XX.

Kun hän puolenpäivän tienoissa, pilvisellä ilmalla, tuli Hampuriin,

niin hän oli tavattoman hilpeällä tuulella ja ajatteli: mitäpä jos

pistäytyisi katsomassa Heini Petersiä ennenkuin ryhtyy omiin

yrityksiin? Klaus Baasilla oli ollut aina kaikellaisia uusia

suunnitelmia ja vielä enemmän perhehuolia, niin että hän harvoin oli

ehtinyt tapaamaan Heiniä ja ne vähätkin kerrat vain siellä pienessä

kaupungissa; hän tiesi vain, että Heini oli yhä ystävänsä Buschin

kanssa yksissä: heillä oli nyt taloustarve-toimisto, joka "meni oikein

hyvin", niinkuin tohtorin väki sanoi.

Hän tapasi veikot Gänsemarktin kulmalla pienessä, likaisessa

konttorissa, jota synkkä takapiha pimitti niin, että siellä nyt,

hämäränä aamupäivänä, joka muuttui vähitellen sateiseksi, ei nähnyt

muuten kuin kaasuvalolla. Kompukset istuivat paraikaa kaasuliekin alla

suuren kaksoispulpetin ääressä, korkeilla pukeillansa vastatusten:

Heini Peters oli tullut ulkoa kävelyltä -- hänellä oli tietysti yllä

tuo välttämätön musta pitkätakki, jonka helmat nyt riippuivat pukilta

juhlallisena kuin mikä pyrstö. Hänen ystävänsä Busch oli lyhyt miehen

tallukka, noin kolmenkymmenen tienoissa: kasvot latteat ja matalat,

kuin olisi häntä lyöty kämmenellä liian lujasti päälaelle. Hänen

silmänsä kiiluivat mukavasti. He keskustelivat Klaus Baasin tullessa

äänekkäästi jostakin hauskasta asiasta ja puhaltelivat sakeita haikuja

lyhyistä merimiespiipuistaan; avattu olutpullo ja pari lasia oli

pulpetin harjalla heidän välissään. Takapihalla oli varmaankin suuri

hevostalli, sillä seinillä vilisi kirjavanaan kärpäsiä.

Heini Peters tuli mahdottoman hyvilleen tästä vierailusta. "Tuo nyt on

minun ystäväni Busch", hän esitteli, "josta olen sinulle usein

kertonut."

Veli Busch räpsytti hauskasti pieniä, kiiluvia silmiään, aivan kuin

tieten, ettei hänestä voi kertoa muuta kuin kiitettävää ja iloista; ja

hän otti ikkunalaudalta lasin -- ei aivan puhtaan -- ja tarjosi Klaus

Baasille kulauksen olutta. Kun vieras kiittäen hylkäsi tarjouksen, niin

hän kummasteli tavattomasti ja sanoi: "Teidän täytyy juoda joka aamu

pari lasia, arvon herra! Voida ratasta, paremmin juoksee!"

Heini Peters huiskautti kieltävästi veikolle kättänsä ja katseli Klaus

Baasia ihmettelevin, surullisin silmin, ja virkkoi syvästi huokaisten:

"Ja mitäs sinä sanot näistä kauheista ajoista?"

"Mitenkä niin?" kysyi Klaus Baas hieman hajamielisesti. "En ole lukenut

lehtiä kahteen viikkoon." Mutta sitten asia muistui hänen mieleensä ja

hän kysyi uteliaana: "Onko rahanarvo yhä noussut?"

Heini Peters kohautti kauhistuneena pitkää kättänsä. "Etkö sinä tiedä

mitään? Että diskonto on seitsemän? Että pankeissa luotto loppuu. Että

Tewes & Gibbon on caput? Ja supatellaan ja ennustellaan vaikka mitä! Ja

jokainen vaatii rahojaan kuin oltaisiin varkaita; tai pitää rahastaan

kiinni kynsin hampain, kuin pelkäisi sen lentävän lintuna tiehensä."

Klaus Baas nousi ylös: hänet tempasi heti asia mukaansa ja hän oli nyt

hyvin vakava. Pikaisesti hän ajatteli asemansa ja tuntemansa

liikemiehet ja firmat ja mitä merkitystä niillä voisi olla hänelle.

"Jaha!" hän sanoi. Ja kysäisi sitten kohteliaisuuden vuoksi: "Ja

kuinkas teidän liikkeenne vetelee?" Ja katseli latteanaamaista Buschia

ikäänkuin tietäen, että hänestä lähtee totuus pikemmin.

Vanttera Busch kohautti hartioitaan, ja otti lasistaan kelpo kulauksen

ja viittasi sitten tyhjällä lasilla kompukseensa ja vastasi: "Avaa

suusi vaan, Heini! Ehkäpä tällä arvon herralla sattuu olemaan joutava

tuhannen markan seteli."

Heini Peters katseli vanhaa ystäväänsä kovin huolissaan ja virkkoi:

"Sinä tiedät kai, että meillä on pari kuukautta ollut tämä

taloustarve-toimisto, -- taikka: olemme koettaneet sitä pitää. Mutta ei

se tahdo oikein leiville lyödä!"

"Ei", toisti veli Busch.

"Me pääsimme kahden tehtaan edustajiksi. Ensin läksin minä keräämään

tilauksia, mutta en saanut yhtään. Sitten läksi ystäväni Busch, mutta

ei saanut hänkään mitään. Ja nyt meiltä meni se asiamiesoikeus!"

Pieni talukka pyyhki olutheraisia viiksiänsä ja sanoi mukavasti

silmiään räpyttäen: "Siihen oli syynä se, herra Baas, että meillä on

kummallakin kaksi vikaa. Heini tapaa kadulla aina neitosia ja hänen on

mentävä juomaan heidän kanssaan kahvia tai suklaata. Ja minä vilkuilen

liiaksi kapakkain kyltteihin."

Heini Peters kohotti pitkät koipensa korkeammalle ja kietoi ne kuin

käärmeet pukin jalkain ympärille ja jatkoi huolissaan: "Vanhukset

lähettivät kyllä minulle, kaksi kuukautta sitten, kun perustimme tämän

taloustarve-liikkeen, tuhat markkaa, viimeiset mitä irti saivat. Mutta

siitä minun täytyi heti antaa kolmesataa räätälille ja melkein sata

markkaa meni kirjakauppaan..."

"Runoista!" tirskahti pikku Busch ja iski Klaus Baasille silmää.

Heini Peters nauroi omaa mielihyväänsä ja pudisti sitten vakavasti

päätänsä ja lausui: "Lopuilla kuudellasadalla vuokrasimme tämän

konttorin ja ostimme kaluston, taikka, saimme ne vähittäismaksulla:

niistä on nyt suoritettu osapuilleen puolet. Sitäpaitsi saimme eräältä

muurarimestarilta, joka asuu kadun kulmassa tässä lähellä, kaksituhatta

markkaa vekselillä, se kyllä lankesi neljä viikkoa sitten, ja meillä ei

ollut mitään, ei niin penniä, millä maksaa. Olisihan se jättänyt meidät

vielä joksikin aikaa rauhaan, -- veli Busch osaa näet häntä hyvin

käsitellä. Mutta kun nyt neljä päivää sitten tuli se mahdoton

rahantiukka, niin mies pelästyi niin, että rohkaisee alati itseään

alkoholilla ja ryntää tuon tuostakin kimppuumme. Se on kamalaa... Me

emme ole näinä kahtena kuukautena saaneet vielä yhtään ainoaa

tilausta... Taikka saimmehan sen yhden pesukoneen... Ah jaa... ja mitä

äitiisi tulee, Klaus! Hän menestyy hyvin!"

Klaus Baas vastasi kuivasti: "Ja senkin pesukoneen saitte tehtaalta

malliksi."

Heini Peters myönsi kyllä. "Emme ole päässeet edes alkuunkaan, Klaus.

Onneksi on tuo muurarimestari tuhmahko, joten olemme saaneet lykkäystä.

Mutta jumalaties miten kauan?"

Hän aikoi jatkaa tuon velkojan kuvausta, mutta silloin vääntyi ovi

naristen auki ja sisään tuli muurari: pieni, harteva mies, tukka

pörröllään, silmät surulliset ja sameat. Hän näytti kivulloiselta ja

oli hienossa hiivassa. Heini Peters kääntyi silloin heti muurarin

puoleen ja sanoi, että hänhän näyttää tänään terveemmältä, ja esitti

hänelle Klaus Baasin: "eräs liikeystävä... oma firma täällä

Hampurissa."

