XV.

Kun Klaus Baas sittemmin ikämiehenä, -- sillä välin hän ehti jo toisen

kerran matkustaa noiden rantain ohi ja viettää vuosikausia kaukaisessa

idässä, -- muisteli näitä neljää ensimäistä vuottansa kuumassa

Intiassa, niin ne olivat hänestä kuin yksi ainoa pitkä kesäpäivä ja

kesäyö. Ne alkoivat loistaa hänen mielessään taas ilmielävinä ja hän

eli jälleen niiden vuosien joka tapahtuman. Niiden aikain vaiheet

vierivät hänen sielussaan kuin kummallisen kauniit ja samalla

kauhistavat kuvat, ne lehahtivat liekkiin ja sammuivat taas kuin

kynttilät. Ne tuntuivat hänestä niin ihanilta, huolimatta raskaasta

monituntisesta työstä valkeassa konttorihuoneessa Beachstreetin

varrella, sadan askeleen päässä valtamerestä, huolimatta alinomaisesta

kinastelusta ja tinkimisestä ovelan ukko Svee Hongin kanssa. Hänen

sukunsa oli asunut jo vuosisatoja samalla paikalla eikä ollut kylästään

Pohjanmeren rantamilta siirtynyt, ja hän oli ensimäisenä koko pitkästä

Baasien heimosta lähtenyt vieraille maille: siksi hänestä oli vieras

seutu ollut vieraampi kuin muista, ja paljon ihmeellisempi ja melkeinpä

kauhistava.

Pitkinä maininkeina keinuu Intian valtameri, uhkean sinisenä se

hohtelee aina kirkkaasen taivaan rantaan saakka. Kuinka kiireesti

laskee paahtava, tulinen aurinko, aivan kuin taivaslaelta pudoten: nyt

on se jo kadonnut tummenevan, korkeammin lainehtivan meren syliin.

Kuinka valkean kirkas on kuu, kuinka oudosti loimuavat sinisellä

yötaivaalla lukemattomat, oudot tähdet. Laivan vanavesi säkenöi

kaikissa sateenkaaren väreissä ja kimaltelee kuin outo koruvyö...

Klaus Baas katseli laivasta yöhön, ja katseli aaltoihin, ja tunsi, että

nyt hän matkustaa outoihin, kuumiin maihin ja kesytönten ihmislasten

pariin. Sitten hän kääntyi syvään hengittäen kannelle päin ja meni

toisten luo, jotka samassa laivassa matkustivat vieraihin kaukomaihin.

Hän puheli pulskan kapteenin rouvan kanssa, joka oli matkalla

Vladivostokiin, miehensä luona käymään: hän oli Hampurin lapsi,

itsetietoinen ja varma, ja hänen naurunsa oli iloinen.

"Onko koti-ikävä?" kysyi rouva.

"Eikös!" vastasi Klaus Baas ja rupesi nyt juttusille, ja kuunteli kun

rouva kertoi lapsistansa, jotka hän oli jättänyt Övelgönneen äitinsä

hoitoon; ja Klaus Baasista tuntui tällainen puhelu niin kotoiselta.

Sitten hän pakinoi erään englantilaisen Hongkongissa asuvan

postimestarin morsiamen kanssa, joka istui telttakatoksen alla

häävarustuksiaan ommellen. Hän oli nuorempi kuin Klaus Baas, mutta

sanomattoman tyytyväinen, kun sai matkustaa kultansa luokse, ja

ommellessaan hän hyräili iloisesti. Sitten Klaus Baas seisattui

reelingille siamilaisen upseerin viereen, joka oli paluumatkalla

Ranskan väestä, ja he keskustelivat Saksan tykkiväen hyökkäystavoista.

Ja hän kuunteli tupakkaviljelyksen omistajan leppoisia, hupaisia

juttuja, -- herra oli nyt pistäytynyt kotonaan Hollannissa, -- ja

vältti miehen lailla ansan, johon toinen häntä houkutteli, nimittäin

kontrahtirikkuriksi: lähtemään tupakanviljelijäksi Sumatraan.

Mutta sitten istahti Klaus Baas "shipping clerkin"[54] viereen, joka

matkusti erään saksalaisen firman asioissa Jokohamaan ja oleskeli

tavallisesti ruorilaatikon vieruspenkillä: siinä hän jankkasi

huutavalla äänellä japanilaisen oppikirjansa kalliita lauselmia,

vanaveden muutaman sylen päässä kohistessa. Klaus Baaskin otti silloin

taskustaan malaijinkielen sanakirjan ja opiskeli kieltä.

Illan tullen lyötiin skattia[55] kapteenin ja tupakanviljelijän kanssa;

viimemainittu tappasi aina ja sai toikata viinin illallispöytään.

Siihen aikaan kulki Hampurin ja kaukaisen idän väliä vain pieniä

höyryaluksia, eikä matkustajia nyt ollut kuin kymmenkunta. Mutta kun he

kaikki olivat toisilleen vieraita ja kun sitten pian tutustuttiin, niin

riitti juttua ja kuuntelemista liiemmältäkin.

Kuinka kimaltavat Colombon[56] yöt! Kuinka säihkyvät tähdet kirkkaalla,

syvän sinisellä taivaalla! Jättiläismäisenä kohoo rannalla musta metsä;

valkeat talot hohtavat sen helmasta, mutta valkeammat ovat maininkien

harjat, jotka hypähtävät pitkän aallonmurtajan yli, ja tähtiä

kirkkaampina loistelevat merkkitulet, joita Englannin sotalaivat

keskenään vaihtavat.

Klaus Baas seisoo pelisalongin vieressä ja katselee rannalle ja

ajattelee: tätä tietä ovat heimoni pojat vuosisatoja kulkeneet yli

valtamerten, Hollantia ja Englantia palvellen; ehkäpä joku kyläläiseni

näki jo neljäsataa vuotta sitten nämä samat kuvat. Pienillä, kurjilla

pursilla he tulivat: rosvot heitä uhkasivat ja meritauti heitä tappoi

ja rannan kareihin he musertuivat; monen moni ei palannut! Ja miten

mukavasti ja turvallisesti minä matkustan!

Ensimäinen perämies katseli rannalta hohtavaa kaupunkia, kädet syvällä

valkean takin taskuissa, ja sanoi: "Viisi vuotta sitten lähti tässä

maihin eräs nuori mies, jonka kanssa usein pakistiin minkä mistäkin.

Hän oli Berlinistä, hyvää sukua; tietääkseni hänen teki mieli tänne

Colomboon siksi, että oli kuullut puhuttavan ihmeitä tämän seudun

mukavasta elämästä ja kauniista, tummaverisistä tytöistä. Nyt hän lepää

tuolla maan mullassa, katsokaas tuota korkeaa taloryhmää, tuolla. Sen

takana on eurooppalaisten hautausmaa."

Perämies lähti viheltäen Klaus Baasin luota. "Mitä se teille kertoi?"

kysyi Karl Eschen. "Oh, eräästä nuoresta berliniläisestä vain, joka

joutui tänne ja kuoli ja kuopattiin", vastasi Klaus Baas...

