XVIII.

Kaikki olisi ehkä vielä kääntynyt parhain päin, jos vaimo olisi

synnyttänyt hänelle useampia lapsia: hänen kaipaamansa ja mieleisensä

pojan. Mutta hänen kohtunsa oli ensimäisen synnytyksen jälkeen sulettu,

ja hän kohdisti nyt pienen, vaivaisen rakkautensa ainoaan lapseensa.

Monasti Martje jo aamusta päivin katosi tytön kanssa appelaan äidin

luo, joka oli tullut sairaalloiseksi, ja istui hänen vuoteensa ääressä

tuntikaudet ja luki ääneen jotakin romaania tai kuunteli kahvitätien

loruja, ja sillaikaa lapsi leikki leluillansa pöydällä.

Klaus Baas pyysi vaimoaan viemään tyttöä toki joskus kävelylle vapaasen

luontoon, tai antamaan sen leikitellä muiden lasten kanssa puistossa ja

valikoimaan itselleenkin terveiden rouvain ja tyttöjen seuraa. Martje

taipuikin hänen pyyntöönsä, mutta siitä tuli vain keinotekoinen yritys.

Uusissa tutuissa hänellä oli milloin mitäkin moittimista: ne olivat

muka epähienoja ja liian suorasuisia, ja liian äänekkäitä. Ja siihen se

taas jäi: jälleen istui Martje äitinsä vuoteen vieressä ja nyplypatjan

ääressä. Klaus Baasista kävi tuo nyplynappulain hiljainen kalina pian

suorastaan sietämättömäksi. Ja pieni, siro pitsimalli, jota Martje oli

kopioinut jo pitkät ajat, oli hänestä mainio kuva Martjen koko

ahtaasta, pikku-somasta, harrastuksettomasta elämästä.

Jos Klaus Baas olisi ollut pintapuolinen ja itsekäs mies ja ei olisi

kaivannut paljoa henkevyyttä kuin monet muut, niin hän olisi antanut

vaimonsa olla rauhassa. Sillä olihan siellä muun muassa eräskin

virkamies, toimelias ja kelpo ihminen, joka oli ammattinsa puolesta

sangen usein matkoilla: hän ei nähnyt vaimoansa liian usein eikä

puhellut paljoa hänen kanssaan, hän istui toimistossa taikka

kyytirattailla, rouva oli sillä aikaa lastenkamarissa ja keittiössä tai

ystävätärten luona vieraisilla. Ja kummallakin oli elämän piiriä aivan

tarpeeksi. Klaus Baaskin oli usein matkoilla: joko maaseutukundien

luona tai pankkiasioissa naapurikaupungeissa taikka Hampurissa, ja

hänkin koetti löytää päivän toimista kaiken elämän sisältönsä. Mutta

kun hän illoin palasi kotiin, hän kaipasi elämän toveria, joka jakaisi

hänen lukemattomat uudet ajatuksensa hänen kanssaan: mutta tapasikin

pikku naisen, joka istui kuin hämähäkki kutomainsa keskellä ja katsoi

häneen vierastaen ja kummastellen. Varmaankin kysyivät anoppi ja tädit

usein Martjelta, mitenkä oikeastaan oli Klaus Baasin puuhain laita ja

mitä hän touhusi? Ja monasti Martje kai kuuli ennustettavan, että Klaus

Baasin yritykset romahtavat piankin loistavasti alas ja tulee

vararikko. Ja kun Klaus Baas kerran sopivassa tilaisuudessa kertoi

Martjelle, miten paljon hän oli nyt voittanut, niin toinen vastasi

tylsästi ja arasti: "Mutta onhan me ennenkin tultu toimeen, Klaus... ja

onko tämä oikein hyväksi..."

Silloin kuohahti miehen sappi ja hän läksytti vaimoaan ja sanoi, että

herätköön hänkin kerran ja älköön torkkuko ja antako vanhojen ämmäin

syöttää itselleen mitä tahansa, vaan kiintyköön mieheensä ja hänen

harrastuksiinsa. Martje vetisteli. Miksi, miksi vaati Klaus häneltä

muuta kuin mitä hän oli, tämä loppumaton ristiriita raatelee hänet

kuoliaaksi. Ja nyt tuli monta surullista päivää; vaimo istui tosin

iltaisin kotona, mutta istui tuppisuuna ja ilottomana ja tuijotteli

pikku pitsimalliinsa. Vasta monen päivän päästä hän tuli hiukan

luonnollisemmaksi ja iloisemmaksi. Ja katosi sitten taas appelaan.

Niin alkoi Martjessa vähitellen ilmetä erikoinen luonne, joka vahvistui

ja selvisi ainaisessa ottelussa. Mutta se luonne oli uikutteleva ja

herkkätuntoinen, luulevainen ja ahdas: kokonaan Klaus Baasin ja hänen

ihanteensa vastakohta. Niin toistuvat heidän riitansa aina selvemmässä

muodossa. Kun Klaus Baas oli kärsinyt viikkokausia tällaista surkeaa

yhdyselämää ja hänen sisunsa viimein purkausi, silloin Martje itki ja

oli kuvaamattoman onneton ja epätoivoissaan, ja sanoi tietävänsä, että

Klaus oli voimakkaampi ja kelvollisempi kuin hän, ja että hän ei voinut

koskaan tulla onnelliseksi hänen kanssansa, mutta hän ei tainnut sille

mitään, vaikka se tieto kidutti häntä kauheasti. Ei hänestä ollut

muuhun kuin istumaan äitinsä luona. Ja Martjen itku oli niin

sydäntäsärkevää ja hänen kauniit pikku kasvonsa niin tuskallisesti

vääntyneet, että Klaus Baas koetti häntä lohdutella ja sääli häntä

kaikesta sielustansa, ja hänen toivonsa heräsi taas, juuri tuosta

epätoivosta ja suorasta tunnustuksesta. Mutta parin päivän päästä

Martje kulki jälleen vanhaa kurjaa polkuaan. Niin kävi aina. Ja

vähitellen tulivat miehen tuitunpuuskain ja vaimon valituksen hetket

säännöllisiksi ja uudistuivat joka kolmas neljäs viikko, kuin

tilauksesta vaan!

Kaupunkiin oli muuttanut eräs samanikäinen aviopari kuin hekin ja

heidän avioliittonsakin oli melkein yhtä nuori kuin heidän. Mies oli

lukenut kirjamies, lyseon opettaja. Hän toivoi Klaus Baasista, nuoresta

kauppiaasta, jonka reipas ulkonäkö häntä miellytti ja jonka lahjoista

paljon puhuttiin, tervettä vastapainoa kamarioppineisuudelleen. Ja

hänen nuori vaimonsa, joka oli hilpeä ja reipas, salli mielellään

miehensä laajentaa tällä tavalla näköpiiriään, sekä halusi itsekin

tutustua nuoreen, pystypäähän Klaus Baasiin. Pieni, sievä, hiukan

happamen nyrpeä rouva voitiin ottaa seuraan kaupan päällisinä! Ja he

tulivatkin eräänä iltana Baasiin, ikäänkuin tavalliselle kyläilylle;

sitten sukeutui opettajan ja Klaus Baasin välillä pitkä, järkevä

keskustelu kaikesta, mitä ilman alla löytyy. Klaus Baas oli iloissaan

kun sai nyt kerrankin kuulla asioita, jotka "ihmistä kehittivät", kuten

hän sanoi. Ja hänestä oli vain hauskaa kun opettajan vaimo tupsahti

tuon tuostakin miesten keskusteluun kuin mikä kirkassilmäinen ruskea

pentu kanatarhaan -- ja oli hyvillään, kun hänen oma vaimonsa piti

suunsa kiinni. Sellaisia seurailtoja vietettiin monta viikkoa.

