XIV.

Kun hän vähän ennen sotapalveluksesta pääsyä sateisena syyskuun päivänä

kulki kotiinsa, kierreltyään paikkaa tiedustelemassa, ja oli vähän

ylpeäkin, sillä erään suuren liikkeen päällikkö oli hänelle ollut

sangen kohtelias, joten hän nyt syyllä saattoi astella iloisena ja

tuimana Wexstrassella ikäänkuin isät Heisterbergissä ennen, -- niin hän

näki ihmisvirrassa vanhan puoleisen naisen, joka koetti kadun kulmasta

päästä ostoksineen toiselle puolelle. Ja aivan lähellä Klaus Baasia

naisen jalka liukahti likaisella kivityksellä -- ja Klaun päähän

pälkähti, joko syyllä tai ei -- että matami voi loukata itsensä tai

joutua hevosten jalkoihin. Ja niin ollen hän syöksyi avuksi, mutta

kompastui silloin itse ja löi takaraivonsa ankarasti käytävän laitaan

ja pyörtyi paikalla. Mutta kun hän makasi siinä tiedottomana likaisella

kadulla ja tiuha tungos ympäröi hänet, niin sattui veli Riku tulemaan

siihen, matkalla työpajasta, ja tunsi Klaun tummasta tuuheasta tukasta,

väen välitse pilkistellessään. Hellät kädet kantoivat sitten pyörtyneen

kotiin ja siellä hän heräsi pian sekavin ajatuksin ja hänen päätänsä

särki kauheasti ja hän voi pahoin.

Kun hän seuraavana päivänä alkoi päästä ylenannatuksista, kertoi Hanna,

että Karl Eschen oli käynyt siellä hänen vointiaan tiedustelemassa.

Klaus ei ensin ollut oikein ymmärtää hänen sanojaan, mutta kuuli

kuitenkin nimen ja tunsi silloin ihanaa, selittämätöntä iloa, ja vaipui

uneen. Ja sekavissa unissa hän kulki menneen elämänsä taipaleet, --

päällä ikäänkuin harmaa, surullinen taivaslaki, joka painoi hänen

takaraivoaan, niin matalalla se oli, -- hän istui selkä koukussa kirkon

kiviaidalla ja puheli jotakin Liese Lachmannin kanssa, mutta asiasta ei

tullut selvää. Sitten hän oli olevinaan Loten vuoteen vieressä

polvillaan, niin permantoon painautuneena, että tuskin voi nähdä siskon

kasvot; mutta silloin upotti yläällä kasvava taivaan paino hänet

likaiseen, kellertävään Elbeen, ja Petter Sööt katseli vaieten hänen

menoansa. Ja kun sievät tytöt, Tuddi ja pikku Sanna, keskellä katua

hotellin edustalla Jungfernstiegillä astuivat hänen niskalleen

jalkansa, niin hän ei niitä jaksanut lykätä pois. Ja viimein hän

heräsi, mutta ei päässyt oikein tuntoihinsa, ja hän käänsi varovasti

päätänsä hakien äitiään ja sisartaan, ja kun hän heidät näki, niin hän

seurasi heidän joka liikettään sellaisella ilolla, ettei hän moista

ollut ennen koskaan tuntenut. Niin suuresti kaipasi nyt tuo avuton

sairas, joka oli unten teittömillä taipaleilla harhaillut, toisten

hellyyttä ja rakkautta.

Antje Baas koetti ansaita kaikilla mahdollisilla tavoilla, sillä hän

pelkäsi kauheasti joutuvansa ikävuosinaan lastensa hoidokkaaksi. Ja

siksi hän oli nyt vuokrannut pienen, yhden akkunan huoneen heidän

huoneistonsa vierestä; siinä oli eri ovensa eteiseen ja sen hän oli

puolestansa luovuttanut vuokralaisille. Tämä keinottelu ei ollut ensin

oikein onnistunut ja Antje oli jo aikonut siitä luopua. Sillä

ensimäinen vuokralainen, keski-ikäinen mies, oli tohtinut heittää

lemmensilmäyksiä itseensä puhtaasen ja komeaan emäntään, ja silloin

potkaisi Antje hänet heti pois. Toiselle kävi samalla tavalla siitä

syystä, että hänellä oli liian vähän liinavaatteita ja hän eli

epäsäännöllisesti. Kolmas vuokralainen taas suoritti vuokransa kolme

päivää liian myöhään. Mutta sitten tuli heille nuori nokikolari,

suoran-näköinen, jäykkä mies. Hänellä oli nokisen ammattinsa

ihmeellisenä vastakohtana hämmästyttävän monipuolinen ja siisti

vaatevarasto, -- oikeinpa voi sanoa, vaatteiden näyttely. Hänen

liinavarastonsa kelpasi; piironkinsa päällyksen hän koristi

kaikellaisilla sievillä koruilla ja puhtailla leluilla, joita hän itse

piti alinomaisella hellällä hankaamisella kiiltävinä. Ikinä ei ole

nähty niin säteileviä parranajoneuvoja tai kauniisti kimaltavia

tuhkakuppeja ja puhdasta lamppua ja pöytäkelloa kuin tämän nokikolarin.

