Tehtävä, johon hän oli ryhtynyt, ei ollut helppo. Joskus hän jo
ajatteli, ettei se onnistuisikaan. Pulmallisia olivat kirjeet, joita
lähetettiin Intiaan ja joissa selvästi ja kuitenkin varovasti
ilmoitettiin, kuinka kireällä asiat oli olleet, miten toivottomalta
liikkeen pystyssä pysyminen kaikista oli näyttänyt ja miten se nyt
toistaiseksi oli pelastettu, ei ainoastaan omaisuus, mutta, tarpeen
tullen puhuen tai vaieten, myös liikkeen arvo. Ja raskaita olivat ne
hetket, jolloin hän sai vastauksen: oli ryhdyttävä uudestaan
selvittämään milloin mitäkin seikkaa ja pysyttävä itse muka syrjässä,
kuitenkin tietoisena omasta tarkoituksestaan ja työstä.
Monessa suhteessa oli H.C. Eschenin liike näinä viimeisinä kuutena
vuonna tullut hänelle vieraaksikin; paljon oli muuttunut tai uutta
ilmestynyt. Hänen täytyi useasti kysellä ja udella muilta, ja
työskennellä paljon enemmän kuin muut, ja hänen työnsä oli
hitaanlaista. Viikkoja vieri, ennenkuin hän tunsi toimen perinpohjin ja
hallitsi sen. Osakas tuli araksi ja haluttomaksi ja kivulloiseksi eikä
monena päivänä edes käynyt konttorissa.
Ne olivat tukalia kuukausia. Monasti paloi tuli konttorihuoneistossa
Katherinenstrassen varrella aina yömyöhään, ja vuoteellaankaan Klaus
Baas ei ollut saada unta, kovalla vuoteellaan, jonka hän oli teettänyt
näytehuoneeseen: hänestä tuntui varmalta, että hän nyt oli tuhonnut ei
ainoastaan vähäpätöisen omaisuutensa, vaan myös liikemiesarvonsa ja
tulevaisuutensakin. Sellaisilla hetkillä hän nurkui katkerasti
kohtaloaan. Eikö jo hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ollut kymmenen
kertaa vaivalloisempi kuin varakkaiden lasten? Eikö hän ollut tahtonut
auttaa ystävävainajansa äitiä? Ja nyt: haaksirikko?
Mutta huomenna hän jo uurasti yhtä älykkäänä ja sitkeänä ja pelastui
jokapäiväisistä pulmista; ja hän kirjoitteli Intiaan tyyniä ja hyvin
varmoja ja samalla varovaisia ehdotuksia saadakseen Arthur Eschenin
jäämään sinne pitemmäksi aikaa; ja osakkaalle hän sanoi: "Ette taas
näytä oikein terveeltä! Menkäähän nyt kävelemään vaan." Ja koetti
irroittaa häntä liikkeestä ja samalla saada hänestä kannattajan.
Väliin hän meni rouva Eschenin luo tekemään asioista selkoa. Mielellään
hän olisi viettänyt jokaisen joutohetkensä siinä tutuilla öljykuvilla
koristetussa salissa, pakinoiden yksinäisen rouvan kanssa, jonka päässä
oli niin paljon tervettä ja voimakasta elämänviisautta; mutta hän
ajatteli, että parasta on pysyä loitommalla vielä. Ja hän tuli
säännöllisesti vain kerta viikossa sinne, ja oli rouvaa kohtaan hyvin
kunnioittava, rehellisestä sydämestänsä, ja se näyttikin Baasissa aina
varsin edulliselta. Hänet otettiin joka kerta ystävällisesti vastaan,
ja rouva keskusteli hänen kanssaan firman tilasta ja pojan ja miniän
kotiin tulosta, omaisista, jotka olivat kuolleet, ja omasta
nuoruudestaan. Vähitellen hän tuli tuttavalliseksikin ja mieltyi Klaus
Baasin miehekkyyteen ja älykkään hillittyyn sävyyn ja kävi noutamassa
rakkaittensa valokuvat hänelle näyttääkseen. Tytärten valokuva kädessä,
-- Gertrud oli siinä kaksitoista- ja Sanna kuusivuotiaana, -- kertoi
Klaus Baas sitten lapsuudestaan ja pensselinpesu-ajasta: miten Gertrud
oli pannut jalkansa hänen niskalleen ja kuinka hän oli lämmittänyt
pikku Sannalle maitopulloa. Rouva hymyili ja katsoi silmät vesissä
vuorotellen kuvaa ja Klaus Baasia, ja muisti sitten tytärtensä hänestä
kertoneen; ja hän nousi ylös ja meni hakemaan valokuvan, jonka Sanna
oli nykyisestä paikastaan lähettänyt. Ja äiti kiitteli tyttären suoraa,
tervettä luonnetta: "Hiukan pikkuviisas hän on kyllä, niinkuin kaikki
lapseni. Se johtuu siitä, että olen pitänyt niitä sangen varhain
uskottuinani! Mutta mihinkä olisin minä poloinen joutunutkaan, jollen
niin olisi tehnyt!" Klaus Baas heltyi noita kapeita, pieniä kasvoja
katsellessaan, noita teräviä, kirkkaita silmiä, joista loisti samalla
tuli ja suuri äly, ja suun vahvoja juonteita. Ja vitkaillen hän ojensi
kuvan jälleen äidille ja sanoi: "Hän tulee yhä enemmän äitiinsä."
Käsittämättömän ajatusyhtymän kautta hän johtui samassa puhumaan
entisistä vuosistansa ja kertoi harvakseen avioliitostaan.