"Niin, sellaista tapahtuu monasti, Baas", vastasi Karl Eschen. "Täytyy

olla valmiina kaikkeen."

He seisoivat vaieten rinnakkain ja katselivat valkeaa kaupunkia.

Yhä itään, yhä itään matkattiin monta päivää! Ja seitsemän vuorokautta

Colombosta kohosi eräänä huikaisevan kirkkaana aamuna heidän edessään

merestä Malakan niemimaa: ensin kuin etäinen utuviiva, sitten korkeita,

metsän verhoamia vuoria kosteassa auringon paahteessa väristen ja

kylpien. Niitten takana taas toisia vuoria: sinisiä, auringonsauhuisia,

vaippana valtavat aarniometsät. Aurinko paahtaa ja hautoo sitä maata

ympäri vuotta, se on sitäpaitsi hedelmällistä, kosteata. Siksipä

kasvullisuus uhkuu villin voimakkaana maan upeasta kohdusta: puu on

puun kylessä, ja niiden lomissa ruokoa, köynnöstä, jotka kilpaa

kiipivät aina korkeimpiin latvoihin. Eläimet hissuttelevat ja hiipivät

ja lentävät ja hurisevat valtavan kasviston riippukaton katveessa.

Ihminen näyttelee siinä maassa vielä vähäpätöistä osaa. Hän pysyy

kiltisti meren rannikolla siellä täällä, taikka on avannut pienen

aukeaman aarniolaaksoon kaidan polun varrelle.

Höyrylaiva saapuu suuressa kaaressa somaan lahdelmaan. Etumaisilta

metsärinteiltä, oikealta puolta, alkaa pilkoittaa pieniä, valkeita

taloja. Ja viimein näkyy rannalta, melkein piilossa suurten puiden

alla, valkea kaupunki.

Klaus Baas ja Karl Eschen löivät matkatovereille kättä ja laskeusivat

portaita myöten alas veneesen. Airot särkivät kirkkaan siniveden

kalvoa, ja pian noustiin veneestä ja oltiin muukalaisella maalla.

Rannalle kiiruhti juosten lujia, ruskeaihoisia miehiä, jotka olivat

melkein alastomia ja vetivät keveitä kaksipyöräisiä rattaita. Ja

pulskat, kirkkaan kellertävät miehet, yllä keltaiset khakit,[57]

nostivat tervehtien kätensä kirsikan punaisen turbaaninsa reunaan.

Vantterat, ruskeat, paljasjalkaiset poliisit, joilla oli siniset

univormut ja pikku käppi[58] kallellaan ohimolla, avasivat tarmokkaasti

heille tietä.

Sitten eräs nuori, samaan firmaan kuuluva herra mainitsi heitä nimeltä

ja pudisti kädestä ja vei liikepäällikön vaunujen luo, joiden eteen oli

valjastettu ponipari. Ihana, leveä katu kulkee mahdottoman korkeain

puiden varjossa, oikealla kohahtelee vielä meri, mutta vasemmalta

hohtavat jo vieri vieressä suurten englantilaisten firmain kivitalot.

Kaksi paksua kiinalaisukkoa tulee leveät röijyt liehuen ja väljät,

siniset pöksyt löyhötellen heitä vastaan ja menevät sivuitse; heidän

kömpelöt nahkalipokkaansa napsahtelevat kivitykseen.

Tuolta tulee suuri, kirjava saattue: merituuli liehuttelee

karkeatekoisen arkun valkeaa peitettä, nauraen ja laulaen astelevat

ruskeat ja mustaveriset miehet ja naiset jälestä. Heidän olkapäillään

on valkeat, joistakin neilikan kukista solmitut seppeleet, ja kirpeä

lemu leviää kadulle.

Lihava, ruskea muija seisoo paljasjaloin ravintolan ovella, ja hänen

vieressään istuu hänen muheva puolisonsa; yläpuolelle seinään on

maalattu hollantilainen kyltti.

Tuolla näkyy heidän hampurilaisen liikkeensä komea talo: alakerrassa

ovat avoimet makasiinit, yläkerrassa konttori; päärakennuksen vieressä

virkailijain asumukset.

Kaksi pitkää kiinalaispoikaa, yllä siniset, lepattavat röijyt ja höllät

polvihousut, oli paraikaa pihalla kukon tapossa. He katselivat, miten

päätön kukko huppuroi heidän edessään tanterella ja nauroivat

sieluttomasti, kulmikkaat, keltaiset kasvot jäykkinä. Nyt heitä

huudettiin ja he juoksivat luo.

"Tässä on teidän boy,[59] herra Baas."

Klaus Baas koetti katsoa poikaa kipakasti ja käskevästi ja nousi sitten

vaieten ja pää pyörällä toisten jälestä huoneesensa. -- "Onko tämä unta

vai totta?"

Konttoriin käy aamuisin raikas merituuli, joka avatuista akkunoista

puhaltelee. Vaaleissa konttoripulpeteissa, kiinalaista tekoa -- moiset

olisivat kuin kotonaan jossakin liikkeessä Alsterin rannallakin -- sekä

kirjearkeissa on hampurilaisen firman leima; voisipa hetkeksi unohtua

ja erehtyä olevansa kotimaassa. Mutta kun vain kohottaa päätänsä, niin

harha haihtuu. Seinävierillä työskentelee selkä kumarassa keltaisia

mongoleja, joilla on kiiltävän musta tukka, ja pitkien, pikimustien

palmikkojen päässä heilahtelevat kauniit, heleänsiniset rusetit.

Päällikköä vastapäätä istuu mukavasti vanha kiinalaisherra, jolla on

väljä, keltainen röijy; sääret hajalla ja pyylevänä hän istuu. Nyt hän

vetää sinisten pöksyjensä höllät lahkeet polvien yläpuolelle, nostaa

toisen lihavan jalkansa toisen päälle ja ottaa muistikirjansa ja alkaa

puhua vilkkaasti käsillään viittaillen. Se ukko on kaupungin

suurkauppias; kaikki maan tuotteet kulkevat hänen kättensä kautta:

riisi ja tina, turkikset ja pippuri ja kopra ja muskotti-hedelmät.

Klaus Baas antaa hiukan kätensä levähtää ja kuuntelee: ymmärtäisikö hän

tuosta edes jonkun malaijilaisen sanan. Konttorin lähetti, joka on

alaston, ruskea hindu, hipsuttaa äänettömin askelin ohitse. Klaus Baas

kysyy häneltä malaijiksi, milloin ensi laiva lähtee ja mikä se on?

Hindu näyttää ymmärtäneen kysymyksen, sillä hän pysähtyy ja katsoo

lempeästi Klaus Baasiin kauniilla lehmänsilmillään. Mutta vastausta ei

Klaus Baas vielä ymmärrä.

