"Niin kyllä, Jumala paratkoon, prinsessa", vastasi emäntä, "mutta eipä
häntä muuten kannata kehua!"
Kaunis olento vilkaisi ällistyneenä prinsessaan ja rauhallisen
kysyvästi Klaus Baasiin; mutta sairas kysäisi uteliaana emännältä:
"Mitenkä niin? Onko se huora?"
"Ei, prinsessa", vastasi emäntä, "mutta se on vähän noin... uskovainen
ja vähän suruton."
Sairas jatkoi alentuvaisesti: "Onko tytöllä mitä tointa? Olen juuri
saanut ansaitsemani perintöosuuden, jota minulta kauan pidätettiin, ja
tarvitsen kamaripiikaa."
"Siunaa ja varjele!" huudahti emäntä. "Siihen ei siitä ole ollenkaan:
lyö kaikki siruiksi mitä eteen sattuu. Sitä paitsi sillä on jo ammatti.
Se on seppä."
"Seppä?" toisti sairas nyrpistellen, "kuinka saattaakaan: kädet
nokeutuvat!"
"Se on kultaseppä", jatkoi emäntä.
"Ah!" huudahti nyt sairas ihastuen. "Sittenpä hän voikin tehdä minulle
palveluksen!" Flora avasi lippaansa, kaivoi sieltä kaikellaista
joutavaa pikku kamaa: parin korvarenkaita, kaulaketjut, muutamia pieniä
rintaneuloja, ja sanoi tarvitsevansa kultakruunun, ja levitti nuo
kilunkalut eteensä pöydälle.
Nyt vasta älysi pulska tyttö, mikä matkalaista vaivasi, ja hän heitti
kauhistuneen silmäyksen Klaus Baasiin, kuin kysyäkseen: Onko tuo sinun
vaimosi, tuollaisen kauniin miehen! Ja istui sitten säälien ja
onnetonta kunnioittaen Floraa vastapäätä ja alkoi levitellä ja
tarkastella koristuksia ja pakista laajasti ja ovelasti, miten se
kruunu olisi tehtävä. Ja vilkaisi vähä väliä kummastellen ja säälivästi
Klaus Baasiin. Sitten hän nousi päättävästi ja reippaasti ylös ja meni
toiseen huoneesen ja kuului avaavan ja sulkevan siellä jonkin laatikon,
-- ja tuli takaisin, kädessä yksinkertainen, kruunuksi käännetty ja
kauniisti kuperrettu kultakiekko ja laski sen sairaan eteen pöydälle ja
sanoi: "Nyt se on valmis."
Sairas kopaisi kiireesti kruunun ja sanoi Klaus Baasille: "Minä otan
tämän, maksa Klaus!" ja asetti kiekon päähänsä. Kauhistavalta se näytti
hänen harmailla hiuksillaan, jotka leuhottivat sekaisin hänen
kuihtuneilla ohimoillaan.
Klaus Baas oli neuvotonna, mutta kaunis tyttö nyökkäsi hänelle salaa
päätänsä ja sanoi hiljaa, noin kuin jotain muuta asiaa: "Sitä tarvitaan
vasta ensi viikolla, laskiaisena, kun meillä on naamiaiset...
Kylläpähän siitä selvitään."
Sairas huomasi kuitenkin tuon kahdenkeskisen sananvaihdon ja lausui
jalon armollisesti, kruunu otsallansa: "Te olette oikein hyvä pari,
Klaus. Tällainen vaimo sinulla pitäisi olla! Katso kuin hänellä on
pulskat rinnat ja kauniit olkapäät! Ja silmät teillä on kummallakin
kuin emähirvillä! Minulla ei ole mitään sitä vastaan: nai sinä vaan
hänet! Heti paikalla... sinun pitää naida hänet, Klaus. Kyllä se sinut
pitää lämpymänä."
"Kyllä maar tyttö siihen olisi valmis", sanoi emäntä. "Se on aika
lailla miehiin menevä. Mutta herralla kun näkyy olevan jo toinen rouva,
sormuksesta päättäen."
"Mitäs se tekee", sanoi sairas, "ottakoon vielä toisen."
