He laskeutuivat paraikaa nummelta alangolle ja lähenivät kylää, joka
loisti edessä kauniissa iltavalaistuksessa. Tytön valpas, ihaileva
katse kiersi ilman rantoja, ja kun se viimein joutui vasemmalle, niin
siellä kohoavista kukkuloista se kiintyi rinnalla astelevaan mieheen.
Klaus Baas ei huomannut enää ihanaa näköalan piiriä: hän näki vain
tytön, joka keveästi ja joustavasti käveli hänen vieressään.
Sitten Doris Rotermund osoitti kyläraitin päässä olevaa sievää punaista
taloa, joka pilkoitti pienestä, rehevästä puutarhasta, ja hän sanoi:
"Tuolla me asutaan. Se oli ennen enon syytinki, hänellä oli täällä
suuri tila, mutta hänen kuoltuansa me saimme tämän rakennuksen. Meillä
on vielä vähän maanviljelystäkin, täti hoitelee maata."
Ja hän pyysi Klaus Baasia astumaan sisään ja otti hänen hattunsa ja
keppinsä, ja näytti hänelle pienen ruokasalin, jossa pöytä oli jo
katettu, sekä isomman yhteisen asuinhuoneen: siellä oli ikkunan edessä
hänen sepänpöytänsä, täynnä rasioita ja sepän kaluja ja keskeneräisiä
kultatöitä, ja antoi luontevasti Klaus Baasin vilkaista keittiöön,
missä totinen, vanhahtava piika varusti illallista, sekä omaankin
kamariinsa. Siellä Klaus Baas katseli uteliaasti leveää rautasänkyä ja
yksinkertaista kirjakaappia ja pesupöytää valtavine pesuvatineen sekä
akkunan valkeita uutimia, joita tuuli pullisteli. Ja hän ei voinut heti
paikalla lähteä huoneesta, täytyi saada vielä vähän katsella
somistuksia: nuoren Goethen päätä, vanhaa tammea vuoren syrjällä,
alastonta tyttöä, joka istui kylpyvaipassaan sohvalla, kylämaisemaa
kirkkoineen, Potterin[80] nuorta härkää, pientä Apollon patsasta. Ja
Klaus Baas asettui keskelle permantoa ja katseli ympärilleen ja sanoi
ihaillen ja miettien, Doris Rotermundin odotellessa häntä jo käsi oven
rivassa: "On vähän ihmisiä, joilla on omat tapansa ja oma tahtonsa,
miehiäkin. Elin kuusi vuotta naisen kanssa, joka riippui aina kiinni
muista ihmisistä, milloin minusta, milloin äidistään, milloin kaupungin
tädeistä. Mutta te, vaikka olette niin nuori, seisotte kuitenkin omilla
jaloillanne."
Doris Rotermund kuunteli ihmetellen ja katseli häntä älykkäästi suoraan
silmiin; ja kun Klaus Baas vaikeni, niin hän loi vielä häneen pitkän ja
tarkastelevan katseen. Ja lähti sitten vaieten edeltä huoneesta.
Heidän astuessaan ruokasaliin oli täti jo palannut ulkotöistä ja istui
pyylevänä ja komeana pöydän ääressä. Hän naurahti ystävällisesti ja
virkkoi pehmeällä vanhuksen äänellä, josta pelkkä hyvyys sointui:
"Kenenkäs sinä nyt, maantien rosvo, olet tänne tuonut? Näin heti kun
vilkaisin työpöydällesi, että laiskuus oli sinua vaivannut ja olit
karannut."
Ja kun vieras esitettiin, niin täti muisti hänet kohta ja oli
tapaamisesta hyvillään; ja sitten hän kertoi sisarentyttärelle: "Kun
menin lypsylle, se vaaleaverikkö tuli kaupungista. Hän kysyi, eikö se
rintaneula jo ollut valmis, hän näytti olevan kovin pahoillaan, kun et
sinä ollut kotona, ja katseli silmät kiiltäen huonetta."