Kello viisi loppuu työ. Päivä on vielä paahteinen eikä

lawntenniskentällä ole varjoa. Mutta nuoren ruumiin täytyy saada vähän

heiskua vihreällä nurmikolla, sillä on istuttu seitsemän tuntia. Ja

mailat huiskahtelevat halukkaiden käsissä ja pallot lentävät ja ne

eroittaa mainiosti kuulaassa ilmassa. Ja siinä juostaan ja siinä

huudetaan kiistasanoja ja tullaan vallattomiksi ja puhutaan hölmöyksiä.

Ja boyt saavat juosta etsimään palloja kaukaa viidakosta. Pitkiin

aikoihin ei Klaus Baas ole palloa lyönyt, siitä, jolloin hän

kaksitoista-vuotiaana heiskui kotikylän kirkonmäellä. Ja alku on

senvuoksi hankala. Mutta hän harjoittelee ahkerasti ja hänen joukkonsa

alkaa häntä kehua ja häntä hymyilyttää. "Mitä te nauratte itseksenne,

Baas?" kysytään silloin. "Oh, ajattelin vain", hän vastaa, "jospa äiti

nyt minut näkisi!" "Pelaako sitten äitinne mielellään tennistä?"

kysytään. Silloin purskahtaa Klaus Baas kaikuvaan nauruun.

Ja pelin loputtua otetaan kylpy, ja sitten tulee päivän viehättävin

jakso: kodikas illallinen ja hauskaa yhdessäoloa aina yömyöhään. Pieni

halli on valkea ja melkoisen korkea, leveät ukset ovat katupuutarhaan

päin. Keskellä on pitkä pöytä, joka on koristettu runsaasti kukkasilla.

Sen ympärillä istutaan aterioiden, ja kunkin selän takana seisoo valpas

boy. Punkah[60] leyhyttää viileyttä katosta ja sen pyörinä tangolla

säestää yksitoikkoisesti pöytäkeskustelua. Muut olivat kaikki hienoa

sukua ja tiesivät kertoa huviloista ja puutarhoista, hevosista ja

soutu-huveista, tanssiaisista ja kesämatkoista. Ja pian tuli ilmi,

ettei Klaus Baas sellaisista osannut kertoa, mutta kun hän oli

ystävällinen ja suora ja kun hänellä oli avuja, joita he kaikki olivat

vailla: vanhan vakavuus, joka hänen silmistään kuulsi, vaikka hän olisi

nauranutkin, ja talonpoikainen kekseliäisyys, melkein viekkaus, joka

ilmeni kaikellaisissa hyödyllisissä pikkuseikoissa ja neuvoissa, niin

muut olivat hänelle herttaisen hyviä.

Intia oli hänelle uusi maailma; mutta yhtä paljon myös nämä toverit,

joiden seurassa hän ruokapöydässä istui. Vasta siellä, tuossa

pöytäseurassa, jonka jäsenten kanssa hän vietti yhdenvertaisen päiviä

aamusta iltaan, Klaus Baas kohosi siihen säätyyn, johon hän oikeastaan

jo kauan oli kuulunut. Virkkuna, uteliaana ja ihmetellen hän kuunteli

niiden juttuja ja oppi uutta kaiket illat.

Siinä kerrotaan ja sutkautellaan ja pakistaan ja ilveillään ja

nauretaan -- ja tuossa tuokiossa ilta pimenee. Silloin noustaan

pöydästä ja heittäydytään mukaviin korituoleihin, jotka on asetettu

piiriin avattujen ovien eteen. Heidän takanaan sytytetään

seinäkynttilät. Silloin ilmestyy valkeaksi rapatuille seinille

sormenkokoisia valkeita sisiliskoja: ne juoksevat ja ajelevat kärpäsiä

ja napsahuttavat leukojaan ja pudota läiskähtävät permannolle. Suuria

yöperhoja liitelee ulkoa heidän päänsä ohi huoneesen ja ne napsahtavat

seiniin ja kynttilöihin. Ulkona puutarhassa kurnuttavat ja kaakuttavat

kovalla äänellä ja julkeasti vihreät konnat; samalla aikaa laulavat ja

hyrisevät ja helistävät lukemattomat sirkat, kukin omalla nuotillansa.

Läheisellä kadulla astelevat shiksit[61] vartiossa ja hyräilevät

hiljalleen yksitoikkoista duettoansa. Puupyöräiset härkävaunut, joiden

laidoissa hulmuavat tulisoihdut, vierivät raskaasti ja hiljaa naristen

ohi. Ulkoisen yön luo kuutamo lumivalkeaksi, kuutamo, joka hohtaa

valkeana heidän kasvoillaan ja ympäröi heidät ja soodapullot pöydillä

ja sinijakkuiset, ovella seisovat boyt kalpealla, kummittelevalla

valolla. Ja vähitellen raukeaa juttu ja tunnelma vienonee ja ajatukset

liitävät arkitoimista ja nykyhetkestä kauas kotirannoille.

Ja yksi kertoo sukunsa kantaisästä, joka oli saksilainen kankuri,

föhriläinen kalastaja; toinen omasta isästänsä: kuinka kovilla hän oli

ollut vaarin kanssa liikettä laajentaessaan; kolmas kertoo äidistään:

mitä sukua, mitä suvun haaraa äiti oli ja millainen hän oli ennen

nuorena. Neljäs näyttää muille siskonsa kuvaa: katselee itse sitä

hiljaa ja kauan, kuin näkisi hänet ensi kertaa tässä kuvassa -- ja hän

kuuntelee rauhallisena ja ylpeänä kun toiset siskoa kiittelevät. Klaus

Baas vaikenee ja kuuntelee ja kysäisee silloin tällöin jotakin

varovasti ja viisaasti, ettei kertoja keskeyttäisi juttuansa. Ja kun

sillä tavalla on kertoeltu, saattaa joku nousta ylös ja mennä itsekseen

parvekkeelle, ja asettuu pilarin viereen ja seisoo siellä kauan aikaa

liikahtamatta, ja katselee yöhön ja ajattelee kotimaatansa. Viimein

nousee myös Oldenburgin poika ylös: hän on pitkä, vaaleaverinen ja

pulska, hänellä on kauniit ja uljaat, mutta hieman hellät silmät. Hän

on koko seuran lemmikki. Hänkin menee ulos ja hän seisoo siellä

kauimmin. Mutta viimein hän ikäänkuin herää ajatuksistaan ja tulee

takaisin ja tempaa lasinsa ja juo sen pohjaan, ja hänen kauniissa

silmissään on synkkä tuli. Hollantilainen lääkäri on kyllä kieltänyt

häntä sekoittamasta liiaksi whiskyä soodaan, mutta hän on vastannut

että juoppous on perinnöllistä hänen suvussaan eikä hän siitä pääse. Ja

siksi hän on kaikkien muiden murheen ja rakkauden esine...

Viimein sanovat toverit toisilleen hyvää yötä ja erkanevat. Klaus Baas

ihmettelee levolle asettuessaan, kuinka häntä niin suuresti viehättävät

ihmisten kohtalot ja kuinka hänen mielikuvituksensa kutoo aina niihin

lisää. Ja hän muistelee otsa rypyssä entisiä haaveitaan, joista hän oli

pääsemättömissä siellä Elbellä hiekkakuutilla kulkiessaan. Ja hänen

päähänsä nousee taas tuo entinen epäilys: hän ei taidakaan olla luotu

kauppiaaksi, vaan lehtimieheksi, kirjailijaksi tai johonkin muuhun

sellaiseen epävakavaan toimeen.

