XVII.

Hän oli hyvin varovainen ja hellä Martjea kohtaan, mutta hän oli mies

ja tahtoi tuntea elämän täyteläisenä sekä ympäristössä että tuossa

pienessä, punaisessa kodissa. Hän tahtoi johtaa ja olla päällikkönä,

kuin ennen poikasena armeijansa edessä.

Vähitellen Martje häntä arasti lähestyikin ja noudatti hänen tahtoansa,

mutta haluttomasti ja ilottomasti. Ja hän tunnusti Klaus Baasille

kihlauksesta saakka rukoilleensa Jumalaa joka päivä, ettei hän vaan

saisi lapsia. Hänen oma luonteensa oli jo heikko ja pieni, ja

sitäpaitsi olivat pappien ja koulun julkeat opetukset alhaisesti

leimanneet nämä arat kysymykset synniksi; ruma tapa, jolla niitä

porvarillisessa piirissä käsiteltiin, olivat tahranneet ne suorastaan

naiselle inhottaviksikin. Myös Klaus Baasin luonnetta oli tässä

suhteessa koulu ja kirkko koettanut parhaansa mukaan turmella; mutta

hän oli terve ihminen ja hengen ja tahdon miehenä voimakkaan

aistillinen, joten hän kauan sitten oli karistanut mielestään moiset

äitelät lorut, ja olisi nyt tahtonut kaikesta sydämestään iloita

armaasta naisesta, joka virui hänen vieressään vuoteessa. Mutta nyt oli

pikku osakas haluton ja murheellinen ja arka ja vastahakoinenkin!

Klaus Baas tiesi luonnon vaistosta, että nuori nainen on tietystikin

onnellinen kun saa lapsen rakastamansa miehen kanssa; ja hän toivoi,

että kun se tapahtuisi, niin kaikki kääntyy vielä parhain päin, ja hän

uskoi, että silloin haihtuu tuo arkuus ja ahtauskin ja sijaan tulee

naisellinen rauha ja laajuus, jota hän niin suuresti rakasti. Mutta kun

Martje jonkun kuukauden päästä, ainaisista surkeista rukouksistaan

huolimatta, tuli raskaaksi, niin hän itki pakahtuakseen ja oli aivan

lohduton ja pelkäsi ja vapisi ja höpisi päivät päästään kuolemasta eikä

ollut yhtään iloinen. Klaus Baas oli rohkea, ponteva mies, joka oikein

kaipasi vaivaa ja tehtäviä: tässäpä nyt oli hyvä tilaisuus! Ja hän

lohdutteli Martjea kaikilla tavoin. Mitkä sanavarastot hän käytti! Mitä

kauniita ajatuksia hän lausui! Hänen elämänhalunsa ja hänen työintonsa,

jo hänen hymyileväin, loistavain silmäinsä, olisi luullut voivan

rohkaista arimmankin! Miten hän puolisoaan hyväili ja helli! Mutta

siltä tuntui kuin juuri tuo hänen rohkeutensa ja silmäinsä loisto olisi

yhä Martjea lamannut.

Kun miehen aistit, jotka olivat vuosikausia olleet kahleissa ja olivat

siksi ehkäisseet myös hänen henkensä kehitystä, nyt tulivat kutakuinkin

tyydytetyiksi -- yksin siitä jo, että moinen hento nainen oli aina

hänen lähistöllään, vaikka enimmäkseen alakuloisena ja osaa ottamatta,

-- niin hänen vapautunut miehuutensa, joka tunsi terveesti

vastuunalaisuuden ja himoitsi tekoja, varustautui nyt turvaamaan vaimoa

ja lastansa: hakemaan työtä ja velvollisuuksia, hankkimaan

varallisuutta ja kunniaa! Klaus Baas riemuitsi katsellessaan laiturissa

pientä ruotsalaista kuunaria, joka lossasi lautoja; riemuitsi, kun

jykevät rattaat kohosivat lakeudelta lautatarhaan, kuormana pitkiä,

Elbeä myöten uitettuja Pommerin lankkuja. Hän riemuitsi, kun hän kulki

yksinkertaisten maalaisten ja kaupungin rakennusyrittelijäin kanssa

taapeleiden ja satamavajain välissä, kun hän konttorissa piti kirjaa

tuloista ja menoista ja loi työn lomassa silmänsä ikkunasta puuhovin

toiselle puolle pikku taloon, jossa asui hänen rakas vaimonsa: hänen

hellyytensä ja murheensa esine. Pian jätti appiukko liikkeen kokonaan

hänen työkseen ja tunnusti suoraan iloitsevansa, kun oli saanut niin

reippaan ja pystyvän apulaisen. Ja hän ei iltapäivin enää tullut

ollenkaan konttoriin, vaan puuhaili kuudessa seitsemässä yhdistyksessä

ja seurassa, joiden esimies hän oli.