Ja kun hän vielä jäykkyytensä ja puhtauden vimmansa ohella oli

elämältään säntillisyyden esikuva, niin Antje Baas piti häntä

mielellään vuokralaisena; eikä hän antanut nuorimman poikansa järkyttää

vakaumustaan, vaikka hän eräänä päivänä tapasi hänet pilkistelemässä

eteisestä avaimen reiästä vuokralaisen kamariin, jolloin poika

puolustuksekseen sanoi, että se nokikolari tanssii korujaan

puhdistaessa ympäri kamaria kuin hullu, kummallisilla tanssiaskelilla,

joten on sula mahdottomuus loitota avaimenreiältä. Poika sai kovan

korvatillikan ja nokikolari ei suosiosta suistunut. Sillä mitä se

muihin kuului, miten hän hyppeli omassa huoneessaan, sanoi Antje Baas.

Antje oli vuokrannut huoneen yksinomaan kolarille ja välitti viis hänen

hypyistänsä; ja hän tahtoi itsekin olla kotonansa rauhassa.

Seuraavana vuonna iski nokikolari silmänsä tyttöön, joka oli

palveluksessa jossakin Gänsemarktin lähistöllä, ja he menivät piankin

naimisiin -- ja se lankesi luonnostaan kuin köyhän kuolema, sillä tyttö

oli puhtain mitä Hampurissa piikatyttöalalla tavata saattaa. Ja se on

paljon se! Tyttösen musta puku, hänen valkea esiliinansa, hänen valkea

myssynsä olivat kuvaamattoman puhtaat: varmaankin hän käytti

jonkinlaista pulituurisaippuaa, sillä hänen poskipäänsä välkkyivät

kuin petsattu piironki. Hänen silmänsä olivat nähtävästikin

kristallilasista; alla oli jokin koneisto, joka noita lasipallosia

nokkelasti pyöritteli.

Hannakin oli yleensä mahdottoman siisti ja piti paljonkin

nokikolarista, järjestyksen miehestä, huolimatta hänen kummallisesta

kiilloitusvimmastaan; ja hän ihmetteli nyt vain sitä, miksi ei

nokikolari ollut etsinyt sellaista morsianta, joka olisi kerrassa

täyshopeaa ja sieltä täältä kristallihelyillä koristettu.

Sitten sai Antje Baas vuokralaiseksi pienen, tummatukkaisen herran,

aivan mieleisensä, ja tämä asui nyt vuosikausia heillä, vaikka vuokran

maksu silloin tällöin hakastelikin. Herra oli kotoisin Schleswigistä,

omituisesta suvusta, joka oli monasti nostanut myrskyn kotipitäjässä,

kerran koko Tanskan kuningaskunnassakin. Hänen isoisänsä, kelpo

opettaja, oli näet keski-ikäisenä nainut erään lesken, ja kun hän

silloin pääsi, vaikka myöhänlaiseen, hyvään naisen makuun, niin hän, --

sellaistahan kuuluu usein tapahtuvan,- loi piankin silmänsä vaimon

kukoistavaan tyttäreen, jonka vaimo oli tuonut ensimäisestä aviosta

uuteen kotiinsa; vaimo näet alkoi jo kuihtua. Ja silloin rakastunut

opettaja kirjoitti kaikessa vanhan Aatamin yksinkertaisuudessa kirjeen

kuninkaalle ja kysyi, eikö hän nyt saisi naida tytärpuoltaan; hänen

vaimonsa, tyttären äiti, oli näet tuumaan taipuvainen. Ja hän sai

vastauksen, että hänen on kolmen vuorokauden sisällä korjattava luunsa

valtakunnan rajain ulkopuolelle. Ja sitten asui karkoitettu hyvän aikaa

ulkomailla ja hän palasi kotimaahansa hymyilevänä ja kirkassilmäisenä

vanhuksena.

Antje Baasin vuokralainen oli tämän opettajan pojanpoika. Hän oli ensin

kotikylässään kuskipoikana ja renkinä, hiljainen ja vakava mies hän

oli. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti ruveta lähetyssaarnaajaksi ja