Mutta eräänä päivänä sanoi Martje, että tänä iltana hän ei voi tulla

heidän seuraansa, hänellä on päänsärky. Ja kun Klaus Baas tiukkasi

muita syitä, niin hän sanoi, ettei hän voinut sietää opettajan rouvaa;

ja mies uteli lisää ja sai silloin herutetuksi ilmi, että Martje ei

pitänyt rouvasta siksi, kun rouva ei ollut kertaakaan kysynyt, miten

hänen sairas äitinsä nyt jaksoi. Sitä paitsi oli hänen äitinsä tänä

iltana tavallista heikompi... ja hän ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä he

juttelivat. Ja Martje pyysi Klauta menemään vain yksin: hän soi hänelle

mielellään sen huvin. Ja niin puhellen hän silitti hellästi pienellä,

pehmoisella kädellään puolisonsa ohimoa.

Klaus Baas pudisteli päätänsä ja istui neuvottomana, sanattomana,

vallan toivottomana. Martje huomasi hänen surunsa ja hätääntyi ja

vakuutti nyt hennolla, valittelevalla äänellänsä, että hän tulee, hän

tulee mukaan! Hän ei ollut aavistanut, että Klausta oli niin tärkeää

hänen läsnäolonsa.

Klaus Baas katsoi häneen neuvottomana. "Että minusta on tärkeää sinun

läsnäolosi?" hän toisti. "Että minusta on tärkeää! Martje, niin, sanopa

nyt: mitä minulla on oikeastaan yhteistä sinun kanssasi? Oletko sinä

minun puolisoni? Et ole, -- tai olet vasten tahtoasi! Oletko sinä minun

emännöitsijäni? Hyvä piikahan hoitaa koko talouden: ne askareet sujuvat

sinuttakin. Oletko minun toverini? Et! Minun harrastuksiini sinä et voi

etkä tahdo ottaa osaa. Onko lapsemme yhteinen? Ei, sillä se on sinun:

sinä sitä kasvatat oman ja äitisi tahdon mukaan. Mitä meillä siis on

yhteistä? Ei kerrassa mitään muuta kuin keittovati!"

Hän nousi ylös ja meni akkunaan ja väänteli vihkisormustansa ja

puhalteli: "Se on -- elämää! Elämää!"

Nyt alkoi Martje tapansa mukaan katkerasti itkeä, ja sitä ei Klaus Baas

voinut sietää. Hän pyörähti ja meni hänen luokseen ja näki hänen

istuvan pöydän ääressä kädet hervottomina pöydällä, ja hänen

kyyneleisillä pikku kasvoillansa sellaisen pohjattoman tuskan ja

alakuloisuuden, että sääli vihlaisi kuin veitsi hänen sydäntään ja hän

veti Martjen viereensä sohvaan ja kietoi kätensä hänen vapisevain

olkapäittensä ympärille.

Martje katsoi avuttomana eteensä, pienet, suloiset kasvot kalseina,

kuin tulipaloon tuijotellen, ja vaikerteli ja itki: "Minä tiedän sen...

että meidän täytyy erota... ja minä rakastan, rakastan sinua! Mutta

minä en voi, en voi sille mitään. Etkä voi sinäkään. Ja sinähän

rakastat minua, sen minä tiedän."

Klaus Baas karkoitti kauas tuon ajatuksenkin ja sanoi: "Mitä puhut nyt

Martje? Erota!? Sinähän sanot itse, että me rakastamme toisiamme.

Kuinka me eroisimme, eroisimme? Ei: minä en jätä sinua koskaan. Ennen

vaikka kuolen! Minä olen luvannut olla ikäni sinun toverinasi. Minun

sanani ei petä!"

Mutta Martje painoi kättänsä suulleen, hillitäkseen itkuaan, joka ei

helpoittanut, ja hänen silmistänsä virtasivat kyyneleet, ja hän

tuijotti yhä kauhistuneena eteensä. "Meidän tahtommehan on hyvä, Klaus.

Ei syy siinä ole. Mutta meidän luonteemme ovat erilaiset, siksi me

teemme toisillemme aina pahaa. Ajatteles: tätä kestää vielä kolme-,

neljäkymmentä vuotta... Oli niin lapsellista mennä naimisiin näin.

Emmehän me tunteneet toisiamme. Vasta viime vuosina on meistä tullut

selviä ihmisiä, -- mutta me olemme kasvaneet erille toisistamme.

Sinusta on kasvanut luja, vapaa, rohkea mies, ja minä olen painunut yhä

pienemmäksi, aremmaksi. Se on se onnettomuus." Klaus Baas ihmetteli

näitä sanoja, mutta hän ei tahtonut antaa toiselle myötä, vaan sanoi:

"Mitä luonteista! Me olemme samalta seudulta kotoisin, meidän

uskontomme on sama, me tarkoitamme molemmat hyvää. Johan nyt on hiisi,

ellemme voi tulla keskenämme toimeen! Meidän täytyy vain vakaasti

tahtoa. Ja kyllä me rauhoitumme ijän keralla!"

Sievä Martje pudisteli päätänsä ja sanoi: "Erehdyt, Klaus. Emmehän edes

huomaa, millä tavalla me toisiamme loukkaamme sanoilla tai käytöksellä.

Me menettelemme itsetiedottomasti, luonteemme mukaan, aivan kuin

luulemme oikeutemme olevan ja hyvän vaativan. Siinä on ristiriita, että

toisesta on aina toisen hyvä ja oikea väärää ja nurinkurista. Vaikka

kehtomme eivät olleet kuin jonkun peninkulman päässä toisistaan, me

olemme niin erilaisia, kuin toinen olisi Lapin tuntureilta ja toinen

syntynyt siellä kauheassa Intiassa. Jos olisin lukenut, niin voisin sen

sinulle paremmin selittää."

Klaus Baasin luonto oli Martjen toivottomuudesta masentunut, ja hän

hapuili tuskissaan ikäänkuin jotakin pelastuksen keinoa ja sanoi:

"Pahimmat ovat, Martje, kuitenkin nuo sinun omaisesi. Että meidän

täytyy mädätä täällä heidän helmoissaan! Pankki perustaa ennemmin tai

myöhemmin haaraosaston Hampuriin ja minä voinen siirtyä siihen

paikkaan. Tai hankkia siellä uuden toimen. Mennään me Hampuriin!"

Martje puristeli nenäliinaansa ja itki hillittömästi. "Ei, Klaus... en

voi, minä en voi lähteä äitini luota... hän on niin vanha... ja kun

siskoni ehkä tulee takaisin... Ja sinä olet aina susi, Klaus... minä

vain pieni arka jänis." Ja Martje kallisti sievän pikku päänsä Klaun

rintaa vasten ja itki katkerasti: "Tämä on niin kauheaa kidutusta, kun

me rakastamme toisiamme, ainakin minä sinua. Mutta minä luulen, että

kärsisin sen melkein paremmin, jos sinä olisit kaukana, ja tietäisin,

että sinä olet onnellinen, ja minä elelisin hiljalleen yksin lapseni

kanssa. Milloinkaan sinä et näin tule onnelliseksi, Klaus, enkä tule

minäkään."