Mutta kuitenkin Klaus Baas pian huomasi, että hänen toimintansa oli

rajoitettu. Hän sai tosin tehdä työtä, mutta ei itsenäisesti ohjata ja

vallita, sillä appi ei antanut hänen tehdä varovaisimpiakaan

uudistuksia liikkeessä, joka oli monessa suhteessa vanhettunut. Hän ei

ymmärtänyt, kun vävy selitti muutokset tarpeelliseksi yhä uhkaavamman

kilpailun tähden lähikaupungin puolelta. Turhaan hän esitti, että oli

tilattava tavarat suuremmilta toiminimiltä, hankittava enemmän lajeja

sekä perustettava haaraliike läheiseen kirkonkylään. Mistään uudesta ei

ukko pitänyt, se häiritsi hänen mukavuuttaan. Hän ei ollut tosin

epäystävällinen, mutta hän ei taipunut ehdotuksiin. "Annetaan sen vaan

olla, poikaseni", hän sanoi. "Siitä on minulle sellaista touhua."

Ja liikkeen tilasta ja voitosta ei Klaus Baasille annettu vihiä: häntä

pidettiin syrjässä juuri pääasioista. Eräänä päivänä hän näki

pulpetillaan kirjeen, joka oli tietysti unohtunut erehdyksestä siihen

hänen silmäiltäväkseen. Berlinissä asuvat pojat kirjoittivat ukolle

entisestä vuotuisesta avustuksesta ja lausuivat ajatuksensa, että

avustus oli nyt liian pieni: vakauttaakseen liikettään he tarvitsivat

isältä suurempaa vuotuista tukea. Klaus Baas oli tutustunut

pikimmiltään häissä kahteen lankoonsa: silloin hän ei ollut tahtonut

tunnustaa, ettei hän noista kalpeista ja veltoista ja pöyhkeistä

herrasmiehistä oikein pitänyt. Mutta kun hän nyt luki tämän kirjeen ja

näki heidät ajatuksissaan taas edessään, niin hän tunnusti suoraan,

että he olivat miehiksi kerrassa kehnoja eikä heistä tulisi milloinkaan

mitään. Hän sanoi siksi apelle, että nuo vuotuiset kannatukset olivat

suorastaan vaarallisia, sillä ne kasvattivat pojissa velttoutta ja

huikentelevaisuutta. Mutta ukko vain taputti häntä olalle ja vastasi:

"Voi Klaus, älä sinä sellaista! Sinähän peloittelet minua! Jaksanhan

minä sen suorittaa, ja tokipa minun täytyy omia lapsiani auttaa! Tiedän

kyllä, että meidän muorilla on pää täynnä sellaisia höyrähdyksiä, jotka

ovat pilanneet ne pojat jo lapsena. Mutta minkä minä sille voin: hän on

heidän äitinsä. Enhän voi sanoa: älkää te tehkö toisianne hassuiksi ja

älkää uskoko päättömiä? Alan tulla jo vanhaksi enkä tahdo riidellä

lasten ja naisten kanssa! Antaa sen nyt olla sillänsä! Kun meistä

vanhuksista aika jättää, niin voithan sitten järjestellä mielesi

mukaan!"

Klaus Baas oli onnellinen, kun sai joskus iltapuolla juoda vaimonsa

kanssa kotona kahden kesken kahvia. Kukkaset, joita Martje mielellään

vaali, rehottivat akkunalla, ja kanarianlintu, josta Martje piti

paljon, liverteli ja viserteli kohti kurkkua häkissään. Martje toi

kahvin niin hienosti ja sievästi ja puheli hyvällä tuulella ollessaan

niin hennolla, herttaisella, hiukan samealla äänellä, kaikellaista

pikku asiaa, kodin ja tuttujen piiristä. Ja kodikasta oli istuskella

illoin yhdessä: Klaus Baas suuria Hampurin lehtiä lukien ja Martje

nyplypatjansa ääressä. Siedettävää oli mennä vaikkapa jo

illallisellekin appelaan -- ja niin tapahtui usein -- ja rupatella

siellä niitä näitä: anoppi pojistaan, sisar seitsensinetti-lippaasta,

appi yhdistyksistä: pikku nuorikko unohti silloin tilansa ja istui

hiljaisena ja tyytyväisenä nyplykalikoineen. Eivätkä nekään olleet

aivan hukkaan menneitä torstai-iltoja, jolloin hän meni ukon kanssa

keilaklubiin, vaikka hänestä olikin juuri saman tekevää, kuinka monta

hän tai muut heittivät. Hänen nuoruuteensa katsoen, -- hän oli vasta

seitsemänkolmatta, -- oli näet suuremmoista, että nuo kaupungin

arvokkaimmat vanhukset, jotka hommasivat siellä yhtä ja toista

järkevääkin, pitivät häntä vertaisenaan ja puhelivat hänen kanssaan

kuin toverinsa ainakin.

