XIX.

Seuraavana päivänä aamupuolella hän vaelsi pilvisellä säällä ikivanhaa,

leveää valtatietä, joka vei karun lakeuden poikki. Hän söi päivällistä

hiljaisessa kyläkapakassa ja tuli myöhään iltapäivällä leveälle nummen

tielle, erääsen isonlaiseen kaupunkiin johtavalle. Tie kierteli ihanain

lehtimetsäin ja kaunismuotoisten kumpujen välitse, ja sen varrella

hyppeli sievä puro. Kun tie melkein metsän laidassa teki mutkan, niin

vaeltaja näki tiepuolessa aholla, korkeiden riippapyökkien juuressa,

jotka hohtivat hiirenkorvalla, vanhanaikuiset telttavankkurit ja paljon

rahvasta touhuamassa niiden ympärillä. Vankkurien portailla istui

hievahtamatta pieni, noin neljänkymmenen ikäinen mies, käsiään

polviensa varassa puristaen ja vedet silmissä.

Klaus Baas pysähtyi ja katsoi ihmeissään kohtausta. Silloin tuli joku

kylän ihmisistä hänen luokseen ja kertoi hiljaisella äänellä, että pari

Hampurin laitakaupungin pikku rihkamakauppiasta oli noin kymmenen

vuotta sitten eräällä pääsiäisretkellä nähnyt tämän metsän, ja kun he

olivat suuria luonnon ihailijoita, niin he ihastuivat tähän rehevään

metsään siihen määrin, että tulivat tänne näihin aikoihin joka vuosi,

viettämään täällä maalaiskevättä oleskeltuaan kaiken lokaisen talven

Hampurissa. Ja usein ne olivat tulleet kesälläkin, jos vain kauppatoimi

myöten antoi; he asuivat näissä vankkureissa ja olivat saaneet kylältä

luvan oleskella niillä main, koska he olivat hyvin hiljaisia ja iloisia

ja siivoja ihmisiä, joista oli pelkkää hupia. Mutta he olivat joutuneet

joka vuosi rettelöihin järjestysvallan kanssa, sillä laki kielsi muka

vankkureissa asuskelemisen. Ja juuri tänään ne olivat taas saaneet

käskyn korjaamaan rattaansa täältä pois. Silloin oli heistä toinen,

hiljainen yksinäinen mies, jota piti elossa enää ainoastaan tämä pieni,

vaatimaton kesäilo, sillaikaa kun toveri meni kylään hakemaan hevosia,

tappanut vankkureissa itsensä.

Kun mies oli asian tarinoinut, tuli nummelta nuori, muhkeakasvuinen

tyttö, yllä lyhyt, mukava hame ja väljä röijy, reippaasti ja keveästi

astellen, olkapää somasti keinahdellen; ja Klaus Baas tunsi ihmeekseen

kultasepän, jonka oli kolme vuotta sitten tavannut ravintolassa

Schleswigin maantien varrella, ja riemastui ja vetäysi sivummalle.

Tyttö katseli rauhallisesti ja kirkkaasti, jollaisena Klaus Baas hänet

yhä muisti, pientä kuihtunutta miestä, joka istui vankkurien portailla,

ja pudisti surkutellen vaaleaa, kiharaista päätänsä ja huudahti: "Voi

kuinka surullista! Kuinka surullista!" Ja hän meni miehen luo ja

puristi hänen kättään ja kääntyi sitten väen puoleen ja purki

kursailematta tunteitaan: "Eihän ne olleet kenenkään vastuksina, eivät

tehneet kenellekään pahaa! Minkä voi ihminen luonteelleen ja pikku

haluilleen! Herra Jumala, miksi ei ihmisten anneta ajatella ja elää

halunsa mukaan!" Ja hän kohotti päätänsä, ja näki yhtäkkiä entisen

ravintolavieraan ja hätkähti ja tunsi hänet varmaan, ja ojensi sitten

silmät ilosta ja kummastuksesta loistaen hänelle kätensä ja kysyi,

minnekäs nyt on matka?

Klaus Baas viittasi siihen suuntaan, minne oli menossa, ja he lähtivät

nyt astelemaan yhtä tietä. Se oli leveä tie ja aivan kanervien

tukkeama: ainoastaan pyörän jälet olivat jotakuinkin paljaat. He

kävelivät toinen toista, toinen toista jälkeä. Ja siinä rinnakkain

kulkiessaan oli heillä oiva tilaisuus katsella kiireestä kantaan

toisiansa, ja he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen.