Poismennessään hän oli kyllä hyvillään, kun rouva Eschen oli hänelle
ollut niin ystävällinen, mutta usein häntä kuitenkin kiusasi yhä
ajatus, ettei vallasnainen sittenkään ollut hänelle kyllin ystävällinen
eikä pitänyt häntä suinkaan vertaisenansa: sen hän luuli huomanneensa
kerran, kun eräs rouvan tuttu nuori mies kävi siellä samaan aikaan kuin
hänkin. Tuon nuoren, joustavan vieraan kanssa, joka jutteli niin
hauskasti monista yhteisistä tutuista ja kyseli kursailematta, kuinka
"Sanna", hänen lapsuuden toverinsa, voi, äiti seurusteli paljon
luontevammin ja luottavammin kuin hänen. Ja synkän tympeänä ja sisu
kuohuen Klaus Baas hautoi tätä ajatusta ja lopuksi hänen iski päähänsä:
kuinkahan rouva Eschen sitten ällistyisikään, jos minä tohtisin pyytää
Sannan kättä! Ja entä veli sitten -- ja hänen hieno rouvansa! Omasta
puolestaan hän kyllä pärjäisi tytön silmissä, sen hän tiesi! Sannan
kasvot... ja nuo terävät, kimaltavat silmät... ja niinkuin Klaus Baas
hänet muisti: elinvoimainen, rauhallinen, omapäinen... varmaan hän oli
oikea nainen... ja hän... hän oli mies! Ja tiesi, mitä nainen rakasti!
Sen huomaisi Sanna varmaan... Kaunis hän oli ja terve!... Mutta mitäpä
se auttaa: minun täytyy kärsiä lapsuuteni tähden, siksi etten ole
"perheestä."
Ja eräänä sumuisena joulukuun päivänä tuli Arthur Eschen rouvineen
Intiasta.
Tuo hieno ja heikonlainen herra, joka puheenparsissa ja liikkeissä oli
muka englantilaisen kylmä ja verkkainen, enemmän kuin oli hänen
luonteensa mukaistakaan, ei tiennyt miten kohdella Klaus Baasia,
rotevaa ja asiallista ja varovaisen rauhallista ja rehevää tulokasta,
joka oli pelastanut hänen omaisuutensa ja kunniansa, kun jo koko suku
menetti mielenmalttinsa ja kun hän itse, suurimman edesvastuun alainen,
oli matkustanut huolettomasti ja vaikeuksia arvaamatta ulkomaille. Hän
sanoi Klaus Baasille kohtalaisen ystävällisesti, että hän oli nyt
merkillisen sattuman kautta jo toisen kerran joutunut näyttelemään
hänen sukunsa kohtaloissa merkillistä osaa, ja puhui sitten Klaus
Baasin työn liikepuolesta, joka "ei ollut vailla vaikeuksiakaan." Ja
ehdotti hänelle toistaiseksi sopimusta, jonka mukaan Klaus Baas saisi,
paitsi pientä vakinaista palkkaa, suhteellisen osan voitosta ja kelpo
koron sijoittamastaan omaisuudesta. Prokurasta ei vielä ollut puhetta.
Sopimus vivahti aivan väliaikaiselle; mutta Klaus Baasista oli
viisainta myöntyä siihen toistaiseksi sellaisenaan.
Päällikön tulo lisäsi suuresti töitä. Ilmeni, että hän oli
työskennellyt straiteilla ahkerasti. Alkuajoista, jotka hän oli
viettänyt Singaporessa, ei ollut tosin paljoa tulosta; mutta se paha
sähkösanoma, joka oli sommiteltu ja lähetetty maaliskuun 7:ntenä
päivänä, oli herättänyt hänessä koko synnynnäisen maailmanmiehen
vaiston ja kauppiastarmon. Hän oli huomannut, että paitsi kaikellaisten
tehdastavarain kysyntää, joita kauppahuone oli siihen saakka itämaille
välittänyt, myös metallin kysyntä oli siellä viime aikoina kasvanut,
tarjoten hyviä keinottelutilaisuuksia. Oli sitä paitsi koetettava vielä
yritystä, jota Eschen senior oli jo aikaisemmin menestyksellä
aloitellut: nimittäin sikäläisten raaka-aineiden, tinan, kuparin ja
ryytien, tuontia kotimaahan. Eräiden Singaporessa oleskelevain
asiamiesten kautta saatiin tämän tarkoituksen toteuttamiseksi
solmituksi uudet sopimukset.
Niissä touhuissa meni talvi; osakas oli sairaalloinen, hänen luistaan
ei viimekeväinen pelästys ottanut erotakseen, ja ikäänkuin sopien Klaus
Baasin kanssa hän vetäysi yhä syrjemmälle työstä ja neuvotteluista.
Klaus Baas istui nyt sairaan kompuksen pöydän ääressä, joka oli
päätoimiston oven pielessä, varovaisena ja hillittynä sanoissa ja
teoissa, ja aprikoi, pysyisikö hän nyt tosiaan tässä vai saisiko
lähtöpassit ja koreat kiitokset heti kun Arthur Eschen oli päässyt
liikkeestä selville ja hommannut rahaa ja uuden miehen, niin että
tulokas voi omaisuuksineen ja sangen kohtuullisine palkkioineen
poistua. Silloin hän olisi kiipelissä! Hän oli jo kahdenneljättä
ikäinen ja -- suistuapa silloin pois tältä elämän uralta: silloin ei
olisi hyvät edessä! Olisi silloin hankittava Arthur Eschenin
suosituksilla jokin liikejohtajan toimi tai kirjanpitäjän paikka tai
etsittävä itse osakas ja perustettava vähillä varoilla ja vähällä
luotolla oma pieni liike.
