi heitä kasvoihin
heikko, kostea länsituuli. Jonkun aikaa astelivat he vaieten ja
lepuuttaen silmiään avarassa, kauniissa luonnossa; mutta sitten alkoi
Klaus Baas kertoa lyhyesti vanhemmistaan ja lapsuudestaan ja
nuoruudestaan sekä avioliitostansa ja sen purkaumisen syistä, ja
mainitsi lopulta myös Doris Rotermundin. Sanna kulki pää kumarassa ja
käsi Klaus Baasin kädessä. "En voi erehtyä enää niinkuin ensi kerralla
erehdyin", sanoi Klaus Baas, "sillä nyt tunnen itseni ja tunnen myöskin
erään naisen ja tiedän, että te olette minun toivoni mukainen. Mutta
sitä en tiedä, mitä te arvelette, Sanna."
Sanna tunnusti hiljaisella äänellä: "Se on kaunista tuo, ja suurta...
että kerrotte kaikesta noin rauhallisesti... ja luonnollisesti... Äiti
kirjoittikin kyllä minulle, että te olitte niin luonnollinen ja koruton
ihminen."
"Äitinne autteli siis minua suosioonne!" sanoi Klaus Baas.
"Tietysti", vastasi Sanna. "Syy on hänen!" -- ikäänkuin sanoakseen: Hän
se möi minut sadasta markasta.
Klaus Baas purskahti nauruun ja sanoi: "Se ei ole totta, Sanna Eschen!"
Ja hän pudisteli ja heilutteli hänen kättänsä, ja Sanna salli hänen
sillä leikitellä ja katseli viisaasti hymyillen eteensä.
"Mutta käykäämme taas asiaan", jatkoi Klaus Baas. "Saanko kysyä teiltä
erästä seikkaa?"