XIII.

Hän tuli Altonaan Zeisestrassen suureen kasarmiin tervetekoisena,

muhkeana ja uljasryhtisenä kuin Baasit ainakin. Ensin hänen ruumiinsa

tuli vähän kipeäksi, mutta sitten hän sitkistyi ja aliupseeri ja

luutnantti olivat hyvin tyytyväisiä sukkelaan ja taipuisaan

nahkapoikaan.

Mutta kun komppanian koulu loppui ja harjoituksetkin löysäsivät,

huomasi aliupseeri, että nuori, siisti liikemies vetäysi erikseen

muista ja että hänellä oli kaapissa kirjoja, ja että luutnantti silloin

tällöin virkkoi hänestä suosiollisen sanan. Silloin hän närkästyi,

sillä hän oli erikoisen ahdasjärkinen ja yksinkertainen mies ja oli sen

takia luonnollisesti pakoitettu puupäitten ystäväksi. Ja niinpä hän

nyt, kun kasarmin halli oli puhdistettava, komensi Klaus Baasin aina

kaikkein likaisimpaan soppeen. Ja kun sotapojat harjoitusten jälestä

torkkuivat tuoleillaan tai lueksivat jotakin, avonaisten kaappiensa

kulmaan nojaten, ja Klaus Baaskin tohti katsahtaa kirjaan, niin

aliupseeri ärähti ja sätti: "Vai miljonääri hän luulee olevansa, koska

vain lukee ja vetelehtii? Hänen palvelusaikansa on kaksivuotinen

niinkuin muidenkin, ja sen näytän teille, ymmärrättekö?"... Ja hän

komensi Klaus Baasin työhön, joka oli vastenmielistä, usein häpäisevää,

jopa sulaa hassuuttakin. Ja samalla hän oli siksi viisas, ettei mennyt

rajattomuuksiin, niin että voi pitää puolensa, jos Klaus Baas menisi

luutnantille valittamaan. Niin kului tukala kuukausi toisensa jälkeen.

Klaus Baas oli hyvä ampuja ja piti kenttäaliupseerille kirjaa ja oli

hyvissä väleissä hänen ja luutnantin kanssa sekä toivoi tuon

äskenmainitun vihamiehensä vastustuksesta huolimatta pääsevänsä

jefreitteriksi.

Sitten tulivat manööverit, jotka olivat hänestä ilon päiviä. He

marssivat läpi Holsteinin ja Mecklenburgin, kylästä toiseen, milloin

hilpeän reippaina, milloin upo uuvuksissa, milloin kuivina, milloin

likomärkinä sateesta, vuoroin suurina joukkueina, vuoroin öisin

hiipivinä partiokuntina. Pari kertaa pantiin Klaus Baas partiojoukon

johtajaksi, ja hän pääsi sangen lähelle vihollista ilmi joutumatta, ja

ilmoitti siitä niin selvin sanoin esikunnalle, että oli varma

pääsystään jefreitteriksi.

Mutta eipä kohtalo määrännyt häntä ansaitsemaan sitä arvoa pelkästänsä

sodan teoilla. Viimeisenä manööverien päivänä hän oli eräässä

Lauenburgin kylässä, hieman syrjässä valtatiestä, majapaikkana köyhän

mäkitupalaisen tölli. Itse isäntä tuli sairaaksi, ja silloin sattui

töllin ainoa lehmä poikimaan tarhassa töllin vieressä; ja koska hätä ei

lue lakia, niin mäkitupalainen herätti uupuneen sotamiehen ja pyysi

häntä kaikin mokomin tulemaan avuksi. Klaus Baas kapsahtikin heti ylös

ja otti lyhdyn, suolaa, nuoraa ja olkitukon ja meni pimeään, sateiseen

yöhön ja ryhtyi toimeen. Mutta yksinäisestä tarhasta tuikkiva tuli

teki yöpatrullin levottomaksi, ja riennettiin paikalle, itse

evertsiluutnantin johdolla, joka nyt näki sotamiehen hiki otsassa

hieromassa olkitukolla vasikkaa. Mäkitupalainen pelkäsi, että hänen

solttunsa saa tästä vielä rangaistusta, ja siksi hän nyt alkoi kehua

hänen avuliaisuuttaan. Mutta everstiluutnanttipa yhtyikin kiitokseen ja

sanoi: "Meillä tarvitaan miehiä, jotka tuntevat kaikki asiat ja

pystyvät kaikkeen. Te olette jefreitteri."

