XVI.

Kaupunki oli aukealla, vihreällä lakeudella. Raikas tuuli puhalteli

mereltä ja keinutti vanhain ja äsken istutettujen puiden latvoja, jotka

kohosivat milloin yksittäin ja milloin ryhmissä ja riveissä matalien,

punaisten kattojen joukosta. Kadut olivat mutkaisia, ja vähän liikkui

väkeä niiden kaidoilla käytävillä. Torin reunassa komeili suuri,

kömpelö ja ruma kirkko, ja sen kulmalla seisoivat maalaisen vankkurit

kuin mikä pieni lelu.

"Katso tuonne", huudahti Heini Peters, kohottaen pitkää kättään ja

osoittaen harmaata, satavuotista taloa heitä vastapäätä. "Tuolla

seisovat jo portailla minun vanhempani! Ah noita hyviä ihmisiä! He ovat

jo vanhanpuoleisia, Klaus, menivät naimisiin myöhään. Ah minun rakkaita

vanhuksiani! He kuolisivat surusta, jos minä lähtisin ulkomaille!"

Hän heilutti hattuaan ja kättään ja hänen takkinsa pitkät helmat

vilkuttivat myös. "Katsokaa, tässä minä tuon intialaista!" hän huusi.

"Se on vielä ihan ruskea auringon paisteesta ja kuiva kuin kapakala!"

Vanhukset antoivat vieraalle kättä ja veivät hänet aivan heti katettuun

päivällispöytään ja kysyivät kuulumisia matkalta; ja äiti hoki vähä

väliä: "Voi herranen aika, Heini, mitä jos sinun pitäisi tehdä

sellaisia matkoja!" Ja he kyselivät kaikellaista Klaus Baasin omaisista

ja niistä ajoista, jotka hän oli viettänyt samassa konttorissa heidän

Heininsä kanssa. Klaus Baas istui mukavassa asennossa ja nautti

kotipuolen ilmasta ja siitä hetkestä täysin siemauksin ja ihaili

milloin oivallisesti katettua pöytää, milloin kauniilla kuvilla

koristettuja seiniä tai noita kolmea miekkosta, jotka olivat vieraalle

niin ystävällisiä ja samalla toisilleen hassunkurisen helliä: pistivät

kätensä toistensa kainaloon ja tyrkyttivät tosilleen punaviiniä sanoen:

"Voi kuinka sinä olet hyvä!" "No mutta isä kulta!" "Pidähän nyt huolta

itsestäsi!" "Mutta ethän sinä nyt ollenkaan pidä puoliasi, lapsi

parka!" "Hei, Heini, otapas vielä pieni kulaus!"

Aterioitua tarttui Heini Peters Klaus Baasin käsikynkkään ja lähti

näyttelemään hänelle kaupungin merkillisyyksiä: kirkkoa, joka muinoin

oli ollut laajan alueen Herran huoneena, mutta oli nyt aivan liian

suuri sekä vanha ja ränsistynyt: kaupungin ylpeys ja huolen esine;

talonpoikaistaloa, jossa oli kyömyinen, reuhottava olkikatto ja siro

runkoristikko ja somilla leikkauksilla koristetut vuoliaiset: se oli

löydetty kaukaa kotiseudun yksinäisestä kylästä, pienen tammilehdon

laidasta, sinne unohdettuna ajan kiitävän virran lähteelle, ja oli

tuotu tänne ja pystytetty tupineen ja eteisineen viheriäiselle niitylle

vanhan lehmuksen varjoon, muistuttamaan nousevalle nuorisolle esi-isien

elämästä ja tavoista. Ja Heini Peters näytti kaupungin raatihuoneen:

rauhallinen, vankkapiirteinen kuva koko seudun terveestä kansasta;

äsken valmistuneen kansakoulun, jonne kaupungin pikku väki kokousi

valoisiin saleihin tai äsken istutettujen lehmusten piiriin,

leikkikentille; sekä satamaan vievän kadun ja sen varrella useita

suuria liikeyrityksiä, vanhempia ja nuorempia: hiilentuonti-liikkeen,

suuren puusepänpajan, kaksi jauhokauppaa, komean puuhovin korkeine

lankku- ja yhä korkeampine lauta- ja rimataapeleinensa. "Kas tuolla",

sanoi Heini Peters sitten, osoittaen komeaa taloa, joka oli puuhovien

vieressä, "asuu kaupungin kauniin neitonen! Mikä hurmaava olento! Hän

oli äsken ikkunassa ja näki meidät. Nyt se katosi. Minä olen jo monasti

hänestä sinulle kertonut. No, sittenpähän näet!... Ja nyt mennään

kalmistoon!"

Se oli aivan lehmusten peitossa, jotka ympäröivät sitä suorasivuisena

neliönä; mutta oli niitä piirin sisälläkin hautojen välissä. Ja

erikoisen korkeat ja kauniit olivat ne kujat, jotka jakoivat ristiin

käyden tarhan neljään osaan.

Heini Peters oli äsken heltynyt; nyt hän suorastaan haltioitui. Hänen

äänensä värähteli liikutuksesta ja hänen pitkäin jäsentensä liikkeet

olivat juhlallisen mahdikkaat. Hän viittasi haudankaivajan asuntoa:

pientä, punakattoista majaa puiden vihreässä siimeksessä. "Kas tuossa

asuu minun kallehin ystäväni! Kukaan ei tätä kirkkomaata tunne niin

perusteellisesti kuin me kaksi; kukaan ei rakasta sitä niin puhtaasti

kuin me kaksi."