Hänet kutsuttiin kaksi kertaa talven kuluessa Harvestehudeen,[84]
Arthur Eschenin hienoon kotiin, ja hänet otettiin kohteliaasti vastaan
ja herra taputti häntä ystävällisesti olalle ja esitti hänet muille
vieraille herra Baasina, "joka matkalla ollessamme asettui
sijaiseksemme." Klaus Baas huomasi, ettei rouva pitänyt häntä juuri
tavallista kirjanpitäjää kummempana: hän oli vain ollut paikan
puutteessa ja käytti hyväkseen tilaisuutta. Ja nyt häntä oli pakko
kunnioittaa pitokutsuilla! Ja hän huomasi, että Arthur Eschenin rouva
koetti saavuttaa erään vieraan herran suosiota, joka kuului haluavan
ruveta suurellaisella pääomalla osakkaaksi johonkin edulliseen
liikeyritykseen.
Silloin hän tuli usein alakuloisena äidin luo, joka vielä omalla
tavallaan nöyryytteli häntä. "Oletpa tainnut taas istua omilla
pöksyilläsi tuleen", hän sanoi ja naurahti pilkallisesti, vaikka hänen
naurussaan oli tosin jo, kuta vanhemmaksi hän tuli, mukavaa
veitikkamaisuutta. "Aina on sinulla porsas pussiin menossa, mutta
sitten luiskahtaa kärsä kädestä. Niin kävi silloin kun sinä läksit
kuutilta St. Pauliin, ja kun menit kotipuoleen kihlaamaan Suse
Garbensia, ja kun palasit Intiasta ja viime vuonna kun tulit tänne. Ja
niin sinulle käy nytkin!"
Ja äiti katsoi häntä harmailla, kylmillä silmillään halveksuen, aivan
kuin nähden hänet jo kerjäläisenä. Mutta silloin alkoi poika kerskua ja
vannoskella: "Enkö muka ole tehnyt jo tarpeeksi, minä? Jos tahdon niin
voin ostaa vaikka tilan Heisterbergistä! Onko ollut yhtään Baasia,
jolla on ollut kahdenneljättävuotiaana sellaista omaisuutta ja joka on
ylimalkaan kohonnut näin korkealle? Minä... Kyllä minä vielä"...
"Kyllä sinä... Senaattori sinusta tulee!" sanoi äiti ja nyykäytti
kylmästi päätänsä.
Silloin Klaus Baas purskahti nauruun ja meni äidin luo ja silitteli
hänen poskeaan ja tuli kehumisestaan hyvälle tuulelle. Vaaleatukkainen
Hanna istui vihkojansa korjaamassa ja katsoi ihmetellen ja hymyillen
noita kahta merkillistä ihmistä, joiden keskinäinen rakkaus ilmeni niin
omituisella tavalla.
Mutta iltaisin vuoteessaan aprikoi Klaus Baas taas huolissaan, minkä
keinon hän keksisi, ettei tulisi selvältä radalta suistetuksi, kun oli
kerran sille päässyt. Eschenin nuori rouva oli hänen vastustajansa, se
oli päivän selvää. Ja Arthur Eschen oli hienolle vaimollensa melkein
kaikessa alamainen. Marianne Eschen, vanha rouva, oli kyllä
suosiollinen häntä kohtaan, mutta ei ollut takeita, riittikö sitä
suosiota niin paljon, että hän olisi huolinut Klaus Baasin pikku
pääomineen ja työkykyineen liikkeen osakkaaksi, koska liike nyt
tarvitsi lujaa työvoimaa: Arthur Eschenin into ei näet ollut sitkeää ja
alkoi jo Hampurin seurahyörinässä lamautua. Ja vaikkapa vanha rouva
olisi halunnutkin, niin hän ei voisi mitään, jos poika tekisi tenän.
Sellainen oli nyt asian laita! Se oli huono! Kuinka se korjata? Mitä
oli tehtävä?... Ja siihen pulmaan jouduttuaan hänen mieleensä
muistuivat Sanna Eschenin älykkäät silmät: niitä hän sai ihailla vähä
väliä kuvasta, joka oli vanhan rouva Eschenin salissa, sohvapöydällä
tuttujen öljyväritaulujen alla. Ne silmät katselivat niin selvinä ja
voimakkaina, ikäänkuin sanoakseen: Minä kyllä tiedän, mitä tahdon!
Mutta mitä hän tahtoi? Sellainen viisas ja vakava, kolmenkolmatta
ikäinen tyttö... kai hänelle oli jo tehty useitakin tarjouksia... Mutta
hän ei ollut tavannut vielä yhtäkään oikeaa miestä: älykästä ja
voimakasta, häntä itseään ylempää... Sitä miestä hän odotti, kirkkaan
tyynesti, mutta samalla kärsimättömästi.
Kun hän sitten kerran lauantaina kello viiden tienoissa istui tapansa
mukaan rouva Eschenin salissa ja kysäisi sattumoisin Sanna-neidistä,
niin toi rouva hänelle hymyillen kirjeen, jonka oli saanut edellisenä
päivänä tyttäreltänsä. Sanna neiti kirjoitti siinä voimakkaalla,
vapaalla käsialalla, jollaista sen ajan tytöt alkoivat käyttää, --
silloin he juuri saivat enemmän liikuntavapautta, joten monistakin
heistä kehittyi jo nuorina persoonallisuuksia, -- kirjoitti suoraan ja
selvästi ja tuoreesti minkä mistäkin, mitä oli uudessa maassa nähnyt ja
kuullut. Ja kirjoitti olevansa sanomattoman hyvillään kun jo kuukauden
päästä pääsee rakkaan äiti kultansa luokse. Ja hän oli pistänyt
lopuksi: "Ja mitä kuuluu sitten sille sinun Klaus Hinrich Baasillesi?