Mutta vähitellen, päivän liittyessä samankaltaisena toiseen ja

kokemuksen valaistessa selvemmäksi todellisuutta, hälveni ruusunvärinen

utu, joilla hänen nuoruutensa ja keveä luonteensa oli koettanut verhota

näitä ventovieraita ihmisiä ja pieniä oloja. Hän tuli järkevämmäksi ja

hänellä oli ikäväkin. Hän väistyi nyt erilleen muista ja eleli

yksinänsä, ja kun hän kerran pääsi hengen yksinäisyyteen, niin hän

alkoi arvostella oloja yhä kylmemmin. Ja silloin ei ollut hyvällä

tolalla kerrassa mikään! Hän huomasi, että hän noina neljänä

kesäpäivänä kaukaisesta idästä tultuaan oli saanut kauniin, mutta

väärän kuvan kaikesta tässä kaupungissa, apen perheestä ja liikkeestä.

Hänen silmänsä eivät näet silloin vielä olleet ehtineet tottua

kotiseutua arvostelemaan. Ensin hän niskoitteli tätä huomiotaan

vastaan: hän tahtoi pysyttää sen kuvan vielä kullattuna, vihreän ja

sinisen houkuttelevana. Ja vähän aikaa se pysyikin. Mutta kaikessa

tapauksessa se haalistui haalistumistaan.

Hyvä edes, ettei pikku vaimo haalistunut! Ei toki, siitä ei

puhettakaan! Se olisi ollut hirvittävää! Kyllähän Martje oli tosin

monessa suhteessa äitiinsä ja siskoonsa: tuollaista kotona

paloittelemista, tuollaista elämänarkaa, jota hän ei ikinä ollut

aavistanut samasta suloisesta tytöstä, jonka hän hautakummulta veti

elämänsä tielle! Hänestä ei ollut oikein paikallaan se, ettei vaimo

välittänyt kerrassa ollenkaan kirjoista, aivan kuin ei olisi häneen

lainkaan koskenut, mitä maailmassa oli ennen häntä tapahtunut tai

ajateltu. Ikävää oli sekin, ettei Martje halunnut kuulla hänen

innokkaista tulevaisuuden tuumistaan ja liikkeen laajentamisesta tahi

jonkun omintakeisen yrityksen alkamisesta ja vihdoin Hampuriin

muuttamisesta. Niin, ne puheet ihan kauhistuttivat Martjea. Klaus Baas

oli haaveksinut, että hänen vaimonsa olisi yhdenvertainen toveri. Mutta

luonnollisesti tuli ottaa huomioon hänen nykyinen tilansa. Kunhan se

aika menee ohi ja hän saa terveen lapsen syliinsä, niin hän löytää

horjumattoman perustansa ja tulee terveeksi, iloiseksi, pyyleväksi

emännäksi!

Ja se aika tuli, ja Martje synnytti suurella kauhulla ja vaivalla

pienen, terveen tytön. Ja hän toipui hitaasti ja vaivalloisesti. Mutta

iloisemmaksi ja varmemmaksi hän ei ollenkaan muuttunut. Hän valitteli

alinomaa heikonnutta terveyttänsä ja oli alituisessa hädässä lapsestaan

ja oli levollinen ja joltisenkin iloinen ainoastaan kun näki äidin ja

sisaren, parasta jos molemmat, vaalimassa itseään ja lasta. Ja kun

lapsi keväämmällä oli niin varttunut, että äiti voi kulettaa sen apen

puolelle, niin nuorikko istui siellä melkein kaiket päivät, äitinsä ja

siskonsa luona. Ja mies sai käydä appelassa perhettään ihailemassa --

pakisemassa minkä mitäkin pientä, kahvitarjottimen ja nyplypatjojen

välissä. Anoppi kertoi merkillisen terävistä pojistaan: kuinka toinen

oli jo konttorioppilaana paljastanut petollisen konttoristin ja

pelastanut päällikkönsä häpeällisestä vararikosta; ja kuinka toinen

tässä joku vuosi sitten oli saada kauniin ja upporikkaan neidon

puolisokseen, mutta kurja ystävä oli juonillaan rikkonut suhteet. Ja

kuihtunut leski vihki haihattelevin silmin ja yhä selvemmin sanoin

Klaus Baasin merkillisen lippaansa syviin salaisuuksiin: eräs pohatta,

johon hän oli naimisissa ollessaan tutustunut, oli näet sen hänelle

testamentannut, ja se sisälsi puolen miljoonaa dukaattia; mutta pohatta

vainaan häijy nepa ei ilmaissut, missä lipas oli, eikä lähettänyt

omistajalle avainta. Ja Klaus Baasin kalpeakasvoinen, kaita vaimo,

kertoi ystävättäristään ja kehräili heidän elämäntarinoitansa, laajasti

ja pitkän juhlallisesti kuin oman lapsensa elämän lankaa. Usein oli

siellä tuttuja kaupunkilaisia: joku täti tai etäinen sukulainen tai

naapurin rouva, joka kuletteli kaupungin lakkarilehteä talosta taloon.

Mutta kun Klaus Baas astui sisään, vilkaisi hänen pikku vaimonsa

häneen levottomasti, ikäänkuin kysyäkseen: ethän vain nyt viitsi

häiritä hauskaa iltaamme? Ja Klaus Baas huomasi seuran tulevan

vähäsanaisemmaksi ja aremmaksi, joten hän piankin poistui -- ponnistaen

kaiken sisunsa tukehduttaakseen tunnustusta: hänen vaimonsakin

ihmeellinen, armas kuva haalistui!

