Klaus Baas huiskautti kieltävästi puukkoansa: "Eschenin liike on
vakuutettu siitä, että se on noin kymmenen tuhannen punnan arvoinen, ja
muutenkin: miksipä myydä? Eschenit ei sitä tee, jo liikeylpeyskin
estää. Se on selvää."
Toiset vaikenivat vähän aikaa. Ja sitten alkoi englantilainen,
välinpitämättömästi ja laiskasti kuin olisi pakinoinut tulitikun
pätkästä, jonka hän oli heittänyt tuohon eteensä Karl Eschenin
haudalle: "No sitten kai teille tulee kaivostyöt? Teillähän on
valtakirja."
Klaus Baas leikkasi aprikoiden loven keltaiseen lautaan ja vastasi
harvakseen ja alakuloisesti: "Kun en oikein ymmärrä sellaisia enkä
välitäkään; Eschenit eivät sitäpaitsi minuun luota, eivät lähetä
rahaa."
Silloin aikoi saksalainen taas avata suunsa, mutta kiinalainen esti,
vilkaisten häneen varovasti. Englantilainen kopisti lyhyen piippunsa
perät haudalle ja sanoi lauhkean miettivästi: "Weil... Mutta jos
jättäisitte meille rakennustyöt? Meillä on kaikki mitä tarvitaan:
kulit, johtoputket, huuhtomokoneet ja tarvittavat rahat. Otamme
huoleksemme koko homman; ja te maksatte tinassa."
Klaus Baas näytti säikähtävän ja oli muka epävarma. "Olisihan se kyllä
mukavaa", hän sanoi, "mutta täytyisi tehdä oikea kontrahti, ja se ei
saisi tulla kalliiksi."
Nyt vaiettiin taas vähän aikaa. Sitten sanoi englantilainen hartaasti
piippuaan sytytellen: "Kontrahdeista syntyy yleensä helposti
rettelöitä, etenkin kun maksu lankeaisi tinassa. Ehdottaisin sen
vuoksi, että jäisitte itse tänne ja valvoisitte etuanne. Me luotetaan
teihin, niin ettei tässä riitaa syntyne. Luuletteko, että saisitte
viipyä täällä?"
Klaus Baas oli muka imarruksesta mielissään ja hämillään ja sanoi
ystävällisesti: "Jos niin tahdotte, niin voinhan minä kai toistaiseksi
jäädä; ei siellä toistaiseksi olekaan ketään, joka voisi tulla sijaani.
Ja kun niin ollen joku teistäkin jää tänne, en joudu niin kauhean
yksiksenikään."
Silloin he laativat tavanmukaisen välikirjan, jonka nojalla muukalaiset
olivat sitoutuneet hankkimaan sen ja sen verran työvoimaa ja
tarvittavat koneet ja työkalut määrättyä maksua vastaan, ja kadottivat
vuokra-oikeutensa kaivokseen sikäli mikäli heille tuli maksu saadussa
tinassa "in natura" taikka päivän hintain mukaan viikottain. Klaus Baas
oli olevinaan vielä hyvin arka ja hermostunut ja toisti vähä väliä:
että hän ei voi, hän ei uskalla, että kontrahdin täytyy olla edullinen
ja moitteeton, muuten hän ei siihen suostu. Ja siten tuli kontrahdista
Eschenille hyvin edullinen.
Paikalle tuli jo seuraavana päivänä kahdeksankymmentä miestä
työkaluineen, ja tuokiossa oli kyhätty majat ja alettiin kääntää nurin
kenttää hartian väellä. Johtajat hoputtivat työväkeä alinomaa: heillä
oli nähtävästi suuri kiire päästä tinan kimppuun.