Tyttö kysyi käveltäessä Klaus Baasilta, kuinka hänen sairas kälynsä nyt

jaksoi, ja sai ohimennen kuulla, että Klaus Baas oli tehnyt avioeron ja

jättänyt pikkukaupungin sekä aikoi muuttaa Hampuriin. Nainen kuunteli

häntä ystävällisesti ja tarkkaavasti ja teki monia järkeviä kysymyksiä,

ja hän oli yksinäiselle vapaalle miehelle aivan samanlainen kuin kolme

vuotta sitten oli ollut sidotulle. Klaus Baas oli kohtauksesta

hyvillään ja kiitti onneansa, joka vei hänet tämän ihanan ja

harvinaisen naisen polulle. Ja hän pyysi iloisesti ja rohkeasti, että

tytönkin oli nyt kerrottava hänelle, kuka hän oli ja mikä ihmisiään?

Toinen nauroi hänelle ja vastasi: "Tulkaahan kylään meille

illalliselle, minun ja tätini luo, jonka tunnette jo Schleswigin retken

ajoilta; hän voi sitten kertoa teille, ketä ja mitä me ollaan. Minä

olen saanut jutella sen tarinan niin monta kertaa, etten enää viitsi.

Sanon nyt vaan, että minun nimeni on Doris Rotermund ja että minä asun

tätini luona, joka on nyt myynyt ravintolansa. Tunnustan suoraan, että

mieluummin asuisin miehen kanssa, mutta en ole löytänyt vielä sopivaa."

Tyttö vilkaisi syrjästä Klaus Baasiin ja nauroi hilpeästi ja jatkoi

hiukan hätäisemmin: "Minä kuulin silloin kuskilta teidän nimenne.

Varmaankin olette pikku poikana saanut paljon pilkkaa sen tähden, on

kai nalkutettu: 'Kyll' olet koko mestari, senkin Baas!' taikka: 'Aika

Baasi ja aika aasi!'"

Tyttö katseli häntä ilkkuen ja kujeillen, ja oli päässyt äskeisestä

hämmingistään ja osoitti tien varrella kiertelevää puroa ja sanoi:

"Katsokaa, kuinka se vilistää! Kuinka se hyppii ja hyräilee itsekseen

ja kulkee notkeasti tietänsä; kai sen jalkoihin koskee terävässä

kivistössä. Minä pistin, juuri vähää ennen kuin sain kuulla siitä

vaunulaisten tapahtumasta, kengät jalkaani. Nyt, tehdäänpäs pieni mutka

tuonne syrjemmälle toista tietä myöten: onkohan se ukko siellä kotona.

Minä kierrän usein tätä tietä erästä ukkoa katsomassa."

He kulkivat kaitaa, puiden varjostamaa, kauniisti kiertelevää polkua,

joka vei vanhan, matalan mökin luo. Mökki oli sakeassa metsässä

poppelien juurella, joiden vaaleat, kiiltävät lehdet raikas länsituuli

pani lepattamaan ja käänsi nurin.

Villiviinin verhoaman mökin seinän vieressä oli maalaamaton penkki ja

sillä istui seitsemänkymmenen ikäinen kaunis, voimakkaan näköinen

vanhus. Hänen valkea partansa oli siististi tasoitettu, ja hän kohotti

päätänsä ja nyykäytti tervehtien. Doris Rotermund tuli joustavasti ja

uhkean kauniina ukon luo ja sanoi tullessaan: "Annatteko yhden kepin

tälle tutulleni? En siedä nähdä suuren miehen kädessä noin joutavan

siroa keppiä. Hänelle sopivat paljon paremmin teidän tekemänne kepit."

Ukko nousi heti ylös ja meni pirttiin ja toi nyt kymmenkunnan vankkaa

tammikeppiä, jotka pani pihapöydälle, istahti sitten itse ja pyysi

uuttakin vierasta istumaan. "Valitkaa näistä", hän sano ystävällisesti,

"tällaisia tammenoksa-keppejä minä olen tehnyt jo kaksikymmentä vuotta.

Kävelyretkilläni otan ne metsästä, sitten taivutan kädensijan kuumassa

vedessä ja silittelen, ja annan niitä huvikseni kaikille, jotka vain

tahtovat. Olen jo antanut niitä yli tuhannen kappaletta; monta on

käynyt luonani aivan ventovierasta ja on saanut keppinsä. Niin minulle

tulee monasti seuraa ja minä saan kuulla pitäjältä uutisia, ja teenpä

siinä sivussa vielä hyvän työnkin: sillä ne ovat vahvoja ja käteen

käypiä keppejä."

