Silloin Antje Baas sanoi kyyneleitään nieleskellen: "Luuletko sinä,
että minun on niin helppo sinusta erota? Nyt viedään sinutkin minulta.
Sinulla on nyt vaimo ja pian lapset itselläsi. Ja olihan toki joku
miehinen kotona!"
Klaus aikoi lohdutella, mutta Antje Baas lykkäsi hänet ulos. "Mene,
mene nyt!" hän hoki.
Klaus asteli vaieten siskonsa rinnalla ja ihmetteli tätä tapahtumaa
suunnattomasti. Hänen ja äidin suhde oli viime vuosina ollut vain
sellainen, että heidän yhteinen velvollisuutensa oli kasvattaa
orpolapset kelpo ihmisiksi: muuta ei poika ollut nähnyt ja tuntenut.
Mutta nyt hän huomasi, että äiti oli rakastanut häntä pienestä saakka
lapsenaankin, -- ja samalla kodin ainoana miehenä, niin, rakastetun
puolisonsa elävänä kuvana. Hänessä riistettiin nyt vainaja leskeltä
kokonaan! Sillä eihän isästä ollut edes kuvaa! Ovatpa ne merkillisiä,
hän ajatteli, nuo äidin ja vaimon sydänsalaisuudet! Kätkeytyvät aina
sini-synkkiin syvyyksiin! Tälle uudelle keksinnölleen Klaus Baas
pudisti yhä päätänsä. Miten huolissaan lieneekään äiti ollut hänestä
näinä monina, monina vuosina! Klaus Baas oli aina ollut niin levoton,
niin itsepäinen, ylpeä, -- tyhjäntoimittaja, haaveksija! Rakas, sitkeä,
ankara äiti! -- Hiljaisissa, haikeissa mietteissä sisaren vieressä
astellessaan hän näki äidin nyt taas uudessa valossa: se ympäröi kuin
hieno, hiukan kovapiirteinen pyhimyssäteikkö hänen harmaita hapsiaan.
Nyt hän seisoi kai paraikaa lieden luona ja ajatteli poikaansa ja itki!
Merkillinen, rakas äiti!
Klaus Baas rakasti nyt ensi kertaa elämässään äitiään, tunsi hänet
omaksensa; ja hän sanoi itsetuntoisesti Hannalle: "Ole oikein hellä
äidille! Ja huomauta erikoisesti siitä lapsille! Älä vaan unohda sanoa!
Sillä saapa lyhty kädessä hakea, eikä kuitenkaan löydä sellaista äitiä!
Sen minä tiedän kokemuksesta!"
* * * * *
Kun Klaus Baas iltamyöhällä seisoi nuorikkonsa kanssa keittiön
kuistilla ja halusi viedä hänet viimeisten vierasten joukosta salaa
tuonne puuhovin toiselle puolle, pieneen kotiin, ja silitti hellästi
vaikenevan, viileän tyttösensä päätä ja poskia, niin yhtäkkiä Martje
asetti armaasti kätensä hänen vyötäilleen, kuin rukoillen ikään, ja
sanoi: "Anna minun jäädä vielä täksi yöksi äidin luokse, annathan!"
Klaus Baas hätkähti ja tuli oudon hiljaiseksi. Mutta kohta nousi hänen
ylevä, jalo luonteensa Martjea puolustamaan: eikö ole liikuttavaa
moinen lapsenrakkaus ja moinen häveliäisyys! Minun täytyy auttaa häntä
vähitellen ja varovasti, niin että hänestä kasvaa vapaa, täydellinen
nainen. Ja hän hyväili Martjea ja vaati vain suudelmaa ja sen Martje
antoikin; ja hän meni yksin kotiinsa lautatarhan toiselle puolle.
Portailla hän seisahtui vielä ja katseli taakseen päärakennukselle,
jossa syttyi valo pienen neitsytkammion akkunaan, ja hän ajatteli
puhtaasti, ylevästi, rakkaudella nuorta, siveää vaimoaan, -- ja hänen
sydämessään uhkui kaunis päätös: olla hänelle aina hyvä, auttaa häntä,
tehdä hänen puolestansa työtä!