Kun hän seuraavana päivänä meni tapansa mukaan rouva Eschenin luo ja
pakisi hänen kanssaan minkä mistäkin, niin hän sai kysymättä kuulla,
että Sanna tulisi kotiin ensi keskiviikkona. Ja eräät tutut, joiden
nimiä rouva Eschen mainitsi hyvän joukon, olivat kutsuneet Sannan jo
pieniin tanssiaisiin Uhlenhorstiin. Klaus Baas kyseli vielä tarkemmin
kutsuvieraista, ja kun niiden joukossa oli eräs hänen hyvä tuttunsa,
niin hän lähti.
Hän etsi pörssissä käsiinsä tuon ystävän ja sanoi hänelle sivumennen:
"Jouduin siellä maaseudulla erilleni kaikista vallasseuroista. Jos
olette tuttu kelpo perheissä ja jos mielestänne missä tarvitaan miestä,
joka tohtii pistää lancier'ksi[87] tai valssiksi, niin muistakaa
minua."
Toinen toruskeli häntä ja sanoi: "Enkös tarjonnut teille jo viime
talvena seuraa, herra Baas, mutta te ette korvaanne kallistanut. Nyt ei
ole paljon valikoimisen varaa. Mutta tulkaahan ylihuomenna kanssani
Uhlenhorstiin, olen saanut sinne kutsun eräiden hienojen tuttujen luo.
Olettehan mies, jonka seura on kunniaksi. Kirjoitan sinne kohta tänään;
te pistäydytte sitten tervehdyksellä, ja asia on selvä."
Klaus Baas naurahti ja ajatteli: Sitä myöten on tosiaan asia selvä!
Hän lähti tervehdykselle ja tuli Fährstrasselle neuvottuun uuteen,
hauskan näköiseen taloon, jossa oli pohjoissaksalaiseen tyyliin laaja
"diele"[88] ja kodikkaat huoneet. Omistaja ja hänen vaimonsa olivat jo
vanhoja ja muuten lapsettomia: olivat tehneet monta Herran vuotta
ahkerasti työtä ja säästäneet varoja, ja nauttivat nyt tästä töittensä
tuloksesta, uudesta kauniista kodista. Ja olivat päättäneet vihkiä sen
pienillä tanssikekkereillä tuttavapiirissä. Klaus Baasin tuttu oli
nähtävästi tehnyt kirjeessään Klaus Baasista heille tarkoin selkoa,
sillä he ottivat hänet kovin ystävällisesti vastaan ja lupasivat
hänelle, että hän oli saava tavata heillä joitakuita varsin sieviä
hienohelmoja.
Juuri tanssiaisiltana sattui postihöyry myöhästymään niin paljon, että
Klaus Baas pääsi konttorista sitä odottamasta vasta kello yhdeksän
tienoissa. Hän pukeutui kiireesti ja ajoi suoraa päätä pitopaikkaan; ja
hän näki vierasjoukon paljon suuremmaksi kuin oli ajatellutkaan: uusi
talo vallan vilisi väkeä, ja hauskasti yhdessä vierivät hetket ja
tanssi ja viini olivat saaneet vieraat kerrassa hilpeälle tuulelle.
Klaus Baas tervehti ensin isäntäväkeä ja joutui sitten nuorten
liikemiesten pariin, joista hän tunsi kaksi ennestään näkemältä. Toisen
hän oli kohdannut Intian matkoilla ja toinen oli hänen viereisensä
pörssissä. Ja sitten puheltiin huolettomasti jonkun aikaa minkä
mistäkin.