Klaus Baas tuijotti toivottomasti Martjen tutisevan pään yli huoneesen,

joka alkoi hämärtyä, sen pimeneviin loukkoihin. Ja hän ajatteli tuskan

ja raivon vallassa: "Pahat hengetkö meitä riivaavat! Emmekö tahdo

molemmat olla hyviä? Eikö Martje parkani ole älykäs, hellä ihminen?

Eikö ole minussa miestä elämään hänen kanssaan, ja hän minun? Siinäkö

loppu? Noissa neljässä ihanassa kesäpäivässä kaikki! Tämähän hulluutta!

Tämä on hourupäisyyttä! Minä en tahdo!"

Sen keskustelun jälkeen kului pari viikkoa aivan rauhallisesti. He

koettivat toisiaan auttaa ja tukea; mutta kun se mukautuminen oli

suorastaan toisen sisintä olemusta, jopa hänen "tervettä järkeään"

vastaan, niin pian se keinoteltu rauha pakeni käsistä. Ja eräänä

päivänä he taas huomasivat tulleensa samaan paikkaan, josta alottivat.

Joku täti oli näet saanut Martjen ajattelemaan, jaksaisiko Klaus Baas

tosiaan vastustaa kiusausta, mikä pankin luottamusvirassa vietteli.

Klaus Baas loukkautui kauheasti: hänen oma vaimonsa epäili hänen

luotettavuuttaan, liikemiehen jalointa avua, kauppiaan kunniaa! Martje

ihan ällistyi, kun Klaus pahastui hänen viattomasta "varoituksestaan",

kuten hän sitä vielä typerästi nimitti. Ja sitten hän taas itki ja oli

onneton ja surullinen. Mutta sitten he vaelsivat väkinäisesti ja

mykkinä yhteistä tietänsä.

Joku päivä tämän jälkeen -- kun heitä vaivasi vielä tuo äskeinen, uusi

rikkoutuminen -- tuli odottamatta vanhin poika kotiin, jota oli visusti

kymmenen vuotta välttänyt. Hän oli harteva ja ystävällinen ja

hyvinvoipa mies, siis sisarusten vastakohta: noin neljänkymmenen

ikäinen. Kaksi ensimäistä päivää hän istui äidin luona tai käveli

tuntikausia siskonsa ja hänen tyttönsä kanssa puutarhassa, jossa nyt

kevään ensi kukat puhkeilivat. Mutta sitten hän tuli konttoriin

lankonsa luo, ja tämä otti hänet kohteliaan kylmästi ja varovasti

vastaan.

Nyt seurustelivat langokset keskenään neljättä päivää: suunnittelivat

liikeasioita ja juttelivat mitä mieleen sattui. Ja he näkivät kumpikin

toisensa kokeneiksi, kelpo miehiksi, -- sillä eroituksella vain, että

pyylevä, mukavuutta rakastava puutavarakauppias ei halunnut lahjainsa

perustalle pystyttää itselleen muuta kuin tavallisen herkullisen pöydän

ja kunniallisen miehen maineen, jota vastoin Klaus Baas suunnitteli

tornia, joka taivaasen ulettuisi!

Neljäntenä päivänä pyysi nuori opettajan perhe heitä kanssaan

huviretkelle eräälle yksinäiselle, metsäiselle mäelle, joka oli

nummella muutaman tunnin matkan päässä kaupungista. Olihan nyt niin

herttainen kevätpäivä! Klaus Baas suostui, ja iloitsi ja toivoi nyt,

että hauska veli voisi osaltaan vaikuttaa pikku sisareensa ja selvittää

heidän kieroa suhdettaan. Martjekin oli matkalle valmis heti, kun

kuuli, että velikin tulisi mukaan, sillä veljestä hän luonteensa

mukaisesti piti: hän oli niin leppoisa ja rauhallisen rajoitettu. Ja he

matkustivat ensin junalla seuraavalle pysäkille ja kävelivät sitten

leveää hiekkaista tietä pitkin mäelle ja pysyivät metsässäkin avaralla

tiellä, minne armas kevätaurinko täydeltä terältä paistoi, ja ihailivat

hiirenkorva-koivuja ja silmikoivia pähkinäpensaita ja vihottavia

näreitä.

Nuori, opinhaluinen lehtori alkoi kysellä heti Kielin kauppiaalta minkä

mitäkin hänen liikkeestään ja elämän harrastuksistaan. Veli

taas jutteli hupaisesti muhkeista Tanskan hevosista, huimista

rakennuskeinotteluista, vaivalloisista talviretkistä halki metsäisen

Taalainmaan, -- mutta luiskahti toimiensa kerronnasta pian

toimettomuuden, elämänsä juhlahetkien, kuvailuun. Hän pakinoi sävyisän

sanarikkaasti iltaschoppeneistaan[78] ja pienestä, sievästä kodistaan,

jossa emännöi eräs vanhahtava leskirouva; -- ja sanoi suoraan

siskolleen, joka käveli edeltä opettajan rouvan rinnalla: "Kunpa et

olisi naimisissa, Martje, niin veisin sinut ja lapsesi kanssani. Siitä

sinä pitäisit. On aina niin levollista, niin kellonlyömän säntillistä,

aina mukavaa, kiireetöntä, ja kuukausirahat saisit sekunnilleen kello

kaksitoista pöytään!"

Sisar kääntyi häneen päin ja nyykäytti iloisesti päätään. Näin hän ei

ollut milloinkaan yhtynyt Klaus Baasin ehdotuksiin.

Kun he sitten siihen tapaan pakinoiden kulkivat valtatietä, rouvat

edeltä, miehet jälestä, Kielin kauppiaan kertoessa leppoisasti, alkoi

opettajan rouva tunnustella jaloillaan pehmeää, paksua tien santaa ja

potkaisi pian korkealle ilmaan hiekasta hevosenkengän, ja kirkaisi

ilosta, otti löydön maasta ja huusi: "Se merkitsee onnea!" Ja heitti

pitkän, merkitsevän katseen mieheensä, jonka kanssa he juuri tänä

aamuna, ensimäisestä kevätpäivästä hurmautuneina, olivat sopineet, että

rouvan on nyt saatava kolmas lapsi. Ja tuli sitten hämilleen ja

punastui ja koetti painaa hevosenkenkää pyöreään, siroon käsivarteensa

ja otti Martjea käsipuolesta.

Martje tuli silloin aivan sanattomaksi. Hän asteli, eteensä maahan

tähystellen, toivottomissa aatoksissa. Klaus Baas huomasi sen ja

kiiruhti hänen luokseen ja pisti hiukan epäröiden kätensä hänen

kainaloonsa, ja he kävelivät sitten kahden. Säälien kaikesta

sydämestään vaimoansa, joka käveli niin hiljaisen ja murheellisen

näköisenä, ja heltyen hänen hienosta, neitseellisestä kauneudestaan

Klaus Baas hiveli hänen käsivarttaan ja puheli hänelle hellästi ja

lohdutteli ystävällisesti: kaikki kääntyy vielä parhain päin! Sillä

tavoin he ehtivät noin kivenheiton päähän toisista ja joutuivat eräässä

tien polvekkeessa aivan näkymättömiin. Martje kuunteli vaieten miehensä

lohdutusta, vesissä silmin, painautuen arasti hänen kylkeään vasten. Ja

yhtäkkiä kosketti hänen kenkänsä kärki jotain kovaa -- hän oli kai

uteliaasti ja suloisin toivein tohtinut hiukan tunnustella hietaa -- ja

nyt tuli esiin käyrä raudan kappale. Martje kumartui riemusta parahtaen

ja otti raudan maasta: se oli katkennut hellanrengas.