"Niinpä niin", vastasi emäntä. "Se ei olisi juuri päin mäntyyn! On
miehiä, joilla pitäisi olla kaksi vaimoa, ja toisilla taas ei saisi
olla yhtään; ja sama on naistenkin laita. Mutta kun minä äsken sanoin
rovastille samaa, niin hän arveli, että minä olen hullu."
"Hullu?" toisti sairas halveksuvasti ja painoi vanteen lujemmin
päähänsä. "Minä sanon, että te olette aivan yhtä viisas kuin minäkin,
mutta papit tahtovat kaikessa mestaroida oman päänsä mukaan. Onko
maailma nyt mikään kanakoppi."
Klaus Baas nousi sitten ylös ja kehoitti lähtemään. Sairas nousikin
ylös heti ja hyppi tanssiaskelin edeltä. Emäntä seurasi häntä. Kun
Klaus Baas mennessään kääntyi ja katsahti kauniisen tyttöön, silmäili
tyttö häntä yhä kummastellen ja kysyvästi ja sanoi hiljaa: "Eihän tuo
ole teidän vaimonne?"
"Ei", vastasi Klaus Baas.
"Jumalan kiitos!" huudahti tyttö silloin ja katseli häntä vapaammin ja
iloisemmin. "Teillä on terve vaimo?"
"Kyllä on", Klaus Baas vastasi.
"Se on hyvä", sanoi tyttö arastelematta, raikkaasti ja luonnollisesti.
Klaus Baas katsoi tytön voimakkaihin silmiin, seisoessaan kaidassa
käytävässä häntä lähi, ja sanoi hiukan liikutettuna: "Olette huvitettu
minun asioistani?"
Tyttö kesti katseen, vaikka hänen poskilleen nousikin hieno puna. "Ah,
minä vain tarkoitin... tietysti teillä on terve ja voimakas vaimo...
muuten"...
"Muuten mitä?" toisti Klaus Baas.
Tyttö vetäysi aivan seinää vasten ja vastasi ylpeästi, koko Eevan
ihanuudessaan: "Muuten vieroittaisin minä teidät vaimostanne."
Ja Klaus Baasissa leimahti samassa korska intohimo ja hän iski
hallitsevan katseensa tyttöön ja sanoi: "Tosiaan sinä olet sellainen
kuin tätisi sanoi: uskovainen ja hiukan suruton... Tiedätkö itse sen?
Minä riemuitsen, että tutustuin sinuun!" Ja hän ojensi tytölle kätensä.
Silloin tyttö melkein kuin pieneni ja hän vaikeni ja horjui Klaus
Baasin puristaessa hänen kättään ja katsoessa häntä. Ja sitten hän meni
edeltä ja näytti tulta vaunuihin nousijoille.
Nyt istui Klaus Baas jälleen heikkopäisen vieressä, joka milloin
kaiveli laatikkoaan, milloin kohosi haaveellisten mielikuviensa
siiville ja joskus teki epäluuloisia kysymyksiä. Jälleen hän oli
harmaan kuulaassa yössä, joka kattoi aavaa alankoa ja tummia
inehmoisten asuntoja, -- ja jälleen juoksi kuu lakeuden äärillä ja
kiilui vaunun akkunassa.
Mutta Klaus Baas ei vain voinut irroittaa ajatuksiansa somasta,
tummasta ravintolasta, jossa tytön silmät olivat loistaneet kuin
kirkkahat kynttilät! Kas sellaisia terveitä, voimakkaita, raikkaita
ihmisiä! Mikä pontevuus olkapäissä, povessa, lantioissa! Kuinka he
käsittivät hienosti ja älykkäästi tämän aran asian! Aivan kuin heidän
käsityksensä olisi ulottunut koko äärettömään, vivahdusrikkaasen
luontoon, kuin he itse olisivat tunteneet olevansa täyteläisen, suuren
luonnon osa! Miten riemuisaa mahtaisi olla kävellä, puhella sen tytön
kanssa! Millainen terve veitikka: aina iloinen, näkee kaiken, tuntee
kaiken, soittaa sielullaan kaikki sävelet, laulut, ajatukset taivaasta
hamaan maahan saakka! Mitä sanoisi hän, jos saisi nähdä hänen
omaisensa, jotka olivat puuhovilla! Kohottaisi pontevasti kauniita
olkapäitään ja lausuisi: Puoli-ihmisiä! Jos kertoisin hänelle, miten he
eilisiltana piiloutuivat nyplypatjain taakse: hänen kauniista
silmistään kuultaisi halveksiva sääli. Ja jos hän näkisi minun vaimoni,
hän ajattelisi: Aivan tämän perheen tapainen, ei sovi ollenkaan
hänelle!