"Ah", sanoi kultaseppä, "se on vaan niitä, jonka silmät haukoituksesta
kiiltävät!" Ja sitten hän kertoi, mikä onnettomuus oli tapahtunut
nummella ja Klaus Baasin kohtaamisesta ja kepin hausta.
Illallisen jälkeen he siirtyivät perhehuoneesen ja asettuivat pyöreän
pöydän ympärille, jonka kohdalla kattolamppu loi valoaan. Klaus Baas
sai nojatuolin vastapäätä sohvaa. Täti istahti mukavasti korituoliin
hänen oikealle puolelleen, mutta kaunis seppä keikahti kursailematta
leveään sohvaan ja sanoi: "No kerropas nyt taas, täti. Hän tahtoo
välttämättä kuulla, mikä olen. Sanoin hänelle, etten minä aina sitä
samaa jaksa kertoa. Kerro siis sinä Doris Rotermundin elämäntarina."
Doris Rotermund istui rauhallisesti selkä kenossa ja katseli milloin
vieraasen, milloin tätiin, milloin seiniin, joilla kiilui lampun
hohteessa lämpöisesti ja kauniisti jonkun taulun lasi tai kullattu
puite. Ja jutun juostessa hän rakensi sohvan kulmaan itselleen mukavan
pesän kirjavista sohvatyynyistä, jotka hän oli varmaankin itse
neulonut, ja otti salavihkaa kengätkin jalastaan ja veti jalat alleen,
ja näytti tädin rattoisasti jutellessa oikein tyytyväiseltä.
"Hän on erään apenradelaisen[81] merikapteenin tytär; kapteeni sai
luvan ottaa vaimonsa, joka oli minun sisareni, merimatkoille mukaansa,
sillä hän oli kiinnittänyt laivaan, jota hän kuletti, kolmekymmentä
tuhatta markkaa omaa omaisuuttansa. Ensiksi syntyi tämän veli, Intian
valtamerellä: hän on nyt perämies. Ja kun vanhemmat pojan syntymän
jälkeen pääsivät kotiin, he jättivät pojan Apenradeen apen luo ja
lähtivät itse Etelämerelle. Siellä syntyi sitten Doris, missä, millä
leveys- ja pituusasteella, emme tiedä, sillä laivan mustakirja hukkui.
Mutta syntymäpäivä tiedetään, sillä vanhemmat lähettivät heti
seuraavasta satamasta, Melbournesta, apelle tapahtumasta uutisen. Tyttö
jäi laivaan, joka meni jälleen Etelämerelle: Melbournesta
Aucklandiin[82] sekä sieltä Samoaan ja S. Fransiskoon.
"Minkälaisia hänen vanhempansa olivat, en tiedä, sillä minä en tuntenut
sisartani, hänen äitiään, juuri ollenkaan, koska olin kasvanut hänestä
erilläni enon luona. Ja appiväen kertomukset tuskin sattuvat
paikalleen, sillä vanhemmat eivät tunne tavallisesti lapsiansa. Mutta
me kävimme kerran Hampurissa merimieskodissa erään vanhan matruusin
puheilla, joka oli palvellut kauan heidän laivassaan, ja hän kertoi
esimerkiksi heidän aina ilveilleen minkä mitäkin keskenään ja olleen
hyviä miehistölle. Eräänkin kerran, sanoi, oli sisareni kehaissut, että
'Frisian' pojat ovat tyytyväisiä, sillä niin hyvää hoitoa ei kustanneta
millään muulla laivalla. Mutta silloin väitti mies, että Jan Maat[83]
ei ole muka tyytyväinen milloinkaan; ja he löivät vedon keskenään, että
koettakoonpas rouva, tokko saa Jan Maatin kerrankin tyytyväiseksi!
Kapteeni pani vetoon silkkisen pitsiliinan luvaten ostaa sen kohta
Melbournesta, jos joutuisi tappiolle, sisarellani kun kuului olleen
tällainen lyhyt, kihara ohimotukka kuin minulla ja Doriksellakin, se
kuului aina tuulessa irtautuneen ja pieksäneen korvia. Ja kapteenin
rouva taas lupasi miehelleen kirjavat liivit.