Klaus Baas istui Karl Eschenin haudan ääressä varingan juurella ja
vuoleksi laudasta ulkomuistista samallaisen kauniisti koristetun
kappaleen, jollainen oli ollut hänen synnyinkotinsa oven kamanana
Heisterbergissä; siinä oli seissut monien kauniiden kiemurain keskessä:
"Ällös toivo palkkaa taivaan: työsi palkoin ryhdy vaivaan." Se
kirjoitus tuli nyt tähänkin, ja vähä väliä hän katsahti muukalaisiin,
jotka hoputtivat työväkeä. Joskus tuli englantilainen hänen luokseen ja
pakisi ystävällisesti ja kyseli, oliko hän varoissaan, ja ilmoitti,
ettei pieni omaisuus olisi pahaksi. Silloin kohautti Klaus Baas
päätänsä, kuin puolikuuro uutta kaunista säveltä kuullen, ja sanoi:
"Niin... niin... tottahan se on", kuin uskoen rikkauksien taivaasta
tipahtavan; mutta salassa hän heille nauroi.
Ja hän kuleksi tuhman näköisenä kaivoksella ja huomasi silloin, että
suonet olivat vahvat; ja lähetti salaa kirjeen rannikolle ja pyysi
avuksi luotettavaa miestä.
Kun työskenneltiin ankarasti ja sää oli suotuisa, niin valmistui
sulattimo kahdessa viikossa, ja kaksi päivää sen jälkeen
olivat ensimäiset kaksisataa tinaharkkoa valetut ja ladottiin
härkävankkureihin. Silloin nakkasi Klaus Baas korean laudanpään pois ja
tuli reippaasti paikalle. Englantilainen kiiruhti luokse ja koetti
pidätellä häntä puheillaan ja aikoi tiliä antaessaan pistää hänen
kouraansa sadan dollarin setelin. Mutta Klaus Baas ei huolinut kuittia
eikä seteliä, vaan vertasi kuittia kuormiin, ja näki silloin, etteivät
ne lyöneet yksiin; hän luki harkot uudestaan ja jakoi kontrahdin
mukaan: nämä maksuna, nämä Eschenin liikkeelle.
Toiset ihmettelivät ja nurisivat, että tällä tavallahan nyt syntyy
rettelöitä sittenkin! Klaus Baas vastasi lyhyesti: noudattakoot
välikirjaa, tai hän kääntyy lähimpäin viranomaisten puoleen. Ja hän
meni majaansa ja istui ovella telttatuolilla koko kuutamoisen yön,
revolveri varmuuden vuoksi kädessä.
Huomenna oli jo keinottelijain kiukku lauhtunut, ja he tulivat
hänen luokseen ja sanoivat hiukan kujeillen: "No, ettekö te nyt
puunleikkausta harjoitakaan?"
Klaus Baas oli vielä liian nuori mukautuakseen samaan sukkelaan sävyyn
ja ärähti nenäkkäästi: "I am a merchant like you".[73]
Seuraavana päivänä tuli rannikolta eräs toveri, jonka liike oli
lähettänyt hänen avuksensa, ja hän jäi hänen luokseen.
Klaus Baas toimitti Hampuriin selostuksen kaivosyrityksen nykyisestä
tilasta ja kehoitti puolestaan kaivamista yhä jatkamaan, koska se
kerran oli aloitettu, sekä lähetti viikottain saadun tinan rannikolle.
Toisella kuulla tuli Arthur Escheniltä lyhyt kirje, jossa hän kiitti
kuivasti Klaus Baasin ilmoituksesta "rakkaan veljemme kuolemasta."
Liikepuolta koskevat seikat selvittäisi konttori, jossa Klaus Baas
palveli. Mutta sitten kirjoitti konttori, että heidän tehtäväkseen oli
määrätty myydä tuo "kovanonnen kaivos" mitä pikemmin, ja se oli
päättänyt lunastaa sen itse. Siten jäi Klaus Baas vielä puoleksi vuotta
konttorin palvelukseen kaivokselle. Sen jälkeen hän anoi pääsyä
takaisin konttoriin. Tuli viimeinen sydänmaassa olon päivä, viimeinen
haudalla käynti, sitten rannikolle paluu.