Mutta hän lähti heidän seurastaan niin pian kuin saattoi, ja kun hän
viimein vetäytyi korkean kukkastelineen sivulle, joka oli soppeen
siirretty, ja tarkasteli tanssissa kiitäviä naisia ja herroja, niin
pian hän keksikin Sanna Eschenin. Eräät vieraista naisista olivat
pukeutuneet talon tyylin mukaisiin pukuihin -- rakennus oli sisustettu
yksityiskohtiin saakka porvaristalotyyliin 1800-luvulta -- ja
Sannallakin oli keveä, hienosti kukallinen tanssipuku, jota kauan oli
säilytetty isoäidin, madame Eschen vainajan, kätköissä. Tanssittiin
paraikaa avonaista rheiniläistä:[89] Sannan polvet lykkivät kauniisti
leveää, laskosrikasta hametta ja kumarakauloin hän katseli maahan, ja
hänen povensa henki armaasti, kuin sävelten tahtiin: hän oli heittäynyt
tanssin nautintoon koko sielullaan. Niin, Klaus Baas näki hänet, ja
hänen sydämensä sykähti voimakkaasti ja hän ajatteli: Vai tuollainen
hänestä on tullut! Ihana, armas nainen!... Kaunis kuin oma
kantajansa!... Liian, liian kaunis! Häntä en minä saa!
Mutta kun hän ajatteli: häntä en minä saa... niin hän halusi neittä
sitä intohimoisemmasti... ja mietti monimutkaisia, horjuvia
suunnitelmiaan... Ja hän puraisi huultansa ja virkkoi itsekseen: Täytyy
koettaa kuitenkin, menköön syteen tai saveen!
Ja samassa hän huomasi, että Sanna heitti tanssiessaan pitkiä, tutkivia
ja samalla vihastuneita silmäyksiä erääsen toiseen pariin, joka tanssi
dielen puolla: muudan nuori poikamies, kauppias, tanssitti siellä
pientä, tummaveristä ja kokettia naikkosta ja näytti viihtyvän hänen
seurassaan mainiosti, -- herraan oli Klaus Baas muuten jo äsken
tutustunut. Selvästikin Sanna harmitteli tuon nuoren herran tähden,
joka olikin kaunis mies. Nyt jäi Klaus Baas seisomaan erään tuttavansa
kanssa, joka oli tullut hänen luokseen kukkien taakse, ja tarkasteli
hyvän aikaa Sannan käytöstä. Epäluulonalainen pari seisattui nurkkaan:
pieni tummaverinen nainen kesytteli ja kiehtoi kauppiasta mustilla
silmillään ja vehkeili viuhkallansa niin että kyllä kelpasi nähdä, ja
kauppias katseli ja ajatteli vain häntä: asian tila oli jokaiselle
syrjäiselle, ainakin tällä hetkellä, kerrassa toivoton. Tuo syrjäinen,
juuri Sanna neiti, tanssikin siksi kasvot kalpeina ja tummat silmät
suurina eikä kuunnellut kavaljeerinsa kohteliaisuuksia ja koetti kaikin
mokomin kääntää vaan silmiään pois tuosta tuskallisesta näystä, mutta
ei voinut. Nuori mies oli varmaankin hänen entisiä ihailijoitaan, jonka
kohtaamisesta Sanna Eschen oli Englannin matkan jälkeen toivonut suurta
iloa: oli kai haaveksinut, että näkemisen riemu säteilisi häikäisten
pojan kasvoista, ja nyt... tällaiseksi oli suhde sillä välin kylmennyt.
Nuori mies katseli häntä aivan välinpitämättömästi, joskin hiukan
levottomana... Ja nyt kohtasi Sanna katseen! Kuinka kummalla voi mies
kääntää silmänsä pois tuosta komeasta, vaaleanverevästä tytöstä, jonka
joka hermossa uhkuu terve, jalo elinvoima, ja suoda sen tuolle
mustaveriselle, kiemailevalle pakanalle! Hitto soi: pikiinny sinä vaan
mustalaiseesi! Kas niin juuri! Nyt keskeytti Sanna Eschen tanssinsa ja
kolme herraa saarti hänet heti: kaksi poikamiestä, kolmas nainut, mutta
ei ainoaakaan oikeaa joukossa: näki, ettei Sanna välittänyt heistä tuon
vertaa! Hänen tuimistuneet, arat katseensa kohdistuivat vielä nurkkaan.