Hän tiesi, että tuo naisten kolmisin olo oli sangen vaarallista, ja

sentähden hän kerran, kun vanhukset olivat kahden kotona, käytti

tilaisuutta hyväkseen ja puhui asiasta. Hän sanoi tässä äskettäin

sattuneensa ohikulkiessaan vilkaisemaan heidän vanhemman tyttärensä

ikkunaan ja oli silloin nähnyt lesken siellä penkomassa laatikoitaan,

ja Flora oli ollut niin kummallisen näköinen ja niin kiihkoissaan, että

hän pelkäsi pahinta. Mutta vanhukset eivät tahtoneet hänen sanojansa

kuunnellakaan: äiti piteli korviaan ja hoki, ettei hän jaksanut kestää

tällaista; ja appi suuttui hänelle ensi kertaa ja oikein tosissaan,

kuin vävy olisi häntä hävyttömästi loukannut.

Klaus Baas meni puuhovin poikki kotiin ja haki vaimoansa, mutta tapasi

hänet vasta puutarhasta samasta lehtimajasta, jossa he noin kaksi

vuotta sitten kauniina, lämpimänä kesäpäivänä olivat kihlautuneet.

Klaus Baas oli vielä äskeisestä keskustelusta kiihdyksissä ja omasta ja

puolisonsa kohtalosta huolissaan. Hänellä oli oikein sisällinen pakko

saada Martje eroamaan omaisistaan, ja niinpä hän nyt ensi kertaa

ilmaisi suoraan ja peittelemättä hänelle ajatuksensa heistä! Hän sanoi,

ettei hän pitänyt ollenkaan Martjen berliniläisistä veljistä, että he

nakertelivat isänsä liikkeen tuloja, -- missä määrin, sitä hän ei

tiennyt: kaikessa tapauksessa hänen täytyi tehdä työtä noiden

vetelysten, eikä itsensä, vaimonsa ja lastensa hyväksi. Ja tätä

jokapäiväistä perheen kesken hautumista ja ainaista hullutuksista

keskustelemista hän piti hyvin arveluttavana varsinkin vanhemmalle

sisarelle, mutta myös Martjelle; ja tuossa lipaslorussakaan ei ollut

toden sanaa! Ja kun hän näin kiihdyksissään koetti näyttää asian

vaimolleen niin selvässä ja todenmukaisessa valossa kuin mahdollista,

selvisivät siinä hänen omatkin ajatuksensa yhä enemmän. Hän ikäänkuin

valaisi ja tutki kirkkaalla kynttilällä joka loukon, ja kauhistui taas

näkemiään, kauhistui entistä enemmän. Ja huolissaan hän sitten vaikeni.

Klaus Baasin alkaessa innokasta selitystään oli Martje kumartunut

leikkimään lapsensa kanssa, joka istui hietikossa hänen helmoissaan;

sitten hän nosti tytön syliinsä ja pyyhki sen kädet hiekasta ja

järjesteli sen pukua; mutta kun mies viimein vaikeni, virkkoi Martje

avuttomasti ja tylsästi kuin hänen oli tapana: "Mitä sinä oikein

tarkoitat, Klaus? Mitä minä sille voin? Jos on totta, mitä puhuit

veljistä: anna nyt heidän saada vähän vuosirahaa, hehän ovat yksien

vanhempain lapsia. Ja anna Floran jutella lippaastaan. Miksi sinä minua

hirvittelet, Klaus? Ja sellainenhan sinä olet aina, vaikket puhukaan,

pelkillä silmilläsi. Minä ihan pelkään sinua! Herranen aika, ainahan on

kaikki mennyt hyvin, monta monituista vuotta. Isähän pitää huolta

liikkeestä. Mistä se nyt yhtäkkiä tuho tulisi? Ei kai nyt taivas rupea

pikeä tippumaan!"

Klaus Baas nauroi harmistuneena tuolle kummalle vertaukselle ja sanoi:

"Eihän käy laatuun, Martje, että sinä olet kaiken ikäsi elämän totisten

ilmiöiden ja huolten ulkopuolella. Koeta nyt kerran, minun mielikseni,

katsella ympärillesi itse: ankarasti ja toden totisesti."

Martje silitteli lapsensa vaaleaa päätä ja katseli ihmettelevin,

haaveellisin silmin hietaan, ja virkkoi sitten soinnuttomasti: "Ei

sinun pitäisi niin minua kiusata, Klaus. Mitä se nyt auttaa, jos sinä

siitä minulle kerrot? Minä tulen vaan niin surulliseksi ja loukatuksi.

Minä olen niin usein loukkautunut ja suuttunut sinulle, kun sinä aina

tuota samaa. Ja vaikket sitä sanokaan, senhän näkee silmistäsi. Sinä

olet aina niin kova ja paljon vaativa. Sinä olet ylimalkaan niin

erilainen kuin me."