Tyttö oli istahtanut ja heittänyt polvet päälletysten ja katseli nyt

selkä kumarassa, leukaansa käteen nojaten Klaus Baasin kepin valintaa.

Ja sanoi kuin sivumennen: "Pääasia onkin se, että teette siten hyvän

työn. Ah, te olette toimittanut jo tuhannen hyvää työtä! Vaikka

olisitte tehnyt syntiä, niin olette näin kuitannut niistä hyvän joukon.

Mutta jos olette suuria syntejä tehnyt, niin ei siinä tämä keppien

jakelu vielä riitä."

Ukko nauroi ja katsoi häntä syrjästä ivallisesti, sillaikaa kun tyttö

katseli keppeihin, ja sanoi: "No, te ette vaan saa rauhaa minun

synneiltäni! Olisipa hauska tietää, montako syntiä teillä itsellänne on

valmiina? Ette tekään mikään enkeli ole!"

Doris Rotermund keinutteli jalkateräänsä ja sanoi aivan luonnollisesti

ja iloisesti: "Minä olen jo kahdenkolmatta enkä ole vielä tehnyt kuin

viisi kertaa syntiä... ja aina samaa syntiä."

Ukko naurahti taas iloisesti ja suopeasti ja sanoi: "Mitähän syntiä se

lienee, koska te sitä ajatellessanne olette niin tyytyväinen,

suorastaan onnellinen!"

Tyttö vastasi ärsyttävästi: "Minun mielestäni ne eivät syntejä ole;

mutta ihmiset sanovat synneiksi. Kymmenen käskyn joukossa niitä ei

ylimalkaan ole."

"Ahah!" naurahti ukko. "Mutta kuuluvat kai liitteenä johonkin noista

kymmenestä! Saanko arvuutella mihin?"

Tyttö punastui ja sanoi: "Älkää nyt toki luulko, että minä kuulutan

syntejäni markkinoilla, kuin muut ihmiset." Kun hän sitten vaikeni ja

tunsi yhä tulisemman punan poskilleen nousevan, niin hän kepsahti ylös

ja sanoi Klaus Baasille: "Joko löysitte?" Ja antoi ukolle kättä, ja

oikoi pukuaan ja lähti menemään.

Vanhus nauroi ja katseli tytön jälestä ihmeellisen nuorekkaasti, ja

virkkoi Klaus Baasille, joka kädestä pitäen kiitteli kepistä: "On

tavallista että tuollaiset terveveriset olennot kuin tuo, ovat hiukan

huikentelevia. Mutta hänpä onkin samalla älykäs ja pystyvä ihminen ja

hän tietää, mitä tekee."

Kun Klaus Baas ja tyttö ehtivät niin etäälle, ettei vanhus heitä

kuullut, kysyi Klaus Baas, mitä kujetta se oli ollut: mitä syntiä tuo

ukko oli tehnyt? Doris Rotermund katsahti hämillään kauniin silmin

Klaus Baasiin ja vastasi: "Oh, hän on aina ollut kova naismies; on

pitänyt luonaan vuorotellen kolmea kaunista naista ja lemmiskellyt

heidän kanssaan, -- viimeisen vielä tunsinkin -- eikä ole ollut

naimisissa yhdenkään kanssa."

Klaus Baas katseli tarkkaavasti tyttöä ja virkkoi: "Ja te vaan

kujeilette sillä? Ettekä moiti tai karta häntä?"

Doris Rotermund katseli rauhassa ilman rantaa ja sanoi: "Sanovat

yleensä häntä sangen luotettavaksi ja auttavaiseksi ja kunnon mieheksi,

-- sellainen kuuluu olleen aina, niinkuin vieläkin vuoleksii keppejä

muille ilmaiseksi. Ja kuuluu hoitaneen rakastajattariaan hyvin, ne

kuuluvat lähteneen kaikessa sovussa hänen luotansa. Ja siksi minä

hänestä pidän, nähkääs! Minä pidän hänestä, sillä hyvä!" Ja tyttö

nyökkäsi Klaus Baasille ikäänkuin kehaistakseen: Kas sellainen minä

olen!

Klaus Baas katsoi yhä häntä, ja odotti jatkoa ja kysäisi sitten: "Mutta

mitäs ne olivat ne viisi syntiä, joita olette tehnyt?"

Tyttö purskahti nauruun ja vilkaisi häneen, ja katseli sitten hymyillen

kaukaisuuteen ja sanoi: "En minä niitä syntinä pidäkään. Ylimalkaan:

minä en vielä ole tehnyt syntiä."