Hän vei vieraansa pitkän, valkean penkin luo, joka oli käännetty illan

laskuun päin; siitä oli näköala koko kuolleitten kedolle, keltaisten

sauramojen verhoamalle. "Täällä me istutaan niin usein tunnit pitkät",

hän jatkoi. "Ah, kun aurinko laskee ja pilvet ruskottelevat sen

ympärillä, ja kun kullakin pikku kumpusella on oma varjonsa, ja kun me

saamme puhella kuolleista: ihanaa, hurmaavaa! Näetkös tuota

hautakummelia tuolla?" hän jatkoi, nyt hiljaisemmalla äänellä, "tuolla,

sitä juuri? Sinne laskettiin neljätoista vuotta sitten pitkä, paksu,

pyöreä Taneli Tamp, seudun mainittavimpia miehiä, joka painoi

kaksisataa naulaa. Ja ajattelepas tätä nyt: kun minä kolme vuotta

sitten kävelen täällä ystäväni kanssa eräänä syksyn harmaana iltana

lehmuskujissa, niin minkäs näin: hautakummelin toinen sivuseinä oli

luhistunut melkein sisään. Me avattiin aukkoa lisää ja tahdoimme nähdä,

mitä tuosta suuresta miehestä oli jälellä. Nostimme arkun kannen pois

-- ja mitäpäs luulet, että hänestä oli jälellä? Mitä oli jälellä

suuresta, kuulusta, paksusta merkkimiehestä?" Heini Peters napsahutti

sormiaan ja naurahti omituisesti, hiljaisen iloisesti ja sanoi: "Ei

tämän vertaa! Ei kerrassa mitiä!! Ja hänellä oli kaksi suurta tilaa ja

hän painoi nauloja kaksisataa! Hänen arkkunsa perästä kulki kolme

pappia... nyt: ei mitään! Ei kerrassa mitään! Pikkusen lahoa multaa

vain, hyppysellinen, linnun noukkaama! Haha -- minne hän oikein hävisi,

tuo mainio mies?"

Heini Peters naurahti hiljaa ja iloisesti, ja käveli vähän aikaa

edeltä, ja seisattui sitten ja kuiskasi: "Katsopas tänne... tätä

hautaa! Tästä syntyy vielä kerran hauskoja tarinoita! Oli näet kerran

täällä meidän kunnassa tyttö, joka oli hiukan hassahtava ja rampakin,

ja leikitteli kaiken ikänsä -- hän eli lähes kuusikymmen-vuotiaaksi, --

leikitteli pitkillä, paksuilla rautaketjuilla. Muuta hän ei tehnyt

milloinkaan: leikitteli vain leikkimistään ketjuilla, jotka kuluivat

kiiltäviksi kuin hopea hänen käsissään. Ja kun hän sitten vihdoin

kuoli, niin ei ymmärrettävästikään tahdottu enää nähdä noita ketjuja,

ja annettiin ne hänelle hautaan mukaan. No ajattelepas nyt päivää, joka

on kerran koittava: täällä aletaan lapioida ja tehdä töitä uusia

hautoja varten -- ja silloin löydetään ne ketjut! Mitä luulet

ajateltavan? Murhaa, kauheita surmatöitä ja vankeutta! Ja katsopas: ne

ketjut olivatkin tytön leluja! Että todellisuus oli merkillisempi kuin

heidän mielikuvituksensa -- sitä eivät he älyä ajatella!"

Ja Heini Peters nauroi itsekseen ja käveli edelleen. He kulkivat nyt

lehmuskujan päähän ja tulivat kahden huonosti vaalitun haudan luo.

Siellä osoitti Heini Peters taas hautaa, jolla oli vielä kummun muoto,

vaikka sitä jo ruoho ja sauramot peittivät.

"Katsopas tätä hautaa", hän sanoi ja tarttui Klaus Baasin käsipuoleen.

"Täällä eli ennen vanha rouva, jonka kaikki tunsivat, sillä hänellä oli

merkillinen kyky nähdä vain elämän nurinkuriset ja mustat ja onnettomat

puolet. Ja ei ainoastaan nähdä, vaan myös ennustaa kaikesta tulevasta

pelkkää onnettomuutta. Hän kuleksi kärtyisenä ja synkkänä kylillä, ja

jokainen väistyi hänen tieltänsä, sillä jokaisen työt ja toiveet hän

muserti samalla tuomiolla kuin omansakin, tuomiolla, joka oli aina

hänen huulillaan: 'Se on niin hullua ja nurinkurista.' Mutta kun hän

sitten kuoli ja haudattiin, niin sattuivat pappi ja haudankaivaja

ystäväni olemaan hiukan huolimattomia, sillä lapsilauma leikki ja

melusi kirkkomaalla. Ja siitä johtui, että kantajat laskivat arkun

hullusti hautaan: pääpuolen länttä kohti. Pappi ja ystäväni huomasivat

tiettävästikin sen, mutta he iskivät toisilleen silmää ikäänkuin

sanoen: 'Kas minkä hullun tempun se muija meille vielä teki!' Ja sitten

he vilkaisivat toisiinsa taas ja se merkitsi: 'Se oli hänelle

parhaiksi! Jääköön hän vaan siihen asentoon! Hän synkensi niin monta

sielua sanomalla: kaikki on niin nurinkurista, joten hän nyt voi maata

haudassakin nurin kurin.' Hauta luotiin niin ollen umpeen ja

ajateltiin, että sillä hänestä on päästy! Mutta eräänä lauantaina kun

minä tulin Hampurista tänne ja menin tuon ystäväni luo, niin hän sanoi

minulle, että hän ei ollut saanut rauhaa sen matamin vuoksi. Ensistään

siksi, että se oli ennustanut aina pahaa, ja ennustukset olivat nyt

häneen itseensä nähden käyneet toteen: hän joutui hautaan nurinpäin;