Muurarimestari katseli sameilla silmillään halukkaasti mahtavan

näköistä Klaus Baasia, ja kääntyi sitten Heini Petersin puoleen ja

viittasi olkansa yli varovasti peukalollaan veli Buschiin ja kysyi

huolestuneen näköisenä: "Mitenkä hän nyt voi?"

Ja kun Klaus Baas silmäsi muurarin peukalon suuntaan, niin hän huomasi,

että kompus Busch oli nyt vallan merkillisesti muuttunut: hän oli

kääntynyt seinään päin ja tuijotti silmät hurjina likaista, kärpästen

kirjaamaa tapettia ja odotti käsi harallaan, iskuun valmiina. Ja hän

piti pyydystämilleen kärpäsille oikeita puheluja itsensä kanssa,

milloin hiljaisella, inisevällä äänellä, milloin vihaisesti ärähdellen:

"Istutkos kiinni! Istutkos! Hups!... Istutkos! Istu pois! Etkös siinä

istu? Hups, taas tuli yksi!"

Ja Heini Peters loi huolestuneen katseen kärpäsentappajaan ja sanoi

murheissaan: "Ei hän ole tullut juuri paremmaksi. Lääkäri sanoo, että

hän tappaa näiden kärpästen hahmossa sekavia ajatuksia, jotka hänen

päätään vaivaavat. Kuta useamman kärpäsen saa, sitä vähemmäksi tulevat

hassut ajatuksetkin. Ensin hän ei saanut niitä kiinni ollenkaan, mutta

nyt hän toki työskentelee hyvällä menestyksellä. Katsokaas, nytkin hän

sai kiinni!... Teidän ei pidä mainita tästä syrjäisille, sillä se

vahingoittaisi luottoamme... Katsokaas, nyt se taas sai yhden

kouraansa!"

Pieni muurarimestari istahti konttorin ainoalle tuolille, jolta Klaus

oli noussut ylös, ja katseli oikein perinpohjin kärpästen pyydystäjää;

ja hänen kiiluvissa silmissään kiertelivät hartauden kyyneleet.

Klaus Baas otti silloin hattunsa ja meni ulos. Heini Peters tuli hänen

jälestään.

Kun konttorin ovi painausi kiinni, Heini Peters nauroi tikahtuakseen,

ja tiedusteli sitten, miten haudankaivaja jaksoi ja millaisessa tilassa

hauta oli, jonka he olivat kuusi vuotta sitten yhdessä vihkineet.

Klaus Baas ei kärsinyt sanaakaan niistä ajoista ja tokaisi: "Se heidän

tiesi."

Ja sitten lehahti Heini Peters yhtäkkiä Süllbergiin. "Me oltiin viime

pyhänä siellä tanssissa: autuasta, sanon minä! Minä vein hänelle

orvokkikimppusen: kuinka hän minua kiitti, hurmaavaa, suoraan sanoen!

Ja ensi sunnuntaina me mennään Ohlsdorfin hautausmaalle." Ja sitten hän

vaipui raskaasen ajatteluun: "En tiedä, mikä minä olen oikeastaan", hän

sanoi. "Tanssiva haudankaivaja ja kaivetun haudan yli tanssija." Ja hän

nauroi hullunkurisesti ja pudisteli päätänsä, ja sanoi sitten jälleen

totisesti: "Kuulepas nyt, Klaus Hinrich... se on hyvin vaikeaa sanoa,

mutta me emme tiedä, mihin nyt turvautua... voisitko vipata sata

markkaa... Mutta ethän sinä voi, etkä ehkä tahtoisi?"

Klaus Baas pudisti päätänsä ja vastasi: "Tarvitsen nyt rahani itse,

Heini!"

Mutta Heini Peters olikin jo päässyt myötätuuleen. "No hyvä, hyvä!"

sanoi hän ystävällisesti. "Aioin vain kysyä sinulta! Ei mitään, ei

mitään! Pistäydyhän nyt meillä vastakin!"

Ja Klaus Baas kiirehti askeleitaan ennättääkseen oikeaan aikaan

pörssiin. Ja kun hän tuli Reesendammille, niin näki entisen

esimiehensä, herra Trimbornin kääntyvän juuri Jungfernstiegille ja

menevän pörssille päin. Klaus Baas tervehti vanhusta, -- hän oli viime

vuosina tosin hänet silloin tällöin nähnyt, mutta ei puhutellut koskaan

-- ja meni ukon luo ja muistutteli hänelle nimeään, ja huomasi jo

Trimbornin tervehdyksestä, että ukko oli hyvällä tuulella.

Herra Trimborn mietti vähän, ja muistikin hänet ja kyseli nyt

kohteliaisuuden vuoksi, mistä matka ja minne? Ja kun hän huomasi nuoren

kumppanin hiukan arastelevaksi, niin hän kävi jo toverillisemmaksi ja

sanoi: "Kovat ajat nyt, rakas ystäväni! Amerikassa käy hullusti... Ja

täällä tuo Tewes & Gibbon! Ai ai: niin vanha ja hyvä liike! Ja

huhutaanpa vielä... mitä kaikkea huhutaankaan!!" Ja sitten hän muisti,

missä tekemisissä Klaus Baas oli ollut toiminimi H.C. Eschenin kanssa

ja sanoi: "Niin... tehän olittekin silloin A.W. Thaulerin puolesta

straiteilla! Aivan niin! Ja toimitte jonkun aikaa siellä H.C. Eschenin

asioissa, muistan kyllä! Ja nuori Eschen kuoli siellä... teidän

käsiinne... aivan niin, muistan kyllä! Te olitte varmaan ystäviä jo

minun konttorissani ollessa... Se on kunniaksi, se on kunniaksi teille,

herra Baas!... Niin niin, siellähän niitä lepää, monta kelpo miestä! ..

Saitte siellä kaivoksen käyntiin... Aivan niin... Wilhelm Thauler

kertoi kyllä siitä! Hyvä voimannäyte!... Mutta miksette tullut silloin

takaisin meille tai jäänyt A.W. Thaulerille?"

Klaus Baas vastasi, että herrat olivat silloin olleet matkalla ja

hänelle oli tarjottu paikka maaseudulla. Ja ilmaisi sivumennen

ansainneensa maalla hyvänlaisesti, ja oli nyt tullut taas Hampuriin

erääsen pankkitoimeen, jonka hän kyllä saisi -- tai mieluummin

koettaisi päästä osakkaaksi johonkin suurempaan yritykseen.

Mutta herra Trimborn ei paljon toista kuunnellut: hän mietti vanhain

tavalla omia asioitaan, ja olipa hän hiukan huonokuuloinenkin. "Mitäs

minä nyt aioinkaan H.C. Eschenistä? Niin, firma horjuu, herra Baas!...

Päällikkö... kuten tiedätte, Arthur Eschen,... hänen vaimonsa on hiukan

sukua minulle, serkkuni kautta... hieno naikkonen, herra Baas, hiukan

liian hieno... no niin... herra Eschen matkusti neljä viikkoa sitten

straiteille valvomaan firman etuja, ja hänen täkäläinen osakkaansa,

vanhahtava, muuten hyvä mies, joka palveli viisitoista vuotta

Itä-Aasiassa ja liittyi omaisuudellaan liikkeesen, on nyt hyvin

sairaana! Niin, ja tällainen tiukka raha-aika! Tukala asema! Pankit

eivät ainoastaan pidätä rahojaan, vaan palauttavat sisään mikäli

voivat! Ja H.C. Eschen työskentelee luoton varassa, ihan liian suuren

luoton varassa, hyvä herra Baas! Ja sitten suurellinen kotielämä! Ja

mitäpä se rouvakin teki Intiassa?! Nekin rahat on jostakin koottava!

Niin kauan kuin konjuktuuri on hyvä, se käy! Mutta kun tulee kolaus,

kriisi, silloin on kovat edessä! En kerro nyt mitään salaisuuksia,

herra Baas: eilen tiedettiin julkisesti, että liike on menossa

vararikkoon; kaikessa tapauksessa se on kovassa pulassa. Leskirouva

Eschen on käynyt kysymässä neuvoa herra Wilhelm Thaulerilta: hän oli

Eschen-vainajan ystävä, vanhemman nimittäin. Viimemainitulta voitte

saada lähempiä tietoja, jos nimittäin entisen liikkeenne asiat

sattuisivat teitä yhä viehättämään."