Ja niinpä nyt Klaus Baas palasi paremmin toivein kasarmiin. Mutta

sitten alkoivat kaikellaiset sisätyöt. Aamusta iltaan ei kuin pieksä

housuja ja lue sinellejä ja kääri hyllylle ja katseista, onko napit

kunnossa. Ja silloin hän alkoi kärsimättömästi kaivata vapautta,

kaivata kirjoja, omaa elämänkutsumustansa, oikeaa työtä. Häntä

kiukutti, että hänen oli vielä kokonainen vuosi hukattava aikaa

tällaiseen joutavaan, jotavastoin monet muut, joilla oli hiukan enemmän

koulusivistystä, eivät tarvinneet kavuta vapauteen tälläisten mäkien

yli. Ja siksi hän mietti päänsä puhki, eikö tähän keksisi mitään

neuvoa?

Silloin sattui, että kun hän eräänä sunnuntaina oli menossa kotiin

äidin luo, hän tapasi kadulla erään piirikomennuskunnan aliupseerin,

jonka hän jo ennestään usein oli nähnyt. Mies tuli nyt hänen puheilleen

ja kertoi olleensa, vuosia sitten, pätöisenä pojan vesana, samoissa

talonpurkutöissä kuin Klaus Baasin isä ja että Jan Baas oli puolustanut

häntä monasti kaikellaisilta toisten kujeilta ja raakuuksilta. Joten

hän nyt oli oikein hyvillään, kun sai tavata hänen poikaansa.

Klaus Baas rypisti otsaansa, hänelle tuli heti eräs älytuuma ja hän

vastasi: "No jos isä teki kerran teille jonkun palveluksen, niin voitte

nyt tehdä puolestanne minulle." Ja hän kertoi siitä kiusallisesta

aliupseerista.

Kelpo mies oli kuin lemmessä valmis ja hän ajoi asian niin hyvin, että

Klaus Baas muutaman viikon päästä komennettiin hyvän käsialansa tähden

piirikomennuskunnan kansliaan.

Pataljoonan päällikkö, joka olisi mielellään pitänyt pulskan ja

sukkelan pojan rintamassa, kiukustui suuresti ja väitti, umpimähkään

vaan, että Klaus Baas oli toveriensa kanssa kirjoittanut anomuksen ja

lähettänyt piirikomennuskuntaan, ja huusi koko kasarmin kuullen: eikö

Baas ollut tehnyt mitä virhettä, jotta hänet voisi pistää kahdeksaksi

päiväksi arestiin. Klaus Baas vastasi: "Ymmärrän, herra kapteeni...

anomusta en ole lähettänyt!" Kapteeni kirkui ja sanoi olevansa

hyvillään kun nahkapoika niin väitti asian olevan; hän tutkii asian ja

määrää hänelle neljä viikkoa pimeää putkaa. Mutta ei siitä sen enempää

tullut. Hän oli pohjaltaan hyvin pehmyt mies, vaikka salasi juuri sitä

ominaisuuttaan hurjilla huudoilla.

Ja niinpä Klaus Baas pian istui kolkossa piirikomennuskunnan

kirjurinkansliassa ja laati lomalappuja, vapautusanomuksia

ja reservilistoja niin että kynä vinkui, ja keskusteli

vältvääpelin kanssa, joka oli kelpo perheenisä, lihanhinnoista ja

sosialidemokratiasta ja kirkon asioista ja lasten kasvatuksesta.

Iltapuolet hänellä oli vapautta. Silloin hän osti englannin ja espanjan

kieliopit ja lainasi eräitä senkielisiä kirjoja ja kauppaa koskevia

teoksia, sillä hän oli päättänyt käyttää näitä iltalomiansa tarkoin

hyväkseen. Hän kävi syömässä ja nukkumassa äidin asunnossa.