joten hän nyt -- missä ja minkälaisessa tilassa lieneekin, -- varmaan

toivottelee papille ja hänelle vaikka mitä elämän pahaa. Ja toiseksi

myös siksi, että mitenkäs sitten käy, kun hautausmaalla noustaan ylös

kuolleista ja kaikki muut nousevat ylös oikein päin, kasvot itää kohti,

josta Vapahtaja tulee eli josta aurinko nousee tai miten se nyt lie, --

ja mummo yksinään nousee takaperin: selin itään, kasvot länteen? Hän

saattaa tulla siitä suorastaan hulluksi, saattaa valittaa ylimmälle

tuomarille tai karata syyllisten kimppuun, -- sillä onpa heidän vain

oltava läsnä siinä tilaisuudessa. Tai herra ties mitä onnettomuutta

siitä saattaa koitua; niin merkillisesti vain oli asiat, ettei ystäväni

voinut päästä siltä ajatukselta rauhaan ja oli tulla ihan hassuksi. --

No, mitäs muuta: haimme samana iltana pari naapuria avuksi ja avasimme

yöllä haudan ja käänsimme mummon oikein puolin."

Heini Peters nauroi ja napsahutti sormiaan: "Eikö se ole mukavaa?

Mitä?... Eikö ole mukavaa? Mutta nyt, seuraa minua!"

"Silmää tuota", hän lausui sitten sangen vakavasti ja juhlallisesti ja

osoitti aivan uutta hautaa, joka oli kauniilla paikalla, käytäväin

risteyksessä, suurten lehmusten siimeessä, hautakivi verhottu

vaatteella. "Tässä lepää meidän suuren runoilijamme äiti." Ja asettaen

hennon kätensä hautapatsaalle hän jatkoi: "Ensin oli hän tuolla

rinteellä köyhäin puolella, mutta minä sain hänet siirretyksi tänne, ja

tässä hän nyt lepää. Olen ylpeä siitä, että sallima valitsi minut tämän

kunnianosoituksen täyttäjäksi; ja olen hommannut sinut tänne tänään

sentähden, että patsas vihitään juuri nyt iltapäivällä."

Todellakin alkoi kirkkomaalle tulla pian väkeä pyhäisissään, ken

miltäkin pikku kujalta, vanhaa ja nuorta. Sitten käveltiin edestakaisin

sivukäytävillä ja pysähdyttiin hautain luona ja kokoonnuttiin käytävien

risteykseen. Ja pian tuli lehmuskujaa pitkin pieni juhlakulkue: tuli

pikku tyttöjä opettajansa johdolla, vaaleissa puvuissa ja kukkaskorit

kädessä, tuli valtuusto, ja tulivat papit. He järjestyivät haudan

ympärille, ja rovasti astui esiin, otti samettimyssyn päästänsä ja

ylisti syvämietteisin sanoin runoilijan äitiä ja hänen poikaansa, ja

todisti, että luterilainen pappi, jos hän on voimakas persoonallisuus

ja oma olio, saattaa tunkeutua kirkonopin piikkilanka-aidan lävitse

ymmärtämään toista suurta persoonaa ja omaa oliota, vaikka tämä oli

kulkenut vapaasti omia teitänsä kirkosta ja ihmisten arvosteluista

huolimatta.

Klaus Baas oli kuudenkolmatta vanha ja hän oli viettänyt neljä vuotta

loitolla kotipuolesta ja Holsteinin valkohipiäisistä tytöistä. Hänestä

tuntui Heini Peters, joka miettien tuijotti peitettyyn patsaasen,

äitelän sentimentaalilta, juhla tarpeettomalta ja papin puhe tyhjän

hyllyvältä. Hän ajatteli: mitä touhua kahdesta olemattomasta! Ja hän

etsi ympäriltään elämää, katsellen nuorten parveen haudan toisella

puolella. Ja silloin hän näki pääkäytävän vieressä, vanhalla

hautakummulla, tumman kuusiaidan vieressä, ruskeatukkaisen tytön

vaaleassa puvussa, kahden ystävänsä seurassa. Hento sulous hohti koko

hänen olennostaan ja ympäröi hänen hienoa päätänsä. Hänen armauttaan

lisäsi vielä se, että hän oli hämillään, kun oli sattumalta joutunut

liian lähelle pääjoukkoa eikä voinut enää lähteä pois korkealta,

näkyvältä paikaltaan. Klaus Baas tuijotti ihaillen tuota ihanaa, arkaa

ilmestystä. Silloin kai sanoi joku tytölle: katso miten tuo sinua

tähystää, -- sillä tyttö vilkaisi pelästyen ja iloiten häneen, ja

nuorukainen näki hänen puhtaat silmänsä. Klaus Baasin sydän alkoi

jyskyttää melkein kuuluvasti. "Se on varmaan se puuhovin tyttö! Se on

kuullut minusta ja näki jo minut! Mikä armas, kaunis tyttö!"