Nyt hän työskenteli taas vaaleankeltaisen pulpettinsa ääressä ja pelasi
tennistä vihreällä ruohikolla ja vietti illat hallissa, totisempana ja
hiljaisempana ja liikkeissään ja puheissaan hillitympänä kuin ennen. Ei
hän ollut enää joka suhteessa yhtä tyytyväinen kuin ennen: Karl
Escheniä ei ollut olemassa; Oldenburgin poika oli lähtenyt Singaporeen;
uudet tulokkaat, joita oli kaksi, olivat liian nuoria ja nulikkamaisia.
Ja kaivosretki olisi voinut luoda hänen onnensa, johtaa hänet
itsenäisempään asemaan, mutta niin ei käynyt.
Ja siksi hän istui illoin monta tuntia pienessä huoneessaan yksinään ja
lueskeli vanhoja aikakauslehtiä ja ajatteli harmitellen, kuinka kauan
hän vielä saisi odottaa, kunnes pari kolme häntä ylempää ja pystyvää
miestä siirtyisi pois ja hän saisi paremman paikan. Ja hän ajatteli,
että taitaa olla parasta kun ei yritäkään täällä, vaan lähtee
koettelemaan onneaan Hampuriin.
Niin tuli eteen kotimatka aikaisemmin kuin hän vuosi sitten oli
ajatellut.
Oliko nyt neljä vuotta siitä, kun hän oli Intiaan saapunut kauniine
haaveineen? Lepäsikö nyt siellä metsäisten, sinisten vuorten takana
varingapuun alla Karl Eschen? Eikö konttorissa Beachstreetin varrella,
joka oli ensin niin täynnä ihmeitä ja arvoituksia, ollut hänelle enää
mitään uutta? Eikö haaveksittu Intia, josta hän oli toivonut, uneksinut
oikeita edistymisensä ihmeitä, ollut häntä edistänytkään eikä näyttänyt
ihmeitä lainkaan? No niin, minkä sille voi! Tehty on tehty! Hän sai
kiittää onneaan, kun pääsi sieltä edes terveenä kotiin. Hän oli nuori
vielä, hänen oli nähtävä, eikö kotimaassa riittäisi työtä ja onnea
hänelle.
Tämä höyrylaiva oli suurempi kuin se, millä hän oli Intiaan
matkustanut. Ja kaikki paikat oli täynnä: nuoria miehiä, jotka kuin hän
straitilla[74] oltuansa palasivat kotimaahan; naineita ikämiehiä,
jotka matkustivat kotiin "for good",[75] enimmät hiukan puolivillaisia:
miehet puhelivat kursseista, rouvat leningeistä ja koristuksista, ja
istahtivat aterioitua pariksi kolmeksi tunniksi sohville loruamaan.
Saksalainen opettajatar, irlantilainen naislähetyssaarnaaja, nuori
englantilainen kauppiaan vaimo, joka tuuditti kaksoisiaan pienen
pienessä verkkovivussa.
Klaus Baas meni milloin kenenkin luo juttusille; hän puheli vanhojen
liikemiesten kanssa kaupasta ja merenkulusta, verkkaisen laiskasti, ja
kuunteli heidän naikkostensa jalokivi-esitelmiä. Mutta mieluimmin hän
istui nuoren äidin luona ja keskusteli hänen kanssaan puolisosta,
lapsista, vanhemmista. Ja hän keinutteli hiljaa vipua ja leikitteli
lasten kanssa, itsekin sellaista hellyyttä ihmetellen, niin että hänen
poskillensa syttyi hieno puna. Ja hän vakuutteli omaksi ja rouvan
kummastukseksi että babyjen sinisilmät muuttuvat ajan pitkään
ruskeiksi.