Klaus Baas tarkkasi kasvot jäykkinä vanhuksen puhetta ja jokainen sana

kosketti valtavasti häntä. Mitä oli tämä? Tuliko nyt tilaisuus?... Ja

hyvä tilaisuus?... Pystyikö hän? Mutta hän ei ollut koskaan johtanut

sellaista liikettä! Ja hän oli kuusi vuotta ollut erillään niistä

hommista! Sellaisen paikan, jota tuo pankki hänelle tarjosi, hän voisi

koska tahansa saada uudestaan. Kiinni vain nyt! Hän tunsi sen

liikkeen... Tunsi rouva Eschenin... Karl Eschenin äiti luottaa varmasti

häneen! Hänellä oli oikeus tarjota apuaan! Sen tiesi rouva... Käsiksi

vain! Käsiksi heti! Nyt hän voi onnistua!

Kun vanhus hiukan vaikeni, seisattui Klaus Baas ja lausui harvakseen ja

miettivästi: "Herra Trimborn... koetan heti paikalla saada H.C.

Eschenistä tarvittavia tietoja; ja menen sitten rouva Eschenin ja

sairastuneen osakkaan luokse! Ja jos huomaan, että vielä kannattaa

yrittää, niin tarjoan työkykyni ja pienen, neljänkymmenen tuhannen

omaisuuteni, toiminimen käytettäväksi! Puhun tästä teille siksi, että

ehkäpä sitten tohtinen pyytää teidän neuvoanne ja suositustanne."

Vanhus ihmetteli suuresti: "Vai niin... vai niin... No, miksei! Pakisin

tässä paremminkin itsekseni kuin teille; ja heti sellainen vaikutus!

Jaha, miksei! Perästä kuuluu, perästä kuuluu, herra Baas! Iloista, jos

niin vanha liike pysyisi pystyssä! Kummallista, että minun pitikin

juuri tavata teidät! Ehkäpä se on hyvä ajatus, herra Baas! Se on teidän

asianne! Herra Thauler puhuu teille kyllä mielellään lähemmin... hm,

hm!"

Ja vanhan miehen tavalla, joka tunsi maailman menon, hän katseli

laumoja, jotka pörssiin juoksivat, ja supisi itsekseen: "hm... hm", ja

nyykäytti harmaata päätänsä. Hän oli nähnyt niin monen menevän noista

ovista sisään, mutta ei usein niistä mennäkseen. Omat viat ja kova onni

olivat lykänneet heidät syrjään ja he olivat joutuneet ajan aaltojen

tuulijätöiksi.

Klaus Baas ymmärsi kohta pahanenteisestä puheen hurinasta, että jokin

uusi onnettomuus oli saatu kuulla ja levisi nyt pörssissä suusta

suuhun. Ja hän kuuli piankin, hiljalleen päästessään järjestyvässä

ihmislaumassa eteenpäin, mainittavan erään keskolaisen vientiliikkeen

nimeä, ja sitten, mutta äskeistä selvemmin ja kovaäänisemmin, erään

vanhan, hyvän pankkiliikkeen. Ikäänkuin synkkä ukkospilvi uhkasi

liikemieslauman päitten päällä: ei hilpeää hymyä, ei naurua, ei leikin

sanaa. Kaikkien kasvot olivat vakaita. Kalseista ja totisista silmistä

kuulsi totinen vaivautunut ajatus: Mikä on sitten seuraava? Mitähän

kaikkea vielä tuleekaan? Jos se ei pysy pystyssä, niin mikä sitten!...

Entä minä sitten? Nyt oman aseman tiukka, epäuskoinen arvioiminen; ja

sen pankin, jonka turvin työskenneltiin, nykyisten tavarainhintain,

liikeystävien, saarnamiesten, -- kaikkien huomispäiväin kolkkojen

mahdollisuuksien. Kotona vaimo ja lapset ja tutut odottamassa.

Jokaisesta tuntui kuin hän katsoisi jo kohtaloa kasvoista kasvoihin,

kuin kouristaisi jo kalma sydäntä... Tuossa jutteli kaksi arvokkaan

kauppahuoneen edustajaa, läheisiä tuttuja, vakavasti tästä uudesta

onnettomuudesta ja sen merkityksestä niille ja niille liikkeille. Jalon

näköinen ikämies oli vaipunut keskellä hurisevaa ja hiljaa

liikahtelevaa ihmislaumaa syviin mietteihin, huolissaan vanhasta,

perikadon uhkaamasta kauppahuoneesta, jonka hän oli tuntenut kolmessa

polvessa, miettien perussyitä, ja omaa liikettään ja lapsiaan ja lasten

lapsia. Lehterin juurella seisoskeli nuorempaa ja kokematonta väkeä

kertoillen toisilleen hiljaa ja moittivasti, monen kasvoilla näkyi

kiukku ja halveksuminenkin, kuinka anteeksiantamattoman huolimattomia

molemmat liikkeen päälliköt olivat olleet ja kuinka paljon nuoremmalta

oli mennyt talouteen. Kuinka paljon olivat maksaneet hänen vaimonsa

hetaleet ja hänen omat peli-iltansa klubilla. Mutta lähellä heitä

seisoi kolmas, viisas mies. Paksut kultaiset kellonperät pyöreän vatsan

päällä hän julisti joillekin tutuille ikivanhaa arvostelu-lauselmaa

kolmannesta polvesta: Ei siitä ole mihinkään! Niillä ei ole ryhtiä

enää! Niillä ei ole ajatuskykyä! -- Siellä täällä seisottiin pikku

ryhmissä ja toinen supatti toiselle firmain nimiä, joiden asiat oli

hullulla tolalla. Pörssivälittäjäin nurkassa oli tungos vielä tiukempi

kuin muualla ja siellä huudettiin hiljaisemmalla äänellä, mutta sitä

kiihkeämmin, kurssin korotusta. Pieni keikari viuhtoi, lyhyt harmaa,

haalistunut takki keikkuen, hurjasti muistikirja kädessä ja tarjosi

pöyhkeästi yli omistamansa ja mistä voi vastata. Suurten suistuminen

oli noussut hänelle päähän.

Klaus Baas näki herra Thaulerin keskustelemassa erään vanhahtavan

herran kanssa: hänet huomattiin ja nyökättiin ystävällisesti päätä.

Mutta kun keskustelu loppui ja päällikkö näki, että Klaus Baas halusi

hänen puheillensa, niin hänen kasvoilleen tuli kylmä ilme. Maahan

katsellen ja silloin tällöin terävästi puhujaan vilkaisten hän kuunteli

sitten entistä virkamiestään. Klaus Baas mainitsi lyhyesti, että hän ja

Karl Eschen vainaja olivat olleet ystäviä, ja kysyi, millä tolalla

firma H.C. Eschenin asiat nyt olivat ja tulisikohan hänen tarjoutua

käytettäväksi?

Herra Wilhelm Thauler silmäili väkijoukkoa ja loi sitten terävän

katseensa häneen ja kysyi kohteliaasti: "Mitä voisi toiminimi toivoa

teidän tarjouksestanne?"

Klaus Baas vastasi lyhyesti ja huolettomasti: "Jos tiedän, että

mahdollisuuksia on, tuon työkykyni... luulen olleeni hyvä työntekijä...

ja kokemukseni sen liikkeen suhteen sekä 40,000 markkaa pääomaa."

Herra Thauler vetäytyi nyt hiukan syrjemmälle joukosta ja sanoi

epäuskoisesti, mutta jo avonaisemmin: "Liikkeellä on suuria

vekselisitoumuksia. Huomenna lankeaa ensiksi kaksi vekseliä, kumpikin

50,000 markkaa ja kolmas 40,000. Muuten eivät asiat, mikäli minä olen

huomannut, ole perin huonolla tolalla; liikkeen varat ovat

ymmärtääkseni hyvät. Mutta mitäpä se auttaa? Pankit tahtovat rahaa. Jos

herra Eschen itse olisi täällä, niin ehkä vielä kävisi hyvin kaikki:

hän on toki vanhaa sukua ja hänen äitiään yleensä kunnioitetaan ja

säälitään... Mutta, mikä pahinta, herra Baas,... mikä tekee tilan

melkein toivottomaksi: Arthur Eschen ei ole itse velaton!"

Klaus Baas mietti hetkisen ja sanoi: "Eiköhän pankit tyytyisi, jos

tarjoisin takeeksi omaisuuteni ja työni, te ja herra Trimborn

suosittaisitte?"