Hän vilkaisi syrjästä Heini Petersiin: tämä seisoi yhä punervatukkainen

pää kumarassa: muistojen ja jalon tekonsa taakka sitä painoi. Klaus

Baas peräysi hiljaa pois joukosta ja pääsi huomiota herättämättä piirin

ulkopuolelle, ja kiersi sievoisen kaaren, löysi paikan, josta voi

katsella tyttöä paremmin. Ja hän näki haudan aidalla pienen, ruskean

kuultavan käden, hän näki hienosti kaareuvat uumat ja hennon poven,

joka liikkui ohuen vaatteen alla. Ja nyt, nyt katsoi tyttö taas aroin,

uteliain silmin häneen... Herra Jumala, miten armas!

Sitten loppuivat juhlamenot ja vanha väki lähti taas kävelemään ja

hautoja katselemaan. Lapset pyytelivät perhosia, jotka ristien välissä

liihoittelivat ja kukkasissa kuhisivat. Arvon valtuusmiehet astelivat

vakaina tarhan leveätä käytävää, ja yhtäkkiä Klaus Baas huomasi Heini

Petersin sen tytön vieressä... tyttö punehtui ja nyökäytti päätänsä

sievästi... Mutta samassa loikkasi Klaus Baas luokse, ja nousi

kummulle, missä tyttö seisoi, ja hän tarttui pieneen viileään käteen ja

kuuli Heini Petersin esittelevän: "Tämä nyt on Martje Ruhland,

puuhovilta... kuule eikö tämä juhla ollut liikuttava, Martje? Ah,

katsopas Klaus, kuinka ihmiset vaeltavat hiljaa... oi tätä pyhäisen

iltapäivän ja kalmiston rauhaa!" Mutta Klaus Baas piti yhä tytön kättä

ja unohtui aivan hänen silmiinsä, ja riemuitsi ja vaikeni. Silloin

tyttö loi katseensa arasti maahan ja virkkoi epäröiden, sangen

pehmoisella äänellä: "Minä näin teidän menevän tänään ohi... Mutta nyt

minun olisi mentävä kotiin..." Silloin Klaus Baas veti hänet alas

hautakummulta.

Ja sitten he kulkivat rinnakkain ja Klaus Baas kertoi kaikellaista:

kertoi kuinka hän ennen oli aina halunnut käydä täällä ja kuinka aika

vihdoinkin oli sen sallinut, halu voittanut; ja kuinka hän nyt oli

onnellinen. Neito katsoi häntä arasti, ja hänen silmistään kuulsi koko

hänen sielunsa: hellä, arka naisen sielu. He tulivat kastanjakäytävään

ja Klaus Baas kertoi paraikaa, miten ihanalta ja uudelta kotiseutu

hänestä tuntui. Ja he tulivat puuhoville korkeain lankku- ja

lautataapelien väliin, ja silloin Heini Peters sanoi: "Mennään Martje

Ruhlandin luo kahville."

Perhe istui jo pyöreän pöydän ympärillä ja tervehti Heini Petersiä,

vanhaa naapuria ja ainaista vierastaan, ja oli nuorelle muukalaiselle

hyvin ystävällinen. Isäntä, hento, parraton vanhus, kyseli kuulumisia

patsaanpaljastusjuhlista, kehui pastoria, mutta moitti hiukan

pormestaria. Emännällä, sävyisällä harmaahapsella, oli tyttären

lempeät, hiukan elämänarat silmät, ja hän puhui pojistaan, jotka olivat

hänen kuvaamattomaksi surukseen kaikki pesästä poissa, mutta

Jumalan kiitos, kaikki kelpo toimissa: vanhin Kielissä jossakin

puutavaraliikkeessä: hän ottaa aikoinaan isän liikkeen hoitoonsa; ja

kahdella nuoremmalla oli Berlinissä tehdas, joka tuotti hyvin. Isä

pudistelikin kuitenkin hupaisesti päätänsä ja sanoi: "Noo... on siinä

tinkimisen varaa; omat lapset ovat aina parhaat äideistä... etenkin

meidän äidistä." Mutta rouva ei siitä huolinut, vaan kertoi yhä

pojistansa. Sitten tuli sisään vanhempi sisko; hän oli mustissa, oli

näet jo leski; hänen liikkeensä olivat rauhattomat ja suuret silmänsä

olivat raskasmieliset. Hän alkoi kysellä Klaus Baasilta, millaisia

Intian aarteet ovat, ja surkutteli häntä suuresti, kun hän nauraen

vastasi, ettei hän ollut nähnyt niistä juuri muuta kuin sormukset,

jotka eräällä paksulla, pullealla kiinalaisäijällä oli keltaisissa

käsissään. Pikku neito Martje, perheen nuorin, tuli milloin kenenkin

luo ja tarjosi ja pyysi ottamaan ja tiedusteli kunkin kahvin ja leivän

tarvetta; ja hänen äänensä oli niin pehmoinen ja vieno kuin olisi ollut

vielä ihka uusi ja käyttämätön.

Klaus Baas oli vain pari kertaa elämässään istunut kodikkaassa

porvaripöydässä, viimeksi neljä vuotta sitten Hampurissa, Mittelwegin

varrella, kotiutumattomana vieraana salissa, jonka seinillä oli

vanhoja, tummia öljyväritauluja. Ja nyt hän oli maailman ihanimman

tytön kodissa, hän istui hänen pöytänsä ääressä, hänen koruttomain,

ystävällisten omaistensa joukossa! Ja kosketti... ah, tytön hiha

kosketti hänen kättään! Kuinka kuvaamattoman hennolta, koskemattomalta

tuntui hänen joka liikkeensä! Kuinka peloissaan hän katseli Klaus

Baasia Heini Petersin kertoessa siitä tinakaivosmatkasta! Ah, että

saisi hypähtää, tarttua hänen käsiinsä! Ei kai hän ollut kihloissa?!