Ja uuden, työteliään elämän piti juuri alkaa ja Klaus Baas selaili jo

eräänä pyhänä iltapuoleen ensi kertaa kirjojaan, kuunnellen jotakin

Hannan koulujuttua, -- kun eteisen ovi aukesi ja sisään astui Kalli

Dau.

Hänellä oli yllä aivan uusi sininen pusero, posket oli sileiksi ajeltu

ja huikaisevan valkea, korkea kaulus oli kaulassa; muuten hän näytti

merkillisen totiselta. Kättä kaikille, myös pikku lapsille, annettuansa

hän istui pöydän ääreen ja kertoi sitten, että hän oli eilen puolen

päivän tienoissa saapunut "Susannalla" Iquiquesta[49] ja olleensa yötä

Kindtin muorin luona, joka asui Hopfenstrassen varrella. Ja hän

läiskäsi lakin päästänsä pöydälle ja lykkäsi halveksien syrjään Hannan

kirjat, jotka olivat siinä hänen edessään, ja alkoi valtavasti

vannoskella: "Minä tahdon ja minun täytyy nyt päästä merimieskouluun!

Ei nyt muu auta! Ei ole sittenkään mukavaa kiipeillä kaiken ikänsä

matruusina köysitikkaissa! Mutta toiselta puolen: niin vaan on, että

ennen antaisin paistaa itseni kuin silakan halstarilla kuin kävisin

yhdeksän kuuta tuota vietävän koulua!"

Ja Kalli Dau tunki toisen kätensä neljä sormea ahtaan kauluksen väliin

ja nyhti ja repi tuota pannahisen kaulapantaa -- ja tyrkkäsi kirjapinon

yhä loitommalle.

Klaus Baas ihmetteli miestä ja oli hyvillään moisesta päätöksestä. Ja

hänkin asettui nyt mukavasti pöydän ääreen ja sanoi: "Kalli, olen

kuullut, että ne opettajat siellä merimieskoulussa käsittelevät teitä

yleensä hyvin varovaisesti, kuin mitä posliinivauvoja, muutenhan

kärsivällisyytenne risahtaa kappaleiksi, ettehän ole läksyn

pänttäämiseen tottuneet. Ja kuulinpa, että kerran eräs koko luokka

joutui sellaisen ällinseisauksen valtaan -- ynnä sen pahain seurausten-

että opettajan täytyi lähettää heidät tähtitorniin. Mutta siellä he

sitten virkistyivät Elben näkemisestä ja koko seudun yleissilmäyksestä

niin että älli palasi pääkonttoriin. Ja tiedän, Kalli, että sinulla ei

ole pelon syytä."

Tämä ei paljon Kalli Dauta lohduttanut, hän istui allapäin ja sanoi

sitten: "Eikä se ole ainoastaan siinä pulma, on se toinenkin ja

pahempi." Työllä ja tuskalla hän sai kaivetuksi povestaan vanhan,

koristetun kirjesalkun ja siitä hän purki pöydälle räätälin ja suutarin

kuitteja sekä viisisataa markkaa Saksan kruunun seteleissä. Ja hän

laski ne kolmeen neljään kertaan, nuolaisten vähän väliä keltaisia

tervasormiaan, ja sanoi: "Yhdeksän kuukautta näillä kyllä elelee. Mutta

lukukausimaksuihin ja kirjoihin ja karttoihin, noihin riivattuihin,

niistä ei riitä. Ja ellen jo ennen tule hulluksi, niin pitää saada

vielä sekstantti".[50] Hän latoi setelit ja kuitit jälleen pinkkaan ja

lastasi ne niin huolellisesti taskunsa ruumaan, että muut vaieten

ihmettelivät. "Ja nyt Klaus", hän sanoi, "ei auta muu kuin yksi keino.

Minulla on Blankenesessa eno tai mikä lie, mummon veli, kummin kaima.