Nyt purskahti Martje itkuun, rauta putosi hänen kädestään ja hän peitti

kasvonsa.

Klaus Baas koetti häntä lohdutella, mutta oli itsekin aivan toivoton.

Ja hän ajatteli: Se oli kyllä hänelle aivan sopiva ennustus! Ja hän ei

tiennyt, miten tästä pulmasta selvitä, ja kidutti itseään ajatuksella:

kaikista elämän iloista olen minä sulettu, kaikkein jaloimmista: miehen

kelpo töistä, toiminnasta, -- sen vuoksi, että kuusi vuotta sitten

eksyin harhateille neljäksi ihanaksi kesäpäiväksi! Kahleissa, köysissä

kaiken ikäni! Ja Martje, Martje on onneton, surullinen ihminen!

Klaus Baas katsoi taas vaimoonsa, joka asteli liikuttavan tuskallisen

näköisenä eteensä tuijottaen, kyyneleitä vuodattaen, mutta

kärsivällisesti vaieten, keskellä kevään ihanuutta.

-- Me olemme tuskaksi toisillemme, ajatteli Klaus Baas. Voi minun

pientä, rakasta vaimoparkaani!

He palasivat sitten kotiin. Mutta illallisen jälkeen tuli lanko

konttoriin ja pyysi saada puhella vähän hänen kanssaan, ja sanoi:

"Matkustan huomenna Kieliin. Mutta tahtoisin ensin hiukan keskustella

kanssasi sisarestani. Vanhimpana veljenä minulla lienee siihen oikeus,

koska kerran isä on tässä, kuten monissa muissa asioissa, aivan avuton.

Sitä paitsi kirjoitti Martje minulle pitkän kirjeen, ja ainoastaan sen

tähden rohkaisin luontoni ja astuin jälleen pitkistä ajoista

vastenmielisen kodin kynnyksen yli. Minun tapani ei ole muuten sekautua

toisten asioihin -- päin vastoin, -- mutta nyt minulla on oikeus ja

velvollisuus."

Klaus Baas, joka istui pukillaan pulpetin ääressä, kohotti hyvin

tuimasti päätänsä, mutta muisti samassa, kuinka toivoton ja neuvoton

hän itse juuri äsken, huviretkellä metsäisellä mäellä, oli ollut -- ja

että Martje halusi veljeä sovittajaksi. Ja hän sanoi: "Puhu, lanko!"

"Niin", toisti hartiakas, hyvinvoipa lanko, "hän kirjoitti minulle

pitkän kirjeen, kertoi kaikki juurta jaksain. Ja nyt olen kysellyt

häneltä itseltäänkin suullisesti kaikkea, ja myös äidiltä. Tiedän siis,

millaista hänen elämänsä on. Ja mitä sinuun tulee: hän puhui tietysti

sinustakin. Ja häneltä kuulin sellaista, että voin ilokseni keskustella

kanssasi ystävänä ja miehen tavalla, ja olenhan katsellut sinua jonkun

päivän itsekin ja tiedän, millainen mies olet. No niin: minä sanoin

siskolle äsken lopullisena neuvona, että teidän on parasta erota."

Klaus Baas hypähti pystyyn ja puhalsi tyrmistyneenä: "Se on hirveää!

Hirveää! Ei tässä nyt vielä siinä olla!"

Mutta lanko pyöritteli päätänsä ja vastasi: "Minä olin ensimäiset

viisikolmatta vuottani enimmäkseen täällä kotosalla. Lopulta aukesivat

silmäni sen verran -- järkeä sain vähän toki isoäidiltä -- että

huomasin, mitä kaikki meikäläiset ovat: isä pelkää todellisuutta ja on

sille koskematon; äidillä se fantastinen kaunovärjäysvoima, joka

kehittyi vanhimmassa siskossa mielipuolisuudeksi; veljeni ovat

tuulihattuja -- ja pikku siskoni: tuollainen vieno kukka! Minä olin

täällä kuin raakkuva varis kuhertelevain kyyhkysten tarhassa. Milloin

olin narri ja lepakoin heidän kanssaan, milloin iskin vimmoissani

nokallani ympärilleni. Minä olin aina perheen kömpelö, lemmetön,

epäluuloinen, harhaan neuvottu syntipukki. Mutta sitten läksin!... Ja

sitten jouduit sinä tähän seuraan... Silloin kun minä sain tiedon tästä

kihlauksesta, ajattelin: no, se on vain tavallinen sillisaksa, joka

sopii siskolle hyvin. Mutta sinä... sinä et sovi hänelle ollenkaan!

Variksen sijasta he saivat selvän havukan! Ja se on hiton hullua. Miksi

toistaisin sinulle, mitä siskoni eräänä iltahämäränä kotonanne

äskettäin jo on puhunut: että te olette aivan erilaisia luonteita ja

kaipaatte ja arvioitte siksi myös eri tavalla. Että te törmäätte

alinomaa yhteen, joten ei kumpikaan saa rakentaa rauhassa omaa, aivan

oikeutettua onneaan ja iloita siitä. Että te nyt turmelette kahden

puolen, joka päivä ja joka hetki, toisiltanne sen elämänilon, joka

teillä kummallakin muuten olisi. Sinä et ole voinut paljoa vastata tuon

pienen, viisaan pikkuporvarin pitkään puheesen... vai oletko? Sinä

sanoit vain ylimalkaan: kultaseni, kaikki käy vielä hyvin! Mutta sitä

sinä et usko itsekään. Sinä rääkkäät itseäsi, ja elämäsi on tyhjä ja

veriheikko; ja sisko nääntyy myös ja kauhistelee rauhatonta,

tuskallista tulevaisuutta, ainaista taistelua. Ei se siitä nyt parane.

Sinä tahdot kahdenkymmenen vuoden päästäkin lentää -- ja hän räpyttelee

yhä siipiään eikä jaksa; ja sinä lausut yhä ne sanat, joihin et itse

usko: Rakas ihminen, kaikki käy vielä hyvin!"

Klaus Baas huohotti raskaasti ja sanoi kolkosti: "Eihän se nyt vielä

niin!" Ja hän vaikeni.

Paksu, vanttera lanko koetti sijoittua mukavasti Klaus Baasia

vastapäätä konttoripukille, ja sai viimein siedettävän asennon, joten

hän voi jatkaa:

"Täällä lautatarhassa on vanha, uskollinen mies, jolta äskettäin kuoli

vaimo. Valitin hänelle surua. Hän tietää kyllä, että olen rehellinen

mies ja että koetan rakastaa totuutta -- tai mitenkä nyt sanoisin:

nähdä todennäköistä todellisuutta. No niin. Ukko katsoi minuun

syrjäsilmällä ja sanoi: 'Panetteko tekin palttua?' Kuinka niin, minä

kysyin, mitä palttua? Etkö ollut muorisi kanssa melkoisen onnellinen?