Herra Jumala -- olisiko toinen, toinen saanut suudella noita huulia!

Toinenko saisi pitää tuota naisellista olentoa luonaan, kantaa häntä

käsillään, suojella häntä kaikista vaaroista?! -- Klaus Baas kertoi

vielä vanhemmalle siskolle kaikellaisia satuja Intian aarteista ja

kyseli halukkaasti uutista ryöstömurhasta, minkä rouva oli lukenut

lehdistä, ja lupasi isännälle harkita, liittyisikö hän erääsen

skattipeliyhdistykseen Hampurissa. Mutta se oli kaikki vain suun

puhetta: hänen sydämensä, hänen silmänsä, hänen korvansa, ne

haaveksivat, ne ihailivat, ne huomasivat vain tuon suloisen, hennon

naisen.

Sitten hänen täytyi nousta pöydästä ja lähteä, kun Heini Peters hupsu

kiirehti ja väitti vielä, että he olivat istuneet täällä kahvin

juonnissa jo yli kaksi tuntia. Klaus Baas ojensi nyt neidolle kätensä

ja huomasi autuudekseen, ettei hän sitä vetänyt takaisin, vaikka se oli

kauankin hänen kädessään. Martje saattoi heitä ulko-ovelle ja nojaili

siinä ovenpieleen -- oi miten hän oli siro ja hieno -- ja puheli heidän

kanssaan vähän aikaa, heidän seisoessaan kadulla. Ja nyt sai Klaus Baas

vielä kerta antaa Martjelle kättä ja hakea vielä kerta hänen silmiään,

ja löytää ne ja hurmautua. Mutta sitten hänen täytyi mennä.

Heti hän alkoi pommittaa kysymyksillä Heiniä Petersiä ja sai kuulla

tytöstä pelkkää hyvää. Hän ei tullut ajatelleeksi, ettei Heini Peters

ollut suinkaan kelpaava arvostelija eikä hän juuri hänen sanojaan

kuunnellutkaan. Hän oli itse nähnyt Martjen ja hänen kotinsa! Oliko

herttaisempaa, kunnioitettavampaa kotia ilman alla. "Kerrassaan kelpo

väkeä!" sanoi Heini Peters vakuuttavasti. "Kaupungin kantaväkeä,

kunnioitettuja ja varakkaita. Vanhin poika, joka on Kielissä

puutavaraliikkeessä, on kyllä kuivanlainen ja arkipäiväinen eikä oikein

miellyttävä. Mutta toiset: hienoja poikia; heillä on Berlinissä

soitinkauppa. Vanhimmalla tyttärellä on takanaan onneton avioliitto ja

hän on hiukkasen fantastinen; se on äidin ominaisuutta."

"Mutta sanopas", kysyi Klaus Baas tulistuneena, mikä johtui kai vielä

Intian auringosta, "miten on mahdollista, että niin suloinen ja kaunis

tyttö on jäänyt naimattomaksi?"

Heini Peters levitti käsiänsä ja sanoi juhlallisen epätoivoisesti:

"Siksi, että ihmiset ovat niin hassuja!... Mutta hän on vasta

kolmenkolmatta ja on hiukan kaino ja arka niinkuin näit. Hänen täytyy

saada luottoa. Minä ottaisin puolisoksi hänet kohta, mutta hyvä

ystäväni Busch sanoo: sinä et ole vielä kypsynyt avioliittoon, sinun

sydämesi on vielä liian huikenteleva!"

"Äh!" ärähti Klaus Baas, "juokse suolle Buschinesi!"...

Sitten hän kävi joka päivä puuhovin perheessä, joko yksin tai Heini

Petersin kanssa: aamupäivällä juomassa lasin teetä, kello kolme kupin

kahvia, kello kuusi taas lasin teetä. Nuo kuppi- ja lasi-istunnot

kestivät pitkän aikaa: puuhovilaisilla ei tuntunut olevan kiirettä

milloinkaan. Hupaisaa oli kävellä isännän kanssa taapelitarhassa ja

puhella Pommerin parruista, Ruotsin hongista ja Preussin rimoista --

tai ylimalkaan silmäillä maaseutulaisliikettäkin ja näyttää, miten

helposti hyvä liikemies perehtyy toiseenkin ammattialaan. Ja kuinka tuo

ukko oli selvillä kaikesta, mikä koski omaa kaupunkia: sen hallinnosta,

sen yhdistyksistä, joka talosta! Ja hänen arvosteluissaan oli pontta ja

perää! -- Herttaista oli puhella rouvan kanssa, joka tunnit pitkät

istui akkunan luona kapulapitsiä nypläten -- ja vilkaisten vähä väliä

romaaniin, joka oli auki nyplypatjan vieressä. Miten herttaisesti hän

kertoi romaanistaan: prinsessoista, jotka menivät aina naimisiin

sikopaimenten kanssa, ja tuhkapöperöistä, kreivien morsiamista! Entä

omista lapsistaan! Mitä hyväsydämistä, kunnon väkeä he olivat! Niin,

sellaisissa perheissä on vanhan sivistyksen leima! Rouvan vaari oli

näet ollut valtioneuvos, tai mikä lie ollut. Mutta mikä oli Klaus

Baasin vaari? Mäkitupalainen! Toinen pojista oli luvannut äidille

Italian matkan, toinen oli kutsunut hänet jo etukäteen häihinsä: erään

korkean upseerin tytär oli näet hänelle suosiollinen. Ja miten hassua

oli, kun isä hauskan epäilevästi tokaisi väliin: "No no, muori...