Mutta sitten hän huomaa, että sehän onkin hänessä pelkkää maailmaan ja

elämään tutustumisen intoa. Ja silloin hän naurahtaa tyytyväisenä

turhalle huolelleen ja hän ajattelee taas turvallisesti elämän kirjavia

kuvia. Ja niissä mietteissä hän kiitää kuin kirjavalla satupurrella,

viirit ja liput liehuen, unten untuvalaan. Mutta huomisaamuna tekee

velvollisuuden tunto ja toiminnan ilo ja voiton halu hänestä jälleen

täysverisen kauppamiehen.

Vieras, outo kieli tuotti hänelle ensin paljon huolta. Hänen oli vaikea

oppia joustavuutta ja keveyttä ja päästä maan kauppiaiden kanssa

tavallisiin, tuttavallisiin pakinoihin: aina pyrki juttu takertumaan

yleisiin, kankeihin liikelauselmiin. Silloin sanoivat muut, ettei se

menekään sillä keinolla sellaiseen lujaan talonpojan päähän kuin hänen,

ja he neuvoivat häntä koettamaan "Sleeping dictionarya",[62] niinkuin

he kaikki muutkin. Small Streetin pikku japanittaret puhuvat

malaijinkieltä kerrassa hyvin, he sanoivat, eivätkä elämältään ja

ammatiltaan ole kansallisen käsityksensä mukaan millään muotoa huonoja

naisia. Muuten: eläköön Klaus Baas heistä nähden miten vain tahtoi;

mutta he eivät halua olla lihankiduttajia, kovan työn ja vieraalle

maalle sulkeumisen ja ainaisen kuoleman vaaran lisäksi.

Silloin lähti Klaus Baas eräänä iltana pöytäseuran kokeneimpain

veikkojen kanssa Small Streetille ja tuli alastonten, leikkiväin

lapsiparvien läpi ja solakkain klingiläis-naisten ohitse, joiden

kiiltävä hipiä kuvasteli kiinalaisten avoimista kojuista heijastelevaa

lampun valoa kuin peili, sievään palmunlehvämajaan, missä oli kammio

pieni kuin kotikylissä sänky. Ja siitä siististä kammiosta löytyi pieni

keltahipiäinen japanitar, joka tuskin ulottui Klaus Baasin

kainalokuoppaseen. Nuorukainen oli ensin sangen hämillään ja kohtelias,

mutta yhtäkkiä hänen kielenkantansa laukesi. Ja kun nyt ei muu

auttanut, niin hän jauhoi malaijia kuin poika, ja niin katosi

kulmikkuus ja majassa oli oikein kodikasta. Ihmetellen ja ihaillen hän

katseli pientä, siroa ja ystävällistä naikkosta ja viipyi hänen luonaan

heti ensi yönä viisi tuntia ja palasi siirtolaan iloisena ja keveänä,

onnellisena kuin suurenmoisesta, kauniista löydöstä. Ja hänen

omatuntonsa oli harvinaisen hyvä.

Nyt tuli vieras kieli helpommaksi oppia, kun hän kerran pääsi päästä

kiinni. Ja tuntuipa siltä, että hän pian kykenee sen avulla enempään

kuin hänen toverinsa: hän osasi paremmin kuin muut lähestyä noita

ruskeita, yksinkertaisia ja samalla niin ovelia alkuasukkaita.

Sillä välin oltiin kovassa touhussa. Aamulla oli saatava Lontoon

pörssinoteeraukset tietoon aikaisemmin kuin englantilaiset firmat ja

käännettävä ne kiireesti, ja sitten lähdettiin kaupungille ja

hierottiin kauppoja kiinalaisten liikemiesten kanssa pippuri-,

muskotti- ja tinakekojen ääressä, joissa viimemainituissa metalli oli

pieninä pyöryläisinä kakkuina, -- ja oltiin muka hyvin epäuskoisia ja

ennusteltiin puoleen ja toiseen markkinain muuttumisesta ja moitittiin

tavaraa huonoksi ja tingittiin ja ostettiin tai jätettiin valtaan.

Sitten palattiin takaisin konttoriin ja huomautettiin liikepäällikölle

minkä mitäkin tärkeätä seikkaa tai pyydettiin häntä käyttämään milloin

mitäkin uutta temppua. Ja Karl Eschen voi kertoa kunnioittavasti pian:

"Olisittepas nähnyt, kuinka kuivasti, maltillisesti ja ystävällisesti

Baas kohteli vanhaa Svee Hongia! Hänessä kunnostaa itseään vähä väliä

vanha talonpoika: hän saa sen esille kuin taskustaan siepaten.

Luulenpa, että ukolla oli hänen kanssaan niin hupaista kuin kiinalaisen

isoisänsä kanssa."

Konttoripäällikkö hymyili ja sanoi: "Ei ole maailmassa Pohjanmeren

talonpoikaa ovelampaa ihmistä. Muistanpa, miten kerran ennen muinoin

eräs Büsumin kalamies puijasi erästä Berlinin herraa. Ikinä en unohda

miten ukon kasvot loistivat: sulinta vakavuutta ja totisuutta!"

Saksalaiset eivät siihen asti olleet esiintyneet sikäläisessä

seuraelämässä, joka oli vielä umpi englantilaista. Mutta nyt esitti

Karl Eschen, että sinne olisi mentävä, sillä se oli sekä kasvattavaa

että liikkeelle hyödyllistä. Ja hän sanoi Klaus Baasille:

"Silmät auki nyt! Saatte tutustua kohta seurustelumuotojen kaikkein

hienoimpaan."

Karl Eschen tiesi, että toveri säästi rahaa kotiin viedäkseen, ja siksi

hän tarjosi hänelle juhlapukujaan ja rintapaitojaan; mutta maanpoika

oli hartevampi ja vähän lyhempi kuin hän, niin etteivät ne hänelle

sopineet. Silloin Klaus Baas tilasi kiireesti uuden harmaan puvun, ja

sitten lähdettiin kuuden miehen voimalla muukalaisten pariin, ensin

Resident councellorin[63] luo ja sitten englantilaisten toiminimien ja

hollantilaisen lääkärin vieraiksi, ja kaikkialla esitettiin heille

myös naiset. Ja pian seistiin pallopelissä pitkiä, kohteliaita

englantilaisia vastapäätä, jotka olivat yhtä hitaanlaisia illoin täällä

vihreällä kentällä kuin aamulla sähkösanomia lukiessaan: "take it easy,

Mr. Baas".[64] Ja pian tanssittiin klubin hallissa soikeakasvoisten,

jäykänpuoleisten Englannin neitojen kanssa, joilla oli hyvin

avokaulaiset seurapuvut, -- ja englantilaiset herrat hännystakissa:

"full dress", saksalaisilla valkeat "dinner-jackets".[65] Tanssiaisyö

oli painostavan paahteinen ja innokkaassa tanssissa hiottiin

likomäriksi ja kaulukset ja rintamukset kastuivat pilalle. Silloin

lähettivät saksalaiset kesken tanssia boynsa hakemaan kotoa puhtaita

kaulusvehkeitä ja muuttivat sivushuoneessa vaatetta ja astuivat jälleen

saliin uusissa, valkeissa haarniskoissa, välinpitämättöminä muka, --

kostaen siten frakkiniekoille. Ja itsetunto kohosi, ja he puhelivat nyt

arastelematta kotimaastaan ja muukalaisista ja kaikesta maailman

touhusta, ja kukkakimpusta, joka värisi aivan lähellä tuossa naisen

povella, joka kiihkeämmin kohoili.