Kummallista, mitä ihmisestä voi tullakaan! Onko sillä yhä se
myyränkarvainen pää? Se oli hänessä ainoaa mainittavaa!"
Klaus Baas nauroi niin että hänen kasvonsa säteilivät ilosta ja sanoi:
"Onpa se uskalikko! Pitääpä opettaa häntä hiukan itseäni
kunnioittamaan."
"Minä luulen, että hän kunnioittaa tarpeeksi", sanoi äiti. "Siksi hän
pilkkaa."
"Pyytäisin teitä", jatkoi Klaus Baas, "muuten lähettämään hänelle
terveisiä, mutta koska hän on niin epäkohtelias, niin -- sanokaa se
hänelle, olkaa hyvä."
-- Sanna Eschen oli tulossa Englannista kotiin ja ajatteli häntä! Sanna
Eschenissä oli apu!
Ja Klaus Baas oli nyt hyvin varovainen ja ovela, joten Arthur ja hänen
suhteensa pysyi entisellään. Päivät matelivat hitaasti. Aamusta iltaan
oli työtä, ja illalla Klaus Baas käveli hiljaisesti kotiin, usein
pitkiä kiertoteitä Lombards-sillan kautta, ja ajatteli tulevaisuuttaan.
Ja ollen lujatahtoinen, omapäinen mies hän nyt, kun huomasi, etteivät
inhimilliset voimat enää jaksaneet häntä tarpeeksi kiidättää, valjasti
sen enemmän asiaa ajattelematta ja aivan naivisti aisoihin itse taivaan
vallat ja hetken sattuman: sillä yhä enemmän hän tuli vakuutetuksi,
että Sanna Eschen oli luotu juuri häntä varten, tuli häntä varten
kotiin, vain pelastamaan häntä! Niin että hänen elämänsä juoksisi
onnellisesti, jopa oivallisesti selvää rataansa. Ja se oli rata se!
Kun hän kerrankin sillä tavalla mietiskellen ja uneksien kulki
kotiinsa, niin hänet herätettiin yhtäkkiä: hän kulki Wexstrassea ja
aikoi juuri nostaa jalkansa kodin portaalle, kun hänen edessään seisoi
Kalli Dau. Hän oli tullut heiltä.
He eivät olleet nähneet toisiaan kuuteen vuoteen eivätkä kuulleet
toisistaan mitään. Kalli Dau oli lähtenyt valmiina perämiehenä Kiinan
vesille ja oli silloin tällöin vain lähettänyt postikortin Hannalle, ja
Hanna oli niihin vastannut. Perämies oli kirjoitellut jotakuinkin tähän
tapaan: oli juuri tullut laivalta kaupunkiin ja oli pistäytynyt siihen
tai siihen ravintolaan, ja istuskeli nyt siellä, ja oli ikävä; ja oli
sattunut siinä katselemaan maisemakortteja ja ajatteli, että pitäisipä
antaa itsestään jotakin tietoa. Ja sitten hän kyseli, miten Hanna ja
hänen äitinsä ja veli Klaus voivat; ja pisti alkuaikoina alle "toinen",
sitten "ensimäinen perämies." Nyt hän oli jo vuoden ajan merkinnyt;
"Karl Dau, merikapteeni, höyrylaiva Amoy." Hanna oli silloin vastannut:
että ne pitkäpyrstöt olivat yhä hänen kamarinsa nurkassa ja että he
voivat hyvin; vanhin veikko oli Holsteinissa maaseutukaupungissa
lankkuja ja lautoja myymässä; ja merkitsi alle siistillä opettajattaren
käsialalla: Hanna Baas, kuudennen kansakoulun opettajatar.
Nyt tarttuivat ystävykset iloissaan toistensa olkapäihin ja
pudistelivat lujasti toisiaan ja kehuivat toinen toistaan pulskan
näköisiksi; ja sitten tahtoi Klaus Baas viedä vanhan tutun takaisin
luokseen; mutta Kalli Dau ei lähtenyt. Hän tuli yhtäkkiä tuskastuneen
ja nolon näköiseksi ja sanoi: "Minä toin tänne laivan korjattavaksi
ja luulin saavani olla täällä parisen kuukautta. Mutta eilen
ilmoittivatkin konttorista, että ne antavat minulle ihko uuden laivan:
se on jo lastattu ja lähtee ensi pyhänä. Ja tietysti minun täytyy
suostua. Ensi sunnuntaina lähden siis jälleen itään. Mutta minua kiusaa
eräs asia. Tiedäthän, minulla ei ole täällä enää sisaruksia, vaan äiti
kyllä. Minä näinkin hänet jo, mutta en mennyt puheille." Ja
laihanlainen ruskea merikapteeni silmäili tiukoilla silmillään ylös ja
alas katua, ikäänkuin tietä ja neuvoa etsien.
Silloin sanoi Klaus Baas: "Jos suvaitset, Kalli, niin lähdenhän minä
mukaan."
Kalli Dau ei vastannut, ja he lähtivät rinnakkain menemään
Jungfernstiegille päin; kun he nousivat Bergstrassea ja tulivat kahden
tunnetun suuren kukkakaupan luo -- kello oli jo seitsemän seutuvilla ja
ilta ihana, kaduilla paljon väkeä -- kopaisi Kalli Dau yhtäkkiä
ystäväänsä käsipuolesta ja osoitti kadun toiselle puolelle, jossa nyt
on Commeterin rakennus, ja sanoi: "Katso tuolla!..."
