"Niin... Hän teki minulle tarjouksia, mutta en voinut sietää häntä.
Minä en halunnut ylimalkaan enää nähdä häntä. Jätin hänet... Ja
sitten..." Nyt katseli Sanna alas tanssisaliin.
"Tuli hän", jatkoi Klaus Baas, "joka seisoo tuolla nurkassa pienen,
mustaverisen rouvan kanssa. Ja minusta tuntuu kuin hänen nimensä
pitäisi olla herra Ylikäytävä. Ja te astutte ylikäytävälle ja unohdatte
sen... Ja nyt, jos haluatte, mennäänkö tanssimaan yksi lancier? Niin
voimme, vanhat, hyvät tutut, mukavasti katsella toisiamme. Mutta teidän
täytyy murheesta huolimatta näyttää hilpeältä. Pyydän sitä ensiksi
itseni puolesta, sillä olen tehnyt teille tuttipullosta alkaen vain
hyvää. Ja toiseksi teidän itsenne, sillä en antaisi Ylikäytävän
ylvästellä!"
Sanna nousi ja oikoi pukuaan ja hengitti syvään ja katsoi ihmetellen
Klaus Baasia. "Mitä kummia voikaan tapahtua portailla levähtäessä", hän
sanoi. "Te oikein rohkaisitte minua!"
"Se on tietty se", vastasi Klaus Baas. "Se lankesi luonnostaan: vanha
tuttavuus on salavoima! Vyötäisillänne on hakaneula mennyt aivan
paikoiltaan... Tohdinko? Auttamista näkyy vain riittävän!!"
Sanna vastasi nauraen: "Ja Herra Jumala, mitä olen kanssanne jutellut!
Kuinka tulin niin tuttavalliseksi!"
"Mitäpä sitten!" sanoi Klaus Baas. "Mennään nyt vaan... ne alkavat jo!"
Tanssin jälkeen he vetäysivät taas hiukan sivummalle ja jäivät
seisomaan suuren vaatekaapin viereen. Silloin alkoi Sanna uteliaasti,
hiljaisella äänellä kysellä liikkeen pulmallisista päivistä vuosi
sitten, ja Klaus Baas kertoi minkä mitäkin. Sanna kuunteli ja tarkkasi
virkuin silmin hänen huuliansa ja hänen silmiänsä. Ja kun Klaus Baas
lopetti, niin hän antoi kätensä jäädä hänen kyynäskoukkuunsa kuin
ystävän; ja silloin kysäisi Klaus Baas ovelan onnellisena: "Onko minun
nyt jättäminen teidät?"
"Niin, jos tahdotte minusta päästä", vastasi Sanna luonnollisesti ja
viattomasti.
Silloin pudisti Klaus Baas nuhdellen päätänsä ja sanoi lämpimästi: "Sen
toki tiedätte, neiti Sanna, että olen teidän seurassanne mielelläni."
Sitten he pujottausivat vierasparven läpi ja tervehtivät tuttuja, ja
Sanna ei katsonut enää herra Ylikäytävää, joka istui yhä nurkassa,
puhellen pienen, tumman rouvan kanssa. Ja nyt hän esitti Klaus Baasin
vielä uudestaan eräälle nuorelle rouvalle, vanhalle ystävättärelle,
sanoilla: "Et tullut tietystikään äsken ajatelleeksi nimeä, Lene. Tämä
on nyt se herra Baas, sama, joka silloin oli Tuddin ja minun kanssa
Laura tädin luona, kun hän maalasi profeettoja. Ja sitten Intiassa
veljeni kanssa, ja tuli viime vuonna siihen kauheaan aikaan Arthurin
sijaiseksi liikkeesen. Hän se on."
Ystävätär naurahti ja vastasi: "Sen tiedän jo omista kertomuksistasi,
pöhkö parka! Sekä suullisista että kirjeistä! Niin, hän se on! Entäpä
sitten?"
"Entäpä sitten?" toisti Sanna arastellen, ja katseli totista
teeskentelevää ystäväänsä ja Klaus Baasin riemusta hohtavia silmiä, ja
hätääntyi: "Niin, entä sitten, hyvä Jumala?... Hän on nyt vaan hän...
ja" -- puna tummeni yhä hänen poskillaan -- "on niin rakastettava... Ja
sinun kanssasi en puhu kymmeneen vuoteen, nokkahauki!!"
Ja sitten he menivät toisten tuttujen luo ja erosivat vähäksi aikaa, ja
Klaus Baas tanssitti häntä vielä kerran.
"Kuinka te tanssitte hyvin!" huudahti Sanna.
"Se on suku-avu", vastasi Klaus Baas. "Ja kävin sitä paitsi
tanssiyliopiston Blankenesessa perämieskurssilaisten kanssa. Silloin
olin kahdenkolmatta. Siitä on nyt kymmenen vuotta."
Sanna katseli häntä tutkivasti ja sanoi: "Taisitte olla silloin koko
hulivili."
"Niinhän olette tekin, Sanna!" vastasi Klaus Baas. "Istuu niin
suruissaan äsken rapulla! Ja nyt nauraa niin että helähtelee!...
Naurakaas vielä: sitä kuulee mielikseen!"
Klaus Baas olisi halunnut saattaa hänet toisten Eschenien kanssa
kotiin, mutta kävikin niin, että Sanna jäi loppuyöksi taloon vieraaksi.
Seuraavana päivänä ajatteli Klaus Baas työn lomassa, kuinka hän ajaisi
kyllin ripeästi ja tarmokkaasti tuota niin hyvin alettua suurta asiaa.
Ja hän päätti konttoriajan loputtua lähteä heti Sannan äidin luo ja
kysyä hienosti, kuinka neiti eilisiltana oli viihtynyt.
Hämärissä hän kiiruhti Eschenin taloa kohti ja oli jo kadun toisella
puolla oven kohdalla, kun Sanna heilahti kotoaan ulos portaille:
hänellä oli yllä hieno, valkea pusero ja korkea, jäykkä kaulus sekä
sininen miesten kaulaliina ja kova hattu ja väljä vaippa. Hurmaavan
puhdas olento, pää hieman etukumarassa, suu hieman avoinna, käynti
jäykänlainen ja polvet ponnahtelevat, -- se tapa tuli Englannin
naisista.
Kiireissäänkin Sanna huomasi hänet ja seisattui yhtäkkiä niin että
helmat huiskahtivat ja antoi hänelle reippaan tuttavallisesti kättä, ja
tarkasteli hämärissä uteliaasti hänen kasvojaan, kirkkain, vilkkain
silmin -- ja löysi kai niissä kaiken saman, mikä oli eilen häntä
miellyttänyt, sillä hän kuunteli tyytyväisyyden lumousta loistaen Klaus
Baasia, joka kertoi aikoneensa käydä hänen luonaan. Ja hän nousi jo
hänen kanssaan pari porrasta kotiovelle, mutta sisäportaiden edessä hän
pysähtyi ja sanoi:
"Mutta sehän olisi tyhmää! Äidin luona on juuri pari tätiä!"
"Mutta minä tahdon jutella teidän kanssanne", sanoi Klaus Baas
itsepäisesti. "Emmekö voisi kävellä yhdessä hiukan?"