Hän sanoi kerran, silloin kun palasin Kanadasta ja otin eropassit

Norjan parkista, että hän auttaa minua, jos sitten joskus haluan

merimieskouluun. Nyt minun täytyy ja nyt aion lähteä ukon luo. Sinun on

lähdettävä mukaan."

Klaus Baas pani kirjat hyllylle, sukaisi miekan vyölle ja lakin

päähänsä, ja sitten matkustettiin Kalli Daun kanssa Blankeneseen.

Kalli Dau istui vaunussa tuppisuuna, ajoi vain silloin tällöin sormensa

kauluksen väliin ja repi ja nyhti noita ahtaita sivistyksen länkiä.

Kerran hän sanoi: "Minä en ole milloinkaan ollut siitä ukosta

millänikään, tietysti hän sen vuoksi potkaisee minut heti pellolle." Ja

hän vaipui syviin mietteihin. "Mutta kuinkas me oikeastaan oltiinkaan

sukua? Minun mummoni... oli hänen sisarensa... hänellä oli, velikö...

vai poikako vai... Piruko sen ties... Se on sellainen soppa."

Klaus Baas katseli häntä ihmeissään ja oli jännityksessä, kuinkahan

tässä kävisi, ja muuten hyvällä tuulella. "Sinun täytyy nyt olla hyvin

kohtelias, Kalli Dau!" hän kehoitti.

Kalli Dau katseli ulos akkunasta ja tokaisi halveksivasti: "Tarkotatko,

että minun pitää heti karata kimppuun? Näin vain: heh... sinäkös se

olet, old fellow! H'are you?"[51]

Kun eräällä pysäkillä jokin lihava matami nousi heidän osastoonsa ja

Kalli Dau veti arasti koipensa pois tieltä, niin tokaisi Klaus Baas

hänelle: "Kas vaan, onpas sinusta tullut kohtelias siitä ajasta kun

paiskasit, muistatkos, säkkisi sen entisen matamin varpaille!"

"Pidä suusi!" vastasi Kalli Dau. "Sitäkö varten minä sinut tänne mukaan

otin? Vaivaa sinä vain aivojasi ja mieti, mitä meidän on tehtävä, ettei

se ukko paiskaa meitä pellolle!" Ja taas hän kävi sormin kurkkuunsa ja

haukkasi ilmaa kuin tukehtuva ahven. Mutta ajan ratoksi hän sitten

rupesi -- tosin hiukan kainommin kuin ennen ihmisten kanssa

Grossneumarktilla -- pakinoihin matamin kanssa ja kuvaili hänelle

ensin, kuinka satumaisen tuhma "Susannan" kokki oli ollut ja piti

esitelmää Azorien asukkaista, jotka käyttävät olkihattuja, sekä miehet

että naiset, eivätkä öljylakkeja. Ja matami kertoi puolestaan

tyttärensä tyttären hyvästä lukupäästä ja menestyksestä koulussa.

Blankenesessa toverukset kulkivat rantakatua pitkin ja kyselivät, missä

ukko asui, ja saivat tietää. Hänen talonsa pienen puutarhan aita, joka

ulottui rantakatuun saakka, oli äskettäin kalkittu valkeaksi, ja samoin

kuisti ja sen kahden puolen olevat penkit sekä nuorten hedelmäpuiden

rungot. Itse pieni rakennuskin oli äskettäin valkaistu. Isäntä, joka

tuon kalkkimaalauksen oli suorittanut, istui paraikaa valkealla

kuistilla, kalkkisanko jalkain juuressa, kalkkipensseli kädessä,

hengähtäen. Aikoi kai kohta taas ruveta kalkkia sutimaan. Hän oli pieni

vanha ukko, hänen tuulessa lepattava ohut tukkansa oli lumivalkea.

Nuorukaiset nousivat tarhan poikki kuistiin ja Kalli Dau puhutteli

kohteliaasti ukkoa ja kaivoi vakaasti ja säntillisesti taskustaan nuo

viisi sinistä seteliä ja kuitit.