Mutta silloin vastasi ukko harmissaan ja mietteissään: 'Olipahan se

niinkuin monien muidenkin.' Mitenkä niin? minä kysyin. 'No toivoimmehan

me kolmekymmentä vuotta kumpikin vain toistemme kuolemaa.' Minä olen

todellisuuden ihminen, Klaus Baas, enkä ihmettele turhia. Mutta

oikeinpa karmi silloin pintaani. Minä katsoin vanhaa kunnon ukkoa kuin

puulla päähän lyötynä. Ja silloin sanoi ukko: 'Me se tunnustettiin ihan

rehellisesti toisillemme; ja meistä oli yhdentekevää, kumpi meistä

ensin kuolisi: kunhan vain toinen saisi vielä kerran hengittää vapaasti

ja tuntea elävänsä niinkuin ihmisen pitää. Ei suinkaan silti, että

toinen olisi halunnut tehdä maailmassa jotain suuremmoista. Ei,

ainoastaan saadakseen tanssia oman pillinsä mukaan. Meistä ei ollut

yhteen, me olimme toistemme tokeina.' Minä kysyin: Mutta, Herran

nimessä, miksi ette siis eronneet ajoissa, kolmekymmentä vuotta,

kaksikymmentä, kymmenen vuotta sitten, niin, vaikka vain vuosi sitten?

Kolmekymmentä vuotta sellaista. Herra Jumala! -- Ukko vastasi: 'Niin,

kun on nuori, on epävarma huomiostaan ja toivoo parannusta. Ja sitä

paitsi olivat erot siihen aikaan kuulumattomia! Ja sitten tuli lapsia

-- ja olivat vielä esteenä sukulaiset ja tutut -- ja me huomasimme,

että elivät nuo muutkin yhdessä, vaikkei heillä ollut mukavampaa kuin

meilläkään. Ja sitten alkoi tottua, ja nautti kun jaksoi kärsiä

vääryyttä. Ja toivoi omaa tai toisen kuolemaa. Ja sitten se ei enää

maksanut vaivaa. Mutta nyt hän on kuollut. Kyllähän se on hiljaista ja

yksinäistä, ja puuttuuhan sitä leskeltä yhtä ja toista, mutta voinhan

nyt edes hengittää niinkuin tahdon ja ajatella ja puhua mitä haluan.

Poltin koko eilisillan tupakkaa: sitä muori ei voinut sietää.' Ja ukko

pyyhkäisi silmäkulmaansa ja meni työhönsä. Ja kuulepas: näin ei saa

teille käydä!"

Klaus Baas kavahti taas pystyyn: "Sellaista ei ole koskaan päähäni

pälkähtänyt."

Toinen katseli häntä kulmiensa alta tyynesti ja kauan. Ja virkkoi

sitten kuivasti: "Vai enkeli sinä mielestäsi olet!"

Klaus Baas loi silmänsä pulpettiin ja vaikeni.

"Siksipä sanonkin nyt", lanko toisti, "että te eroatte heti, viiltäköön

sydäntänne miten tahansa. Siten säilyy kaksi ihmistä eheänä:

haavoittumatta, murtumatta, joutumatta hylyiksi -- ja maailmassa on

kahta enemmän vapaita, ehjiä, kokonaisia ihmisiä, olkootpa he sitten

pieniä kuin pähkinä... Se on mielipiteeni."

Klaus ei voinut muuta kuin tuskallisesti vaikeroida: "Ja ikinä ei ole

ihminen niin puhtain, palavin sydämin astunut alttarin ääreen kuin

minä! Ja siinä loppu!"

Lanko kohautti olkapäänsä melkein korviensa tasalle, ikäänkuin

myöntäen, että asia oli kyllä pulmallinen ja ikävä. Ja puhui sitten

vakaasti, varovasti kuin korkeita kuormavaunuja ohjaten: "Lapsi sinun

täytyisi jättää ainaiseksi hänelle. Lapset ovat äidin eivätkä isän.

Voihan se silloin tällöin käydä luonasi, jos haluatte. Sinä jättäisit

hänelle sen osuuden, millä olet tätä appesi liikettä hoitaessa näinä

viimeisenä kuutena vuonna liikettä vaurastuttanut. Muu, mitä olet

sivutoimilla ansainnut, eritoten siis pankki- ja asioimistoimilla, on

luonnollisestikin sinun."

Klaus Baas nyykäytti päätänsä ja vastasi: "Sinä olet monessa suhteessa

oikeassa. Mutta ei tehdä sitä kuitenkaan! Ei ainakaan minun

suostumuksellani! Me rakastamme toisiamme, kaikesta huolimatta! Tiedän

kyllä, että elämäni kiristyy ahtaalle ja että minulta menee monta jaloa

iloa hukkaan. Mutta minä olen luvannut olla hänen uskollinen

puolisonsa, ja minun sanani ei petä! Minun kunniani on enempi kuin itse

elämä!"

Lanko kohautti taas lihavia hartioitaan ja sanoi: "Kunnia... hm!...

Luvannut olla hänen puolisonsa! Martje oli silloin kolmenkolmatta, sinä

kuudenkolmatta. Te ette kumpikaan tienneet, mitä olitte; ja kukaan ei

viitsinyt nähdä vaivaa sanoakseen teille: tutkikaa ensin toisianne ja

itseänne! Teidän täytyy ehkä elää yksissä neljäkymmentä vuotta! Ja

neljäkymmentä vuotta: se ei ole hui hai! Mutta yhdentekevää:

luvannut... sanot. Kehittääkö itseäsi vai turmella? Ylentyäkö vai

alentua? Olitko poikamiehenä pikavihainen ja raskasmielinen? Oliko

sinulla silmien välissä nuo syvät rypyt? Miksi ne nyt on? Oliko

siskoni, kun häneen tutustuit, itkusuu, oikuttelija, oliko hän

turhanarka? Miksi hän on nyt sellainen? Siksi että kumpikin teistä

tekee toiselleen väkivaltaa! Teidän molempien luonteet kärsivät ja

tuskittelevat, kiukuttelevat itseään vastaan, ja väsyvät ja

vääristyvät! Uskollisuutta ei sellainen yhdyselämä ole. Päinvastaista

se on. Eikö joka ihmisen ole kehitettävä luonnettaan hyvään ja saatava

se kukoistamaan ja elettävä iloksi ja siunaukseksi itselleen ja

muille?"

Ja näin lopettaen uuttera kyselijä pyyhki hikeä otsaltaan punaisella

nenäliinallansa ja meni ulos.

Seuraavana päivänä jätti Klaus Baas hänelle hyvästit ja matkusti

tapansa mukaan pankin johtokunnan viikkokoukseen.

Mutta kun hän illalla kiiruhti asemalta kotiin, kaivaten sanomattomasti

puhella Martjen kanssa, seisoi appi häntä vastassa portilla ja pisti

katkeran ja loukatun näköisenä kirjeen hänen kouraansa, ja pyörähti ja

meni kiireesti lautatarhan poikki omalle puolellensa. Klaus Baas

repäisi kirjeen auki ja luki sen seisovalta jaloin, kuistinsa vieressä.

Martje Ruhland kirjoitti siinä matkustaneensa veljensä ja lapsensa

kanssa Kieliin: hän tiesi varmasti menetelleensä oikein, koskapa hän

nyt jo tunsi rauhaa, jota hän oli kauan, kauan kaivannut, vaikkapa vain

kuoleman rauhaa. Hänen "rakas Klaus Baasinsa" ei saisi ajatella hänestä

pahaa!