Klaus Baas katsoi ja tunsi nyt heti Kalli Daun äidin: muisti nähneensä
hänet jo kerran ennenkin kulkiessaan tätä katua ja ihmetelleensä
ajatuksissaan, miksi tuo nainen näytti niin tutulta. Hänellä oli
kukkaskori kyynärkoukussa, ja muuten hän oli jo vanha ja ryppyinen,
mutta yhä paistoi yllä korea pusero ja yhä pyörähteli pää yhtä
levottomasti kuin ennen. Hän ojenteli ohikulkijoille kukkakimppuja ja
tyrkytteli varmaankin liian sopimattomasti, koskapa kävelijät häntä
silloin tällöin katsoivat hyvin oudoksuen ja kärttyisesti. Hyvän aikaa
seisoivat ystävykset siinä ja katselivat muijaa kadun toisella puolla.
Mutta sitten tähysteli muori katua ylös ja alas, ja kun paras
kävelijä-joukko näytti hälvenneen, lopetti kauppansa ja pisti kukat
kädestään koriin toisten joukkoon, ja pani kannen kiinni ja lähti
itsekseen supisten ja hoippuen kulkemaan Bergstrassen yläkulmalle. Ja
toverukset seurasivat vaieten jälestä.
He tulivat Fischmarktille ja laskeusivat sieltä Brandswieteä myöten
alas. Lähellä Dovenfleetia muori pujahti erääsen kellarikapakkaan,
joita siellä on sangen lukuisasti. Uutimettomien akkunain läpi näkivät
miehet hänen menevän soikean ja savuisen kapakan läpi, jossa oli paljon
väkeä, aina perälle tiskipenkille ja istahtavan pöydän ääreen
peräsoppeen.
Hekin laskeusivat nyt sisään ja asettuivat aivan oven pieleen ja
tilasivat pukin olutta. Heidän vieressään istui kaksi keltanaamaista
malaiji-matruusia, punaiset fetsit päässä: koettivat hirveällä
engelskalla toimittaa muhevalle kapakka-akalle asiansa. Klaus Baas
sukasi silloin malaijiksi siihen väliin, ja ilosta irvistelevät
viirunaamat sanoivat silloin haluavansa riissiä ja curryä[85] sekä
pikarin paloviinaa. -- Kapakan holvin alla istui työläisiä
höyryhaminasta vaikka minkämoisia: proomunsoutajia ja lastinkantajia ja
sijoittajia. Tiskin luona räyhäsi pöytäkunta humalaisia lastaajia:
kortit läiskyivät ja suut porisivat. Kaikki vieraat olivat alempaa
rahvasta. Kapteeni Kalli Dau katseli vaieten kapakan sauhuihin, katseli
pitkään ja miettivästi pientä kyyryselkäistä äitiä, joka istui
tiskipenkillä.
Silloin Klaus Baas nousi ja meni vierasparven läpi tiskin luo ja
istahti eukkoa vastapäätä pöydän ääreen.
Muori nosti katseensa viinapikarista ja säpsähti kun näki hienon,
komean herran edessään. Mutta sitten hän kohotti pikarinsa ja maistoi
ja hymyili kiverästi ja maiskutteli suutaan.
"Satuin näkemään teidät täällä", sanoi Klaus Baas tuttavallisesti. "Me
oltiin tuttuja ennen, pikku poikana, kun asuin Rademachersgangin
varrella. Missä teidän poikanne nyt on?... Eikös se ollut Kalli
nimeltään?"
Muija nyykäytti päätänsä visusti ja supatti ikäänkuin mitä salaisuutta:
"Hyvä poika! Kerrassa hyvä!" Ja hymyili sitten itsekseen ja sanoi: "Hän
lähettää joka kuukausi viisikymmentä markkaa, jokainen herran kuu!
Sillä saan ruuan ja yösijan tuolla ylhäällä. Mutta eihän ihminen elä
ainoastaan sillä, vaan pitää saada pikkusen puhdasta!" Ja räpsähytellen
ovelasti silmiänsä hän osoitti viinapikaria. "Sentähden minä myyn
kukkia."
"Ja missäs toiset lapset ovat?" kysyi Klaus Baas.
Mummo pyöritti päätänsä. "En tiedä, herra kulta." Ja tuijotti eteensä
kuin muistiaan herätellen. "Toinen poika kuoli kuudentoista vanhana...
Muut... en tiedä... Amerikassa tainnevat olla, en tiedä."
"Ettekö tahtoisi tavata poikaanne Kallia, matami?"
Mutta silloin laski muori pelästyneenä laihan kätensä hänen ranteelleen
ja painautui harmain päin häntä lähemmäksi ja supatti silmät pyöreinä,
ikäänkuin peläten pojan olevan lähistöllä: "En! En minä! En minä! En
ole sanonut kellekään täällä kuka minä olen. Täällä käy usein eräs
Kiinassa-kävijä. Sepäs vasta olisi, jos hän saisi tietää, että hänen
vanha äitiparkansa ryyppii ja myö kukkia. Hän on nyt merikapteeni!
Kapteeni Kalli Dau! Kuulkaa: minä olen aina sellaisessa tuskassa kun
seison tuolla kadun kulmissa, ajattelen: nyt hän juuri tulee ja sanoo:
Mitä... oletko sinä tässä? Älkää nyt vaan kirjoittako hänelle, hyvä
herra kulta, että minä olin täällä!" Ja muori hymyili jälleen
tuttavallisesti: "Minulla on kyllä tuolla yösija. Mutta aina kun tulen
iltasella kotiin, istuskelen pari tuntia täällä ja maistelen kuminaa."
Klaus Baas nousi ja meni toverinsa luo, sanoi: "Sitä se on mitä on:
minkäpä sille voi. Parasta on sekä hänelle että sinulle, ettette enää
tapaa toisianne."
Kalli Dau nousi ja läksi. Ja Klaus Baas seurasi häntä.