Nyt pudisti Klaus Baas päätänsä ja nousi ylös, ei lisännyt sanaakaan,

vaan meni kalpeana ja vaieten työhönsä.

Siitä päivästä alkaen hän vetäysi yhä enemmän erilleen ja istui monet

illat ja monet pyhäpäivät yksin kirjainsa parissa pienessä salissaan,

jossa oli uudet, kankeat huonekalut ja paljon pitsiverhoja ja jos

jonkinlaisia hetaleita: Martjen mielitavaraa. Joskus oli vaimo hänen

sanattomana seuranaan, mutta tavallisesti hän oleksi vanhempiensa

luona. Klaus Baas luki seuraavina kolmena vuonna paljon, vakaalla ja

tulisella innolla. Nyt olivat nuoruuden kuvitelmat kadonneet: häntä

eivät huvittaneet enää vähääkään korkeat ihanteet ja haaveksitut riemut

ja tuskat. Hän ei ajatellutkaan tutkia Schilleriä ja muuta korkeaa

runoutta: hän oli vallan kiukuissaan moisille tyhjille kirjoille. Hänen

haaveksiva ja ihanteellinen luonteensa oli petetty: ankarassa

todellisuuden tuskassaan se kaipasi selvää arkisuuden näkemystä ja

tuntemusta.

Vasta näinä vuosina, joina hän ei ottanut osaa pikkukaupungin elämään,

hän saavutti, lähemmäs kolmekymmenen vuotiaana, monipuolisemmat ja

perinpohjaisemmat tiedot maailmasta ja sen ilmiöistä. Hän luki

elämäkertoja ja matkakuvauksia, luonnontieteellisiä kirjoja, esityksiä

liike-elämästä sekä erästä laajaa ihmiskunnan historiaa; hän seurasi

otsa rypyssä suurten Hampurin lehtien avulla aikansa tärkeitä

tapahtumia ja hyörinää. Ja ne suuret aukot, joita lukiessa alinomaa

ilmestyi, hän koetti täyttää tutkimalla erästä isoa tietokirjaa. Ja hän

mietti vähä väliä totisena, kuinka hän voisi kääntää elämänsä jälleen

oikealle tolalle ja kuinka sen kohottaisi.

Syystalvella tarjottiin hänelle erään hyvin järjestetyn, mutta

veltonlaisesti hoidetun maalaispankin johtajan paikkaa; pankki toivoi

näet hänen, nuoren, ripeän miehen, kykenevän pelastamaan pankin aseman,

jota uhkasi erääsen melkoiseen naapurikaupunkiin pian perustettava

toinen pankki. Mutta kun hän tiesi, että sitä uutta pankkia

perustamassa ja tukemassa oli kaikkein merkittävimmät rahamiehet ja

yritteliäin intelligenssi, niin hän ei huolinutkaan tarjottua tointa,

appensa suureksi kummaksi ja harmiksi. Sen sijaan hän tavoitteli ja

saikin sen uuden pankin paikallisasiamiehen toimen, ja hän heittäysi

nyt tähän hommaan sellaisen miehen koko innolla, jonka toimintahalua ja

tarmoa taistelevat yritykset kiihdyttävät. Nyt hän sai katsoa omaakin

etuaan, ja jo saman talven varrella hänet tunnustettiin uutteraksi ja

tarkkasilmäiseksi työskentelijäksi, ja keväällä hän saavutti

johtokunnan luottamuksen siihen määrin, että hänelle uskottiin

satunnaisia erikoistehtäviä. Ja kun pankin liike viisaalla johdolla

alkoi kasvaa ja se entistä enemmän tarvitsi kokeneen liikemiehen tukea,

sillä johtohenkilöthän olivat enimmäkseen maaseutulaisia -- ja koska

Klaus Baas pienemmissä tehtävissä oli kunnostautunut ja herrat pitivät

terveluontoisesta, valppaasta asioitsijasta suuresti, niin tahdottiin

häntä pian aina johtokunnan kokouksiinkin. Hän saavutti nyt arvoa ja

henkilöllistä ihmistuntemusta ja kokosi vielä työstänsä sievoisesti

rahaa, jota hän pani korkoja tuottamaan pankkiin ja muihin

pieniin yrityksiin. Hän vetäysi vähitellen yhä enemmän pois

puutavaraliikkeestä; ja päätti kaikessa hiljaisuudessa, että hän rupee

näin saadulla pääomalla kerran osakkaaksi johonkin liikeyritykseen

Hampurissa ja pelastaa siten itsensä ja vaimonsa omaisten

läheisyydestä. Siinä salaisessa tarkoituksessa hän alkoi nyt käydä

tavallista useammin Hampurissa, jossa oli tosin pistäytynyt ennenkin

joskus äitinsä luona tai pankkiasioissa; mutta nyt hän ilmestyi tuon

tuostakin pörssiin ja käväisi konttoreissa, joissa tiesi olevan

tuttuja; ja hän piti yllä kaikkia tuttavuussuhteita ja vartioi ja

odotti tilaisuutta, jolloin hän voisi kykynsä ja pienen pääomansa

avulla päästä jonkin liikkeen osakkaaksi.