"No rouva varusti ensi pyhäksi meripojille oikein hyvän läskirokan ja
kantoi itse sen lokiisiin miesten eteen ja jäi vähäksi aikaa muka
katsomaan, ja kysäisi sitten, että tokko tuo nyt maistui? Miehet
nyökkäsivät kaikki päätään ja vastasivat: kyllä, rouva kapteenska,
erinomaista! Kun sitten rokka on pistetty pintaan, niin rouva kantaa
vielä mehusoppaa, kuivatuista Australian omenoista valmistettua, ja
kysäisee taas, että tokko tuo nyt maistuu? -- Kyllä, rouva kapteenska,
erinomaista, he vastaavat. Ja kun se oli popsittu, niin rouva tuo
heille vielä pari pulloa viiniä, ja kysäisee sitten ikäänkuin muuta
vaan, että ovatko he nyt ihan tyytyväisiä? Ja pojat nyökkäävät kaikki
ja sanovat: Kyllä rouva kapteenska; nyt me ollaan ihan tyytyväisiä!
Silloin rouva oli oikein hyvillään, koska muka oli voittanut vedon.
Mutta tahtoopa vielä vähän kuulla kehuja ja piiloutuu sentähden oven
taakse kuuntelemaan heidän juttujaan. Ja he pakisevat siinä ensin niitä
näitä -- ja sanovatpa sitten: Vai tyytyväisiä muka! Tyytyväisiä me ei
olla sitt' likikään. Nyt pitäisi vielä päästä kapteenskan viereen
makaamaan!
"Silloin älysi rouva lähteä, ja juoksi kajuuttaan ja sanoi
voittaneensa. Mutta miespä huomasi hänen punastumisestaan, ettei nyt
asiat olleet oikein paikallaan, -- ja hän kovistamaan vaimoaan, kunnes
sisareni viimein kertoi hänelle kaikki; ja kapteeni nauroi katketakseen
ja rouva kiukutteli ja -- piti sitten meripekkoja kolme vuorokautta
paastolla -- kiskoakseen heiltä kirjavain liivien hinnan, jotka hänen
täytyi antaa voittajalle.
"Seuraavalla retkellä -- Doris oli silloin yhden vuoden vanha -- laiva
sai eräänä iltana kovassa myrskyssä vuodon ja rupesi uppoamaan.
Perämies oli varustanut veneet jo valmiiksi, ja oli pitänyt antaa
hätämerkkiä toiseen laivaan, joka onneksi huomattiin. Siinä touhussa
vanhemmat panivat tytön Geneverviini-laatikkoon ja naulasivat päälle
laudat, jotta saisivat lapsen helposti ja vaarattomasti laivasta
veneesen; ja olivat tuoneet laatikon sitten kajuutasta kannelle ja
köyttäneet sen toistaiseksi kiinni mesaanimastoon, panneet jonkin pojan
vartioimaan. Ja menivät sitten itse vielä alas hakemaan laivapapereita
ja nuoraa ja makuuvaatteita. Mutta sillaikaa kun matruusit laskevat
veneitä alas, he näkevät viinilaatikon -- poika oli hädissään karannut
vartiosta ja unohtanut tehtävänsä -- ja huutavat toisilleen: Tulkaas,
kokonainen viinilaatikko! Avataan pois, Blau, ja otetaan pari pulloa
mekin. Ja puuseppä kohottaa kirveensä -- ja samassa tulee sisareni
kannelle ja juoksee hätään ja saa pahan haavan kirveestä käsivarteensa.
Ja sentähden se ei ollut päässyt, niinkuin hänen lapsensa, ensimäisessä
veneessä toiseen laivaan; ja kun vanhemmat sitten toisella läksivät,
niin se vikaantui ja upposi laivan viereen. Toinen perämies,
kahdenkolmatta vanha nuorukainen, vei lapsen Melbourneen ja toi sieltä
Hampuriin ja jätti Apenradeen appelaan. Ja siellä tämä sitten kasvoi
hyvässä hoidossa.