He astelivat hyvän aikaa vaieten ja loittonivat Wexstrasselle päin. Ja
kun he tulivat Ellerntornbrückelle, niin Kalli Dau kohotti päätänsä
ja silmäili ympäristöä: oikealla punertelivat Alsterin kadut
ilta-auringossa, ja vasemmalla nousi mahtavana, kauniina ja kuin
tuskalle kivettyneenä Michaelin torni. "Olen aina pitänyt paljon
Hampurista", virkkoi Kalli Dau, "mutta nyt tuntuu kuin äiti
pilkistelisi joka kulmalta ja nousisi eteen joka kapakan ovesta."
Klaus Baas ei voinut lohduttaa paremmin kuin vakuuttamalla: "Kyllä se
pian loppuu, Kalli, hän on jo niin vanha. Lupaan silloin tällöin
katsastaa häntä, ja jos hän sairastuu, niin hänen ei tarvitse olla
hoidon puutteessa."
Kalli Dau kulki vaieten ja syvissä mietteissään hänen rinnallaan; mutta
vähitellen alkoi hänen murheellinen käyntinsä jo keventyä ja mies itse
reippaasti keikahdella ja katsella ympärilleen kuin haluten pysähtyä
pakinoihin jokaisen vastaantulijan kanssa. Ja sitten hän sanoi
rauhallisesti ja reippaasti kuin oikea Kalli Dau:
"Menin eilen heti yhtiön konttorista äitisi luokse: minulla kun ei ole
ketään täällä. Ja kun nousin portaita, tapasi minut Hanna: tuli juuri
kirjat kainalossa koulusta. Minä pyöräytin hänet ympäri ja vein
kirjoineen päivineen Alsterille. Käveltiin kerran ympäri ja toinen
ajettiin. Me oltiin siellä tänäänkin ja se oli hyvin hauskaa."
Klaus Baas kuunteli kummissaan ja sanoi: "Kas kun hän ei ole siitä
kertonut äidille ja minulle mitään."
"Minä kielsin", vastasi Kalli Dau. "Minä olen viisitoistavuotisesta
kiertänyt ilman lupaa maailman rantaa; totta kai hän nyt saa
kuudenkolmatta ijässä kiertää luvatta Alsterin ympäri. Se on sievä
tyttö. Tiedätkö, onko hänellä jo mielityistä?"
"En luule", vastasi veli.
"Arvelen vaan", sanoi Kalli Dau, "että jos ei olisi... niin... jos se
ei olisi mahdotonta..."
"Joko sinä siitä hänelle puhuit?" kysyi Klaus Baas.
"En sanaakaan! Juttusin vaan vähän hänen kanssaan niitä näitä...
Hampurista ja Kiinasta. Ja kerroin hänelle kaikellaista, mitä matkalla
mieleen sattuu... Kun hän vain ei olisi liian oppinut ja hieno, Klaus."
Klaus Baas pudisti päätänsä. "Mutta olehan nyt hyvin varovainen,
arvelen."
Kalli Dau nyökkäsi ja mietiskeli jonkun aikaa. Ja sitten hän sanoi:
"Kun olisit hyvä ja pitäisit äitiäsi vähän siellä ompeluhuoneessa,
jotta saisin puhella kahden hänen kanssaan. Kunnon ihminen on äitisi
kyllä! Mutta sillä on liiaksi sellaiset pistokassilmät!"
Klaus Baas naureskeli ja he nousivat ylös kotiportaita.
Kun he olivat tulleet sisään, niin Klaus Baas osoitti Hannan pienen
kamarin ovea, hämärän pihan puolella. Oven takaa kuului nyt hiljaista
laulun hyräilyä. "Tuntuupa olevan hyvällä tuulella", tokaisi veikko,
"kävelyt kanssasi eivät ole ainakaan ikävystyttäneet häntä."
Kalli Dau koputti nyt oveen, jolloin kajahti iloinen: sisään! "Mutta,
jos tuletkin mukaan", sanoi Kalli Dau, ja he astuivat siis kaksin
kamariin.
Hannan edessä pöydällä oli iso pinkka ainevihkoja, jotka hän oli jo
korjannut; ja nyt hän levähti kädet helmassa. Hän oli sievä ja muheva
ja hänellä oli isän lempeät, hyvät silmät. Ja tavattomassa
siisteydessä, joka ominaisuus oli saanut hänet silloin ennen ihailemaan
sitä nokikolariakin, hän oli aivan sievän nimensä arvoinen: Hanna Baas.
"Jaha, vai täällä sinä oleksit?" sanoi Kalli Dau ja pudisti hänen
kättään ja istahti tuolille. "Ja tuollahan nuo onkin nuo papukaijat!"
Sitten hän otti pinosta päällimäisen vihkon ja käänteli ja katseli sitä
ja tokaisi: "Minkäpäs annoit aineen? Majuri von Tellheim?...[86] en
tunne miestä..." Ja hän heittäysi mukavasti selkäkenoon ja jatkoi:
"Kyllä minä ennen aikaan tunsin jonkin Tellheimin -- tai Telleinin --
silleen, tälleen. Hän oli ensimäisenä perämiehenä Neptunolla kun minä
olin samalla laivalla toisena. Me kulettiin vain seitsemän nupin
nopeudella, ja oli mahdoton helle; mutta silloinhan sitä tyytyy vaikka
mihin. Olen minäkin nähnyt jo sitä ja tätä, ja liikkuuhan tuo kieleni,
mutta häneen nähden minä olin vain kepulipoika. Kerrankin hän kehui
olleensa perämiehenä vanhalla fortepiaanolla, joka kulki Hongkongista
Kalkuttaan. Tuon saman rännälin miehistössä oli muun muassa eräs hindu,
oikein sitä hyvää vanhankansan kuosia, Intian sydänmaalta. Hän teki
jossakin satamassa, minkä lie tehnyt, kepposen, joten perämies pani
hänet putkaan muonahuoneen viereen, erääsen lokeroon, jossa oli
rautaluukku. Mutta sitten tarvittiin lastatessa tilaa enemmän kuin
tavallisesti ja tukettiin tavaroilla ovi, jonka takana hindu istui.