Herra Thauler sanoi heti: "Olen aivan varma, että ne eivät tyydy.

Pankit antavat liikkeen mennä kumoon, ellei lunasteta ensistäänkin

noita sataaneljääkymmentä tuhatta. Ja sitten on vielä monia muita

vaikeuksia."

Klaus Baas mietti, koettaisikohan kuitenkin pankkeja taivuttaa. Mutta

sitten hän ajatteli, että omalle ja liikkeen asialle olisi

edullisempaa, jos hän voisi suorittaa nämä ensimäiset sitoumukset.

Siitä Arthur Eschen antaisi hänelle kelpo tunnustuksen! Ja hän lausui

kohta rohkeasti: "Jos saan hankituksi 120,000 markkaa, niin

ottaisitteko huoleksenne 20,000?"

Herra Wilhelm Thauler katseli epäröiden väkijoukkoa. "Liika vaatimus,

herra Baas... kuka tietää, millaiset ajat vielä tulee..."

Mutta Klaus Baas lausui varovasti, kuin arkaan venetsialaiseen

lasimaljakkoon tarttuen: "Teettehän tietysti sen isävainajan, entisen

ystävän puolesta! Minä pojan puolesta, joka oli ystäväni."

Liikemies katsoi häntä kylmästi ja sutkahutti: "Te teette sen itsenne

puolesta. Ja niin paljon teillä ei toistaiseksi ole koossa. Mistä

otatte nuo 120,000? Osakas on sairaana, ja te olette äsken tullut,

mikäli tiedän, maaseudulta. Teillä ei ole suhteita. En minäkään teitä

paljoa tunne." Ja sitten hän virkkoi, melkeinpä jo yli olan: "Onko

teillä vielä mitä muuta minulta?"

Klaus Baas vastasi: "Uskon, että rouva Eschen luottaa minuun

suosituksitta: hän tietää poika vainajansa kirjeistä hänen pitäneen

minua arvossa. Ja tiedättehän: Karl Eschen oli nuoruudestaan huolimatta

hyvä liikemies. Mutta pankeissa minun täytyy saada vedota teihin.

Voinko tulla huomenna kello kaksitoista keskustelemaan kanssanne?"

Samassa meni ohi erään pankin johtaja, -- sen pankin oli herra Thauler

äsken sanonut olevan firma H.C. Eschenin velkojia; ja herra Thauler

vastasi nyt: "Kas tuossa! Koettakaa nyt itse onneanne!"

Pankinjohtaja pysähtyi ja silmäili Klaus Baasia, joka alkoi puhua, eikö

ollut mahdollista saada lykkäystä. Mutta herra ei kuunnellut häntä edes

loppuun. "Firma H.C. Eschenin pyyntöön ei tässä kohdin taivuta", hän

keskeytti kylmästi. "Ei ole mitään aihetta siihen. Näyttäköön itse,

mihin pystyy."

Klaus Baas nyökkäsi päätänsä ja vetäysi pois ja kääntyi jälleen herra

Thaulerin puoleen: "Voin siis huomenna kello kaksitoista tulla

luoksenne?"

"Kyllä, herra Baas... jos se enää mitä hyödyttää."

Klaus Baas hyvästeli ja meni ulos ja astui raitiovaunuun.

Neljännestunnin päästä hän seisoi Eschenin asunnossa Mittelwegin

varrella noiden tummain, kiiltäväin öljyväritaulujen keskellä. Rouva

Eschen tuli itkettynein silmin sisään, hän oli nyt lihavahko, pyylevä

vanhus. Hän tunsi heti Klaus Baasin ja kuunteli esitystä, katsellen

suoraan häntä kasvoihin.

Kun Klaus Baas lopetti, alkoi rouva nyyhkyttää ja käveli maahan

katsellen levottomasti edestakaisin ja huudahteli poikavainajansa

nimeä, ikäänkuin rukoillen hänen neuvoansa tässä hädässä. Sitten hän

ojensi Klaus Baasille kätensä ja suoristihe ja istahti häntä vastapäätä

ja tunnusti, ettei hän tiennyt ketään, kehen turvautua: hänellä

itsellään oli vielä, paitsi mitä oli liikkeesen kiinnitettynä, aivan

vaatimaton yksityisomaisuus, mutta miesvainajan päätöksen mukaan hän

tahtoi säilyttää sen nuorimmalle ja ainoalle tyttärellensä Sannalle.

Gertrud oli näet kuollut. Hän oli eilen eno Eberhardin kanssa --

muistihan Klaus Baas sen sinetinkokoojan -- miettinyt kaikki

pelastuksen mahdollisuudet, mutta turhaan. Hän oli käynyt osakkaan

luona, mutta se oli niin ankarassa taudissa, ettei kyennyt mihinkään.

Ja sitten hän näytti Klaus Baasille Intiasta liikkeelle tulleen

sähkösanoman, jonka kirjanpitäjä samana aamuna oli kääntänyt ja

lähettänyt hänelle. Se kuului: "Toimitan tänään pankkiin 20,000.

Tarvittaessa Thaulerin puoleen." -- 20,000 oli siis suoritettu, lisäksi

hänen 40,000. Puuttui vielä 80,000.

Klaus Baas pyysi nyt rouvan selvittämään osakkaalle kirjeellä, mikä hän

oli miehiään, voidakseen käyttää sitä hyväkseen hänen kanssaan

puhellessaan: hän päätti näet vielä koettaa käydä hänen luonaan.

Kirjeen saatuaan hän kyseli hienosti, kuinka perhe muuten jaksoi ja

missä kukin oli? Ja sai kuulla -- äidin kyyneleet virtasivat taas, --

että vanhin tytär Gertrud, jonka Klaus Baas oli tuntenut -- oli monta

vuotta sitten, lyhyen avio-onnen jälkeen, kuollut Meksikossa; nuorempi

tytär Sanna, jonka Klaus Baas oli kerran sylissään kantanut toiseen

huoneesen, oli ollut jo jonkun viikon Englannissa, eräiden tuttujen

luona: ansaitsi toimeentulonsa saksankielen tunneilla. Eschen vainajan

ijäkäs äiti -- hänetkin oli Klaus Baas ennen nähnyt -- eli vielä, ja

vanhassa harhaluulossaan: hänen poikansa olivat muka matkoilla ja

hyvässä voinnissa; mutta vanhus oli jo melkein yhdeksänkymmen-vuotias

ja loppu saattoi koska tahansa tulla.

Klaus Baas kuunteli puolella korvalla kauniin, lempeän rouvan

murheellista puhetta, ja lupasi palata vuorokauden kuluessa, ja meni.

Hän kiiruhti suoraa päätä osakkaan luo. Siellä palvelustyttö otti hänet

vastaan ja sanoi, että herra on niin sairas, ettei kykene puhelemaan

kenenkään kanssa; mutta Klaus Baas kyseli silloin pitkin ja poikin,

mikä tauti häntä vaivasi ja oliko sairas itse pääsyn kieltänyt, sekä

lähetti rouva Eschenin kirjeen hänelle. Tyttö tuli takaisin ja sanoi:

"Herra on hyvin sairas, hän ei voi ottaa vastaan", mutta silloin Klaus

Baas lykkäsi hänet syrjään ja tunkeusi omin luvin saliin ja pääsi

puheisiin talon emännän kanssa, joka oli sangen murheissaan, ja pian

sairasvuoteen ääreen.

Ja hän näki tuon vanhan, kaljupään herran olevan paremminkin

pelästyksissään ja päästä pyörällä kuin sairaana; ja senvuoksi hän oli

muka hyvin rauhallinen ja toivorikas ja sai hänet kuuntelemaan

esitystään. Hän kertoi entisistä suhteistaan Eschenin liikkeesen ja

Karl Escheniin ja käytettävinä olevista 60,000 markasta; ja sanoi

puhelleensa jo Trimbornin ja Thaulerin kanssa: he olivat olleet

kutakuinkin toivorikkaita. Ja hän onnistui sen verran, että potilas

virkistyi hiukan ja kohosi kyynäspäilleen, ja uikutteli

työskennelleensä viisitoista vuotta ahkerasti Brodersen & C:on

konttorissa Shanghaissa ja Jangtsessa ja palanneensa kotiin

aikomuksella elää loput ikänsä rauhassa, vaivalloisesti kootuilla

80,000 markallansa ja pienellä konttoritoimella ihanassa Hampurissa.