"Rippikoulun käytyään tämä auttoi vielä jonkun aikaa mummoaan
talousaskareissa ja kävi samalla kultasepän opissa ja lähti sitten
vuodeksi Berliniin tutkimaan taidealaansa. Sitten asetuimme tähän
enovainaan taloon. Hänellä on hyvä mielikuvitus ja huomaa helposti
ympärillään pientä kauneutta ja hänellä on totteleva käsi kuvatakseen
huomioitansa. Ostajia saavat hänen piirustuksensa ja valmiit työnsä
yllin kyllin sekä maaseudulta että Hampurista."
Doris Rotermund kumartui hiukan ja sanoi: "No, annahan tulla sitten,
kerro vielä se kauppiaan juttu, täti."
Täti katsoi epäröiden ensin häneen ja sitten Klaus Baasiin ja vastasi
verkakseen: "Pitääkö minun nyt sellaista kertoa? Sitä ei tiedä kukaan!"
Ja hän laski kätensä hellästi tytön ranteelle.
Mutta Doris Rotermund nyökkäsi päätänsä ja toisti: "Kerro, kerro vaan!"
Ja niinpä täti alkoi verkalleen ja vitkastellen:
"Kaksi vuotta sitten, juuri kun olimme muuttaneet tänne, tuli perämies,
hänen veljensä, täällä käymään, ja hänellä oli mukana ystävänsä, eräs
kauppias. Se kauppias oli meillä ensin sisarenpoikani toverina viikon
päivät ja jäi sitten vielä yksikseen tänne viikon ajaksi. Ja hänen
kanssaan tämä sitten oli aina yhdessä, kotona ja ulkona, teillä ja
metsissä, usein myöhään yöhön. Enkä minä häntä häirinnyt: hän on
aikaihminen, tietköön itse, mitä tekee. Ja kun se veljen tuttu sitten
viikon päästä lähti pois, niin minä kysyin tältä, että onko hän nyt
kihloissa? Mutta tämä vastasi että, niinkuin tiedät, kauppiaan oli
lähdettävä kolmeksi vuotta Itä-Aasiaan; en tiedä, sanoi tämä, tokko
jaksan odottaa häntä niin kauan; ja hän tuskin jaksaa senkään vertaa
kuin minä. Ja minkätähden, sanoi, pettäisimme tahallamme toisiamme?
Sentähden me sovimme, sanoi tämä, että kumpikin saa elää aivan vapaana
ihmisenä ja tehdä sillaikaa minkä edukseen näkee eikä kumpikaan saa
sitten jälestä vaatia toista mistään tilille. -- Ja sillä tolalla ne
asiat nyt on; ne ovat kirjoitelleet jo kaksi vuotta toisilleen, oikein
ystävällisiä kirjeitä, minä saan ne aina lukea. Ne kirjeet päättyvät
aina tähän tapaan: Voi miten kauhean mielelläni minä sinua taas
suutelisin! Sillä olenhan suudellut sinua ainoastaan viisi kertaa!
Muistatko vielä missä?... Yksi Schlehdornissa. Toinen siellä niityllä.
Ja kolme kertaa omassa huoneessasi."
Klaus Baas katsoi kävelytoveriinsa, joka hymyili sohvan nurkassa, ja
ajatteli: Vai siinä ne oli ne viisi syntiä! Ja hän katsoi vallattomasti
Doris Rotermundiin, kuin sanoen: Ei ne olleet suudelmia, vekkuli,
jotain enempää ne oli!
Mutta tyttö katsoi häneen rauhallisesti ja totisesti, kuin sanoakseen:
Olisit sen sinäkin tehnyt! Ja sitten hän ei jaksanut enään: hän painoi
kädet kasvoilleen ja purskahti itkuun.
Toiset vaikenivat liikutuksesta, ja täti silitteli hänen poskeansa.
Mutta pian voitti tyttö itsensä ja oikaisi vartalonsa ja nousi
patjapesästänsä ylös: "Minä olen niin väsyksissä", hän sanoi. "Jos
haluatte jäädä vielä päiväksi tänne, niin menkää huomenna Bornhövedin
nummelle; se on suuri ja kaunis ja erikoinenkin luonnoltaan. Ja tulkaa
sitten taas huomisiltana vähän pakisemaan."