Ensimäinen perämies sanoo silloin kapteenille: 'Eihän vain unohdeta
tuota miestä tuonne?' Mutta kapteeni vastaa: 'Mitäs se sitten tekee?
Hän on sitä vanhaa, hyvää kuosia. Kun hän rupee kyykkysilleen ja tuijaa
nenäänsä pitkin maahan, niin hän unohtaa syömisen ja juomisen eikä
tiedä koko maailmasta mitään.' No, silloin perämies rauhoittuu. Ja
sitten lähtään matkalle ja kestetään kova myrsky ja päästään satamaan.
Ja sitten syntyy laivalla taas rettelöitä, en muista mitä, joten
ensimäinen perämies siirtyy toiseen laivaan. Kuusi vuotta tämän jälkeen
hän palaa sitten perämiehenä takaisin siihen samaan laivaan ja rupee
pitämään siellä jöötä ja järjestystä, sillä rännäli on mennyt aivan
rappiolle. Ja silloin pengotaan auki myös se rautaovi ja avataan, ja
siellä kyyköttää hindu yhä arestissa, aivan hyvin säilyneenä:
ainoastaan hiukan on litistynyt siltä paikalta, jolla istui. Mutta se
pullistui raittiisen ilmaan päästyä entiselleen heti. Ja niin on
kullakin kansakunnalla omat kuosinsa, Hanna... Muuten, mitä minun
pitikään sanoa: oletko sinä kiinnitetty tänne Hampuriin turpeesen, vai
voitko kukaties kuvitella asuvasi Queens Roadilla Hongkongissa?"
Hannan poskille lehahti puna, ja hän katseli sirkeillä silmillään ensin
suurta veljeään ja sitten Kalli Dauta ja vastasi hiljakseen ja
epäröiden: "Eihän se oikein houkuttelevalta tunnu, jos kerran on niin
kuin kuvailet."
"Houkuttelevalta, muistapa se sana!" huudahti Kalli Dau. "Tiedänpä
senkin, mikä vasta on houkuttelevaa! Minä makailin kerran jungmannina
'Anna Behnillä' Otaheitissä. Paitsi meitä oli siellä kaksi muuta
saksalaista laivaa ja yksi ranskalainen risteilijä. No niin: eräänä
päivänä kun oli hirvittävän kaunis ilma, -- ilma siellä on aina
hirvittävän kaunis -- viivyimme puoleen yöhön ranskalaisten veikkoin
kanssa kapakassa ja tulimme mainiosti toimeen keskenämme. Minulla oli
sirmakka mukana ja minä soitin ja iloitsin valtavasti, että me oltiin
ranskalaisten kanssa niin sovussa. Ja siinä nousi ilo liiaksi hattuun,
enkä tiedä, miten lie käynyt; mutta kun minä viimein yksinäni lähden
purjehtimaan satamaan päin, minä menenkin peli kainalossa ihan toiselle
suunnalle, ja painun yhä aarniometsään: yhä syvemmälle salolle, ja
luulen kai kulkevani Holsteinin kankailla ja viimein väsyn ja
heittäydyn makaamaan. Ja kun herään, on selvä päivä, ja minä oikoilen
jäseniäni puhtaalla matolla, sievässä savimajassa, ja ympärilläni
kököttää koko heimo kanaakkeja -- siksi ne heitä sanovat -- ja nauravat
ja pitävät iloa kun minä olen ällistyksissäni. Minulla on murhaava jano
ja sen minä ilmaisen heille merkeillä. Silloin he lennättävät heti
minulle vasta otetun kookoshedelmän ja halkaisevat sen ja antavat
minulle juoda. Ja koska nyt isäntäväki on minulle niin kohteliasta,
niin minä otan sirmakkani ja soitan heille: ja silloin he tanssimaan
kaikki korkeiden puiden varjossa, kaunista väkeä, ja pari pulskaa
tyttöä joukossa. Ja me ollaan niin ystävällisiä ja niin iloisia, ja
sitä on niin mahdottoman hupaista katsoa! Ja viimein tahdon minä
takaisin laivalleni. Mutta silloin kylän vanhin toimittaa minulle, että
he ovat mieltyneet minuun ja minun sirmakkaani niin, että pyytävät
minua jäämään heidän luokseen ijäksi, ja näyttävät minulle kolme
pulskaa tyttöä, joista minun sopii valita vaimo. Hei, Hanna: se se
vasta oli houkuttelevaa! Sillä kun minä tulla kuipelsin takaisin 'Anna
Behnille', mitä minä olin silloin? Joutava jungmanni vain, paljain
jaloin, sain luututa laivan kantta, ystävittä, omaisitta!... No, ei kai
se nyt sentään olisi aivan laatuun käynyt! No niin, jatka nyt Hanna!"
"Niin", sanoi Hanna hymyillen, "tämä juttu olikin toista."
"Sellaisia juttuja on hyrmykky!" vastasi kapteeni Dau ja heilautti
kättään kuin olisi voinut mätkiä niitä kasottain pöydälle. "Mutta
niillä ei asiaan päästä. En aio sinua houkutella, Hanna... mutta jos
mukaan tahdot, niin tiedät, että minun on lähdettävä neljän päivän
päästä."