palvelemaan Herraa. Schleswigin nummella sattuikin olemaan kaksi

hurskasta seurakuntaa, jotka keräsivät rahat noiden penteleen

pakanakansain ja hänen hyväkseen, niin että hän saattoi käydä

yksinkertaisen koulunsa ja sitten hän matkusti Intiaan, rovastin

opetuksilla sonnustettuna ja ristikansan siunauksilla ja

kolehtirahoilla varustettuna. Mutta annas olla: liekö häntä opetettu

liian pintapuolisesti tai hutiloiden, vai ehkä hänessä oli liiaksi

isoisänsä perisynnin suolaa, ja hän itse niitä, jotka vasta neljännellä

kymmentä löytävät oman itsensä, tahi ehkä hän mieltyi liiaksi noihin

tummaihoisiin, suursilmäisiin, uneksiviin alkuasukkaihin, mieltyi koko

herkällä sielullansa: joka asiaan on monet syyt; -- niin vain kävi,

että kun hän jo monta vuotta oli ilman pahennusta hoitanut vakavaa

virkaansa, hän alkoi kirjoitella kotiinsa hävyttömiä kirjeitä. Hän

kirjoitti ensin, että hän näki Intian auringon alla kristinopin, jota

he kotimaassa, Torupissa ja Haudebüllissä, muka harjoittivat, nyt

entistä selvemmässä valossa -- ja hänen täytyi tunnustaa, että se oli

kerrassaan kelvotonta, sekä inhimilliseltä että raamatun kannalta

katsoen. Oliko siellä kotipitäjissä miestä, jonka oli tapa kääntää

toinen poskensa uudelle korvatillikalle, niinkuin Vapahtaja nimenomaan

ja selvästi oli suosittanut? Tai oliko miestä, joka antaisi

tarvitsevalle toisen hameensa, niinkuin sama herra oli ihan samoiten

määrännyt? Tai oliko siellä Paavalia, joka menisi Hampuriin ja

kääntäisi saarnoillaan tuota synnin Sodomaa? Tai ainoaakaan, joka voisi

sairaita parantaa? Ehei, sellaisia ihmeitä ei siellä ollut! Sitäpaitsi

heikäläiset olivat toisilleen kateellisia, he olivat itaroita taikka

ylpeitä, he olivat väärintekijöitä -- ja kaikkea samalla kertaa -- he

eivät olleet puolta palanutta puupenniä parempia kuin ne pakanat, joita

hänen muka piti kääntää. "Oikea Toruppin kristitty", hän lausui

seuraavassa lähetyskirjeessään, "luulee solmineensa sadalla

kirkkomatkalla ja tuhannella isämeidällä ja kolmenkymmenen markan

kolehdilla Lähetysseuralle ikuisen rauhan ylituvan Ukon kanssa: ja

sitten hän kehottelee mukavasti laakereillansa ja luulee että kaikki

muut joutuvat helvetin riihen pätsiin ja lemmon tuuttiin -- ja katsoo

yli olan noita kurjia, hänen rahoillaan käännettyjä pakanapoikia."

Mokomasta hän oli joutuva kovaan leikkiin! Näitä kirjeitä, joissa

loukattiin seurakuntaa ja rakasta Jumalaa, olisi kai vielä voitu

kärsiä, jos olisi edelleen voitu olettaa, että hän tarkoitti niillä

ylimalkaan saada kotipuolelaisia katumukseen ja parannuksen töihin;

sillä sellaiset saarnat menivät tottuneihin kuin tupakka. Mutta viimein

nousi tuo villitty kapinoimaan itse rovastia vastaan ja sanoi häntä

kirjeissään hyvin yksinkertaisesti vain pieneksi, paksuksi pallukaksi,

-- hänen hyvin täytetyn ulko-olemuksensa mukaan näet. Ja hän väitti

rovastilla olevan niin vähän selvää luonnetta, että hän samalla kertaa

saattoi olla puhdasrotuinen saksalainen ja tanskalainen, yhtaikaa

kirkollinen ja vapaamielinen, hurskas ja suruton, renki ja herra,

kuinka vaan milloinkin tarvittiin; ja hän sanoi, että rovastilla oli

niin vähän tosievankeelista omaatuntoa, että häntä voi verrata entiseen

sammakkoon, joka puhalsi mahansa tyhjää ilmaa pullollensa. Ja viimein

hän samassa kirjeessä julisti sen mielipiteensä, että maailma ja Jumala

olivat paljon, paljon suurempia kuin he siellä kotipuolessa, Jübeckin

ja Tondernin saviojien vierellä, olivat unessakaan aavistaneet. He

olivat siellä kotona tehneet Jumalasta vanhan, saidan, tuhmankopsakan

syytinkivaarin, joka määrää lellipojilleen eri perintöjä kuin muille.

Mutta hän oli nähnyt hänen ylevät, loimuavat silmänsä Intian auringon

kehrässä ja hänen uneksivan rakkautensa lempeiden pakanalasten

ruskeissa silmissä.

Siihen kamalaan kirjeesen vastattiin pikakirjeellä, jonka avulla

kapinen pukki potkittiin heti pois Herraa palvelevien lammaslaumasta.

Hän kulki sitten jollakin neuvolla satamasta toiseen ja pääsi viimein

Hampuriin -- kotipuolen armolahjathan olivat herenneet herumasta. Ja

nyt hän istui Antje Baasin pienessä vuokrakamarissa ja elätti itsensä

niukuin naukuin pianonopetuksella, käyden varattomanlaisissa perheissä,

-- sekä niillä eväillä ja rahoilla, joita hänelle toi joskus hänen

Kielissä asuva nuori veljenpoikansa, pitkän solakka käsityöläinen, --

hänen ihailijansa ja säälivä ystävänsä. Usein hän istui tuntikausin

kirjojensa ääressä, joissa oli kummallisia, käsittämättömiä

sanskriittisia variksenvarpaita -- ja hautoi kuumia ajatuksia ja

puristeli kaksin kämmenin pörröistä, tummakiharaista päätänsä niinkuin

olisi tahtonut painella sitä hiukan miellyttävämpään muotoon. Ja illan

hämärissä hän istui pienen harmonionsa edessä ja loihti siitä

merkillisen vilkkailla, pianonsoittoa muistuttavilla liikkeillä

omituisen hurisevia ja valittelevia säveleitä, jotka herättivät

kuulijain sielussa kuvan ikäänkuin äärettömistä kansanjoukoista, koko

kansakunnista, jotka rukoilivat selittämättömässä uskonhädässä,

käsiänsä väännellen, apua korkeuden valloilta.