Mutta silloin iski häneen kyntensä ylpeyden piru ja sai ikämiehenä

vietellyksi rupeamaan H.C. Echenin liikkeesen, kun se oli vanha, hyvä

nimi; ensin prokuristiksi ja sitten osakkaaksi. Ja sitten hänellä ei

enää ollut rauhan hetkeä, sillä liike tuotti touhua yli hoitajain

voimain. Ja nyt piti tulla kuin salama selvältä taivaalta tuo kauhea

isku: hirvittävä rahan- ja luotonpuute. Suuret tavaramäärät oli jo

tilattu ja laivoilla matkalla, toistaiseksi menekin toivotta. Päällikkö

oli Intiassa, ja hän tässä, vuoteenomana!

Klaus Baas katkaisi pian valitusvirret ottamalla taskustaan

muistikirjan ja merkitsemällä siihen maksueriä, nimiä ja päivämääriä;

ja kyseli yhtä ja toista henkilöistä, ja tunnusteli ja teki varovasti

ehdotuksia.

Potilas tuli iloisemmaksi, ja tahtoi jo hänkin muistikirjaansa, ja piti

toista asiaa mahdottomana ja toista mahdollisena. Ja kun tahto

valveutui, niin hän näki jo tarpeelliseksi puolustella itseään.

"Katsokaas", hän alkoi ja vetäisi pitkän, keventävän huokauksen, --

"minä olen ollut aina kunniallinen, uuttera työmies, ja olen sitä

vieläkin, sen voin rehellisesti vakuuttaa. Ja on minulla käytännöllistä

silmääkin ja jonkun verran yritteliäisyyttä; mutta minussa on kaksi

vikaa: en luota seikkoihin, joita pidän itse oikeina, vaan tarvitsen

miestä, joka ottaa huolekseen johdon ja edesvastuun niskoilleen. Ja

toiseksi, minulla ei ole kykyä sommitella asioita yksityisesti ihmisten

kanssa, -- kaikkein vähimmin näin tulisessa pulmassa. Katsokaas nyt,

kun te tulitte, tulin kohta rauhallisemmaksi! Teissä on jotakin...

jotakin, mitä lie... rohkaisevaa! Jos uskallatte nuo 40 tuhattanne,

niin tahdon minäkin yrittää osaltani, niin tukalaa kuin se onkin.

Pistänpä teille lyhyen kirjeen, viette sen kohta eräälle entiselle

naisystävälleni. Minä olin niinä Shanghain vuosina hänen miehensä ja

hänen läheisiä tuttuja. Mies oli tarmokas ihminen ja kokosi siellä

merkittävän omaisuuden, mutta kuoli sitten sinne. Leski palasi tänne

Hampuriin. Uskon että hän auttaa."

"Minkä arvoinen leski?" kysyi Klaus Baas.

"200-300,000... en niin tarkoin tiedä. Herra Baas, en mene takuusen,

tokko häneltä saadaan yli 20,000."

"30,000!" sanoi Klaus Baas rohkaisevasti, nyykäyttäen päätänsä.

Sairas oli nyt melkeinpä terve ja lausui kirjoittaessaan sen toiveen,

että hän ehkä jo huomenna jaksaa tulla konttoriin. "Ja, antaahan olla",

hän sanoi vesissä silmin ja heltyneenä... "pälkähti vielä tässä

päähäni. Jospa kirjoittaisin entiselle päällikölleni... ehkäpä hän...

kun näkee minun pulani... olin viisitoista vuotta hänen liikkeensä

palveluksessa... ja viisi pitkää vuotta niistä istuin ypöyksin kurjassa

lautakojussa Jangtsen rannalla..."

Ja he päättivät vielä lähettää konttoriin sanan, että kirjanpitäjän

olisi oltava siellä yli yön, ja laativat vastauksen Intiasta tulleesen

sähkösanomaan. Ja sitten Klaus Baas meni.

Hän otti ajurin ja tuli Grindelhofiin, jossa osakkaan mainitsema vanha

leski asui, komeassa huoneistossa ensimäisessä kerroksessa. Hän tapasi

rouvan pelaamassa korttia hienon kiinalaisen pöydän ääressä, vanhahkon

palvelijattarensa kanssa, joka ulkonäöstä päättäen ei ollut ikinä

käynyt Holsteinia kauempana, niin suoraan Wedelin tai Quickbornin

perukoista saapuneelta hän näytti. Vanha, laiha leskirouva, joka oli

mustissa, otti kirjeen, ja kun hän luki sitä, palvelijatar nukahti

tuolilleen. Klaus Baas tarkasteli sillaikaa jännityksessä rouvan

laihoja, kellertäviä kasvoja ja hänen viisikertaisesti koltuskoituja

käsiänsä; ja kun rouva sitten alkoi valitella ystävänsä pulaa, niin

Klaus Baas kuvaili värikkäästi, mikä surkea onnettomuus osakasta

uhkasi. Hän ei odottanut, että leski, joka viisikolmatta vuotta oli

elänyt Shanghaissa pelkkäin kullanahnehtijain parissa, olisi antanut

hänelle tuon pyydetyn 30,000:n shekin, niinkuin hän teki, sillä hän

nousi pian ylös -- silkkihameen kahahduksesta palvelija heräsi ja

seurasi emäntäänsä -- ja eteisessä rouva pani hatun päähänsä ja heitti

vaipan hartioilleen -- palvelija teki saman tempun, -- ja Klaus Baas

sai ajetuksi asian siihen suuntaan, että rouva meni ensin pankkiin ja

sitten vasta ystävänsä luo, sillä kiire oli kova: pelkäsi näet että tuo

arka osakas vielä alentaisi summan. Ja niin ollen Klaus Baas saattoi

nyt jättää hyvästit.

Kun hän sitten taas ajoi raitiovaunussa, niin hän naurahti itsekseen

rohkeuttansa ja ajatteli: Ken olisi eilen aavistanut mihin tänään

pyrin!!... Nyt suoraan Eberhard-enon luo! Toivottavasti hän vielä

muistaa, miten kauniisti me silloin kerran puhuimme Ditmarschin

vaakunasta!

Hän tapasi enon, joka oli viime näkemästä paljon vanhentunut, nyt

kuusikymmenvuotias ukko, -- rauhattomasti kävelemässä vaatimattomassa

asunnossaan. Hän oli unohtanut päivällisruokansa jäähtymään, ja hänen

emännöitsijänsä, pieni, hento, yli viidenkymmenen vanha rouva, istui

murheellisen näköisenä kahvikeittiön ääressä. Klaus Baas muistutteli

vanhan enon mieleen nimensä ja sanoi tulleensa rouva Eschenin ja

osakkaan puolesta; ja rykäisi merkitsevästi ja keskeytti puheensa,

sillä emännöitsijähän oli huoneessa. Mutta silloin vanhus pyysi häntä

jatkamaan vaan. "Me on oltu asuintovereita jo viisitoista vuotta", hän

sanoi, ja hieroi käsiänsä ja seisoi Klaus Baasin edessä ja katsoi häntä

hätääntyneenä. Klaus Baas selitti nyt, millä tolalla liikkeen asiat

olivat ja mitä hän oli jo saanut aikaan. Emännöitsijä vei hiljaisin

askelin edestaas tassutellen ruuat pöydältä.

Kun Klaus Baas lopetti, vetäisi Eberhard-eno raskaasti henkeään ja

sanoi: "Luulette siis, että on vielä pelastuksen mahdollisuutta?"

"Jos huomenna voimme lyödä 140,000 puhdasta pöytään, niin uskomme

kestävämme pahimman ohi. Yhdeksänkymmentä on minulla koottu! Ettekö

tiedä ketään, joka ottaisi auttaakseen liikettä ja rouva Escheniä?"

Eberhard-eno käveli edestakaisin ja pysähtyi vähä väliä, ja katseli

epätoivoissaan nurkasta nurkkaan ja sanoi hädissänsä: "Rakas herra

Baas, minulla on kyllä paitsi noita 60,000, jotka tiedätte olevan

liikkeesen kiinnitettyinä, vielä 40,000 markkaa. Ette kai tarkoita,

että minun täytyy kävellä Jungfernstiegillä paikatuin kyynärpäin ja

rikkinäiset kengät jalassa, -- jossa eräs esi-isäni käveli

senaattorina!" Ja hän seisoi vaieten Klaus Baasin edessä ja katseli

häntä anelevasti silmiin.