Kotimatkalla houkutteli Oldenburgin poika Klaus Baasin vielä

Engineers-clubiin,[66] jossa myös oli pikku tanssiaiset, ja hän tanssi

siellä jonkun kierroksen. Siellä oli joitakuita half cast-tyttöjä,[67]

he olivat keskikokoisia ja uhkeita ja samalla siroja: kasvot ruskeat ja

lempeät, silmät yhtä tummat, ihanat, mustan loimuavat. Etenkin eräs

heistä oli kovin sievä ja lauhkea, ja hän liiti tanssissa kuin höyhen

-- niin tanssivat tuskin Blankenesen tytötkään -- ja hän oli Klaus

Baasille hyvin hellä, joten nuorukainen ei päästänyt tyttöä

käsikynkästään ennenkuin ovelle ilmestyi yhtäkkiä Karl Eschen. Hän oli

tullut toveriaan hakemaan ja vaati nyt vakavasti häntä pois. Ja kun

Klaus Baas ja Oldenburgin poika kotimatkalla oikein kilvalla kehuivat

tuota kaunista ja suloista tyttöä, niin Karl Eschen huomautti kuivasti:

"Aiotteko ruveta kuhertelemaan hänen kanssaan? Siitä voi tulla hyvin

epämiellyttävät seuraukset, Baas. Aiotteko naida hänet? No, onnea vaan!

Mutta minä puolestani tahdon vaaleaverikön: sillä tulee olla vaalea

tukka ja valkea hipiä! Ja sen tulee ymmärtää jotain tehdäkin."

Silloin vaikenivat nuo hurmautuneet. Ja jonkun päivän päästä Klaus Baas

näki tytön vanhemmat: isä oli paksu irlantilainen välittäjä ja äiti

keltainen ja ryppynaamainen malaiji. Silloin oli Klaus Baas jälleen

salaisesti sangen kiitollinen kelpo Karl Eschenille ja unohti sangen

pian ruskean hempukan.

Sitten he oleskelivat klubilla vähä väliä. Ja tuon suuren, pyöreän

klubipöydän ympärillä pidettiin hauskaa! Kun Peter Macdonald, joka oli

ollut täällä jo kauan ja oli melkoisesti whiskyn syövyttämä, kertoi

Singaporen ratsastuskilpailuista, joissa hän joka vuosi kävi

koettamassa onneaan, kun hän innostui ja näytti tuolilla, kuinka hän

oli ratsastanut, ja autteli puuhepoaan käsin ja jaloin laukkaan,...

silloinkos naurettiin! Hän ei yleensä välittänyt mistään muusta kuin

firmasta ja hevosista: kaikki, mitä hän sanoi, lähti hevosmaailmasta,

ja useinkin hänen puheensa olivat kaukana miellyttävästä. Eräs kiivas

Skotlannin poika, joka ei sietänyt hänen pitkulaista, kuivaa naamaansa

ja jolta hän kerran kysyi: "Mitä te hirnutte?" nakkasi sinappipurkin

vasten hänen liiviensä rintamuksia... Muudan pieni harmaahapsinen

Englannin juutalainen pistäysi siellä tuon tuostakin Rangunista[68] ja

kertoi mielijuttuaan: oli kerran nuorempana Liverpoolissa kyllästynyt

elämäänsä ja silloin hän oli konttorissaan kiinnittänyt revolverin

ruuvipihdeillä pulpettiinsa piippu itseään kohti; ja oli istunut siinä

ja tuijottanut murha-aseen suuhun koko iltapäivän -- ja alkoi yhä

enemmän epäillä aikeensa järkevyyttä, ja lopulta hän pelkäsi ja

irroitti revolverin paikaltaan ja heitti synkät ajatukset hiiteen; ja

hänelle kävikin aivan hyvin. Ja sormeaan pudistaen hän nyt varoitti

nousevaa nuorisoa: "Älkää hätäilkö turhia! Niin, älkääkä naurako!" Ja

nyt naurettiin, ja Jack Hamilton sanoi hymyillen Klaus Baasille: "The

jews are very elastic people! An anglosaxon would have done it,

surely!"[69]

Ja miten hupaista oli toisena uuden vuoden aattona! Silloin juhlittiin

Jack Hamiltonia, joka oli palvellut sikäläistä liikettä melkein

viisikolmatta vuotta ja oli nyt lähdössä takaisin Englantiin. Oli

valmistettu komeat illalliset ja hienoja juomia, paljon puheita, -- ja

kunniavieras oli sanomattoman hurmautunut ihanaan kotimaahan

pääsystänsä. Hän oli pieni ja hintelö mies, noin viisikymmen-vuotias,

mutta ijästään huolimatta paras tennispelissä koko joukossa; jäykkänä

hän nyt seisoi pöydän takana -- oli kaikkien kummaksi noussut pitämään

puhetta: elämänsä ensimäistä ja erojaispuhetta. Hän puhui ensin

elämästään täällä, lontoolaisen firmansa vanhasta konttorista,

uskollisesta palvelija-vainajastansa, ja kirkkotarhasta, jossa moni

hänen tutuistaan nukkui. Mutta sitten kodistansa Wiltshiressä, missä

asui nyt hänen veljensä, "as good as gold",[70] jonka kanssa hän oli

ennen käynyt yhdessä koulua, jonka kanssa oli viettänyt ihania,

huolettomia nuoruuden päiviä, joka niin uskollisesti oli hänelle

kirjoitellut näinä viitenäkolmatta vuonna. Ja hänen luokseen hän nyt

aikoi mennä! Hän kuvaili kuulijoille kotitalonsa ja sen huoneen, jossa

hän sitten saisi asua: akkunasta näköala ihanaan, suloiseen,

uneksittuun laaksoon! Toiset kuuntelivat hiiren hiljaa, leuka melkein

pöydän reunaan painuneena, eivätkä tohtineet katsoa ylös, sillä puhujan

äänestä he tunsivat, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Mutta kun hän

sitten lopetti, niin rynnättiin hänen ympärilleen, nostettiin hänet

ylös ja laulettiin silmät loistaen, myrskyisesti, haltioissaan: "He is

a jolly good fellow!"...[71]

Vähän ajan päästä hän painui sangen hiljaiseksi ja pyysi

vierustoveriaan saattamaan häntä kotiin, ja vastasi kummastuneiden

kysymyksiin, ettei hän voi oikein hyvin. Ja seuraavana aamuna saatiin

kuulla -- se oli sunnuntai -- että hän oli kuollut, kiitävään

keuhkokuumesen. Sitten hänet saatettiin, toiset frakeissa, toiset

valkeissa tennispuvuissa, kalmistoon, jossa ovat niin monen Hollannin

ja Englannin kelpo pojan ja nyt lukuisain saksalaistenkin nimet paateen

kaiverrettuina.