Kunhan tuo nyt olisi totta!"

Ja miten intresantti tuo leski oli, tuo vanhin tytär, joka tuli

vähitellen yhä selväpiirteisemmäksi ja alkoi hämärin sanoin, suuret

tummat silmät hapuillen, puhua, tosin vielä hiukan hämärästi,

ihmisistä, joiden rikkaudet olivat vääryydellä saatuja: mutta kyllä oli

niitä, jotka tunsivat heidän rikoksensa ja kerran riistäisivät heiltä

tuon seitsenlukkoisen lippaan! Silloin isä nauraa höhötti herttaista,

leppoisaa nauruaan: "No sinäkin, senkin lipastelija... aina samaa

lopotusta!"... Entä pikku kulta sitten! Miten kiltisti hän istui äitiä

vastapäätä akkunan luona ja miten nyplykalikat hyppelivät hänen

kauniissa käsissään! Miten somana ja kauniina hän väikkyi kodikkaissa

huoneissa! Voi herttaisin jumalanluoma!... Todentotta: ken sai istua

tässä piirissä, ken sai nimittää itseään tämän perheen jäseneksi --

katkeran nuoruuden, kovan nelivuotisen vieraalla maalla olon jälkeen,

ja ventovieraiden kylmän seuran, hän voi kerskua olevansa autuas.

Iltaisin hän istui lampun ääressä pienessä kamarissa, jonka Heini

Peters oli hänen asunnokseen varustanut, istui eikä voinut mennä

levolle: luki kauniita lemmenlauluja ja runokirjoja, joiden rivejä

Heini Peters oli piirrellyt sinikynällä, hienosti huolellisesti

viivoitellut, vanhoja ja uusia runoja: Chloeta ja Daphnea -- kuka

noiden onnellisten nimiä muistikaan -- aina Friederikeen ja Erikaan

saakka. Ja vielä vuoteelta hän katseli niitä monia kuvia, joilla Heini

Peters oli kammion seinät koristanut: hienoja naisia kaikellaisissa

vaipoissa ja harsoissa; hautausmaita; suurta pääkalloa, jonka muodosti

lähempää katsoen kaksi kaunista neitosta: kolkot silmäkolot olivat näet

heidän sievät, kiharaiset päänsä. Heini Peters ihaili suuresti

vertauksellista, kuvaannollista!

Kun Klaus Baas meni neljännen päivän iltana Martjen luo -- oli

hiljainen, tyyni sää ja ilmassa uhkaavan ukkosen ja myrskyn painostus

-- ja oikaisi tutun tavalla suoraan kastanjakujalta tarhan poikki

puistoon, niin hän näki Martjen yksinänsä lehtimajassa. Tyttö aikoi

kavahtua ylös ja hiipiä pois, mutta Klaus Baas pyysi häntä jäämään, ja

istui penkille sopivan matkan päähän arasta neidosta ja kyseli häneltä

sydän jyskyttäen minkä mitäkin: taudeista ja vaaroista, joista hän oli

pelastunut, hänen leikkitovereistaan, hänen pikku matkoistaan. Martje

tuli silloin vähän rohkeammaksi ja nojausi rinnoin pieneen ympyräiseen

pöytään ja piti pikku kättään pöydällä ja aukoi sitä ja piti vuoroin

nyrkissä. Klaus Baas kumartui nyt hieman ja alkoi puhella hänen

käsistään: kuinka kauniisti tuo punakivisormus sointuu hänen tummaan

hipiäänsä. Ja jyskivin sydämin hän painoi kätensä lujasti pienelle

neidonkätöselle, joka heti paikalla herkesi liikkumasta, kuin kiinni

saatu, kauhistunut perho, joka ei enää siipiään avaa. Silloin kuohahti

Klaus Baasin sydän ja hän pudisti kätöstä ja sanoi: "Minä rakastan

sinua, rakastan sinua... Sano... pidätkö sinä minusta yhtään?"

Martje katsoi häntä peläten ja henkäisi: "Mutta minä en lähde

Hampuriin! Tahdon jäädä äidin luokse!"

Klaus nauroi riemusta ja ihastuksesta ja rakkaudesta: "Ah kullan

murunen! Sinä sydänkäpynen!... Siitä sovitaan! Kunhan vain pidät

minusta! Se sinun täytyy heti minulle sanoa!" Ja hän kumartui Martjen

puoleen ja haki hänen silmiään.

Martje nosti liikuttavan arasti päätään ja katsoi häntä silmiin, mutta

pelokkaasti, kuin olisi Klaus nyt ollut vielä paljon vaarallisempi kuin

ennen, ja toisti äskeiset sanansa: "Mutta minä en tahdo pois äidin

luota."

Armas pelko, joka väristi neitoa ja kuvastui koko hänen kasvoissaan,

kiihdytti Klaus Baasin aivan vimmaan; hän veti Martjen sulosanoja

kuiskien varovasti luokseen. Martje mukautui hetkiseksi, mutta sitten

hän taas vetäytyi irti kärsimättömänä... "Minun täytyy nyt mennä..."