Nyt Klaus Baas hyvästeli, ja nukkui sen yötä majatalossa, ja kuleksi
seuraavana päivänä äänettömällä nummella, kylästä toiseen, ohi vanhain
talojen, joiden seinät olivat aivan maahan painuneet. Kauan hän
seisoskeli muinaisella linnamäellä ja katseli aavalle lakeudelle
länteen, jossa ennen muinoin, 700 vuotta sitten, hänen heimonsa oli
taistellut henkeen ja vereen vieraita vastaan. Ja hämärissä hän joutui
takaisin kylään. Doris Rotermundin akkunan ohi kulkiessaan hän näki
tytön istuvan työssä pöytänsä ääressä lampun valossa. Akkunaverhoa ei
oltu vedetty eteen, ja hyvän aikaa Klaus Baas seisoskeli aitavierellä
ja tarkasteli hänen vasarainsa, viilainsa ja harppinsa liikkeitä ja
hänen kiharoitaan, jotka aaltomaisesti peittivät hänen ohimonsa.
Ja illalliselta hän meni kultasepän luokse. He istuivat jälleen
eiliselle paikalleen, Klaus Baasin tuolikin oli jo asetettu pöydän
ääreen valmiiksi; hänelle tarjottiin omenia ja kyseltiin, missä hän
tänään oli kulkenut ja miltä seutu oli näyttänyt. Ja sitten he
sanoivat, että nyt oli hänen vuorostaan kerrottava elämästänsä.
Klaus Baas kertoi silloin vakavasti ja selvästi myrskyisistä
ristiäisistään, höylälastun lennättämisestä tuulisina päivinä,
kirkkotarhasta ja Liese Lachmannista, isän ja siskon kuolemasta, kelpo
taiteilijattaresta ja Petter Söötistä; ja itsestään, liikeoppilaasta,
joka harjoitteli P.C. Trimbornin konttorissa, ensin arkana ja sitten
ylpeänä. Hän kertoi Heini Petersistä, ja Suse Garbensin kihlauksesta,
ja Mühlenstrassen kahdesta tytöstä: pikkuhiirestä ja vanhasta piiasta:
kuinka hän oli edellämainitun kavaltanut; ja Blankenesin ihanista
illoista. Hän kertoi Intian kuumista öistä, ja kuinka hän kotiin
palattuansa oli nainut ensimäisen kauniin tytön, joka vastaan sattui ja
kuinka hän vuotten varrella oli hänen rinnallaan kypsynyt ja
laajentanut näkökantojaan, mutta oli kuitenkin elänyt ystävättömänä ja
kieltäytyvänä. Niin kertoi Klaus Baas, vuoroin haaveksien ja vuoroin
katkerana ja kylmästi ja vimmoissaankin; ja hänen sanansa lumosivat ja
kiehtoivat: sen näki noista kauniista ja älykkäistä naisen silmistä,
jotka pöydän toiselta puolta hänelle säteilivät. Ja kun hän vaikeni,
hohti noista silmistä jo syvä, raskas rakkaus.
Sitten avattiin eteisen ovea ja eräs pieni kylän tyttö kepsutti sisään
ja pyysi tätiä vähäksi aikaa tulemaan heille: isä ja äiti olivat näet
menneet sairaan mummin luo ja heitä peloitti olla yksinään. Täti nousi
silloin ylös ja sanoi vieraalleen hyvää yötä ja meni.
Klaus Baas aikoi jälleen istuutua, mutta hän tunsi, ettei hän voisi
enää lausua niin puolta rauhallista sanaa. Ja hän katsoi tyttöä silmiin
ja sopersi: "Pitääkö minun lähteä..." ja ojensi kätensä häntä kohti.