Antje Baasilla ei kelpo luonteensa mukaisesti ollut mitään nurkumista

siinä, että hän oli selvä pakana ja että hän soitti noita surumielisiä

virsiänsä; mutta kun hänen hellästi rakastettu sairas poikansa tuli

tuosta seinän takaa kuuluvasta soitosta levottomaksi eikä saanut

rauhassa nukkua, niin hän päätti käskeä vuokralaisensa muuttamaan pois.

Lapset alkoivat silloin rukoilla pakanan puolesta, ja vihdoin sai

sairas itse vuokralaisen pelastetuksi. Ja nyt kuunteli Klaus Baas

puolihorroksissaan hänen soittoaan -- ja nuo oudot sävelet kantoivat

laineillansa jo hänet siihen maahan, mihin hän pian oli astuva, vaikkei

menosta vielä tiennyt.

Kun hän noin viikon päästä pääsi vuoteesta, tuli Karl Eschen häntä

toisen kerran katsomaan ja viipyi heillä tunnin ajan. Hän tarkasteli

hienon salavihkaa huonetta sekä Antje Baasia ja lapsia; ja Klaus Baas

iloitsi mielessään, kun näki väkensä niin sievästi ja toimessaan

häärivän töissään, ja hän ajatteli: kohottele sinä vaan hämmästyksestä

kulmakarvojasi, Karl Eschen, syytä onkin! Karl Eschen kysyi Klaus

Baasilta, kuinka hänen sotapalvelusaikansa oli kulunut. Mitä hän oli

lukenut, mitä oppinut; ja moitti häntä siitä, että hän oli tanssinut

Blankenesessa eikä ollut hankkinut itselleen Uhlenhorstin puolla oikeaa

perheseuraa. "Minä palvelin Potsdamissa", hän sanoi, "olisin teitä

muuten siinä suhteessa auttanut. Liikemiehen täytyy välttämättä tietää

seurustelumuodot, Baas. Niin, se on kaikkein tärkeintä, hänen elämänsä

ensimäinen ehto."

Vaikka Karl Eschen koetti ajatuksiaan salata, huomasi Klaus Baas, että

hän oli tahtonut nähdä hänen omaisensa ja hänen olonsa ja että hänellä

oli joitakin erikoisia suunnitelmia ja aikeita. Mutta sillä kertaa ei

Karl Eschen niitä ilmaissut. Hän tuli kuitenkin takaisin seuraavana

päivänä ja kysyi nyt Klaus Baasilta suoraan, halusiko hän lähteä hänen

kanssaan kolmeksi neljäksi vuodeksi Taka-Intiaan, A.W. Thaulerin

palvelukseen, joka oli merkittävä liike. Ja Karl Eschen kuvaili sitten

tointa ja ilmastosuhteita ja sikäläistä elämää. Klaus Baas myöntyi

heti, sydämestään riemuiten. Ja muutaman päivän päästä hän meni

mainitun A.W. Thaulerin kauppakonttoriin, vaikka olikin vielä heikko ja

päätä pyörrytti, mutta ajatus oli jo selvä, ja siellä hän sai kuulla,

että hänen olisi oltava ensimäiset kaksi vuotta Thaulerin palveluksessa

ja sitten matkustettava sisämaahan Karl Eschenin seurassa, toiminimi

A.C. Eschenin asioille ja laskuun, jonka liikkeen omistaja oli Karl

Eschenin veli; Intian sisämaassa oli tarkastettava eräs tina-alue ja

ehkä perustettava sinne kaivoskin; Eschenien isä oli näet kymmenkunta

vuotta sitten, vähää ennen kuolemaansa, saanut kiinnityksen mainittuun

alueesen eräältä velalliselta. Ja matkalle oli lähdettävä kahden viikon

kuluttua. Klaus Baas punnitsi asiaa. Ja hän merkitsi nimensä

välikirjaan ja sai runsaat käsirahat. Ja seuraavina päivinä hän kulki

reippaana matkaostoksillaan, ja sisarukset seurasivat innostuneina

hänen hommiansa, ja äiti arvostelevin ja sangen surullisin silmin.

Kaksi päivää ennen lähtöä lähetti Karl Eschenin äiti pyytämään Klaus

Baasia käymään heillä pienillä lähtiäiskekkereillä, jotka hän oli

pannut toimeen.

Klaus Baas meni ja tuli jo päiväsaikaan Escheniin, melkeinpä

juhlallisen arvokkaana -- tuli nyt ensi kertaa hienoon

porvarisperheesen. Talo oli Mittelwegin varrella, joka siihen aikaan

oli vielä sangen hiljainen katu. Vanhassa, suuressa rakennuksessa

Eschenit asuivat alakerrassa. Klaus Baas nousi portaita, ja eteisessä

hienosti puettu palvelustyttö tuli vastaan ja jätti hänet odottamaan.

Klaus Baas ihmetteli suuresti pitkänsoikean eteisen yksinkertaista,

vanhankuosista sisustusta. Sitten hän sai astua kodikkaasti valaistuun

saliin ja silmäili varovasti ympärilleen. Seinät olivat tummat,

huonekalut olivat vanhat, raskastekoiset; taulut tummapohjaiset ja

kiiltävät; matot paksut ja outoväriset. Kaikki näytti kovin

yksinkertaiselta ja hienolta.