Hän pakeni, ja kun Klaus astui lehtimajasta, ei häntä enää näkynyt.

Klaus Baas seisoi hetken paikallaan onnen hurmiossa. Sitten hän

kääntyi ripeästi ja meni kuin ainakin ihminen, joka heti tahtoo

saada ainoan, välttämättömän onnensa, lautatarhaan, jossa isä oli, ja

selitti hänelle heti, mitä häneltä tahtoi, ja kertoi Pommerin

kolmituumalankku-taapelien välissä vanhemmistaan, lapsuudestaan,

oppivuosistaan, tulevaisuuden toiveistaan.

Isä kuunteli häntä suopeasti hymyillen ja sanoi: "Me näimme jo, että

niin se käy. Huomasimme, että piditte lapsukaisestamme ja hän teistä;

me olemme siitä jo keskustelleet. Tulkaa nyt vaan sisään."

Kun Klaus Baas astui tuohon kodikkaasen huoneesen, jossa oli

minkä mitäkin pikku korua: liikoja pöytiä ja hyllyjä ja kuvia,

kukkajalustoita, nyplypatjoja, ja kun isä kertoi tapahtuman, laski äiti

kädet helmaansa ja purskahti itkuun: hänen oli niin kauhean vaikea

antaa miehelään lastansa, vaikka hän Klaus Baasiin luottikin, jo siksi,

että hän oli hyvän Heini Petersin monivuotinen ystävä; mutta se särki

kuitenkin niin onnettomasti äidin sydäntä. Vanhempi sisko vuodatti myös

kyyneleitä ja sanoi, että hänestäkin oli vaikeaa laskea lapsi-parkaa

kotoa; ja horisi sitten honkiin lippaastaan: kunhan se lipasjuttu

selviäisi, niin hän ostaisi lapselle morsiuslahjaksi jonkun kultaisen

kalleuden: ihmeellisen, vallan prinsessalle sopivan! Isä kepsutteli

huoneessa edestakaisin, kaatamatta ainoaakaan kukkajalustaa ja pikku

pöytää, ja pakisi lempeästi: "Älähän nyt itke, muori, täytyyhän sen

kerran tapahtua. Ja sehän on nyt niin hyvin, niin hyvin. Ja älä nyt

sinä viitsi siitä lippaastasi taas, Flora! Menepäs sen sijaan, hae,

missä se lapsukainen piiloitteleikse."

Silloin Klaus Baas juoksi perhehuoneesta ja löysi Martjen keittiöstä,

tavalliseen tapaansa auttelemassa illallista varustettaessa. Martje

antoi Klaus Baasin viedä itsensä perhehuoneesen, mutta oli niin

hämillään, ja keksi heti itselleen puuhaa ja kuleksimista, ikäänkuin

keskustelu ei olisi koskenut häntä lainkaan.

Nyt sanottiin Klaus Baasille, että he kaikki toivoivat hänen liittyvän

heidän puutavaraliikkeesensä ja että hän voisi pikku Martjen kanssa

muuttaa asumaan pieneen, sievään rakennukseen, joka oli puuhovin

toisella puolla kauniissa puutarhassa. Nuoremmat pojat eivät näet

olleet kumpikaan välittäneet liikkeestä, ja vanhin ei tullut oikein

toimeen isänsä kanssa, vaan halusi pysyä Kielissä kelpo virassaan;

joten nyt oli kerrassaan mainiota, kun saatiin liikemies vävyksi. Ja

koska hän vielä, niinkuin he olivat huomanneet, oli hieno mies ja osasi

seurustella ihmisten kanssa, niin parempaa ei voinut toivoa.

Klaus Baas kuunteli heidän kuvauksiaan silmät riemusta loistaen ja

sanoi olevansa sanomattoman kiitollinen, kun he ottivat hänet näin

perheesensä, jossa hän tiesi viihtyvänsä niin mainion hyvin. Hänen

oppivuotensa olivat olleet kovat; viimeksi ne yksinäiset Intian ajat.

Niinpä olikin häntä tähän taloon kiinnittänyt yhtä paljon kuin Martje

itse ja hänen rakkautensa, se ystävyys, jolla hänet kaikki olivat tänne

ottaneet vastaan. Nyt kuunteli rouva häntä vesissä silmin, ja isä

taputti häntä tuttavallisesti olalle.