Appi oli hänelle leppoisa kuin ennenkin ja naureskeli: "Aiotko paisua

kymmenessä vuodessa pohataksi? Et käy enää meillä, sinua ei näy

keilaklubilla; sinä hyörit kuin mettinen työssä. Onko tuollainen

elämää? Pistäytyisit joskus taas meillä kahvilla; naisväkihän on

hyvillään, kun herrasmies vähän heitä haastattelee. Ylimalkaan: voisit

olla ystävällisempi naisille!"

Klaus Baas puolusti itseään ja sanoi: "Kyllähän se niin on, appi, mutta

vaikea on mykkänä kuunnellakin, saamatta puuttua itse asiaan. Anna

lääkärin tutkia Flora ja lähetä hänet hoitolaan! Älä anna enää pojille

rahaa. Sinä ne vain pilaat."

Silloin heilautti ukko kättänsä ja sanoi lauhkeasti, mutta kieltävästi:

"Älä sinä, veikkonen! Maalaathan pirun keskelle seinää! Älä toki meitä

sellaisella peloittele! Ja etenkin: säästä pikku vaimoasi!"

Siihen se taas katkesi.

Ja eräänä päivänä illan suussa -- tuota surkeaa, auringotonta helmikuun

ilmaa oli ollut kaksi viikkoa -- pelätty tuli! Klaus Baas istui juuri

pienessä omassa konttorissaan, jonka hän oli järjestänyt pankkitointa

varten omaan taloonsa, ja neuvoi innostuneena uutta nuorta apulaista,

joka hänen nyttemmin oli täytynyt hankkia; vaimo oli kuin ainakin tähän

aikaan päivästä lapsen kanssa appelassa: -- silloin hyppää piika

kartanon puolta hengästyneenä ja kertoo Klaus Baasille kauhuissaan,

että Flora rouva on niin merkillinen. Klaus Baas tulisi heti toiselle

puolle.

Klaus Baas kavahti ylös ja juoksi appelaan ja näki silloin vanhukset ja

puolisonsa arkihuoneen nurkassa nyplypatjain takana, piilossa yhdessä

ryhmässä: he tuijottivat kaikki kauhuissaan ja sanattomina vastapäiseen

makuukamariin, josta ovi vei vanhimman tyttären huoneesen. Sieltä

kuului nyt kummallista laulua. Klaus Baas meni heti makuuhuoneesen ja

sieltä lesken kamariin, ja näki pienen leskiraukan istuvan paitasillaan

vuoteella, ompelevan mustan pyhäleninkinsä helmaan leveää,

kullanväristä hetaletta: hänen edessään oli vanha, kankaalla

päällystetty laatikko, joka oli kai ennen ollut hänen nukketupanaan,

kukkurallaan kaikellaista kiiltävää kamaa: arvottomia koristuksia,

metallirasioita, joitakin hopeasolkia ja muuta sellaista. Hän lauloi

niinkuin olisi käyskennellyt luonnon helmassa keskellä viheriäistä

niittyä: kovalla, vapaalla äänellä, joka tuntui hyvin oudolta, kun hän

aina ennen oli niin salaperäinen ja hiljaisen haaveksiva. Hän lauloi:

"Ah, jo saapuu pääskyt taas", ja neula lenteli, ja hän keikutteli

päätänsä kauniin laulun tahtiin. Harvan, harmahtavan tukkansa hän oli

avannut ja levittänyt hartioille niinkuin lapsilla pidetään. Tuossa

ilmeisen heikkopäisyyden kuvassa oli niin paljon puhdasta ja

lapsellisen viatonta, että Klaus Baasissa heräsi lämmin sääli ja hän

kysyi nyt ystävällisesti ja kirkkaasti: "No, kälyseni, mitäs siinä

teet? Näytätpä vallan onnelliselta?!"

Flora kohotti päätänsä ja sanoi hilpeästi: "Hyvää päivää Klaus! Päivää

vaan, päivää! Minä olen nyt saanut sen kirjeen! Katsopas: otapas ja

lue! Minä en jouda."

Hän antoi Klaus Baasille kirjeen, jonka hän oli selvästikin

kirjoittanut itse. Sen mukaan oli nyt lipas eräässä hotellissa

Hampurissa hänen noudettavanaan. Allekirjoitus mahdottomia

harakanvarpaita.

"Kuka tulee teistä mukaan? Sinä? Sillä nuo muut ovat niin omituisia! Ei

niillä ole sielukkuutta, jotta voisivat mukautua tähän muutokseen.

Klaus, lähde vaan mukaan sinä, vanha junkkari ja musikantti!"

"Tietysti lähden", vastasi Klaus Baas, "se on selvä! Koristahan itsesi

oikein hienoksi! Minä menen sillaikaa tilaamaan vaunut."