Kun hän oli jonkun aikaa odottanut ja katsellut, astui sisään komea,

harmaahapsinen rouva ja katsoi häntä älykkäästi ja antoi kättä ja pyysi

istumaan ja istahti itsekin. Sitten hän sanoi hillitysti ja

ystävällisesti olevansa iloinen, että Klaus Baas matkusti hänen

poikansa kanssa; hän oli jo näet vuosia sitten kuullut silloin tällöin

mainittavan Klaus Baasin nimeä, silloin kun hän tuli Trimbornin

konttoriin. Ja oli täällä hiukan kujeiltukin hänen nimellään: se oli

näet niin erikoisen hauskaa tuo: "Klaus Hinrich Baas!"

Sitten hän silitti hienolla, pehmeällä kädellänsä mustaa

silkkihamettaan ja katsoi häneen viisain, harmain silmin -- ja mieltyi

hänen suoriin, ylpeihin kasvoihinsa ja virkkoi hillityn varovasti:

"Kutsuin teidät tänne aikaisemmin kuin muut, kun tahtoisin mielelläni

vaihtaa sanan pari kahden kesken teidän kanssanne. Meillä on ollut

paljon perhesuruja, minulta kuoli ensin appi, sitten kaksi lankoa ja

viisi vuotta sitten mieheni. En ole päässyt mustista", -- hän silitti

taas hamettansa -- "melkein koko avion aikana. Vain kerran elin mieheni

kanssa kolme ilon viikkoa, Italian matkalla. Vuonna 70 oli mieheni

Ranskan sodassa ja haavoittui vaarallisesti, hän ei parannut enää

oikein ja kuoli juuri siitä haavastaan, joskin vasta vuosien päästä. Ja

kun hän tuli kivulloiseksi, ei liike menestynyt enää hyvin, ja pahin

kolaus oli se, että hän viisi vuotta sitten kuoli. Vanhin poikani,

Arthur, on sitä sittemmin hoitanut, niinkuin tiedätte. Ja nyt lähtee

toinen Intiaan, -- siitä maasta ei minulla ole ollut viimeisinä

kymmenenä vuonna, mieheni sairastuttua, paljon iloa! Pyydän: olkaa hyvä

toveri minun pojalleni!"

Rouva aikoi puhua vielä; mutta hänen silmänsä täyttyivät murheen

kyynelillä ja hän ojensi vaieten Klaulle kätensä. Klaus puristi sitä ja

lausui, että häneen saa luottaa.

Samassa saapui toisia vieraita, rouva pyysi anteeksi ja meni eteiseen,

-- ja kun Klaus vielä katseli häntä, kuuli hän takaansa naisen askelia.

Hän käännähti ja -- siinä seisoi kookas, kaunis tyttö, noin

yhdeksäntoista vuotias: pää pienenlainen ja ruskeankihara. Hän tunsi

heti, että se oli Tuddi, sama, joka oli istunut maalarin huoneessa

profeetta Sephanjana punainen vaippa hartioillaan suuressa

nojatuolissa. Tyttö kumarsi kylmästi ja sanoi hiukan ylpeästi: "Minä ja

Sanna tiesimme heti kun menitte Trimbornin konttoriin, kuka te olitte,

ja mehän muistimme Laura tädin ajalta nimenne, mutta ajattelimme, että

ehkä oli teille hauskempi, ettemme siitä muille virkkaneet... Ja nyt te

matkustatte Intiaan veljeni kanssa!"

Klaus Baas selvisi heti hänen puhuessaan hämmästyksestään ja lausui

yhtä välinpitämättömästi ja ylpeästi: "Aivan niin, neiti... Mitenkä

neiti sisarenne voi?"

Tuddi huomasi, että Klaus Baas oli yhtä ylpeä kuin ennenkin, ja nyt hän

katsoi häntä jo ystävällisemmin ja vastasi: "Sanna meni kouluretkelle

Lüneburgin nummelle, viipyy siellä kaiken päivää, ja on tietysti

tullessaan niin väsynyt, että hänen kohta täytyy mennä levolle." Ja

sitten Tuddi naurahti: "Hän oli muuten sangen utelias näkemään teitä

niin pitkästä ajasta."

Samassa tuli Karl Eschen sisään ja antoi hänelle kättä ystävällisemmin

kuin tutulle konsanaan: sillä heitähän yhdisti nyt tuleva monivuotinen

toveruus. Mutta muodollisesti oli tervehdys jäykkä. Sitten tuli

saliin vanhempi veli Arthurkin, toiminimen nykyinen omistaja;

hän oli Karl Eschenin näköinen, paitsi että oli pienempi ja hintelämpi.

Hän puhui kylmästi ja hillitysti matkavarustuksista ja firmasta,

jonka palvelukseen he olivat astuneet, ja sitten omastakin

kaivosyrityksestään. Vielä tuli joukon jatkoksi pieni, laiha,

rillinokka herra, jolla oli lapsellisen viisaat silmät: hän näytti

joltakin tiedemieheltä. Vanhempi veli taputti häntä hartioihin ja

nimitti häntä Eberhard enoksi ja esitti hänet Klaus Baasille sillä

samalla nimellä: "Hänellä ei näet ole muuta nimeä; lisänimet on

hävinneet, Eberhard eno se vaan on. Ja tämä on Klaus Baas, Eberhard

eno, hän, joka lähtee velimiehen kanssa Intiaan, meidän kuululle

kaivoksellemme." -- Pieni herran tallukka katseli ystävällisesti ylös

Klaus Baasiin ja väistyi sitten vaatimattomasti syrjään ja kuunteli

vaikenevana sivullisena toisten keskustelua.