Mutta sielläkös nyt juttu juoksi, ja sielläkös mustia silmiä
välkyteltiin, ja nyt kätki viuhka heidät molemmat!
Sitä ei Sanna enää sietänyt! Hän väistyi varovasti jonkun askeleen
loitommalle ja kiersi seinäviertä pitkin, kopaisten isoäidin hametta
polvien kohdalta -- ja pääsi ovelle ja meni dieleen. Siellä hän istahti
hämärien toisen kerroksen portaitten yläpäähän ja etsi outojen
pukimiensa taskusta nenäliinaa, pyhkäistäkseen kyyneleen, joka kimalsi
hänen silmässään, mutta turhaan -- ja hänen täytyi turvautua
hansikkaasen.
Silloin lähti Klaus Baas paikaltansa ja meni portaille varmalla
päätöksellä: Niin totta kuin elän, nyt valloitan tuon armaan naisen! Ja
hän nousi jonkun askelen portaita ja lausui ylös katsoen sydämellisesti
ja rohkaisevasti: "Jumbo, näytäpä hampaitasi!"
Sanna katsoi kummissaan häntä, eikä tuntenut ensin muuten kuin
vanhasta, tutusta pilalauseesta. Ja ojensi sitten hänelle hämmästyneenä
kätensä ja virkkoi riemusta ratkeamaisillaan, kun edes joku muisti
häntä tuskassa: "Ah, tekö herra Baas! Kuinka hauskaa, että tulitte!"
Klaus Baas piti hänen kättänsä kädessään, koska Sanna ei vetänyt sitä
pois -- ja sanoi luonnollisesti ja itsestään selvänä: "Saanko olla
vähän aikaa seurassanne? Näin, että te olette pahoillanne, ja sitä en
siedä!"
Sanna antoi mielellään hänelle paikan vieressään ja silitti polviansa
ja järjesti helmojaan jalkainsa ympärille ja suoristihe ja katsoi häntä
uteliaasti sivusta, samalla hiukan hämillänsä. Klaus Baas istahti hänen
viereensä ja virkkoi rattoisasti: "Teidän täytyy todella näyttää tuolle
nurkassa olevalle hampaitanne, Sanna neiti. Niin kaunis, pulska tyttö
ei mitenkään saa alistua!"
Sanna hätkähti. "Se ei ole helppoa", hän suoraan tunnusti.
"Sen minä kyllä näin", sanoi Klaus Baas... "Ja se on kerrassa
käsittämätöntä... mutta minkäs teet? Ette voi häntä käännyttää tieltä,
jota hän haluaa itse kulkea, Sanna neiti."
Sanna katsoi saliin, iloisesti karkelevain ja pakisevain laumaan, ja
yhtäkkiä täyttyivät hänen silmänsä kyynelin. Mutta sitten hän nosti
päänsä pystyyn ja haki nenäliinansa, löysi sen ja pyyhkäisi silmiänsä
-- ja katsoi Klaus Baasiin ja lausui jalon päättävästi: "En tahdo
ajatella häntä enää... Eihän se toimita mitään... En kärsikään häntä
enää... Juttelen vähän teidän kanssanne. Haluatteko olla hiukan vielä
kanssani?"
"Kertokaa, mitä te nykyään teette?" sanoi Klaus Baas.
Silloin kohautti Sanna kauniita olkapäitänsä ja virkkoi lohduttomana,
mutta teeskennellen hilpeätä: "Mitäkö teen?... Kaksi vuotta sitten
suoritin opettajatutkinnon. Nyt olin vuoden Englannissa. Ja nyt alkaa
elämä entiseen tapaan: auttelen vähän pikku taloudessa, -- mutta mitäpä
siinä on auttamista? -- toimittelen asioita, pistäydyn joskus tuttujen
luona, soutelen kauniina iltoina Alsterilla, istuskelen ja ompelen
itselleni puseroa tai peittoa, ja mietin, miten käyttää pienen
kuukausrahani parhaiten. That's all![90] Saan kolmekymmentä markkaa
kuussa: siinä ei ole liikoja. Täytyy taas talvella näytellä
opettajatarta tai ottaa ainakin kotioppilaita, saadakseen hiukan
palkanlisää, ja se on hirmuista."