Doris Rotermund nousi silloin vaivoin sohvalta ja loi silmänsä maahan,
ja ojensi hänelle kätensä, aikoen poistua Klaus Baasin tuolin ohitse
huoneesta. Mutta kun hän tuli Klaus Baasia lähemmäksi ja kun Klaus Baas
piti häntä yhä kädestä niin että hän horjui, niin yhtäkkiä vieras veti
hänet puoleensa ja suuteli häntä hurjasti ja piti häntä ohimoilta. Ja
Klaus rukoili ja ahdisti häntä ja vaati kiihkeästi, että hänen oli
häntä rakastettava ja oltava hänelle hyvä, vaikka kerran vain, sillä
hän oli saanut olla niin kauan yksin ja onneton ja kärsiä vilua: hän ei
ollut vielä koskaan saanut täyttä rakkautta, ja Doris Rotermund oli
niin kaunis ja sanomattoman rakas! Komea tyttö seisoi silmät ummessa
hänen käsivarttensa kierteessä, ja hän pudisti vaieten päätänsä ja
koetti sanoa, että hän ei voi sitä ja että hän ei ole huono, ja että
hän ei tahdo hylätä toista, ja koetti hymyillä. Mutta hänen huulensa
vapisivat ja ripisien alta vuotivat kyyneleet. Ja sitten hän, tuon ensi
myrskyn jälkeen, rauhoittui hiukan ja katseli ympärilleen, ja
järjesteli palmikoitaan, niin että hän oli nyt aivan puolustautumatonna
Klaus Baasin sylissä. Ja lähti sitten, kaunis pää miettivästi
kumarassa, Klaus Baasin kanssa käsi kädessä kamariinsa.
* * * * *
Huomisaamuna kultaseppä jo hämärissä saattoi Klaus Baasia alas
lakeudelle, sillalle, joka vei kauniin, kylän eteläpuolitse kiertelevän
joen poikki. Monta monituista kertaa hänen täytyi luvata ja vannoa
Klaus Baasille kirjoittavansa heti, kun jotakin tarvitsisi. Tyttö
asteli hiukan kalpeana ja raukeana hänen käsipuolessaan, ja hänen
huulillaan väreili älykäs ja hieman ivallinenkin hymy -- ja hän lupasi.
Hän oli nyt taas yhtä levollinen ja varma kuin kohdatessaan äskettäin
Klaus Baasin metsän laidassa.
Klaus Baas rukoili, ettei hän saa luulla, että hän ajattelisi hänestä
vähintäkään pahaa. Mutta Doris Rotermund, pudisti päätänsä ja sanoi:
"Sehän on selvä! Kuinkapa voisit sinä halveksua minussa sitä, mikä ei
mielestäsi itsessäsikään ole halveksuttavaa!"
Kun he tulivat niitylle ja seisoivat vanhan puisen sillan korvalla,
ojensi tyttö hänelle kätensä ja katseli kauan hänen kasvojansa,
ikäänkuin ijäksi ne syvälle mieleensä painaakseen, ja sanoi
koruttomasti: "Tunnustan, että olen sinulle hyvin kiitollinen." Silloin
tempaisi Klaus Baas hänet taas syliinsä ja suuteli häntä ja sanoi
hänelle vielä kerran: ihailevansa hänen tervettä, kaunista luonnettaan,
ja lausui, että tyttö oli tehnyt hänelle hyvän työn -- ja hän meni.
Parin sadan askeleen päässä hän katsoi vielä taakseen ja näki silloin
tytön tumman hahmon katoavan tien käänteessä pensaitten taa. Taempana
kuumotti pimeänä ryhmänä kylä ja sen päällä kuulsi jo tumman harmaa ja
kylmä aamutaivas -- ikäänkuin syviin kuiluihin tuijotellen. Hyvän aikaa
seisoi Klaus Baas paikallansa ja odotti, näkisikö hän vielä tyttöä.
Mutta sitten hänen ajatuksensa keskittyivät häneen itseensä, ja hänet
tempasivat haltioihinsa äskeisten kokemusten muistot. Ja sarastavassa
aamussa hän rauhallisella rinteellä itsekseen huudahti: "Minkä onnen
Jumala sallikaan osakseni! Nyt minä vasta tiedän, mitä on elämä ja
rakkaus ja vaimo ja lapset, taivas ja maa!"