Eräänä pilvisenä, keskikesänpäivänä puolelta päivin hän palasi mukavan
matkan jälkeen Hampuriin ja meni erään matkatoverin kanssa hotelliin ja
sieltä suoraa päätä H.W. Thaulerille, hän tahtoi näet välttämättä
nähdä, eikö liike voisi tarjota hänelle jotain tointa. Mutta hän saikin
huomata, että ylemmät olivat hänen tiellään, niinkuin hän oli jo
ajatellut Intiassa; häntä ei koetettukaan kiinnittää liikkeesen; oli
ehkä saatu vihiä hänen keinotteluistaan omin nokin. Silloin hän meni
hyvinkin allapäin A.C. Eschenin konttoriin. Arthur Eschenin oli
huomattavasti hyvin vaikea nähdä lähistöllään häntä, sillä olihan
hänellä ollut hallussa velivainajan kirjeet, joissa kelpo veli oli
moittinut häntä huonoista kaupoista ja liian tuhlaavaisesta
kotielämästä. Ja hän sanoi hyvin vierovasti, että kuoleman selostus oli
ollut siksi perinpohjainen, ettei hänellä ollut enää mitään kyseltävää;
mutta äiti kai mielellään tapaisi Klaus Baasia; eikä kysynyt
sanallakaan, mitä Klaus Baas nyt kotiin palattuansa aikoi.
Silloin Klaus Baas lähti Mittelwegille ja seisoi pian vanhassa
tutussa salissa, ympärillään nuo tummat öljyväritaulut, seisoi
ystävä-vainajansa äidin edessä. Rouva Eschen itki. Klaus Baas sanoi
tulleensa ainoastaan sen vuoksi että hänen poikansa oli pyytänyt häntä
siellä käymään ja että hyvä tapa niin vaati, -- muuten hän olisi
pysynyt poissa, sillä luonnollisesti tuotti hänen näkemisensä rouvalle
vain tuskaa; ja hän oli kertonut jo kaikki tarkalleen ja totuuden
mukaisesti kirjeessä. Ja niin sanoen hän asetti pyöreälle sohvapöydälle
kolme kuihtunutta varinganoksaa, puun, jonka juurella Karl Eschen
lepäsi, ja lisäsi kuivanlaisesti ja puisevasti, että ystävä-vainaja oli
pyytänyt häntä ajattelemaan hänen äitiään, jos rouva sattuisi
tarvitsemaan hänen apuaan; sellaista tapausta hän ei tietysti toivonut
ja uskonut, mutta jos sattuisi: hän tekisi kaiken voitavansa parhaan
ystävänsä äidin tähden. Ja kun rouva ei mitään kysellyt, Klaus Baas
nousi ylös ja odotti, että rouva hyvästelisi. Rouva Eschen katsoi häntä
lempeästi kyynelten läpi ja näytti haluavan sanoa vielä jotain, tai
ehkä pyytää viipymään, mutta ojensi sitten kätensä ja puristi Klaun
kättä kovasti; mutta talossa käymään hän ei pyytänyt sanallakaan.
Kun Klaus Baas painoi salin oven kiinni ja tuli hämärään eteiseen,
raottui ovi sen päässä ja kaita laskevan päivän hohde valahti eteiseen.
Hän katsahti ovelle ja näki silloin sieltä pilkistävän nuoren tytön:
hänen irtaimilla, vaaleilla hiuksillaan hohteli valo kuin kulta. Klaus
Baas meni eteisestä portaille, ja ajatteli surevaa Eschenin rouvaa, ja
että se tyttö oli varmaankin pikku Sanna; hän olisi häntä mielellään
tavannut, Sanna oli aina ollut niin hupainen ja kiltti. Mutta samassa
aukeni Klaus Baasin takana katuovi ja kuului arastelevia askeleita, ja
Klaus Baas tunsi, että ne olivat Sannan. Tyttö arasteli yhä; mutta
vihdoin hän teki lujan päätöksen ja tuli kiireesti alas ja alkoi puhua
-- Klaus Baas luuli hänen kysyvän jotakin velivainajasta -- ja pyysi
hyvin häpeissään:
"Suokaa anteeksi, herra Baas, mutta minulla olisi pieni pyyntö...