"Se on kiirettä se", sanoi tyttö ja katsoi häntä epäröiden.
Kalli Dau kesti reilusti katseen ja lausui totisesti ja lempeästi: "Et
tarvitse enää sitten huolehtia muiden lapsista, Hanna, sillä sinulla on
omasi. Ja minä vannon, että niistä tulee kerrassa pulskia! Katsos,
minäkin olin aikoinani sievä poika, vaikka kävelenkin nyt hiukan
vaivalloisesti... äitini ei näet käsitellyt minua oikein hyvin."
Hanna lykkäsi nyt vihkopinon verkalleen syrjään ja virkkoi hienosti
punertavin poskin ja hiljaisella, värähtävällä äänellä: "Kyllähän minä
tahtoisin kodin ja lapsia... mutta... mutta miksi sinä sitä tahdot?"
Kalli Daun täytyi oikein asiaa aprikoida: "Miksi? Niin minä?" hän
toisti. "Minä... niin, kun minulla ei ole mitään... Ja minähän tahdon
kanssa kodin ja lapsia..." Ja yhtäkkiä värähytti hänen ahavoituneita
kasvojaan särkevä suru: "Näin äitini äsken viimeisen kerran, Hanna! Ei
ole minulla enää ketään maailmassa!"
Hanna ei kuunnellut sitä. Naisten tapaan hän ajatteli vain itseään, ja
epäilyksen ja toivottomuuden kyyneleet puhkesivat hänen silmistään:
"Mutta miksi sinä tahdot juuri minua?" Ja hän viittasi sormellaan
rintaansa.
"Niin sinua?" toisti Kalli Dau... "Siksi, että kun ajattelen äitiäni,
aina näen mielessäni sinut! Sinä olet äitini vastakohta. Niin sievä,
siisti tyttö kulta. Siksi!"
Nyt tulivat Hannan kasvot yhä hienomman punaisiksi, ja Klaus Baas
ajatteli ensi kertaa eläessään: kas vain, kuinka sievä pikku sisko
minulla on! Sitten Hanna sanoi: "No -- jos niin kerran on, niin?!"
Kalli Dau ymmärsi yskän, kääntyi ovelle ja sanoi Klaus Baasille: "Nyt
sinä voit mennä ja sanoa äidillesi, mitä on meiningissä."
Kun Klaus Baas sitten samana iltana istui Hannan kanssa kahden kesken
siskon huoneessa -- Hanna kokosi jo tavaroitaan, jotka aikoi ottaa
mukaan -- niin Klaus Baas sanoi: "Kalli Dau on ehyt ihminen, Hanna, ja
se on meidän aikanamme paljon: nyt ovat melkein kaikki puoli-miehiä. Ja
hän on hyvä, sen tiedät itse. Jos hän on hiukan yksinkertainen ja vähän
koulusivistystä saanut ja jos näet hänessä jotain oudoksuttavaa tai
vieroittavaa, niin olethan sinä häntä oikaisemassa! Mutta ole vaan
varovainen auttaessani: sinä et tunne maailmaa, Hanna!"
"En", myönsi Hanna. "Minulla oli suuri veikko, mutta hän ei ole minulle
sitä koskaan näyttänyt."
Klaus Baas hätkähti ja vaipui mietteihin. Mutta siten hän sanoi selvään
ja lujasti: "Siinä meni kauan, Hanna, ennenkuin minusta itsestänikään
tuli ehyt mies. Syntyisin toisesta säätyluokasta olen saanut kauan
hiiviskellä maailmassa varovasti kuin ketunpoika vierailla veräjillä.
Niin, vasta vuosi sitten minusta tuli oikeastaan varma mies, ja erään
naisen sylissä. Me saamme kypsyyden vasta toiselta sukupuolelta. Sen
tulet itsekin kokemaan."
Hanna hengähti pitkään ja syvään ja sanoi: "Niin, kyllähän minä olenkin
iloinen."
"Ah, sinä rakas, älykäs tyttö kulta!" huudahti Klaus Baas riemuissaan,
kun näki hänet niin tyytyväisenä. Ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.
Mutta silloin sanoi sisko hieman katkerasti: "Tällainen et ole ollut
minulle milloinkaan. Sinä olet aina ollut minulle niin vieras."
"Voi", lausui Klaus Baas, "minulla on ollut itsestäni niin paljon
huolta! Niin sanomattoman paljon! Mutta jos olisin tiennyt sinun olevan
lemmensuhteissa tai edes sinun haluavan lemmittyä, niin olisin ollut
sinulle avomielinen uskottu kuin kypsyneelle ihmiselle ainakin. Mutta
sinä olet aina ollut niin hiljainen! Kuin pikkurilli sormustimessa!"
"No nytpä minusta siis tulee täysi ihminen", sanoi Hanna pilkallisesti.
"Niin", toisti Klaus Baas vakaasti, "juuri sitä mieltä minä olen!"
* * * * *
Ja neljän päivän päästä lähti Hanna kapteeni Daun kanssa Kiinaan. Ensin
hän aikoi lähettää Kaliin sinne etukäteen, mutta sitten ei hyvä sydän
raskinutkaan laskea Kallia yksin pitkälle matkalle. Ja ehkäpä hänellä
oli kiirekin mitä pikimmin päästä vain sormustimesta ja kehittyä
täydelliseksi ihmiseksi, niinkuin suuri veli oli vakuuttanut.
Ja Klaus Baas oli liitosta ylpeä kuin olisi hän itse sen pannut alkuun
ja ohjannut onnellisesti perille, vaikka hän olikin kiintynyt siihen
vain puolella sydämellä. Ja pystypäin, mutta miettivin mielin, hän
ajatteli jälleen omaa kohtaloansa.