Vanhempi veli alkoi nyt hiukan huikentelevan huolettomasti kysellä

minkä mitäkin Trimbornin liikkeestä, jolloin Klaus Baas huomasi, että

se oli hyvän käytöksen ja vaikenemiskyvyn koetus, joten hän antoi hyvin

suppeita ja selviä, mutta varovaisia vastauksia. Ja kun hän huomasi,

että pikku herra tutki koko ajan syrjästä hänen kasvojaan ja Karl

Eschen katseli vuoroin häntä ja vuoroin veljeänsä, niin hän ajatteli

viekkaan tyytyväisenä kuin talonpoikainen ainakin: "Tutkikaa te vaan!

Vikevä väkevän voittaa!" Ja voitonilonsa vuoksi hänen täytyi oikein

vartioida itseään, etteivät silmät hänen ylpeyttänsä ilmaisseet.

Sitten kutsuttiin veljekset ottamaan vastaan uusia vieraita. Ja nyt

astui pikku Eberhard eno esiin sivuseinämältä ja pyysi Klaus Baasia

kanssaan sohvaan ja kyseli häneltä kaikellaista: hänen kotipuolestaan,

jonka historiaa hän tunsi, ja tiedusteli siellä säilyneitä

historiallisia tarinoita. Tuddi eli Gertrud Eschenkin astui jälleen

saliin ja hänen rinnallansa tuli nuori herra, jonka hän esitti "talon

ystäväksi" ja sanoi hänenkin matkustavan ulkomaille, Meksikoon. Tuddi

näytti äskeistä iloisemmalta tuon meksikolaisensa seurassa. "Hauskapa

nyt kuulla", hän nauroi, "kuinka Eberhard eno saa puheen johdetuksi

sinetteihin ja vanhoihin rahoihin, -- hän on näet suuri vanhain

sinettien ja rahain kokooja. Ja kuinka hän voi, herra Baas, keskustella

niistä teidän kanssanne."

"Miksei minun kanssani?" sanoi Klaus Baas sukkelasti. "Meidän puolessa

on monta vanhaa sukua." Ja hän tiesi kertoa Baasien vaakunasta, joka

oli kotoisen museon akkunassa -- ja kuinka suku oli katovuosien ja

huonon hallinnon kautta menettänyt vanhan merkittävän omaisuutensa.

Silloin hieno pikku herra haltioitui ja kyseli jos mitäkin ja sanoi:

"Sillä tavoin se aina keikahtaa kolmannessa, neljännessä polvessa.

Minun ukkoni istui vielä itse tuhdolla kun sousi laivalleen,

joka ankkuroi satamassa. Ja nyt minä tutkin kakkulat nenällä

suurennuslasilla vanhoja sinettejä ja heraldisia koristeita."

"Ja olet hampurilainen ja republikaani!" tokaisi sievä kiharapää tyttö.

Pikku eno kohautti olkapäitään ja katsoi lapsellisen viattomasti Klaus

Baasiin ja kertoi, että Eschenit olivat samaa sukujuurta kuin Baasit,

-- sillä erolla vain, että Eschenin sukumerkki oli Elben toisella

rannalla, Kedingenissä, talonpoikaistalon ovenkamarassa. Klaus Baas

kertoi puolestansa vanhain sukujen entisestä ja nykyisestä elämästä ja

ikivanhoista sukumuistoista ja maakuntajuhlista, joita äskettäin oli

kotipuolessa vietetty. Gertrud Eschen istui pää pystynkekassa ja

katseli Klaus Baasia sivusta kauempaa. Nuorukainen huomasi sen -- ja

huomasi myös, että entinen Tuddi kunnioitti häntä taas aivan kuin

ennen, kun hän oli tiukasti kytkenyt hänen jalkansa jakkaralle.

Klaus Baas oli tullut voitoistansa hiukan liian itsetuntoiseksi, ja

niinpä hän nyt käytti hyväkseen tilaisuutta ja nousi ylös ja meni

erään nuoren pojan luo, joka oli Eschenin perheen sukua: vain

viisitoista-vuotias. Ja Klaus Baas heristi häntä hiukan olkapäistä ja

sanoi: "Tiedätkö sinäkin, mikä minun nimeni on ja oletko kujeillut

kustannuksellani?" Mutta silloin hän huomasi, ettei poika

ymmärtänytkään ollenkaan moista tuttavuutta, vaan vetäytyi hänen

luotansa. Ja nyt Klaus Baas tuli araksi ja alakuloiseksi ja mietti

mielessänsä: "Viimeisen kerran, Klaus Baas, näytät nyt tälle seuralle,

minkälainen olet sisästä päin!" Ja hän oikaisi vartaloaan ja tekeysi

hyvin jäykäksi ja kysyi nuorelta herralta sulavasti, tiesikö hän mitä

uutta sodan huhuista; siihen aikaan, kahdeksankymmentä-luvulla heräsi

näet melkein joka vuosi huhuja uusista sotahankkeista. Poika vastasi,

että hän oli kyllä kuullut niistä koulun kentällä; mutta maisteri oli

sanonut, että ne olivat tyhjää puhetta.