Muistatteko, kuinka otitte silloin neljä vuotta sitten, kun olin
kymmen-vuotias, minut vuoteesta ja kannoitte toiseen huoneesen... äiti
ja sisko -- joka on nyt Meksikossa -- ja tyttö, joka silloin oli siinä,
ovat luvanneet, etteivät he hiisku siitä kellekään. Mutta teidän täytyy
myös se ehdottomasti luvata, herra Baas, olkaa nyt niin hyvä?"
Klaus Baas oli hienolle, komealle tytölle kohtelias kuin täysikäiselle
neidille ainakin -- kuinka voimakkaat, upeat huulet Sannalla oli; yhä
vieläkin niiden lomasta hampaat vähä väliä pilkistivät -- ja Klaus Baas
vastasi kohteliaasti: "Lupaan tietysti... mutta miksikä...?"
Sanna tähysteli kenkänsä kärkeä ja sanoi hämillään ja tärkeästi:
"Kun on eräs ystävä... häpeäisin faktillisesti kuollakseni, jos hän
saisi sen kuulla! Ja sitäpaitsi: hän tulisi ihan hulluksi
mustasukkaisuudesta. Olkaa nyt niin hyvä, herra Baas! Miten
taivaallista, jos voisitte vannoa, ettette siitä hiisku kellekään!"
"No minä vannon kautta sieluni", lupasi Klaus Baas ja ojensi kätensä,
-- ja piteli Sannaa kädestä, vaikka hän jo kääntyi mennäkseen. Ja
kysäisi silloin iloisesti, kädenlyönnin yhä yhdistäessä heitä:
"Ja -- osaatteko vielä matkia tiikeriä ja jalopeuraa kuin silloin,
kuusivuotiaana?" Mutta nyt väänsi Sanna arasti ja melkein peläten
kätensä irti ja meni sisään. Klaus Baas pudisti katkerasti päätänsä.
Korskea, kummallinen heimo! hän supisi ja meni kaupungille.
Hän ehti vasta illalla omaistensa luokse. He asuivat nyt uudessa
paikassa, avarammassa huoneistossa Wexstrassen varrella. Klaus Baas
ihmetteli, miten pian nuori väki kasvaa, ja istuskeli äidin
ompelupöydän vieressä, -- sekin oli sillä välin laajentunut -- ja
kyseli kaikellaista ja vastasi lempeästi nuorimpain lukemattomiin
kysymyksiin. Hän kuuli, että Laura Morgenstern oli kuollut ja että
Kalli Dau oli toisena perämiehenä samassa laivassa, joka oli
sivuuttanut heidät tulomatkalla Suezin kanavalla. Ja sitten hänen oli
lähdettävä katsomaan Hannan huonetta; Hanna oli nyt valmis opettajatar:
pyylevä ja hiukan kalpea, suora tukka vaalea, silmät hellät ja hyvät.
Antje Baas ei tietysti puhunut paljoa: istui vain ja ompeli
levähtämättä ja katsahti silloin tällöin, melkein välinpitämättömästi,
kotiin palanneesen poikaansa. Ja tulokkaan täytyi kertoa, kertoa, --
kunnes kolmetoista-vuotias Riku, joka seisoi hänen vieressään, nukahti,
painaen päänsä hänen kainaloonsa.
* * * * *
Klaus Baas lepäili yhden päivän kotona ja purki tavaroitaan ja meni
sitten P.C. Trimbornin konttoriin. Mutta siellä kerrottiin, että vanha
päällikkö oli vielä kerran ijästään huolimatta lähtenyt pitkälle
matkalle Etelämerelle ja ettei hänelle ollut paikkaa tarjolla. Klaus
Baas tuli tällaisesta vastoinkäymisestä hyvin pahoille mielin ja kyseli
kaikilta tutuiltaan tointa, mutta ei onnistunut saamaan. Viikon
juoksenneltuaan hän näki selvästi, ettei toistaiseksi ollut edessä muu
kuin meno johonkin tavalliseen pankkiin tai laivanvarustamoon,
pikkuvirkaan, jossa sai huonon palkan ja harvoin, tuskin milloinkaan,
tilaisuutta käyttää omia aivojaan, omaa tahtoaan. Ja äitikin alkoi
katsella häneen pilkallisesti.