Martje ei sopinut hänelle! Ja hän oli kuitenkin pitänyt niin kovasti
hänestä, silloin, neljä vuotta sitten! Niin kuvaamattomasi! Miten oli
tämä mahdollista? Hän oli vielä ollut niin kypsymätön, vaikka oli jo
kuudenkolmatta vanha! Hän tiesi yhtä ja toista kaupoista ja liikkeistä,
mutta elämästä ei mitään. Hän oli kuin tuhma idealisti, oikea luontoa
vierova saksalaisnuorukainen ainakin, tehnyt naisesta vain kuvan, kuin
kaikesta muustakin. Mutta se kuva oli aivan väärä. Silloisen
kehitysasteensa mukaisesti hän oli etsinyt itsensä vastineeksi vain
jotakin sievää, siroa, aran hentoa; hän oli tahtonut olla auttaja ja
sankari! Martjessa ei ollut rotua, joka voi omasta itsestään antaa
voimaa ja kasvua. Hänessä ei ollut tulta eikä tervettä selvyyttä. Hän
oli Klaus Baasille pieni, aivan liian pieni kuningaskunta! Nuorukainen
ei ollut tiennyt, että hänestä kerran varttuisi väkevä ja laajanäköinen
mies: todellisuutta himoitseva, tahtoonsa turvautuva, joka tarvitsi
lujaa ja rauhallista vaimoa, tervettä ja voimakasta toveria, vaikkapa
äkäistäkin, -- oikeaa kaunista, arvokasta valtakuntaa.
Ja lapsi tuli äitiinsä: sehän oli otettu vastaan halutta ja ilotta
sulettu syliin.
Millaisena oli tuo tyttö seisonut hänen edessään, -- selin eteisen
seinään, hänen silmäinsä voittamana, kuitenkin voittajana! Mimmoinen
mahtaisi hän olla lemmen hetkellä! Hääyönä toisenlainen kuin Martje
Ruhland neljä vuotta sitten! Kuinka hän siinä oli seissut! Kuinka häntä
katsonut! Ei julkeasti, ei halukkaasti! Ei: kuin terve, vapaa, kirkas
ihminen. Minä: ihminen niinkuin sinäkin! Ah moista ihanaa, rakasta
naista! Mahtoi olla autuasta olla sellaisen naisen valtiaana! Ainaista,
uutta, riemukasta ottelua, ainaista ihanaa kiistaa, voittoa! Siinä ei
murtanut ruumista eikä sielua!
Sairas oli sillä välin painautunut lähemmäksi häntä ja lallatellut
vähän aikaa: "Ruhtinas, mun puolisoin" ja nukahtanut sitten hänen
syliinsä, pulskan tytön kultakiekko kallellaan sekavilla, harmailla
hiuksilla.
Päivän vaietessa, sumuisena, kosteana aamuna, vierivät vaunut
houruinhoitolan pihaan.
* * * * *
Kun Klaus Baas illan suussa palasi pikku kaupunkiin ja meni
yksityiskonttoriinsa, niin hän tapasi pikku vaimonsa ruokasalissa
jäykkänä ja kasvot kalseina ja kylminä, pitsitöineen kattolampun alla,
pöydän ääressä; hänen silmänsä olivat itkettyneet ja pöhöttyneet. Klaus
Baas kertoi nyt lyhyesti matkasta ja ihmetteli, ettei Martje häneen
katsonutkaan. Ja Klaus Baas kysyi: "Mikä nyt, Martje?"
Martje vastasi oudon kylmästi: "Hanna täti ja rouva Bidermann sanovat,
että sinä olet Floran sairauteen syypää. Ja äiti sanoo kanssa... ja
sinä teet vielä meidät kaikki hulluiksi."
"Minä?" huudahti Klaus Baas hämmästyen ja löi kädellään rintaansa.
"Niin, sinä!... Aina sinä hyppäät ja hääräät ja suunnittelet ja
hulluttelet... Sinä se teit hänet niin rauhattomaksi ja sekapäiseksi!"