Ukko töllisteli häneen niska jäykkänä ja tuhman näköisenä ja sanoi

sitten epäröiden: "Mene tuonne keittiöön ja kysy tyttäreni tytöltä,

tokko hän sinua huolii. Hän on näet minun emännöitsijäni ja hänelle

siitä huolta tulee. Hän on kapteeni Dreyerin tyttö -- tytärvainajani

miehen, joka nykyään kulkee Kiinan vesillä."

Kalli Dau pisti paperit taskuun ja meni ovesta sisään, verkalleen

päätään nyykytellen. Keittiön ovi oli auki ja siellä puuhaili paraikaa

sievä tyttö, laihanlainen kuin friisittäret ainakin, tukka kellertävä,

kasvot kesakkoiset ja silmät harmaat. Hän katsoi hämmästyneenä hartevaa

merimies-tallukkaa ja pitkää nappiotsaa. Mutta Kalli Dau virkkoi

nimensä ja esitti kumppaninsa ja sanoi: "Me on tavattu jo kerran ennen,

noin kahdeksan vuotta sitten: olethan sinä Mariechen? Tuo ukko tarjosi

minulle täällä asuntoa, yhdeksän kuun ajaksi, jolloin käyn

merimieskoulua. Mutta siitä tulee sinulle lisätyötä."

Tyttö silmäili heitä kiireestä kantaan ja sanoi sitten rauhallisesti ja

itsetietoisesti kuin rikkaan sopii: "Mitäpä siitä lisätyöstä. Menehän

tuonne yläkertaan ja katso päätykamaria; jos kelpaa, niin kyllä minun

puolestani saat täällä täysihoidon." Ja hän viittasi vaskikauhalla,

jota hän paraikaa kirkasteli, yläkerran portaita.

Pojat tottelivat ja alkoivat kavuta peräkkäin kapeita, narisevia

portaita pitkin ullakolle, jossa oli pieni kamari, tietysti sekin

valkeaksi kalkittu. Pöytä ja punapeitteinen sänky ja tuoli täyttivät

melkein koko putkan.

Kalli Dau veti oven kiinni ja istahti sängyn laidalle ja katseli

ympärilleen ja sanoi: "Täällä siis saan istua yhdeksän kuuta kirjain

kimpussa! Ja jos menen joskus heikkopäisenä alas, niin keittiössä on

vastassa tuo tyttö, joka näyttää pippuripussilta, ja puutarhassa tuo

ukko. Kuinka laihoja he ovat molemmat! Kuin makkaratikut!! Olihan se

ruoka huonoa jo 'Susannalla', mutta täällä on kai parasta panna maha

heti orrelle kuivamaan! Näitkö, millaista teetä ukko joi?

Kolmenkymmenen sylen syvyydellä pohja näkyi!"

Ja Kalli Dau tarttui horjuvan pöydän päihin ja pudisti sitä kuin

koetteeksi ja tuijotti murheissaan eteensä. Silloin alkoivat portaat

taas narista ja tyttö tuli sisään. Kalli Dau vetäisi kätensä pois

pöydän päistä ja koetteli kaulustansa ja asetti jalat sievästi

vierekkäin.

"Kelpaako huone?" kysyi tyttö.

Kalli Dau nyökkäsi päätänsä. "Oh, never mind",[52] hän sanoi, "Kyllä se

melkein ikäänkuin menettelee!" Sitten hän katseli akkunaan, jota tuuli

rämähytteli, ja lausui ystävällisesti: "Kuule, sinulla näkyy olevan

pyyheliinat tuolla tarhassa nuoralla kuivamassa... etkö pelkää, että

tuuli vie vanhan taatasi? Sillä hän näyttää olevan hyvin laiha."

Tyttö, joka seisoi selkä ovenpieltä vasten, katsoi Kalli Dauta nurjasti

ja sanoi: "Mitä sinä? Tietysti et sanonut, 'vanha taata', vaan eno,

niinkuin minä. Ehkä se on parasta."

Kalli Dau nyökkäsi. "No olkoon sitten niin", hän sanoi.

"Hän on hyvä ihminen", jatkoi tyttö. "Jos vaan käyttäydyt hänen

tahtonsa mukaan, niin hänestä ei ole vastusta."