* * * * *

Pari viikkoa istui Klaus Baas vielä kahdessa toimistossaan pikku

kaupungissa ja opetti seuraajiansa; hän sai näet seuraajia parittain

niinkuin jokainen pystyvä mies ainakin: toisen puutavaraliikkeesen ja

toisen pankkivirkaan. Hän teki työtä varhaisesta aamusta myöhään yöhön,

heitä joka asiaan perehdyttääkseen. Ja kun hänen ajatuksensa pääsivät

karkaamaan työstä, niin ne pysähtyivät tuijottelemaan yhä tuohon

uskomattomaan tapahtumaan: hänen avioliittonsa, avioliittonsa oli

särkynyt! Hän ajatteli tylsän itsepintaisesti yhä jotain pelastuksen

keinoa. Varmaan hän Hampurilta, johon hän luultavastikin pääsisi

haaraosaston johtajaksi, kirjoittaisi Martjelle: "Tule takaisin

luokseni; meidän täytyy, me tahdomme koettaa uudestaan!" Ja Martje

tulisi, ja kaikki kääntyisi vielä parhain päin.

Vihdoin saatiin toimistot hyvin uusien miesten käsiin. Ja sitten

itkuiset erot apen väeltä talossa, jossa oli niin paljon turhaa

hetaletta ja nuo kaksi nyplypatjaa! Ja nyt jalan laivalaiturille. Hän

aikoi matkustaa kiertoteitä Hampuriin, selvittääkseen kiihtyneitä

ajatuksiaan. Vaikka hän oli yleensä kirkas sielu ja vaelsi elonsa

pystypäin, niin tällaisen tapahtuman jälkeen hän kuitenkin piti

miettimistä oikeana ja tarpeellisena.

Puolen tunnin päästä hän jo käveli meren rannan padolla, joka suojelee

maata ulapoita vastaan. Oli raikas ja tuulinen kevätpäivä ja

sinitaivaalla kulkivat valkeat ja harmahtavat hattarat. Hän silmäili

ensin meren ulapalle, joka välkkyi kuin hopeainen kilpi, ja kääntyi

sitten katselemaan maalle, kaupunkiin päin. Tuolla se pikku kylä lepäsi

sievänä lakeudella, korkeine lehmusryhmineen, punaisine, suippoine

kattoineen, keskellä suuri kirkko. Jonkun kerran hän oli sukulaisten

tähden pistäytynyt kirkossakin, mutta ei viime vuosina, kun oli heistä

yhä enemmän vieroittunut: pitkiin aikoihin hän ei ollut vaivannut

päätänsä Jumalalla. Ja nyt hän vasta oli oikein kuitti kaikesta

"lapsellisen tuhmasta idealismista." Se oli pettänyt häntä kelpo

tavalla. Sen tähden hänen nyt oli näin yksin lähdettävä kodistaan. Ja

nyt hän oli kiinni maan kamarassa! Kirkkaana ja selväjärkisenä oli

jatkettava matkaa! Ajateltava itseään! Tartuttava kohtaloon kovin

kourin! Ja ei huolittava Jumalasta eikä ihmisistä yhtäkään mitään! Nyt

oli aika jo -- jos hän tahtoi vielä mitä maailmassa saada aikaan.

Niin vaelteli hän illan hohdellessa, toisella puolella kauniit kedot ja

toisella meren rauhallinen ulappa, -- raikas merituuli häntä vilvoitti,

aurinko lämmitti, silloin tällöin vihmoi hieno, virkeä kevätsade:

päällä kaartui sinikirjava taivaslaki vaaleine ja harmaine

pilviparvineen, joita ilmain raisut tuulet kiivaasti lennättivät,

sekoittivat, kokosivat yhteen ja pyyhkäisivät kadoksiin.

Kun aurinko aleni ja värit himmenivät, niin hän meni pientä taloa

kohti, jonka Petter-veli äskettäin oli ostanut. Veli oli naituansa

kulkenut isäinsä teitä ja ruvennut paimeneksi: vihreän, loputtoman

rantavallin astelijaksi, paimennettuaan ensin vuosikaudet vierasten

katraita. Mutta nyt hänellä oli oma pieni tila ja vuokramaita ja omat

lampaansa. Talo oli painanteessa, aivan padon vieressä: vanha ja matala

se oli, olki- ja pärekatto luuhallaan. Lampaat olivat nyt vallilla

laitumella. Illan usvat laskeusivat kosteana, tiiviinä vaippana hämärän

maan povelle, niin että katrasta ei eroittanut, mutta pojan, joka

lampaita ajoi, hän näki: sen yläruumis kohosi tummana usvasta, ja nyt

hän kuuli, kuinka poika huuteli koirallensa.

Trina, Petter Baasin vaimo, joka muinoin oli ottanut sen rahamassin

olkipatjan alta ja köyttänyt niin hyvin nuoralla, oli paraikaa

puolipimeässä pirtissä neljän lapsensa kanssa illallisella. Pimeästä

huolimatta hän tunsi Klaus Baasin, vaikka oli häntä nähnyt sangen

vähän. Hän pyyhkäisi nyt sinisellä esivaatteellaan tuolia ja pyysi

istumaan, ja lähetti lapset hakemaan isää. Ja kun vieras oli

sijoitettu, meni emäntä ulos, tuomaan vähän illallispalaa, maitoa ja

leipää.

Ajan kuluksi Klaus Baas katseli pirttiä ja otti käsiinsä lasten

kirjoitusvihkon ja lueskeli sitä, mutta silloin hän kuuli

nurkkasängystä inisevän muijan äänen: "Menkää ikkunan ääreen, nyt tulee

niin aikaisin pimeä, eikä sitä kirjoitusta ole muutenkaan helppo

lukea."

Klaus Baas meni silloin sängyn luo ja eroitti nyt siellä ryppyiset

muijan kasvot ja sanoi: "Kukas se on? Trinan äitikö?"

"Minähän se", vastasi muori. "Ottivat minut tänne luokseen, kun minusta

ei enää oikein tahdo olla yksin eläjäksi. Minä olen melkein

kahdeksankymmenen ikäinen ihminen."

"Vai niin", sanoi Klaus Baas nyt kovemmalla äänellä. "Teillä on kai

täällä hyvä olla, mummo?"

"Ka mikäs", vastasi mummo. "Veljenne on hyvin hyvä minulle, mummo

rukalle. Kyllä valehtelisin, jos muuta sanoisin. Hän on kyllä tiukka

mies, mutta kelvoton hän ei ole."

"Mutta vaivaako tauti? Vai minkä tähden olette vuoteen omana, mummo?"

"Eikös", vastasi mummo. "Hän on vaan, niinkuin jo sanoin, tiukka mies.

Hän käyttää ihmisiä siihen työhön, mihin kukin pystyy. Mutta enpä sano

muuta. Valehtelisin suorastaan, jos sanoisin, että hän on kelvoton

mies."

"Niin", hymähti Klaus Baas ihmeissään, "kullakin on oma luontonsa!" Ja

jatkoi kovemmalla äänellä: "Hän on tiukkuudessa äitiinsä. Se on kanssa

hyvin tiukka ihminen!" Ja meni ja istahti akkunan ääreen.