Emännöitsijä nykäisi silloin Klaus Baasia hiljaa hihasta ja osoitti

teetarjotinta, jonka hän oli kantanut pöytään. Mutta Klaus Baas ei

ollut niinä miehinään, vaan painautui yhä syvemmälle nojatuoliinsa,

ikäänkuin osoittaakseen, että hän ei väisty, ja ampui totisilla

silmillään yhä uhriinsa. "En tahdokaan teidän kaikkia 40,000", hän

sanoi, "ainoastaan osan. Sitäpaitsi pyydän neuvomaan, kenen puoleen

sitten kääntyisin."

Pieni hupaisa ukko pani nyt päänsä avuttomasti kallelleen ja sanoi:

"Mistä minä tiedän. Mikä minä olen? Minä olen liikemiespiireissä ollut

jo kolmekymmentä vuotta kuin kuollut, erottuani serkkuni liikkeestä!

Minua ei tunne kukaan, minä en tunne ketään. Tämä on hirveää! Ja

yhtäkkiä tulee ventovieras, joka on pari kolme tuntia tarkastanut

liikettä ja tietää enemmän kuin minä! Kun isä vainajani tämän

näkisi!..." Ja vanhus istahti ja painoi otsansa käsiinsä.

Klaus Baas istui ja vaani kylmästi, ja merkitsi hengessä jo muistiin

10,000; ja oli matkalla rahaa haalimaan. Silloin osuivat hänen

miettivät silmänsä erikoisen näköiseen kaappiin, joka oli huoneessa:

siinä oli monen monta matalaa laatikkoa, -- ja nyt hänen päähänsä

pisti: mitähän tuossa on? Ja samassa tuli vastaus: sinettikokoelma! Ja

ivallisella äänellä kuin mies, joka rakastaa nykyhetken elämää ja sen

täysverisyyttä ja maallista hyvää enemmän kuin muistoja, rakastaa koko

nuoruutensa voimalla ja pyrkii elämään, hän silloin kysyi: "Ahah,

kootaankos vielä sinettejä, herra Eschen?"

Pikku herra hätkähti ja vastasi heikolla äänellä: "Kyllä... herra

Baas... Ja jos nyt ei muu auta... herra Baas! Olen tässä koko ajan,

täällä ollessanne, kiduttanut itseäni:... minä voin näet koska tahansa

saada kokoelmistani 12,000. Tässä samassa talossa alemmassa kerroksessa

asuu muudan vanha eronsaanut eversti; hän muutti huomatakseni tänne

ainoastaan vaanimaan tuota kokoelmaani."

Klaus Baas virkkoi nyt hengessään: 20,000!

Samassa ilmestyi emännöitsijä viereisestä huoneesta kynnykselle ja

pyysi herra Escheniä olemaan hyvän ja pistäytymään vähän sinne.

Eberhard-eno katsahti hämmästyneenä emännöitsijää ja meni, ja Klaus

Baas laski ja mietti ja aprikoi.

Vähän ajan päästä ukko palasi ja veti välioven hiljalleen kiinni --

ikäänkuin minkä kanarialintusen häkin -- ja heittäytyi nojatuoliinsa,

nyt vähäsanaisempana, ikäänkuin kahden vaiheella. Mutta sitten hän

sanoi hämillään ja epävarmana: "Emännöitsijäni teki erään

ehdotuksen... hän ei sallisi minun mielellään myydä kokoelmiani; mutta

tarjoo sen sijaan minulle koko pikku omaisuutensa, 15,000 markkaa... ja

tuumii, tuumii... kun nyt kerran on oltu yksissä jo viisitoista

vuotta..." Eno istui hetkisen hiljaa ja hieroskeli käsiänsä ja kallisti

päätään olalta olalle; ja sanoi viimein: "Ja miksipä ei mentäisi

naimisiin... sehän on kuitenkin sama asia!... Ja minä en ole muuten

toiminut liikkeen hyväksi, minä olen vain nostanut korot. En mitään, en

mitään... ole tehnyt H.C. Eschenin hyväksi!"

"Otamme siis nuo 15,000", sanoi Klaus Baas, "ja kokoelman lisäksi.

Mutta sitä emme saa myydä. Koetetaanpas, emmekö saisi sitä pantatuksi."

"Mutta jos se raha on hukkaan mennyttä!" huudahti silloin pikku herra

ja pyöritteli tuskissaan päätänsä.

"No onhan teillä sitten vielä nuo 40,000, herra Eschen; ellei muuten,

niin elinkorolla."

Ukko oli hyvin surkean näköinen. "Ne on Hampurin vapaakaupungin

papereita", hän virkkoi, "jos hukkaan vielä nekin..."

"Tjaah", hymähti Klaus Baas kylmästi. "Jos taivas putoo, niin varpuset

jää loukkuun!" Ja hän nousi ylös ja pyysi emännöitsijää sisään ja sopi

hänen kanssaan kahden asiasta. Hieno, arka emännöitsijä näytti

älykkäältä naiselta, -- eikä ainoastaan taloudessa kokeneelta, vaan

pikku miehenkin lempeältä hallitsijalta. Ja kun hän oli luvannut itse

tuoda huomenna kello kymmenen pankkisaatavansa konttoriin, niin hän

lähti Klaus Baasin kanssa alakertaan everstin puheille, joka noita

sinettejä himoitsi.

Klaus Baas tapasi everstin, joka oli ijäkäs, lihava ja vielä riuskan

näköinen mies, mukavasti sanomalehteä lueskelemassa. Kun hän näki

naapurin pikku emännän, -- niin hän purskahti nauruun ja nousi

ylös ja löi nyrkillä reiteensä: niin häntä riemastutti tämä

kaupanteko-tilaisuus. Ensin hän ei tosin tahtonut kuulla panttauksesta

puhuttavankaan: selvät kaupat vain! Mutta kun Klaus Baas uhkasi, että

siinä tapauksessa myydään kokoelma vielä tänään muualle, niin silloin

hän taipui, kiukuissaan kyllä; kuitenkin sillä ehdolla, että kaappi on

tuotava tänne, juuri tuohon paikkaan, ja avaimet kanssa! "Hän on

nimittäin epäluuloinen ilkiö", hän sanoi, "hän joutuu tulen palavaan

tuskaan, että minä häneltä varastan; ja on hyvin mahdollista, että

varastankin; kokoojien kanssa täytyy kujeilla kuin hevoshuijarien:

pieni petos on luvallista." -- Laadittiin kiireesti panttikirja ja

eversti antoi pankkiosoituksen. Sitten Klaus Baas antoi kättä

naureskelevalle ja kerskuvalle everstille ja viisikymmenvuotiaalle

emännöitsijälle ja meni. Ja emännöitsijän poskipäissä hohti nyt hieno

puna, kuin myöhäisen iltaruskon heijastus.

Hän ajoi Altonaan erään hyvän ystävän luo, joka oli kotiseutupankin

luottamusmiehiä ja oli vähästä koulun käynnistä huolimatta, luontaisen

älyn ja ammattivaiston avulla, päässyt merkittäviin varoihin. Onneksi

hän tapasi hänet kotona ja selvitti hänelle yrityksensä ja sai

vekselinä pyytämänsä 10,000 markkaa.

Sieltä hän kiiruhti H.C. Eschenin konttoriin Katherinenstrasselle ja

pyysi telefoonitse pankin lähettämään hänen saatavansa puhtaassa

rahassa Hampuriin, sekä toimitti rouva Eschenille sanan, kuinka

pitkällä nyt oltiin. Ja hän ajoi illalla osakkaan vuoteesta ja tutki

hänen ja prokuristin kanssa kaiken yötä konttorissa kirjoja ja laskuja

ja kirjeitä, ja pääsi toistaiseksi selville liikkeen tilasta, ja laski

ja aprikoi ja laati hyvin harkitun sähkösanoman päällikölle Intiaan,

pyytäen rahaksimuuttolupaa; ja kirjoitti pikku kirjeitä eräille

vähäpätöisemmille saamamiehille, jotka olivat käyneet liian hätäisiksi,

sekä mietti, kuinka salata sen, että rahat oli kaiken maailman kulmilta

kaapattu, ja kuinka hän saisi vielä kokoon nuo puuttuvat 15,000.