Klaus Baas sanoi: "Minä ajattelin juuri äsken, miten hienosti te
tanssissa..."
"Katselitteko te minua?" keskeytti Sanna.
"Koko ajan", vastasi Klaus Baas kursailematta. "Mitäs muuta sitten?
Aioin sanoa, että kun näin teidän tanssissa, niin hienona ja komeana,
niin -- muistatteko vielä, mikä pieni, soma tyttö olitte siellä Laura
tädin luona, maalaustunneilla? Kun minä lämmitin teille tuttipulloa."
"Ah Jumalani", päivitteli Sanna naurahtaen ja pudisti päätänsä, kuin
olisi puhuttu mistä vieraasta lapsi parasta. Sitten hän katsoi Klaus
Baasiin terävästi ja sanoi ärsyttävästi: "Näen mielessäni teidät siellä
pöydän ääressä, näin": ja hän heilutteli kättään kuin pensseleitä
huuhdellen.
Klaus Baas nauroi ja nyökkäsi päätänsä, ja ihastui yhä enemmän Sannaan.
"Ja sitten", hän jatkoi, "tapasimme sinä iltana, jolloin minä läksin
veljenne kanssa Intiaan. Te olitte niin suloinen valkeassa pikku
paidassanne. Minä vein teidät sylissäni... näin..."
"Voi raukkaa!" huudahti Sanna taas, kuin olisi kerrottu mistä
mustalaisten ryöstämästä lapsi rukasta. "Sellainen karitsa. Siihen
aikaan me usein kujeiltiin, -- veljeni oli sen meille opettanut, --
pokkuroimme joka taholle ja raapaisimme oikealla jalalla takakäteen ja
lausuimme juhlallisesti: Klaus Hinrich Baas!"
Klaus Baas nauroi, ja nyökkäsi taas päätänsä ja haaveksi yhä
valloitushaluisempana: Ai sinun ihania silmiäsi... Kuinka punainen,
täyteläinen on suusi, kuinka lujat hampaat... Sinut minun täytyy
saada!... "Ja sitten näimme toisemme", hän jatkoi, "kun palasin
Intiasta. Puhelimme teidän portailla, muistatteko? Ja te pyysitte
silloin, etten vain kertoisi tuosta paitulaisjutusta; sanoitte, että
hän suuttuisi silmittömästi."
"Ah Jumalani!" parahti Sanna kuin mustalaisten viemä olisi nyt löydetty
melkein paleltuneena ja puolialastomia maantien ravista. "Voi sitä
neljäntoista ikäistä tyttö parkaa!"
"Ensi kerranko rakastitte silloin?" kysyi Klaus Baas.
Sanna mietti tuokion. "En", hän vastasi. "Ensi kertaa rakastin jo kaksi
vuotta aikaisemmin. Silloin me asuttiin -- siksi että isä oli
sairaalloinen -- maalla Hammerissa ja laskettiin usein toisten lasten
kanssa luikua mäiltä. Siellä tietysti tuli tuon tuostakin pikku
kahakoita ja pojat pesivät meitä lumella. Ja siltä ajalta muistan, että
minä oikein toivoin usein erään pojan suuttuvan minuun ja tulevan
pesemään: jos joku muu tohti sitä tehdä, niin minä huusin kuin puukko
kurkussa, sillä se oli kauheaa. Mutta kun hän tuli, niin tuskinpa
liikahdinkaan." Ja Sanna kohotti olkapäitään ja lausui mietiskellen:
"Kai minä siis olin häneen rakastunut. Vai eikö niin?" Ja hän katsoi
kysyvästi Klaus Baasiin.