Vähän ajan päästä tuli Petter Baas kotiin laitumelta, astui raskain

askelin pirttiin ja antoi velimiehelle kättä ja heitti hattunsa kirstun

kannelle, ja sipaisi vasemmalla kädellä tukkaansa oikealla takin

rintamuksia: pelkästä kunnioituksesta veljeä kohtaan. Ja käski yhden

pojistansa pistämään tupakkaa piippuun. Ja kertoi sitten, niinkuin

hänen tapansa oli, kaikellaisista vastuksista, joita hän oli viime

aikoina saanut sietää. Muutto oli maksanut enemmän kuin hän oli

aavistanut; hanhenpoikueita oli kadonnut; ja viime aikoina oli ruvennut

rintaa ahdistamaan: ennen hän ei toki ollut tuntenut mokomaa. Mutta

minkäs sille voi: hän oli ollut aina vaivainen mato!

Sillä välin hän oli saanut piippunsa palamaan ja nosti nyt polvensa

toisen päälle ja heittäytyi selkäkenoon ja puhalteli aika haikuja,

tuntien nähtävästikin olonsa mukavaksi. Ja alkoi sitten kertoa

kaikuvalla, rehentelevällä äänellä lähettäneensä tänne uuteen paikkaan

osan kamppeista kalamiesten veneissä rantamatalaa pitkin. "Mutta annas

olla, velimies: kun Lüdersin Kalli viimein tulee kuutillaan tänne ja

aikoo kääntää tähän meidän prieliin,[79] niin tulee korvettavan

tullikutteri, ja sanotaan, että hän mikä lie, ulkomailta, ja on

maksettava muka tulli ja sakkoja ja mitä kaikkea! No annahan olla,

Kalli säikähtää ja kääntyy takaisin ja menee taas 'ulkomaille'; ja

seisoo sitten ja onkii kampeloita ankkurissa tuolla Dicksanderin

prielissä, ja hänen kuutissaan on meidän pöydät, sängyt, perunasäkit,

ja olihan se tuo meidän mummokin myöpelien joukossa. No eukko ei anna

minulle siunaaman rauhaa, vaikka vähätpä niistä akkaväen loruista -- ja

minä en kuin saappaat jalkaan ja menen tullimestarin puheille ja sanon,

mikä pulakka nyt on, ja pyydän helkutissa lähettämään kutterin hakemaan

Kallia takaisin, elävänä taikka kuolleena. Ja kun illalla tulen kotiin,

niin se on jo itse tullut tänne prieliin sillaikaa! Meidän mummo oli

näet saanut aina vaan syödä kampelaa ja kampelaa ja oli tehnyt viimein

tenän... Mokomaa harmia tyhjästä... No, mitenkä sitä mies on voinut?"

Klaus Baas vastasi verkakseen ja tarpeettoman lujalla äänellä: "Minä

päätin tässä, etten enää halua olla niiden vanhusten kanssa yksissä; ei

se ajan pitkään ole mukaisaa. Eikä se ole hyväksi vaimollenikaan.

Muutan Hampuriin ja otan siellä sen pankkitoimen tai muuta -- saapahan

sitä työtä aina."

Petter Baas kohautti piippunsa koppaa ja virkoi pälyvin silmin: "Vai ei

lie kaikki oikein paikallaan?" Ja jatkoi sitten epäluuloisesti: "Totta

kai se nyt vaimo on sinun puolellasi?"

Klaus Baas kohautti hartioitaan ja vastasi: "Ihminenhän se on nainenkin

ja oma luonto se on silläkin."

Petter Baas aivan ällistyi. Ja sanoi vähän tuumiskeltuaan: "Niin

ihminenkö nainenkin? Mutta meillä on tapana sanoa täällä miehestä

'hän', naisesta 'se'. Sillä on siinä ero kuitenkin... Mikä oma luonto

sillä on?" Ja viitaten piipunvarrella ryntäisiinsä: "Minulla on

luontoni, ja vaimolla on kanssa minun luontoni. Vaimoväen, oli heitä

vaikka kolmetoista talossa, täytyy totella, se on komento. Hiiteenhän

sitä muuten joutuisi?"

Ja Petter Baas piti yhä piipunvartta rintaansa kohti käännettynä; mutta

silloin laulahti mummo nurkkasängystä selvät sanat: "Minä sanoinkin

tässä juuri veljellesi, että sinä olet tiukka mies."

Petter Baas käänsi nyt piipunvarren verkalleen sänkyä kohti ja kertoi

Klaus Baasille: "Tässä toissa päivänä hävisi paras kana kesken

hautomista. Minä panin silloin tämän mummon sänkyyn hautomaan pojat

munista. Mitäpä se muutakaan osaisi enää tehdä? Jokaisen täytyy tehdä

sitä mihin kykenee. Kukko päällä kurjanaki! Jos eukkosi on kelvollinen,

niin voit sille joskus antaa oman tahtonsa, mutta se tahto on tietysti

sinun tahtosi... Vai onko sinulla paha minun luonani, mummo?"

"Eikä", vastasi hautova mummo pimeästä nurkasta. "Hyvähän minun on, ja

oikeassa sinä olet! Mutta kyllä sinä vain olet tiukanlainen."

Tämän keskustelun jälkeen Petter sytytti taas sammuneen piippunsa,

käski nukkumaan vaimonsa ja lapsensa, jotka olivat vaieten kuunnelleet

sivusta, ja puheli sitten vielä jonkun aikaa pimeässä veljensä kanssa.

Silloin tällöin tuikahti piipusta hohde ja valaisi pirttiä ja mummon

sänkynurkkaa. He puhelivat lapsuuden ystävistä, joiden kanssa olivat

ennen leikkineet vanhan kirkon vieressä: Petter Baas muisti vielä

heidät kaikki ja tiesi heidän elämästäänkin. Mutta veljen mielestä

olivat Hampurissa olo ja Intian päivät ja viime vuosien kovat

kärsimykset haihduttaneet sellaiset muistot ja kiintymyksen niihin. He

puhelivat myös isästä ja reippaasta sievästä Lotesta ja äidistä, joka

oli niin uljaasti taistellut, ja pikku sisaruksista, jotka nyt olivat

kasvaneet suuriksi, vaikka oleksivat vielä kotosalla: Hannasta,

opettajattaresta; lukkosepän kisällistä Rikusta; pienestä Juhanista,

joka oli konttorioppilaana, mutta söi vielä äidin leipää, sekä toisesta

pikku Lotesta. Kun oli tällä tavoin veljellisesti ja vakaasti pakistu,

alkoi Petter Baasia uuvuttaa. Hän puhui jo vähemmän, ja piippu tuikahti

yhä harvemmin valoa ja hänen silmänsä kiiluivat pikkuisina ja unisina.

Silloin Klaus Baas nousi ylös ja aikoi lähteä; mutta kun hän niin

harvoin kävi talossa, oli hänen vielä nähtävä veljensä asumus

tarkalleen. Lekkuvan navettalyhdyn valossa hän sitten meni emännän ja

lasten sänkyjen välitse ja hamusi Petterin jälestä katsomaan kahta

lehmää ja sikoja ja tuli viimein pihalle ja katosi maantielle.

Puolen tunnin päästä hän oikoi jäseniään majatalon vuoteessa, ja hänen

päässään pyörivät taas hänen perheselkkauksensa. Hän ajatteli: Niin,

kunpa Martje Ruhland tosiaan olisi kiltisti noudattanut kaikessa hänen

tahtoansa! Mitähän Petter Baas olisi tehnyt sellaiselle hepukalle!