Sanaa suustaan saamatta ja lamautuneena istahti Klaus Baas Martjea
vastapäätä pöydän ääreen ja tuijotti maahan ja koetti selvittää
ajatuksiaan. Mutta sitten purkausi vihan puuska, ja hän sanoi kolkon
kylmästi: "Entäpä te?... Lykkäättekö te syyn minun niskoille, kun
olette itse niin vaivaisia, avuttomia, niin surkeita! Isäsi ei jaksa
nousta aamulla aikaisin ylös! Äitisi ei siedä nähdä sairaita! Veljesi
eivät voi elättää henkeään! Sinä et voi elää ilman äitiäsi, isääsi!
Lapsesi ei voi pistää itse lusikkaa suuhunsa! Jokainen teistä ei jotain
voi! Minä? Minä voin kaikkea, paitsi tukistaa kaljupäätä ukkoa.
Kaikkea! Kaikkea, mikä on järjellistä, oikeaa, miehekästä! Minä voin
nousta ylös ennen kukon laulua, voin auttaa sairasta hädässä, voin
tehdä rahaa, voin elää vaikka pohjoisnavalla jos tarve tulee! Minä voin
-- kaikkea! Mutta minä voin myös -- vaikka surmata ihmisen, joka ei
anna minun elää, elää kirkkaana, järkevänä, ja särkee onneni! Kuule nyt
se, Martje Ruhland: minä... minä tahdon käydä omaa tietäni! Ja sinä:
joko käyt minun kanssani, kelpo toverina, yhtä selvänä, yhtä reippain
askelin, tai jää!! Minä tahdon vapautta sielulleni, minä tahdon
oikeutta!"
Martjen pikku kädet herposivat nyt nyplypatjalta ja kyyneleet
virtasivat hänen silmistänsä ja ylpeys ja suuttumus olivat aivan
haihtuneet. Hän sanoi: "Aina minä olen tiennyt, että sinä olet parempi
kuin yksikään meistä, sitä ei sinun tarvitse näin sanoa. Sentähdenhän
minä olen sinua aina pelännytkin. Yölläkin, nukkuessani, minua
peloittaa ja ajattelen: mitähän keksinee hän nyt unissaankin!... Enkä
minä tahdo lapsia enää, en, en. En voi! Sekin on juopa meidän
välillämme."
Klaus Baasia liikutti ja järkytti tuo surkea vaikerrus, ja Martjea ja
itseään rohkaistakseen hän sanoi hellästi: "Mutta sinähän olet
toisellainen kuin nuo muut! Sinä olet sittenkin terveempi, rehellisempi
kuin he."
Mutta Martje pudisti tuskissaan pikku päätänsä, ja hänen somat kasvonsa
olivat epätoivoiset: "Ei, ei, Klaus, minä olen aivan samallainen! Kyllä
tiedän, että sinä pidät minusta, sillä sinä ajattelet: pian minä saan
auki salalippaan ja siinäpä on aarteita! Mutta sinä erehdyt, sillä
siinä ei ole mitään, josta voisit iloita. Minä olen vanhempieni lapsi,
ikinä me emme ymmärrä toisiamme. Ja se on niin kauheaa; sillä minä
pidän sinusta niin kovasti, kovasti!"
Martjen kyyneleet virtasivat kuumina hienolle, sievälle pitsille, jota
hän nypläsi, ja hän näytti itkiessään säälittävän surkealta: koko hänen
kasvonsa kuvastivat tuskaa, hän itki ikionnettomana. Klaus Baasin kävi
sanomattomasti sääliksi ja hän hyväili poloista ja kuivasi hänen
kyyneleensä ja sanoi: "No, mutta... rauhoituhan nyt... minä olin julma!
Kaikki käy vielä hyvin. Ajattelepas meitä: meitä kahta?! Me, jotka
rakastimme niin suuresti toisiamme, kun solmimme liiton!! Huomaahan
vain: meidän täytyy oppia toisiamme ymmärtämään. Pyydän vain yhtä:
luota sinä minuun! Pysy sinä minun rinnallani, Martje! Minä vien sinut
turvallisesti elämän määrään."
Mutta Martje vain pudisti toivottomasti päätänsä.