Sitten meni Klaus Baas toiseen huoneesen ja tutustui suureen

nuorukaisjoukkoon, kaikki noin kahdenkymmenen ikäisiä: he keskustelivat

ikänsä mukaisesti hyvin itsetietoisen hartaasti purjeveneistä ja

kilpasouduista ja monenmoisista pallopeleistä ja muista tärkeistä

kokouksistansa. Yhtäkkiä pyrähti vielä taloon pari nuorta neitosta,

kaukaisia sukulaisia Bremenistä: olivat vasituisesti matkustaneet tänne

sanomaan hyvästiä "kiltille serkulle." Siinäkös hälistiin ja naurettiin

ja ilakoitiin ja juostiin edestakaisin; mutta Klaus Baas seisoi

totisena ja jäykkänä iloisten joukossa ja hän tunsi, että hänen oli

mahdotonta löytää notkeaa seurasävyä ja olla niin hilpeä ja vapaa kuin

muut. Ja luulipa hän huomaavansa, että he hienolla vaistollaan pitivät

häntä jonakin sukuun kuulumattoman "viidentenä pyöränä."

Suurin osa vieraista katosi vähitellen perimäiseen huoneesen, ja pian

tuli Karl Eschen viemään Klaus Baasiakin sinne. Se oli pitkänsoikea,

kodikas kamari, täydellisesti sisustettu vanhoilla, tumman kiiltävillä

huonekaluilla. Ikkunan ääressä, taustana kauniissa poimuissa riippuvat

musliiniverhot, istui hyvin vanha ja hienopiirteinen rouva, selkä

kumarassa, lumivalkea, sievä myssy hallavan harmaassa päässä, kädet

päällekkäin sylissä. Hän kohotti hiukan päätänsä ja katsoi ympärilleen,

sukua, joka oli siihen kokoontunut, ja vastaili heidän kysymyksiinsä

heikolla vanhalla äänellä. "Se on mummi", sanoi Karl Eschen, "ja

ystävät kutsuvat häntä vielä entisajan tapaan madame Escheniksi. Hän

kertoo hyvin mielellään vanhoista ajoista, ranskalais-talvesta ja

suuresta palosta, ja puhuu aivan järkevästi kaikesta, mitä on täällä

hänen ympärillään. Mutta kaikki muu, mitä on välillä tapahtunut:

sukulaisten kuolema ja yleensä koko ajan juoksu, on hänen muististaan

kadonnut. Hän luulee elävän vielä kaikkien kolmen poikansa ja

liikkeemme olevan entisessä kukoistuksessa."

Ympärillä seisovat vanhat ja nuoret puhuttelivat sangen kunnioittavasti

madamea, toiset totisina ja toiset lempeästi hymyillen. Rouva vastasi

jokaiselle totisesti tai leikillisesti. Kun Karl Eschen sitten vei

matkatoverinsa hänen luokseen ja sanoi: "Hän lähtee minun kanssani

Intiaan, mummi", niin vanhus käsitti varmaankin sanat niin, että Klaus

Baas oli muka juuri palannut Intiasta; ja siksi hopeahapsi nyt kysyi

kohteliaasti kumartaen: "Olette kai tavannut myös poikaani,

meriupseeria? Hänen nimensä on Felix, hän palvelee kadettina

Frauenlobissa."

Klaus Baas kumartui hänen puoleensa ja vastasi: "En ole nähnyt,

madame."

"No onnea matkallenne", sanoi rouva silloin kohteliaasti ja kumarsi

arvokkaasti.

Nyt tuli kamarineitsyt ja lausui hiljaa: "Taitaa olla paha madamea enää

rasittaa..." Ja vieraat palasivat toisiin huoneihin.

Jonkun aikaa pakinoi Klaus Baas vielä rouvan ja Eberhard enon kanssa ja

jätti sitten hyvästit. Karl Eschen saattoi häntä eteisen ovelle, ja

silloin Klaus Baas ihmetteli, mitä lapsen itkua kuului tuolta eteisen

päästä? Karl Eschenkin kuunteli ja sanoi: "Sehän on vaan minun pikku

siskoni. Tulkaahan mukaan, niin tulette heti tuttaviksi." Ja jatkoi

ystävällisesti: "Se on hyvin kiltti, herttainen tyttö, olen oikein

pahoillani, että minun täytyy vuosikausiksi erota hänestä."

Klaus Baas meni jälestä pieneen huoneesen, jossa oli kaksi vuodetta.

Tyttö, noin kymmenvuotias, istui sängyssä ja hieroi unisia silmiään ja

itki. Sisäkkö oli vuoteen vieressä ja houkutteli ja maanitteli häntä

nousemaan ylös ja sanoi Karl Eschenille: "Sanna nukkuu niin mielellään

aina yksin täällä vieraskamarissa, mutta nyt hänen täytyy luopua

valtakunnastaan, kun on tullut kaksi Bremenin neitiä, joiden on

päästävä tänne!"

Klaus Baas katseli ihastuksissaan sievää, ruskeapalmikkoista tyttöä,

joka leveässä, valkeassa vuoteessa istui, ja sanoi: "Vai et antaisikaan

huonettasi, vekkuli?"