Kun höyrylaiva, jolla Jack Hamiltonin piti matkustaa, kulki hänen

hautajaistensa jälkeen avoimelle merelle saksalaisten talon

ohitse, lähtivät Klaus Baas ja Karl Eschen tapansa mukaan

sunnuntairatsastukselle. Karl Eschen oli puoli pakolla saanut

toverinsakin harjoittamaan tätä loistourheilua. "Teidän täytyy

välttämättä osata purjehtia ja ratsastaa", hän sanoi. He ratsastivat

vaieten leveää rantakatua pitkin. Viimein sanoi Karl Eschen allapäin:

"Huomasitteko, että Oldenburgilainen itki haudalla? Aavistaa, ettei hän

palaa kotiin täältä. Se on hukassa, joka ei voi luopua whiskystä...

Mutta voi se tulla terveimmällekin. Kukapa olisi aavistanut Jack

Hamiltonin kuolemaa?"

"Kahden vuoden päästä olette taas kauniisti kotona", vastasi Klaus

Baas.

"Kahden vuoden!" toisti Karl Eschen... Ja jonkun aikaa vaiettuansa hän

sanoi: "Nyt ei ole sopiva matka-aika, mutta kaivos on saatava

vesivoimalla käyntiin; tinan hinnatkin näyttävät pysyvästi kohoavan.

Päälliköllä on monet epäilyksensä eikä hän tahtoisi, että me lähtisimme

matkalle nyt, mutta veljeni kiirehtii. Kahdeksassa päivässä pääsemme

'Hyelongilla' Klangiin;[72] sieltä on sitten neljän päivän taivallus."

Klaus Baasilla oli säästöistään vielä jälellä sievä summa ja sillä hän

teki kun sattui pieniä omia kauppoja. Hän sanoi: "No sitten minä teen

heti huomenna ne turkiskaupat; voitan 300 dollaria niistä kahdesta

pakasta."

Karl Eschen heräsi haaveellisesta tunnelmastaan, vilkaisi häneen ja

sanoi: "Teillä ei ole muuta kuin ne afäärinne vain."

Moite kävi Klaus Baasin tunnolle ja hän vastasi: "Päällikkö tietää

kyllä tästä yrityksestä; hän kehoitti itse minun koettamaan onneani."

"Päällikkö"! toisti Karl Eschen. "Tiedättehän, että on niin paljon

päälliköitä, jotka keinottelevat liikkeensä selän takana; teidät on

lähetetty tänne valvomaan Hampurin liikkeen etuja. Tuollainen

yksityisyritys vivahtaa aina hiukan epähienolta, Baas. Kauppias olkoon

puhdas, aamukylvystä päiväkirjaansa! Niin on omatunto vapaa ja

ajatukset kirkkaat."

Klaus Baas puraisi huultansa; hän oli kyllä tottunut siihen, että Karl

Eschen käytti näitä retkeilyjä peitotakseen hänen moukkamaisuuttansa

kaikessa, missä se vielä ilmeni. Mutta kuitenkin se häntä loukkasi.

Karl Eschen vilkaisi häntä syrjästä ja sanoi: "Teidän asentonne on yhä

liian epävarman kumara." Ja salatarkoitukselleen nauraen hän lisäsi:

"Satulassakin omatunto olkoon puhdas ja mies sitä mukaa!"

"No, jo riittää", nauroi Klaus Baas ja kannusti ratsunsa laukkaan.

Kahdeksan päivän päästä he lähtivät kaivokselle. Oli helmikuu, ja matka

oli varsin vaivalloinen. Jo merimatkalla Klangiin tuli vastuksia, jotka

lamauttivat heidän rohkeuttaan ja voimiaan. Meri oli levoton;

höyrylaivan huonosti hoidettu kone kolkutti ja vinkui; ruoka oli

huonoa, eikä koko höyrylaivassa ollut kelvon siistiä paikkaa; heihin

tuli molempiin meritauti. Mutta vielä oli toki ilma hyvä ja länsituuli

liehtoi viileyttä. Vaan kun sitten päästiin maihin ja sydänmaan retki

alkoi, muuttui ilmakin. Milloin paahtoi päivä kuin tuli, milloin satoi

kuin saavista kaataen ja ukkonen pauhasi. He nousivat ensin jonkun

matkan veneellä virtaa myöten ylös ja kulkivat sitten jalkaisin

rämeiden poikki ja korkeiden aarniometsäin kautta, kaitoja märkiä

polkuja pitkin. Milloin tultiin pieniin malaijilaiskyliin, ja milloin

noustiin ylämäkeen kukkuloille ja painuttiin taas alas notkoon ja

puhkottiin viidakkoa, joka muistutti hiukan Holsteinin viidakoita.

Siellä näkyi tuon tuostakin käytettyjä tinakaivoksia; vähä väliä tuli

näet aho, joka oli pengottu nurin. Pimeät ja hiostavat yöt he viettivät

epämukavien pysähdyspaikkojen kojuissa. Heillä oli seuralaisina kaksi

luotettavaa hindua, molemmat klingejä, sekä eräs kiinalainen ikämies

kaupanvälittäjänä.

He tarkastivat matkalla useita kaivosalueita, joissa tina oli jyväsinä

hiekkakerrostumassa: siitä se eroitettiin vedellä huuhtelemalla. Ja he

koettivat kiinalaiselta hankkia tietoja vesivoiman saannista, työväestä

ja päiväpalkoista, metallipitoisuudesta ja metallin arvosta.

Neljäntenä päivänä he tulivat kurjassa tilassa kaivokselle. He

hankkivat heti muutamia työmiehiä ja tutkivat, kuinka laaja alue oli,

kuinka tinapitoinen, millainen oli tarjolla oleva vesivoima, ja tekivät

pari sulatuskoetta ja kyselivät alkuasukkailta kaikellaista, mistä

eivät olleet selvillä. Ja viidentenä päivänä he päättivät, että kaivos

pidetään itse ja otetaan siitä metalli pois, koskapa he nyt kerran

olivat tänne asti tulleet ja olivat molemmat nuoria, terveitä miehiä,

ja koska kustannukset heidän arvionsa mukaan eivät nousseet yli sadan

tuhannen markan. Vielä saman päivän iltana he nauttivat yhdessä mietoa

whiskyä ja soodaa, ja olivat ensi kertaa koko matkalla, vaikkeivät

vielä oikein hyvin voineet, hyvällä tuulella.

Mutta seuraavana aamuna varhain tuli Karl Eschen toverinsa

makuusijalle, ja kun Klaus Baas heräsi, valitti kovaa vatsakipua ja

sanoi nauttineensa turhaan koleratippoja; oli ollut kovat tuskat koko

yön. Ja kun hän aikoi palata vuoteelleen, niin hän kompastui Klaus

Baasin jalkoihin ja lyyhähti voimatonna polvilleen.