Aamupäivällä tulivat jännityksellä odotetut rahamäärät. Silmät

valvonnasta tulehtuneina Klaus Baas seisoi akkunan ääressä, -- hän ei

ollut nyt nukkunut kahteen vuorokauteen -- ja katseli alas fleetille ja

sen yli Nikolain torniin, joka kuumotti usvasta, pääsemättä selvästi

näkyviin -- ja odotti ja mietti päänsä puhki, mistä hän nyt saisi nuo

loput 15,000. Ja hän ei keksinyt muuta keinoa kuin joko mennä

Thauleriin tai pyytää pankilta loppusummalle lykkäystä. Molemmat keinot

töykäisivät kovasti hänen ylpeyttään ja liikemiesälyään. Mutta kun

kello kahdentoista aikaan jo muut rahat olivat tulleet, niin hän pisti

päällystakin ylleen ja aikoi mennä Thauleriin.

Silloin astui rouva Eschen hänen ihmeekseen konttoriin. Hänen

täyteläiset kasvonsa olivat kovin kalvaat ja hän näytti liiaksi

valvoneen ja itkeneen. Hän heittäysi uupuneena tuolille ja hengitti

raskaasti, ja pisti sitten käden poveensa ja veti esiin pinkan

seteleitä ja laski ne poikansa kirjoituspöydälle, jonka vieressä Klaus

Baas seisoi, ja sanoi hiljaa ja mielenliikutusta vapisevalla äänellä:

"En tahtonut itkeä toimettomana, kun te ponnistitte meidän hyväksemme

voimianne... menin erään tutun luo, joka halusi aikoinaan olla minulle

hyvinkin läheinen, mutta minä en voinut, ja hän vetäytyi solvaistuna

luotani. Nyt puhuttelin häntä ensi kertaa kolmeentoista vuoteen, mutta

täytyyhän ihmisen uskaltaa kaikkensa lastensa ja rauhallisen

vanhuutensa puolesta! Ja hän voikin auttaa: minullahan on ollut niin

vähän onnea ja naurun syytä avioliitossani!" Ja rouva pudisti päätänsä

omalle heikkoudelleen ja väsymykselleen ja pyyteli anteeksi: "Olen

ollut jalkeilla ja levottomana koko yön; miesvainaani äiti on nyt kovin

huonona, loppu lähestyy."

Klaus Baas tarttui syvästi kunnioittaen hänen käteensä ja silitteli

sitä, ja puheli hellästi ja lohduttavasti tuolle aivan suunniltaan

hätäytyneelle naisraukalle ja sanoi, miten arvokas juuri tämä viimeinen

summa oli, ja että nyt oli pahimmasta pulasta päästy: nyt hän jo uskoi

kaiken luistavan hyvin. Ja hän saattoi itkevää rouvaa aina portaille.

Sitten hän lähetti selvät rahat pankkiin ja meni itse sinne jälestä.

Pankinjohtajat seisoivat kumpikin akkunan ääressä vakavasti

keskustellen -- ja olivat niin epäkohteliaita, etteivät huolineet edes

pyytää tuota karkeatekoista, hiukan talonpoikaismaista herrasmiestä

istumaan, -- olivat kuulleet hänen nimestään ja toiminnastaan vain

sivumennen, pienen maaseutu pankin asioissa. Ja nyt hän yhtäkkiä tulla

tupsahti heidän eteensä H.C. Eschenin asiamiehenä! Klaus Baas sanoi,

että hän oli nyt huolehtinut noiden 140,000 suorituksesta ja että hänen

tarkastuksensa mukaan liike oli varmalla perustalla; ja lisäsi

välinpitämättömän pisteliäästi: "Herrat olivat hiukan tiukanlaisia

H.C. Eschenille."

Vanhempi herra muuttui silloin jo ihmisemmäksi ja mutisi

ylimalkaisuuksia: huonoista rahamarkkinoista, pankin edesvastuusta --

muuta sen sellaista.

Klaus Baas tahtoi antaa heille liikkeestä hyvän käsityksen ja virkkoi

hillitysti: "Se on vanha liike; päällikkö on ulkomailla ja varamies on

sairas. Se oli tietysti yllätys, mutta sangen arveluttava."

Nuorempi herra vastasi silloin kunnioittavasti, että he luonnollisesti

koettavat täyttää velvollisuutensa, mutta tällaisena aikana täytyy

päästä selville, onko liikkeillä, ja miten paljon, tukea omista

varoistansa.

Klaus Baas myönsi hyväntahtoisesti, että kyllähän se sitä on, ja

ilmaisi liikkeen ja itsensä seisovan lujalla pohjalla. Ja sitten hän

vastasi varovaisiin kysymyksiin, että hän, liikkeen vanha ystävä, oli

saanut muutamia kuukausia aikaa sen asioita valvoakseen; ja kuunteli

tarkkaavasti heidän puheitansa ja lausui sanan pari vielä maan

yleisestä taloudellisesta asemasta. Sekä erosi heistä hyvässä uskossa,

että nuo ovelat herrat, joiden luottamusta ja ystävyyttä hän vielä

paljonkin tarvitsi, olivat nyt nähneet hänet mieheksi, joka tietää,

mitä tekee.

Sieltä hän meni sitten pörssiin ja ilmoitti herroille Trimbornille ja

Thaulerille, että firma H.C. Eschenin asiat kallistuivat hyvälle

puolelle, ja meni kuin sattumoisin eräiden entisten tuttujen luo ja

kertoi ottaneensa pariksi kuukaudeksi liikkeen ohjiinsa, ja että liike

kykeni täyttämään koska tahansa sitoumuksensa. Ja kuiskasipa erään

ystävän korvaan, jonka tunsi aika lipetin laskijaksi, hiljaa ja

kerskailevasti, muka salaisuutena, että hän oli käynyt niskasta

nostamassa vuoteesta osakkaan, jolta oli aivan turhasta pelosta ja

ällistyksestä mennyt pää pyörälle.

Ja illalla hän meni rouva Eschenin luo kertomaan, mitä oli saatu

selville ja aikaan; palvelustyttö, jota oli nähtävästi käsketty häntä

odottamaan, pyysi häntä olemaan hyvän ja astumaan saliin ja jätti hänet

sitten yksikseen; vähän ajan päästä hän palasi ja kertoi, että madame

Eschen oli nyt hyvin huonona, mutta rouva Eschen tahtoi kuitenkin ottaa

hänet vastaan; ja pyysi hetkisen kärsimään ja odottamaan. Klaus Baas

odotti vähän aikaa, ja sitten tuli neitsyt takaisin ja sanoi, että

rouva oli pyörtynyt, kun oli yövalvonnasta niin väsynyt; pyysi sitten

herra Baasia olemaan hyvän ja tulemaan sairaan huoneesen.

Klaus Baas astui nyt somaan, pieneen saliin, jossa oli nähnyt madame

Eschenin kymmenen vuotta sitten, kevätkukilla koristetun akkunan

ääressä. Nyt nukkui ijäkäs rouva hiljaa ja epätasaisesti hengittäen

vuoteessansa. Miniä istui leveässä nojatuolissa vuoteen vieressä ja

nyökkäsi sanattomasti päätään ja ojensi Klaus Baasille kätensä. "Minä

aioin tulla luoksenne", hän hiljaa virkkoi, "mutta kun nousin

seisaalleni, niin jalat pettivät. Muuten voin erittäin hyvin."

Klaus Baas ilmoitti hänelle hyvät uutisensa, jolloin rouva palkitsi

hänet syvällä ja sydämellisellä kunnioituksen ja kiitollisuuden

katseella, ja Klaus Baas kysyi, eikö hän voisi jäädä tänne auttamaan?

Tästä hiljaisesta keskustelusta heräsi sairas vanhus ja loi samean,

uupuneen katseen vuoteen vieressä seisovaan mieheen, ja lausui sitten

hiukan teeskennellen, hilpeällä äänellä, heikosti, ijänikuisen

kysymyksensä: "Oletteko nähnyt lapsiani, herrani..." Mutta ei odottanut

vastausta, vaan nukahti samassa. Klaus Baas houkutteli nyt rouva

Escheniä menemään levolle ja lupasi neitsyen kanssa pitää huolta

sairaasta ja herättää hänet tarvittaessa heti; uupunut rouva suostuikin

ja antoi tytön taluttaa itsensä varovasti toiseen huoneesen.