Olisi antanut selkään. Ja Martje? Olisi karannut äitinsä luokse! Se on

selvä se! Ah sitä pientä lasta! Oli karannut hänen luotansa!

Lepäsiköhän Martje nyt vuoteessaan yhtä levollisena kuin hän, yhtä

ihanan uupuneena ja päivän vaelluksesta väsyneenä? Oli varmaankin

itkenyt katkerasti tänään ja oli kai nyt rauhallisempikin kuin Klaus

Baas. Martjehan oli luonnostaan niin hiljainen ja tyytyväinen

omassa untelossa seurassaan. Puoliso oli ollut hänen ainainen

rauhanrikkojansa: aistillinen, työhaluinen, arvosteleva; aina

suunnitelmia, aina elämän- ja ihmisten nälässä. Oi etten silloin, kuusi

vuotta sitten, olisi tullut häirinneeksi Martjea! Parempi sittenkin

ikuinen ero! Olipa omituista, miten yhden päivän rauhallinen kävely ja

häiritsemätön mietiskely rauhoitti! Kuinka kaukaa ja rauhallisesti hän

nyt katseli Martjea! Ja oli liian väsynytkin tänä iltana sitä

ajatellakseen. Väsynyt! Kyllä oli tullutkin matkaa taivalletuksi! Miten

meri ja maa olivat avarat ja taivas korkea! Leppoisesti Klaus Baas

sulki luomensa, eikä muistanut horteessaan pian muuta kuin velimiehen

tuikkivan piipunkopan, joka ritisi kodikkaasti ja hiljaa, ja hänen

neuvonsa akkaväen kohtelusta. Ja hän nukkui.

Huomenna hän jatkoi vaellustansa sisämaahan päin: kulki milloin leveitä

maanteitä, milloin kapeita hietapolkuja, jotka kevätaurinko jo oli

kuivannut, kulki yli aavan, lievästi kumpuilevan alangon, ohi pienten

töllien ja puistikkojen. Joka puolen tunnin päästä tuli kylä. Monien

talojen kuistilla seisoi nuori emäntä lapsi sylissä, toinen helmoissa,

muut lapset leikkien tanhualla ympärillä. Kevätsää oli heidät ulos

houkutellut, ja he tervehtivät reipasta kulkijaa, toiset arasti, toiset

yksinkertaisen iloisesti ja nauru suulla, aina luonteen mukaan ja

sikäli, mille tuulelle lapset ja aurinko heidät oli saanut. Kun joku

naisista Klaus Baasia miellytti, niin hän kysyi tietä seuraavaan

kylään, ja pakisi ystävällisen vastauksen saatuansa jonkun aikaa,

kysellen lasten ikää ja kouluhommia. Ja ihmetteli itseään: kuinka hän

oli sellaisissa oloissa niin tyytyväinen!

Hän kulki koko päivän. Ja hän tuli joka askeleella rauhallisemmaksi ja

vapaammaksi, -- entiset huolet ja ihmiset vieraammiksi ja

kaukaisemmiksi. Ilma oli kirkas ja lempeän ihana ja kuulas: tuuli oli

tyyntynyt, kummallisen hiljaista ja rauhallista oli aina lakeuden

ääriin. Puut ihan kuin nukkuivat ohi astellessa, ja ihmiset ja karja

kulkivat teillä kuin ikuisen, häiritsemättömän rauhan mailla. Illan

suussa hän saapui uupuneena ja lämpöisissä unelmissa suureen kylään.

Hän kulki pitkin kylän raittia, jolle hämärä jo kutoi siniharmaita

utujansa. Vanhasta kirkkotapulista, joka oli ruohokunnaalla, tuli

kellonsoittaja iltatyöstään, raskas, kiiluva avain kainalossa. Pari

kolme lasta istui isolla kivellä tarhan rinteellä ja luki ääneensä

raamattua, joka oli avattuna yhden sylissä: "Niin rakasti Jumala

maailmaa, että hän antoi ainokaisen poikansa"; mutta raakkuvat varikset

säestivät tuota lukua korkeissa puissa. Kauppiaan ovikello kilisi, ja

ovi aukesi ja paukahti taas kiinni, ja emännät vaelsivat lapsineen ja

ostoksineen kotiinsa. Pieni, kahdeksan vuoden ikäinen poika kertoi

vanhalle ukolle, joka häntä talutti, tämänpäiväisiä kokemuksiaan: hänet

oli varmaankin lähetetty kaupunkiin asialle ja hän oli viipynyt liian

kauan, joten ukko oli lähtenyt vastaan. Kauas kuului pojan kirkas,

hento ääni, joka kysyi: "Vaari, oletko sinä nähnyt kuollutta?" Ukon

ääni oli epäselvä: "Olen, lapsi rukka... pinottain... minähän olin

sodassa." -- Talonpoikaistalo kuumotti tummana ja matalana puutarhansa

keskessä. Tallista, jonka ovi oli selkoselällään, tuikki himmeä liekki

kuin tähti yöstä. Renki laittoi apetta seimeen, kuului apelaatikon

kannen kolahdus, kavion kumahduksia tallin permantoon ja riimuvarren

kilinää. Kookas, pulska, nuori nainen tuli vastaan, kantaen verkalleen

ja raskaasti jotain olallansa; hän tuli lähemmäksi, ja maito hohti

valkeana vaskivanteisesta kiulusta. Kantaja kohotti ohitse mennessään

varovasti päätään, ja katsahti matkamiestä ja toivotti hyvää iltaa.

Avonaisessa pajassa seisoi seppä punaisen ahjon ääressä ja pani paljan

kanssa niin että koko kylä helisi: arka oppipoika seisoi polvet

koukussa vieressä, nahkaliina edessä, rautaa pihdeillä pidellen.

Kansakoulu häämötti joen äyräällä hiljaisena ja yksinäisenä, muita

taloja aikaisemmin painuneena lepoon meluavasta ja ahkerasta

päivätyöstään.

Klaus Baas poikkesi syrjäraitille, joka vei keskimäisten talojen

taakse, ja kulki pienten, olkikattoisten majain ohi, joissa emännät

seisoivat lieden ääressä räsähtelevää papupannua käännellen. Toisissa

seisoivat isot lapset äidin ympärillä järkevästi jutellen, toisissa

pienokaiset kurkistelivat hänen helmoissaan pannuun. Laitumelta kuului

kovaa riimun kilinää: sälkö koetti teiskaroida, vaikka oli ketju

jalassa; nyt se tömisti ja laukkasi niityllä. Selvästi kuului kumeat

kavion lyönnit pengerpaikoissa.

Sitten Klaus Baas kääntyi takaisin valtaraitille ja katseli

majapaikkaa. Löysikin sen ja havahti hiljaisista mietteistään ja astui

reippaasti sisään.

Siellä oli pieni, puhdas kamari ja pöytä, jolla sopi kirjoittaa. Ja

Klaus Baas kirjoitti Martje Baasille miettineensä nyt aivan tarkoin

heidän asiaansa ja tulleensa siihen johtopäätökseen, että oli parasta

kun he erosivat, "jotta nyt kumpikin voi kehittyä siksi, miksi meissä

piilevät luontaiset taipumukset ovat meidät määränneet."