Klaus Baas hypähti ylös ja auttoi hänet vuoteelle ja herätti

seuralaiset, jotka nukkuivat toisessa majassa, ja kyseli

unenpöpperöiseltä kiinalaiselta lääkäriä ja rahvaan lääkkeitä, ja hän

lähetti klingit jotensakin vähillä toiveilla juoksemaan rankkasateesta

huolimatta lähimpiin pysähdyspaikkoihin tiedustelemaan, tokko siellä

sattuisi olemaan lääkäriä tai jotain taitomiestä. Mutta kun Klaus Baas

sitten haki lääkkeitä pienestä matkalippaasta, kertoi sairas

taistelleensa jo monta viikkoa tätä tautia vastaan ja koettaneensa

turhaan lääkkeitä; mutta veli oli tahtonut saada tämän kaivosasian

tavalla tai toisella mitä kiiruimmin ratkaistuksi. Sairaan täytyi vähä

väliä nousta vuoteesta ja hän oli jo niin heikko, että hänen oli

turvauduttava toverinsa käsipuoleen. Klaus Baas näki, että hän oli

kaiken yötä ulostanut melkein selvää verta; ja päätti kaikin mokomin

lähteä huomisaamuna, vaikka vasten sairaan tahtoa, paluumatkalle

rannikolle.

Mutta illalla tuli kova kuume, ja puoliyöstä heikkonivat Karl Eschenin

voimat niin, että hän huononi silminnähtävästi. Kuume kai lamautti

hänen lujan tahtonsa, sillä hän ilmaisi nyt salaiset kuoleman

ajatuksensa suoraan. Hän sanoi Klaus Baasille, sanoi luonnottoman

rauhallisesti, että kun tästä nyt "tulee loppu", hänen oli otettava

rahat ja paperit, jotka olivat hänen taskuissaan, ja luettava kirjeet.

Ja vähät voimansa ponnistaen hän saneli valtakirjan ja piirsi sen alle

nimensä ja sanoi: "Huomen oli ensi päivä, jolloin aioin jotakin

liikkeemme hyväksi toimittaa; ja nyt minun täytyy kuolla."

Ja vähän ajan päästä hän lisäsi: "Veljeni ei ole kyvytön liikemies,

mutta hän on vaimoaan kohtaan heikko... Te ehditte vielä pitkälle,

Baas... Kun teille hyvin käy, niin muistakaa vähän äitiäni; on hirveää

ajatella, että hän joutuu puutteesen."

Klaus Baas tarttui nyt hänen polttavaan käteensä ja lupasi rehellisesti

ja miehen sanalla pitää huolta hänen äidistään. Ja hän puristi lujemmin

Karl Eschenin kättä ja vakuutti, että kyllä hän paranee ja he

matkustavat yhdessä kotiin. Mutta kauan hän ei tätä surkeutta sietänyt

nähdä, vaan meni ulos majan ovelle.

Hän ei ollut vuosikausiin rukoillut, eikä hänellä ollut minkäänlaisia

uskonnollisia tarpeita. Ja nyt hän seisoi rankkasateessa ja tuijotti

pikimustaan pimeyteen ja tahtoi rukoilla. Ja taas yltyi rajuilma:

salamat täyttivät taivaan kuin hulmahtelevat tulisoihdut, ukkonen

jyrisi alinomaa, yhä täristävämpänä. Tuokio oli hiljaista, mutta

silloin kajahti pimeästä metsästä apinain käheä ja ilkeä rääkynä, ja

kaukana karjui tiikeri. Klaus Baasista tuntui silloin kuin ei hänen

kotimaansa Jumala täällä olisikaan tai kuin sillä ei olisi täällä

yhtään sananvaltaa ja että hänen oli mahdotonta saada tässä melussa

äänensä kuulumaan sen Jumalan korviin. Mutta kuitenkin hänen sielustaan

kohosi epätoivoinen, palava avunhuuto, ikäänkuin koetteeksi, sen

Jumalan puoleen, ja kuin hourupäinen hän rukoili "Jumalaa ja kaikkia

taivaan hyviä valtoja" pelastamaan hänen ystävänsä, "jota hän niin

kauheasti rakasti."

Mutta apua ei tullut ja hänet hylättiin tylysti, ja murheesta sekaisin

hän sai palata majaan. Siellä sairas jo houraili. Hän kertoi muka

äidille ja siskoille Intian matkastansa ja kirjoitti veljelleen pitkän

kirjeen: veli ei muka saisi myydä kaivosta polkuhintaan, sillä niillä

rahoilla hänen vaimonsa saattoi matkustaa pitkäksi ajaksi Parisiin ja

ostaa pronssiveistoksia ja silkkisiä, hienoja alushameita. Ja niin

heittelehti Karl Eschen pitkän aikaa rauhattomasti vuoteellaan: hän

virui, poloinen, omassa veressään.

Kun ilma aamuyöstä hiukan selkeni ja raikastui, niin Klaus Baas

kannatti ystävänsä majasta ulos ja istui hänen vieressään taivasalla.

Sairas tuli hetkeksi tajuihinsa ja tunsi varmasti kuolevansa ja lähetti

Klaus Baasin kautta terveisiä omaisilleen. Ja sitten hän vaipui taas

horroksiin ja näki hourenäkyjä, joista yhtä mittaa mutisi: Alsterin

purjehduksista, oivasta purjetuulesta; ja hän huusi tovereilleen

toiseen veneesen, ja ei sitten löytänyt Themsellä sopivaa laituria, ja

vähitellen hänen äänensä heikkoni hiljaiseksi, väsyneeksi valitukseksi.

Pari kertaa hän vielä huudahti kuin kaukaa, huusi äitiään, ja sitten

hervahti nuori, voimakas ruumis, ja hengitys verkkeni ja rinta liikkui

vaivalloisesti, viimein melkein väkinäisesti. Ja vihdoin hän ei

hievahtanutkaan. Klaus Baas istui vielä pitkän aikaa kumarassa hänen

ääressään ja tuijotti silmät nurin häneen ja odotti henkeään pidättäen.

Ja nousi sitten ylös.

Hän kierteli huohottaen melkein tunnin kuolleen vieressä, seisattui,

kumartui katsomaan hänen kasvojansa, ja lähti taas kävellä hoippumaan,

väänteli käsiään ja puserteli päätään ja tuska raateli hänen sieluansa

kuin pedot: Äiti raukka! Hyvä Jumala, hänen äiti raukkaansa. Tällaiset

sanomat on nyt lähetettävä! Sisko raukat! Kuinka kauhistavaa, kuinka

hirmuista! Ja minä, minä! Minun ainoa ystäväni! Mitä on nyt tehtävä?

Sana heti rannikolle!... Hän oli minulle niin hyvä ensimäisestä

konttoripäivästä saakka, ainoa ystävä! Eikä ketään, ei ketään muita! Ei

kukaan, ei kukaan ole minusta niin välittänyt!... Voi äiti raukka! Mitä

on minun nyt tehtävä? Sana rannalle, sana!... Täytyy hänet tänne

haudata...