Eräänä päivänä, kun hän palasi taas allapäin turhalta
paikanhaku-retkeltä, hän pistäysi Alsterdammille päästyään vähäksi
aikaa Belvederen kahvilaan. Siellä hän istuskeli ja aprikoi
tulevaisuuttaan, ja oli kiukuissaan viinurille, joka ei palvellut häntä
kyllin kohteliaasti, ja ajatteli: Olisipa boyni tuolla tavalla
käyttäytynyt! Ja hänestä tuntuivat nyt -- niinkuin puolisivistyneistä
oloista kotimaahan palanneesta ainakin, -- kotoiset olot ahtailta, ja
hän mietti päänsä puhki, mitä nyt olisi tehtävä. Ja aina hän vain pääsi
siihen surulliseen tulokseen: parasta on lähteä kotimaasta pois ja
ottaa vähäpätöinen paikka Brasiliassa; sitä varten hän oli näet
kahvilaan tullutkin, keskustellakseen siitä erään tutun kanssa. Mutta
tuijotellessaan päiväpaisteiselle Jungfernstiegille hän näki sieltä
pylväiköstä päin tulevan pitkän, hoikan miehen, yllä musta helmatakki,
joka liehui keikkuvan käynnin tahtiin. Hän tuli koivet hiukan hajalla,
ja kautta korvien, jotka pörhöttivät pulskina pyöreässä päässä, paistoi
ilta-aurinko.
Tutun näkeminen oli Klaus Baasille kuin vapautus; hän nousi ylös ja
viittasi ystävää tulemaan luokseen. Heini Peters oli mahdottoman
hyvillänsä; hän kysyi, miten Karl Eschen oli kuollut, ja kertoi
kaikellaista heidän yhteisistä tutuistaan. Ja sitten hän alkoi puhua
omista hommistaan, joista hän tietysti oli hyvin innostunut. "Minulla
on nyt pieni konttori, Baas, oma saviruukku-agentuuri, kompuksena on
eräs jalo ystävä Busch, jota et vielä tunne. Erinomaisen hieno mies!"
Kiuas Baas kysyi, mitenkäs liike sitten ottaa vedelläkseen?
Silloin Heini Peters nosti olkapäänsä aina korviin saakka ja sanoi
surullisena: "Vanhusten täytyy tietysti vähä väliä tukea. Mutta nehän
antavat rahaa niin mielellään, Klaus. Minä toivon, että se vähitellen
rupee vetelemään."
"Sinä touhuat liiaksi kaikellaisissa hommissa, jotka eivät kuulu
kauppatoimeen", sanoi epäuskoinen Klaus Baas.
Heini Peters nyökkäsi silloin totisena päätänsä ja tuli yhtäkkiä vallan
tunteelliseksi. "Nyt olen saanut senkin aikeeni toteutetuksi, Baas!
Kai muistat, että meidän suuren runoilijamme äiti nukkuu meidän
kirkkomaallamme? Mutta nyt hän ei nuku siellä enää tuntemattomana: hän
nukkuu nyt korkean lehmuksen alla teitten risteyksessä! Minä matkustan
ylihuomenna sinne, ottamaan osaa muistokiven juhlalliseen
paljastukseen... Kuulepas, mitäs arvelet, -- lähdepäs mukaan! Isä ja
äiti ihastuisivat niin kauhistavasti, ja eräät hyvät neitoset kanssa!
Hurmaavan hyviä neitoja, saat uskoa! Minä olen kertonut heille usein
sinusta! Pillit pussiin vaan nyt, tule pois! Sinähän olet vielä ihan
väsynyt ja kuitti mies! Viikon oleskelu raikkaassa meri-ilmassa
virkistää sinua!"
"Viikon oleskelu!" toisti Klaus Baas myhäillen ja siveli tuuheanlaisia
viiksiään. "Ei, veli hyvä! Viikkoa en siedä olla mokomassa maakylässä!"