Tyttö hierusteli silmiään, ja kun kuuli vieraan äänen, niin hän vastasi

itkien: "Kotiväki ei ota minua milloinkaan yhtään huomioon."

Veli vilkaisi hymyillen Klaus Baasiin ja sanoi sitten: "Tule syliin,

minä kannan sinut toiseen kamariin."

Mutta Sanna itki vaan ja uhkasi: "Minä en tahdo olla yhtään missään

tekemisissä kotiväen kanssa."

"Ohoh", virkkoi veli, "mutta sängystä sinun täytyy nousta! Jos et tahdo

olla missään tekemisissä kotiväen kanssa, niin täytyy herra Baasin

sinut kantaa sinne. Tiedätkös: tämä on se setä, joka lähtee kanssani

Intiaan."

Pikku tyttö kohotti päätänsä ja katsoi vanhaa tuttua vakailla,

harmailla silmillään ja sanoi kiltisti ja melkeinpä tyytyväisenä: "No

ottakoon hän sitten syliin."

Klaus Baas vastasi iloisesti: "No tulepa sitten." Ja hän kietoi

tottuneesti kätensä hienon, hennon lapsen ympärille, joka oli vuoteesta

aivan lämmin, ja nosti hänet seisaalleen ja kantoi hänet salakavalasti

mairitellen viereiseen huoneesen, missä oli sievä pikku vuode äidin

sängyn vieressä. Kun hän siellä oli asettanut hänet nukkumaan ja

tyttönen oli uupuneena vetänyt peiton olkapäillensä, ei Klaus Baas

malttanut olla vielä kujeilematta, vaan supatti hänelle hiljaa

ärsytellen: "Jos ne vielä tekevät sinulle pahaa, niin Jumbo, näytä

silloin hampaitasi!" Sanna avasi silloin silmänsä ja sanoi: "Herjes,

mitä tuhmuuksia! Sinä senkin Klaus Hinrich Baas!"... Ja Klaus Baas meni

nauraen huoneesta.

Kun hän tuli ovelle, niin hän näki Karl Eschenin rinnalla kynnyksellä

rouva Eschenin ja Tuddin, jotka toruskelivat leikillä äitiä ja

sanoivat: "Se on vekara tuo sinun nuorimpasi! Mitähän siitäkin vielä

tulee! Hänen kotiväkensä ei muka ota häntä yhtään huomioon, väittää!"

Rouva vastasi hymyillen: "Samalla tavalla sitä on kasvatettu kuin

teitäkin, ja ettekö te ole hyviä, kilttejä lapsia? Onhan teillä tosin

pikku raiska silmässä teilläkin, mutta voihan sen kärsiä. Mutta jos

voitte olla toisellaisia, niin olkaa sitten!"

He purskahtivat kaikki nauruun ja sanoivat Klaus Baasille hyvästit, ja

hän lähti.

* * * * *

Kun hän seuraavana päivänä meni piirikomennuskunnan kansliaan hyvästejä

vääpelille lausumaan, niin hän kuuli matkalla varmoista lähteistä, että

tosiaan syttyisi sota. Hän kiiruhti nyt askeleitaan ja kysyi

levottomana vääpeliltä, tiesikö hän mitä varmaa asiasta? Vääpeli

katseli häntä rauhallisesti ja vastasi: "En kerrassaan mitään! Jos,

niin mitäpä sitten!"

"Se ei ole niin yksinkertaista", vastasi kiihkeästi Klaus Baas.

"Ensiksikin: kuinka pääsen kirjurin toimesta? Arveletteko, että minä

voin istua täällä, kun toiset menevät sotaan! Ja toiseksi: minun on

matkustettava huomisiltana Borussialla Intiaan."

Minkäpäs neuvon vääpeli tiesi; lyötiin kättä ja Klaus Baas meni.

Hän juoksi A.W. Thaulerin konttoriin ja tapasi siellä porraskäytävässä

Karl Eschenin: hänkin oli kuullut sodan mahdollisuudesta, jopa melkein

uskottavuudesta, ja he puhuivat nyt asiasta päällikön kanssa. Päällikkö

nykähytti olkapäitänsä ja sanoi, että tietysti heidän on matkustettava.

Mutta pojatpa puhelivat keskenään, että olisi kerrassa noloa, jos

heidän laivansa joutuisi kaapparien kynsiin, niin että heidän täytyisi

istua vankeina sillaikaa kun toiset marssivat sotaan, ja he olivat

harmissaan ja neuvottomia. Ja vasta viimeisellä hetkellä, kun jo sodan

huhutkin hälvenivät, he ajoivat matka-arkkuineen satamaan. Ja he

loittonivat illan hämärissä Borussialla Elben suuta kohti.

Pieni luja laiva kynti sitkeästi ja kovasti täristen meren aaltoja ja

puski peninkulma peninkulmalta etelää kohti. Englannin korkeat, totiset

kalkkirannat liukuivat oikealta ohitse ja sitten tuli Ranskan saaret ja

lahdelmat. Biskayan teräviä, raisuja aaltoja lämmitti jo etelän

aurinko. Gibraltarin kalliosalmessa tuli helle ja Suezin kanavalla

paistoi erämaa iltaruskossa tulipunaisena.