Hän palasi perhehuoneesen, jossa toiset tuijottivat häntä silmät

selällään, ja sanoi apelle, että apen oli mentävä nyt heti lääkärin luo

ja kerrottava miten asiat olivat, ja sitten, ellei lääkäri nimenomaan

kieltäisi, tilattava vaunut, ja hän veisi itse vielä tänään sairaan

Schleswigiin.[77] Nyt naiset kirkaisivat ja pitelivät korviaan ja

uikuttelivat ja rukoilivat vävyä saattamaan heidät täältä pikku

rakennukseen, kunnes sairas olisi viety pois. Klaus Baas nyökkäsi

päätänsä, avasi oven ja talutti heidät ulos; isäkään ei tahtonut enää

nähdä lastansa: sanoi, ettei ikinä sitten saisi unta silmäänsä.

Tunnin päästä vieri jo Klaus Baas sairaan kanssa umpinaisissa vaunuissa

Schleswigiä kohti. Floran heikkopäisyys oli puhennut ja varttunut

rehevästi. Silkillä vuorattu kirstu oli se hänen lippaansa, ja hän

penkoi siitä kaksin käsin kiiltävää kilunkalua ja rupatti ja lauloi

kaiken aikaa innoissaan, ja riemuitsi Hampuriin tulosta, jossa häntä

muka paraikaa odotettiin. Klaus Baas istui vieressä ja kuunteli milloin

sekavaa, kiihtyvää lorua, milloin tuijotti tärisevästä akkunasta

öiselle, kuutamoiselle lakeudelle, eivätkä hänen ajatuksensa olleet

suinkaan suloisia. Tässä sitä siis nyt oltiin! Eikä loppunut surkeus

siihen, että tämä poloinen oli saatettu Schleswigiin! Sinne oli

suoritettava vuotuisesti viisi-, kuusisataa markkaa. Ja sitten ne

langot! Jumala ties, mitä sanomia heiltä ehkä paraikaa kiiti Berlinistä

pohjoista kohti, hänen viedessään heikkopäistä sisarta lakeuksien ja

nummien poikki itään! Toinen langoista oli nainut mies; hänellä oli

lapsiakin, jotka alkoivat pian sanoa Klaus Baasia enokseen ja vaatia

häneltä apuakin, sillä isä ei kykenisi heitä vaalimaan. Sairas oli

varmaan perinyt taudin äidiltään. Ja isä oli niin heikko ja veltto mies

ja tosielämän pelkuri. Senkin olivat lapset saaneet periä! Tautinen,

madonsyömä suku! Dekadenssia! Se sana karmi hänen selkäpiitänsä.

Dekadenssi! Sellaista se siis oli dekadenssi! Monasti hän oli sen sanan

lukenut ja käyttänyt itsekin sitä, aavistamatta kuitenkaan sen

merkitystä ja sisältöä. Ja nyt se istui kuin hirviö hänen vieressänsä.

Hän oli liittynyt verellään sortuviin, dekadenttisukuun. Ja hänen pieni

vaimonsa... niin... hänen pieni vaimonsa oli sen suvun oikea vesa... ja

hänen lapsensa, tyttö parkansa, oli samallainen kuin äiti... sama

raskas, välinpitämätön ääni, ei iloa, ylpeyttä, ei kirkasta

rohkeutta... Sairas pani kätensä hänen kaulaansa ja lauloi ohuella

äänellään piirirallia. Kuu kulki maanrajassa matalalla, juoksi öisen

tasangon äärellä ja kiilui rämisevässä akkunassa. Klaus Baasilla oli

aikaa kohtaloansa ajatella.

Hän aprikoi, hän mietti, hän haki. Ja etsivät ajatukset veivät hänet

loitolle niistä ihmisistä, joihin hän nyt kuului, loitolle kaikista

ihmisistä, -- ainoastaan sen kauttahan muodostuu kokonainen ihminen. Ja

hän oli yksin ja muisteli ihmisiä ja syntyperäänsä ja elämänsä

kohtaloita. Kaipa se niin oli, että hän itse oli Baas-suvun jäsenenä ja

isänsä kaltaisena ajatellut ja kulkenut maailmassa hieman liian

kiireesti ja hilpeästi, liian raisusti ja mielikuvien johdolla!

Sellaiselle tielle olivat väärä koulu ja kiero kirkko hänet puijanneet!

Mitä olivat ne hänelle kuvitelleet? Pelkkiä ihmeitä, sankaritöitä,

korkeinta hyvettä, idealismia, pelkkää "taivahaista" ja "päältä pitkän

pilven rannan"! Ne olivat tyrkyttäneet kahta evankeliumia, Vapahtajan

ja Schillerin! Mutta sanaakaan ei siitä, mikä ilmestyy heti koulusta

päästyä meille välttämätönnä elämän ehtona! Ei sanaakaan ruumiin ja

sielun oikeasta, maanomaisesta, vaivanalaisesta luonteesta! Ei mitään

rodusta, ei suvusta, kasvatuksesta, perinnäisyydestä! Ei lehteä

todellista, puhdasta elämän tietoa!... "Mitä sanoit, kälyseni? Vai

niin, että kellot rupeavat soimaan kun tullaan Hampuriin? Tyttö parka,

kunhan et erehtyisi! Michel-pojalla on rauta raivo ja heristää päätään

vain milloin tahtoo."