Sitten viipyi Klaus Baas pari kolme tuntia vartiana soikeassa

kamarissa, vuoroin vuoteen ääressä, kuunnellen vanhuksen hengitystä,

vuoroin vanhan kirjakaapin edessä, jossa oli klassikoita

vanhanaikuisissa punaniteissä. Hän muisti Karl Eschenin, madame

Eschenin pojanpojan kertoneen, Intian merellä etelätuulen

leyhytellessä, että tämä nyt kuolinvuoteellaan lepäävä vanhus oli pikku

tyttönä nähnyt ukko Klopstockin Altonan katuja kepsuttamassa: sievänä

ja siistinä, polvihousuissa, palmikkopatukassa; ja olipa hän Weimarissa

saanut kerran itse Goethelta kohteliaan vastauksen lapselliseen,

sievään tervehdykseensä. Mutta mitä kuului tuo vanha madame Klaus

Baasiin? Hän oli elämänsä pahat kärsinyt ja hyvät nauttinut ja hän

kuolee nyt! Toisten aika nyt oli elää! Hänen aikansa! Hänen oli nyt

pidettävä asioistansa huoli! Suuresta asiastansa! Koittaako päivä, jona

hän on tämän liikkeen osakas? Klaus Baas meni vuoteen luo ja tarkasti

tulehtunein silmin sairasta.

Kun yö läheni, tuli nukkuva levottomaksi, ja hän virkkoikin jotain

epäselvää. Silloin neitsyt herätti rouva Eschenin ja tämä astui heti

sisään.

Rouva Eschen kumartui sairaan puoleen ja näki ihmeekseen, että hänen

silmänsä olivat tavallista kirkkaammat ja avonaisemmat, niin että hän

jo kysyi: "Voitko paremmin, mummi?" Mutta oli kuitenkin levoton ja

pyysi lamppua.

Sairas sulki nyt silmänsä ja avasi ne jälleen, ja lampun valossa

nähtiin nyt niissä ikäänkuin rajaton kummastus ja merkillinen

selkeentyminen. Hän sulki taas kerran silmänsä ja avasi ne jälleen ja

kysyi nyt hiljaa ja luonnollisella, yksinkertaisella äänellä: "Sinä

olet Marianne, Karlen vaimo? Mitenkä sinun tukkasi on niin harmaa?"

Rouva Eschen vastasi vapisevalla äänellä -- kuumat kyyneleet virtasivat

hänen poskillensa --: "Niin, mummi, sinä tunnet minut?"

Vanha rouva katseli eteensä, ja hapuili käsillään peittoa ikäänkuin

jotakin löytymätöntä etsien; ja sitten hän verkalleen avasi luomiaan ja

lausui kuvaamattoman epäröivästi ja vaikeasti, heikolla, vapisevalla

äänellä: "Mitenkä on liikkeen Taita?"

"Se on vielä olemassa, mummi."

"Missä on minun mieheni sitten?"

"Hän on kauan sitten kuollut, mummi." Jälleen katsoi madame eteensä

peitteelle ja hapuili sitä levottomin, vapisevin käsin, ja katsahti

sitten taas ylös. "Missä on poikani Edvard?"

"Hän on kuollut, mummi! Hukkui fregatti Frauenlobissa."

Nyt kohosi vanhuksen katse jo varmempana ja hän kysyi: "Ja missä

poikani Karl, sinun miehesi?"

"Hän on kuollut, kauan sitten, mummi!" vastasi miniä ja puhkesi itkuun.

Vanhus antoi nyt päänsä vaipua ja katseli ympärilleen ja hapuili

vapisevilla käsillään, ja virkkoi jo hiljaisemmalla äänellä:

"Sinullahan on neljä lasta?"

"Oli, mummi, mutta kaksi on jo kuollut... Gertrud lepää Meksikossa ja

Karl jäi Intiaan. Molemmat elossa-olevat matkalla."

Vanha rouva sulki luomensa ja lepäsi sitten hetkisen vaieten ja

uupuneena. Ja sitten hän lausui valtavan rauhallisesti ja ylevästi,

hyvin uupuneena: "Koska ne nyt kaikki ovat kuolleet, niin tahdon kuolla

minäkin." Ja koetti tavoittaa tyttärensä kättä, mutta ei jaksanut enää.

Ja nukahti, ja nukkui rauhallisesti, ja hengitys heikkeni, heikkeni --

ja hän lepäsi liikkumatonna.

Silloin lähti Klaus Baas sieltä ja kulki aamuisen hämäriä katuja pitkin

äitinsä luo.

Antje Baas istui jo täydessä työssä ompelusten keskellä lamppunsa

ääressä, -- hän oli nyt jo kuudennellakymmentä ja hänen tukkansa oli

harmahtava; mutta yhtä jäykkä hän oli kuin muinoin hakiessaan

hiilipihdit kourassa Klaus Baasia kotiin kirkkomaalta. Sinä päivänä,

jolloin Klaus Baas oli lähtenyt pikkukaupungista, hän oli kirjoittanut

äidille, millä tolalla hänen avioliittonsa oli ja millaiset hänen

tulevaisuuden tuumansa. Antje Baas otti hänet nyt vastaan pilkan hymy

huulilla. Niin hän oli kohdellut häntä aikamiehenä aina, siihen ärsytti

nuo pojassa ilmenevät vanhat Baasien viat: hurja itseluottamus ja

taivasten tavoittelu.

"Jaha, nyt sinä siis sait potkut sieltä? Johan minä sen arvasin", hän

sanoi.

Klaus purskahti tuon vanhan virren kuullessaan nauruun ja sanoi: "Mutta

sittenpä vasta minä olen jotakin kokenut! Ja olen ollut vaikka missä!"

"Ja saanut potkut joka paikasta", lisäsi Antje Baas. "Siksi tulet nyt

minun luokseni."

"Eipäs! Kaikkialla otettu oikein lemmessä vastaan!" huudahti Klaus

Baas. "Petterin luona... sitten erään... niin, sitäpä ei sovi

sanoakaan!... kaikkialla suurenmoinen kestitys! Mutta eilispäivästä

olen nukahtamatta työskennellyt H.C. Eschenin liikkeessä. Se oli

huutavassa hukassa! Minä... minä sen pelastin! Ja nyt, äiti... nyt!!"

Ja Klaus Baas istahti äitiä vastapäätä ja painoi nyrkkinsä hänen

eteensä pöytään ja katsoi häntä tiukasti, valvonnasta tulehtunein,

loimuvin silmin.

"Herra siunatkoon!" tokaisi Antje Baas kuivan pilkallisesti ja

ihmeissään. "Juuri makaat nokka porossa! Jokos taas nostat nenäsi

pystyyn?"

Klaus Baas katseli häntä puoliavoimin silmin: "Olen kulkenut

riemukulussa näinä viimeisinä kolme kertaa neljänäkolmatta tuntina!

Olen kokenut leikin ja toden, ylpeyden ja jalomielen, uskollisuuden,

alttiuden ja itsekkyyden, olen levännyt pulskan tytön häävuoteella ja

seissut vanhan vaimon kuolinvuoteella, kokenut kaikki kirjavat, äiti!

Minä olen isääni, äiti: hyvä ja elämäniloinen kuin hän, ja sinua, äiti:

kova kuin rauta, vallanhimoinen, työstä vimmapäinen! Kaikki, mitä on

veressäni, olen nyt näyttänyt, olen antanut loistaa, häikäistä! Niin

täytyy tehdä äiti, muuten ei mitään saavuta! Ken ei osaa puhaltaa omaan

pilliinsä, kuinka hän saa tanssijoita muista?"

Antje Baas katseli puhujaa nyt ankarin, melkein vihaisin silmin ja

huudahti: "Kuinka voit puhua noin, ja ilosta teiskua, -- tulet juuri

kuolinvuoteen äärestä!"

Kylmästi ja tylysti vastasi Klaus Baas: "Mitä kuuluu se minuun, äiti?

En ollut siellä vainajan vuoksi, vaan itseni. Omaksi hyväkseni!... Mitä

liikuttaa kuolleet minua!"

"Vai niin!" hengähti Antje Baas raskaasti. "Mitä liikuttaa kuolleet

sinua. Minä... minä ajattelen heitä yötä, päivää!" Ja yhtäkkiä hän

painoi kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun; mutta pian hän taas

oikaisihe ja kehoitti Klaus Baasia menemään nukkumaan.

Klaus Baas silitteli nyt hänen harmaata päätänsä ja sanoi

hiljaisemmalla, mutta lujalla äänellä: "Hyvää yötä nyt, äiti... Minä

olen niin väsynyt." Ja hoippuvin, epätasaisin askelin hän poistui

huoneesta.