Iltahämärissä pari tuntia myöhemmin lähti Klaus Baas sieltä, ja Martje

saatteli häntä kädestä ovelle. Siellä kietoi Klaus Baas varovasti

kätensä hänen vyötäisillensä ja kumartui hänen puoleensa ja supisi

hänen kanssaan hiljakseen: mikä onni häntä yhtäkkiä oli kohdannut,

miten Martje askaroisi jo kuuden viikon kuluttua hänen puolisonaan

tuolla pikku talossa, miten hän näkisi konttorinsa akkunasta suoraan

kodin akkunoihin, ja kuinka he iltaisin kävelisivät yhdessä

kastanjakujalla. Martje nojasi rauhallisena hänen käsivarteensa ja

kuunteli vaieten, ikäänkuin leppoista sadetta, joka Klaus Baasin

puhuessa paraikaa rapisi. Ja kun Klaus Baas kysyi, oliko Martje nyt

iloinen, niin hän nyykäytti myöntävästi päätänsä. Ja kun hän sitten

vielä tutki hänen sieluaan, niin hän huomasi, että hän iloitsi siitä

kun sai jäädä tänne vanhempien luokse; sillä kun puhe koski tätä

seikkaa, niin hän tuli huomattavasti luottavaisemmaksi ja antoi

Klaun vetää itseään rintaansa vasten, jopa suudellakin. Mutta

kuitenkin ihmetteli nuorukainen hänen rauhallisuuttaan, melkeinpä

välinpitämättömyyttään, -- hän oli jo näet kokenut, että tytön pitäisi

hengittää kullan sylissä kiihkeämmin, -- ja hän syleili Martjea

rajummin ja suuteli hellemmin häntä; mutta silloin vetäysi neito hänen

sylistään varovasti ja leppeästi pois. Klaus jätti nyt hänet rauhaan ja

naurahteli itsekseen: "Odotapas, kyllä tulet toiselle tuulelle, kunhan

asumme tuolla toisella puolla ja olet emäntäni!" Ja Klaus Baas puristi

ja pudisti hänen käsiänsä; mutta Martje ei hänen hurmiosta palavia

silmiänsä nähnyt.

Kun Klaus Baas sitten käveli yksinäänkin kastanjakujaa pitkin pois,

laskeutui äskeisen ihanan kiihtymyksen ja riemun hyrsky hämmästyttävän

pian. Hän tuli aivan järkeväksi ja rauhalliseksi; sellaista kylmyyttä

hän ei ollut kokenut noihin neljään viime päivään. Yhtäkkiä hänestä

tuntui siltä kuin hän olisi astunut tärkeän, niin, elämänsä tärkeimmän

askelen asiaa kylliksi harkitsematta. Hän pysähtyi yhtäkkiä kuin puulla

päähän lyöty: kylmät mietteet täyttivät koko hänen sielunsa. Hän

vertaili tapahtumaa entiseen elämäänsä; hän kuvitteli äitinsä sen

näkijäksi, ja Pendjahtalissa[76] nukkuvan kylmät silmät -- ja oman

itsensä. Vai niin oli nyt kohtalo hänen onnensa keikauttanut! Hänestä

tuntui ilkeältä, hän suoraan sanoen häpesi. Hän ei ollut takonut

onneaan itse, hän oli ajelehtinut kuin lastu laineilla ja joutunut

sattumalta jonnekin rannalle, minne vain tuuli vei...

Hän kävi hiljaiseksi ja kuunteli sielunsa ääntä: "Oliko se nyt oleva

aivan niin?" Hän kuuli sadepisarain rapsahtavan lehmusten lehdille ja

sitten putoavan maahan... putoavan, maahan, maahan... Niin putoisivat

hänen elämänsä päivät, verkalleen, samaisina, mukavasti... Toista oli

hän ajatellut ennen: huimaa, yrittelevää, kohti pilviä kohoavaa! Ah ne

nuoruuden kimeltävät aatteet! Mielikuvia! Niin, jos Karl Eschen olisi

elänyt, tai edes Trimborn olisi ollut Hampurissa! Mutta nyt, näin! Ei

varoja, ei suhteita! Suuri tulevaisuus ei viittonut täällä:

puutavaraliike pikku kaupungissa. Mutta liike oli hyvä ja varmalla

pohjalla: ahkeruudella ja kyvyllä sitä voisi laajentaa! Ja ennen

kaikkea: Martje Ruhland! Martje Ruhland!! Ah armas jo tuo nimi!

Tuhannen kertaa armaampi vielä hän itse! Tuo naisten suloisin, hänen,

hänen ikiomansa! Hän oli löytänyt sen, joka tyydytti hänen

vuosikautisen, kuuman kaipuunsa: kaunis, puhdas nainen! Täydellisesti!

Klaus Baas kulki pari askelta, ja töksähti sitten taas, ja ajatteli:

Mutta miksi minä en iloitse? Olinhan niin autuas juuri näinä odotuksen

päivinä? Koko kaipuuni ja koko onneni oli saada vain hänet?

Pisarat rapsahtelivat raskaina, epäröivinä ja ikäänkuin kuiskasivat:

"Harvaan, harvaan... ei hätää... kaikessa harvaan ja hartaasti..."

Hän kohotti päätänsä ja katsahti kaidalle kujalle ylämäkeen... Ja taas

häntä kidutti tunne, että hänen elämänsä on tästä lähin kuluva ilman

merkkitapauksia, ahtailla toimialoilla... Niin hän nousi kaupungin

torille omituisella tuulella: samalla alakuloisena ja autuaana.

* * * * *

Kun Klaus Baas kuusi viikkoa sen jälkeen kysyi äidiltään, eikö hän

tulisi häihin, vastasi äiti lyhyesti ja kylmästi: ei ole aikaa eikä

halua hypätä häitä; tulee sitten myöhemmin, jos asiat hyvin menee.

Poikansa ja Hannan häävaatteista äiti piti hyvän huolen, Hanna lähti

näet mukaan; mutta se huolenpito oli kylmää ja välinpitämätöntä,

ikäänkuin häneltä olisi vaadittu liikaa: ajattelemaan sellaista kujetta

kuin hänen poikansa häitä.

Mutta kun Klaus Baas varhain hääpäivän aamuna ojensi hänelle kätensä,

-- Hanna oli jo mennyt ulos porraskäytävään, -- niin äiti heittäysi

aamuisen pimeässä keittiössä yhtäkkiä hänen kaulaansa ja itki

pakahtuakseen.