Oi mikä onnen poika olisin, jos rinnallani olisi oiva toveri ja

jaloissani telmisi terveitä, kauniita lapsia! Hihhei! Ryntäisin ulos

rattailtani ja loikkisin yli ketojen ja tappelisin koko maailmaa ja

kaikkia sen pahoja henkiä vastaan, vaikka heitä kohoisi joka haudasta

ja hornan syvyydestä! Ja nyt, kahleissa, vankina! Nyt täytyy olla ikäni

tuollaisten parissa: vaalia vanhoja ja kuopata heidät, syöttää Berlinin

pyöveleitä ja hoidella heidän poikiaan. Ja minun rinnallani: aina,

aina, ijankaikkisesti, tuo vaivainen, ahdasajatuksinen, arka nainen!

Sairaalan johtajana kaiken ikäni! Miten ne olivat menneet piiloon

yhteen nippuun, nyplytyynyjen taakse!! Pelkäsivät tällaista pientä

sairasparkaa! "No laulapa nyt Flora, hei kälyseni! Lauletaanpas

yhdessä... muistatkos tämän: 'Anna Susanna, nous' pois, tee tulta! Ei,

mamma kulta, on kalliita puut!'... Sitä lauloivat tytöt ennen, kun me

pieninä leikittiin kirkkomaalla puistikossa."

"Ei, minä laulan: Ihanassa Juuttein maassa, Vähän Beltin rannalla!"

"No hyvä on sekin, laula pois. Anna tulla vaan!"

Lauhkealuontoisena hän oli tähän saakka noudattanut liiaksi näiden

omaistensa mieltä. Sitä hän ei vasta tekisi. Hänen oli heistä päästävä

irti! Hän tahtoi tästä lähin kulkea omaa tietänsä, varmana siitä, että

hän oli heistä tervein, hänen asiansa oli oikeampi. Hänen oli

opetettava ja houkuteltava pikku vaimonsa seuraamaan häntä! Niin lie

vielä mahdollista saada Martjesta hänen laisensa oikea ihminen. Hän

tahtoi ja hänen täytyi pelastaa Martje! Hän oli kuitenkin hänen oma

rakas vaimonsa!

Puoliyön seutuvilla Klaus Baas sanoi kuskille, että pitäisi pistäytyä

ensi majataloon syöttämään hevosta ja nauttimaan itse tilkka kahvia.

Harmaantunut kuski, joka oli jo ennen tehnyt Schleswigiin sellaisia

surullisia matkoja, sanoi että pian tuleekin hyvä majatalo. Ja jonkun

ajan päästä he tulivat isonlaiseen kylään, joka nukkui sikeää unta,

seisauttivat hevoset ravintolan kohdalla ja alkoivat kolkutella ovea ja

pyrkivät sisään.

Pyylevä emäntä tuli alushameisillaan avaamaan, ja Klaus Baas meni hänen

luokseen ja supatti hiljaa, millaista matkalaista hän toi. Emäntä

pyöritti säälivästi päätänsä ja sanoi: "No hyvä kun oltiin edes vielä

valveilla; sisarentyttöni tuli tänään meille, ja sen kanssa

rupatellessa meni tässä aika niin, että valvottiin näin myöhään." Ja

emäntä tuli vaunuille ja sanoi Floralle: "Tulepa nyt pois, saat kupin

lämmintä kahvia."

Mutta sairas lakkasi laulamasta ja sipsahti ylpeästi: "Noin

epähienostiko pyydetään, hyvä rouva! Tohdin huomauttaa, että minä olen

prinsessa."

"No etten nyt arvannut", päivitteli muheva emäntä, sanomattoman

hellällä ja ymmärtäväisellä äänellä, "että te olitte prinsessa. Olkaa

nyt, prinsessa, niin hyvä ja tulkaa juomaan kuppi kuumaa ja

lämmittelemään jalkojanne."

Silloin pieni, surkea sairas laskeusi arvokkaasti vaunuista, pitäen

valppaasti lipasta kädessään, ja meni sisään, pulska emäntä vakavana

jälestä; matalassa ravintolan tuvassa, jossa oli ruskean kiiltävät

huonekalut, emäntä houkutteli Floran istumaan palavan roihun luo ja toi

siihen pikku pöydän ja kahvia. Klaus Baas istui sairaan viereen. Sitten

kaatoi emäntä kahvia omaankin kuppiinsa, mutta istahti kuskin viereen

pitkän pöydän päähän sanoen: "Eihän sovi tällaisen meikäläisen istua

prinsessan pöytään." Sairasta alkoi pirtin kuuma ilma uuvuttaa ja hän

katsoa harrotti unisesti eteensä.

Vähän ajan päästä astui pirttiin kookas, komea tyttö, emännän ilmeinen

nuoruuden kuva: samat säännölliset, täyteliäät kasvot ja luonteva ja

voimakas käynnin sulo ja silmien kauneus. Hän hypisteli vielä puseronsa

nappeja ja katseli uteliaasti yökulkijoita ja meni ottamaan kahvia.