Ja hän meni majaan ja kirjoitti lyhyen kuolinsanoman ja antoi tiedon

saamastaan valtakirjasta, mutta unohti ne jälleen taskuunsa, ja lähti

ahon poikki valitsemaan metsän rinteeltä haudan paikkaa. Hän haki ja

tuli takaisin ja tuijotti vainajaa ja meni taas metsään ja haki taas.

Ja viimein hän löysi mieleisensä paikan: mukavan komeron valtavan

varingan paksujen juurten suojassa, loivan rinteen puolivälissä: sen

puun antaisivat ihmiset varmaankin olla rauhassa. Ja hän palasi majaan,

jonne olivat jo tulleet sekä klingit että kiinalainen, ja heidän

kanssaan hän sitten kantoi ruumiin varingan juurelle, kaivoi itse

hautaa toisten kanssa ja laski ystävänsä vaippaansa käärittynä maan

syvään, ruskeaan kohtuun. Hän puhui vaikeasti vieläkin, mutta sai toki

luetuksi saksaksi isämeidän; Herran siunausta hän ei enää muistanut,

hän sanoi vain: "Lepää rauhassa, ystävä; Jumala kanssasi!"

Sitten hän lähetti apulaiset takaisin majaan ja istahti varingan

juurille, jotka kyömyilivät polven korkeudella maasta, otti taskustaan

paperia ja alkoi piirtää siihen haudan paikkaa ja merkitsi tarkoin

ilmansuunnat ja välimatkat toisista huomattavista kummuista. Ja sitten

hän kirjoitti siinä puun juurilla, haudan partaalla istuen kirjesalkku

polvilla päällikölle tarkan selostuksen Karl Eschenin kuolemasta,

edelleen Hampuriin lähetettäväksi. Ja kirjoittaessaan, jolloin joka

seikka täytyi tarkoin ajatella ja selvästi esittää, hän alkoi

rauhoittua, ja hänen sielunsa ankara kaksikymmentuntinen jännitys

laukesi. Ja niin hän kirjoitti loput, liikettä koskevat seikat, aivan

selvin ajatuksin.

Sitten hän pani kynän taskuun ja katseli hautakumpua ja tunsi enää vain

kylmää katkeruutta. Tällaista se oli elämä! Muutamassa hetkessä

työkyky, voima, kunnia, into, toiveet: tomua ja tuhkaa! Ja entä Jumala!

Ah -- Jumala! Mikä Jumala!? Voi hyväinen aika! Täytyy kiintyä aikaansa

kynsin hampain, niin kauan kuin se vielä on, ja koettaa, tokko ehtii

saada aikaan mitään! Häntä oli onni tähän asti paljon auttanut; hänellä

oli ollut hyvät vanhemmat, Laura Morgenstern oli auttanut, ja tämä

hänen ystävänsä, vainaja. Mutta nyt hän oli aivan yksin. Hänen täytyi

tarttua elämään kovin käsin ja viisaasti! Rahaa, rahaa! Mitä oli nyt

tehtävä? Miten oli viisainta menetellä? Mitä hän voisi saada toimeen

tässä asiassa? Hänellä oli valtakirja, mutta ei yritystä toteuttaakseen

rahaa. Eikä ollut liioin uskottavaa, että Arthur Eschen hänelle

lähettäisi.

Kun hän paraikaa aprikoi haudan ääressä, mitä hänen oli tehtävä, niin

hän näki vastapäätä kukkulalla kävelemässä kolme outoa miestä, jutellen

kahden kiinalaisen ja klingien kanssa, jotka hekin olivat siellä. Ja

sitten he tulivat painannetta myöten ylös hänen luokseen. Yksi

vieraista oli keski-ikäinen englantilainen, jonka hän oli nähnyt

rannikolla jo ennen ja jota oli mainittu eräiden kaivosten omistajaksi

ja koko kulmakunnan paraaksi kaivospaikan tuntijaksi. Toinen oli

saksalainen ja hänkin oli ollut rannikolla englantilaisen seurassa:

mainitsivat häntä metallisuonten hakijaksi, -- uskalikko mies, yllä

tiukka khahipuku ja huonot säärykset, parta pörröinen. Kolmantena oli

vanha kiinalainen.

He tulivat luokse, istahtivat varingan juurelle vasta luodun

hautakummun ääreen ja kysyivät kaivospaikan omistajaa. Kun Klaus Baas

vastasi, että tuo vainaja oli ollut osakas ja valtuutettu, niin

englantilainen lohdutteli: "No saapahan levätä omassa mullassaan, se ei

ole jokaisen onni." "Omassa tinassaan", tokaisi kiinalainen. Mutta

saksalainen kysyi rohkeasti: "No, entäs te?"

Klaus Baas hoksasi, että kiinalainen iski saksalaiselle silmää,

ikäänkuin sanoakseen: varovasti! Ja kun hän siinä hapuili keinoa

käyttääkseen noita tulokkaita hyväkseen ja tapaili epävarmana sanoja --

hän oli vielä aivan sekaisin äskeisestä kauheasta onnettomuudesta --

niin hän huomasi, että hän puhui kömpelösti. Ja arveli näyttävänsä

varmaan sangen saamattomalta ja tottumattomalta. Ja niinpä hän nyt

jatkoi tahallaan kömpelöön tapaansa, tuskin itsekään aavistaen vielä,

että hän koetteli houkutella heitä rohkeammiksi, sitten yhtäkkiä

karatakseen heidän kimppuunsa. Ja hän jutteli sillä avuttomalla

nuotilla hyvän aikaa, ja silloin hänessä heräsi häijy salainen

voitonilo, ja hän kysyi muka avomielisesti minkä mitäkin ja väitti

jonkun kerran vastaan. Ja kysäisipä vähä väliä ikäänkuin ei olisi

kaivossanoja tuntenut: "Mitenkäs se nyt olikaan?" Ja julisti aletun

ilveilyosansa lumoamana ja siitä innostuen, ettei hän Eschenistä juuri

pitänyt ja ettei hän oikein tiennyt, mitä hän tällä vainajan

valtakirjalla tekisi. Ja yhä haltioituen kujeesta hän salasi ovelasti

ilonsa -- hänen Iaisissahan ovat tosi ja hulluttelu eroamattomia kuin

veli ja sisko -- ja otti edestään kellertävän vuorauslaudanpään, joka

oli majan rakennuksen tähteitä, ja veti, oikeastaan mitään

ajattelematta, puukkonsa tupesta ja alkoi vuoleksia, mutta johtuipa

siitä sanomaan lapsellisen avomielisesti: että hän oli ennen halunnut

puunleikkaajaksi, mutta Eschenit olivat pakottaneet hänet, sillä hän on

orpo ja niille kaukaista sukua, liikealalle.

Englantilainen sanoi silloin huolettomasti: "Nyt olisi kai omistajan

parasta myydä kaivos, jos se on minkään arvoinen."