Sanna vilkaisi nyt häntä jo hiukan epäluuloisesti: tarkoittikohan tuo
totta vai kujeiliko? Ja sanoi sitten: "Äitini on kirjoittanut melkein
joka kirjeessä teistä... että te teette niin hirveästi työtä ja olette
niin kovin totinen... ja onnettomasta avioliitostanne... Ja nyt en
voinut edes aavistaa, että te voisitte kuunnella tällaista joutavaa
lorua, ja voisitte olla niin häijy, ja yleensä niin inhimillinen."
Klaus Baas nyykäytti hänelle ystävällisesti päätänsä ja vastasi: "Häijy
pitääkin ihmisen olla! Muuten hän on väritön! Kertokaa nyt lisää. Aivan
kunniallisesti ja suoraan."
Sanna katseli häntä vielä epäröiden. Mutta kun Klaus Baas vaativasti
sanoi: "No, yks kaks: nyt!!" niin Sanna alkoi: "Niin... sitten minä
täytin kahdeksantoista vuotta... Ja silloin, se oli totta! Hän oli eräs
herra, niin, nimi... doesn't matter[91]... sanotaan vaikka tuo käsipuu.
Tapasin herra Käsipuuta usein seuroissa: me tytöt pidimme hänestä
kaikki ja liehuimme kaikki hänen ympärillään, ja monet haaveksivat
varmaan häntä miehekseen. Ja minä ajattelin, että hän tietysti
tarkoittaa minua ja ottaisi minut. Niin meni pari vuotta ja minä olin
jo kahdenkymmenen, ajattelin yhä: hän se on, ja nyt hän tulee! Mutta
yhtäkkiä hän meni kihloihin erään ystävättäreni kanssa. Minut
kutsuttiin häihin. Mutta minä menin jo etukäteen ja sanoin
ystävättärelle, että en voinut tulla: täytyi lähteä eräälle matkalle.
Hän arvasi kyllä, miten hullusti asiani olivat, ja itki tähteni. Mutta
minä nauroin. Mutta ulkona yksin minä itkin!... Nyt on heillä pikku
poika, näin sen äskettäin kadulla, hän jo kävelee, suloinen miehen
alku! Niin... se oli se herra Käsipuu, puoli tusinaa tyttöjä toivoi
tietääkseni häntä..."
Sanna katseli jäykästi tanssiviin ja hänen tiukasti sulettuja, kauniita
huuliansa väristi salainen tuska.
"Ja sitten?" kysyi Klaus Baas ystävällisesti ja varmasti.
"Sitten", jatkoi Sanna verkalleen, "viime talvena tuli Meksikosta
takaisin eräs kaukainen tuttu, liikemies hänkin. Sanottakoon nyt vaikka
tuo liista, herra Liista... Hän ei ollut paha mies: me vietimme useat
tunnit oikein hupaisesti yhdessä, punaviiniä edessä, ranskaa puhellen,
hän osasi sitä paremmin kuin minä. Mutta hän oli niin... mitenkä minä
nyt sanoisinkaan... sellainen huikelo, niin lattea: tosiaankin kuin
mikä pitkä ja ohut liista. Hän taipui aina toisten ajatuksiin ja
mielipiteihin. Ihmiset sanoivat hänestä: hän on harvinaisen hyvä mies.
Hyvä mies! Mutta mitä minä sellaisella miehellä? Ja olipa hän
itserakkaan typeräkin, huomatakseni. Hän luuli esimerkiksi, että
kahdenkolmatta vanha tyttö ei ole kokenut mitään: oli vain haaveillut
ja toivonut taivaasta ottajaa. Sellainen hupsu! Hän esimerkiksi ei
tiennyt, mitä altruismi on."
"En tiedä minäkään", tokaisi Klaus Baas kuivasti.
"Ettekö?" hämmästyi Sanna. "Kuinka se on mahdollista! Ettekö tekään
sitä tiedä?" Ja katsoi Klaus Baasia tutkivasti. "Mutta te olette aivan
erilainen kuin hän... Te olettekin lapsesta saakka saanut tehdä työtä
ja pestä aina pensseleitä... Luulen, että kun teillä olisi aikaa, teitä
viehättäisi juuri sellainen..."