"Kai minun täytyy käyttäytyä sinunkin tahtosi mukaan?" kysyi Kalli Dau.

"Meidän talon järjestyksen mukaan", vastasi tyttö.

"Jonka määräät sinä?"

"Niin", vastasi tyttö, "kukapas muu? Minähän teen kaikki työt.

Pitäisikö minun odottaa sinua illalliselle, kunnes sinä suvaitset tulla

kadulta kävelemästä?!"

"Pane mieleesi se: illalliselle!" huusi Kalli Dau... "Oikeinko te

syötte illallista?"

Tyttö suuttui ja sanoi: "Pidä sinä vaan huoli, että menestyt koulussa.

Mahasi minä kyllä täytän!... Eikä minulla tässä ole aikaa..." Ja hän

meni.

Kalli Dau tarkasteli vielä koppiansa ja sanoi jo tyytyväisempänä: "No,

sitä myöten on nyt kaikki reilassa. Mutta minkä tähden se katsoo minua

noin yläkantaan, halveksii, senkin peto!"

Sitten he menivät jälleen portaita myöten eteiseen ja näkivät tytön

siellä vetämässä päällysjakkua ylleen. Klaus Baas auttoi kohteliaasti

ja kysyi, minne matka? Tyttö sanoi menevänsä ensin erästä tuttua

hakemaan ja sitten Friedrichsin ravintolaan tanssiin. Eivätkö he

tahtoisi tulla mukaan?

He olivat tietysti valmiit.

Sitten noustiin pääkadulle ja ravintolaan ja astuttiin tarjoiluhuoneen

kautta saliin. Ovella tapasi Kalli Dau erään tutun, joka oli käynyt jo

pari kuukautta merimieskoulua, ja hän uteli tutulta otsa rypyssä minkä

mitäkin kouluasioita. Klaus Baas tanssitti sillä aikaa Mariechenia ja

suositteli hänelle ystäväänsä. "Teidän tulee ajatella", hän sanoi,

"että hän on seitsemän vuotta ollut aina matruusina, eikä koskaan

perheessä. Hänellähän ei näet ole vanhempia."

Mariechen kuunteli häntä tarkasti ja tähysteli tanssijoita ja yhtäkkiä

hän purskahti nauruun: "Katsokaas tuota seivästä tuolla, no kylläpä

hänkin muka tanssii! Tuo hoikkakinttu, joka sätkähyttelee niin

hassusti... Sääret kuin hiilipihdit, ja itse mies tulipunainen."

Klaus Baas katsoi ja tunsi tanssijan, huusi nimeltä ja viittasi

luokseen. Heini Peters seisattuikin ja huippasi sileätä permantoa

pitkin ystäväänsä kohti, takin helmat huiskien, käsikynkässä pieni,

hento tyttö, jonka piippasaksilla käherretty ruskea tukka pörrötti

leveänä kuin heinäruko. Nuorukaiset eivät olleet nähneet toisiaan

vuosikauteen. Nyt Heini Peters esitteli heille Ellansa ja tämä alkoi

hiukan kopeilevasti jutella minkä mitäkin Mariechenin kanssa, ja sillä

välin supatti Heini Peters Klaus Baasille: "Minä olen iloissani, että

tutustuitte tähän. Mikä hurmaava neito! Minä olin äskettäin kaksi

tuntia hänen kanssaan Ohlsdorffin hautuumaalla... Pyhiä hetkiä, veli

Baas! En ole koskaan tavannut ihmistä, joka käsittäisi niin syvästi

sellaisen paikan pyhyyden ja kauneuden kuin hän."

Klaus Baas, joka oli viime vuotensa viettänyt terveitten, reippaiden

ihmisten parissa ja oli muutenkin kehittynyt loitolle Heini Petersistä,

kysyi häneltä hiukan kylmästi ja halveksuen, miksi hän ei ollut

Englannissa, vaikka oli sinne halunnut?

Heini Peters kohautti olkapäänsä aina korviin saakka ja sanoi allapäin,

hiljaisesti: "Olin kyllä kaksi kuukautta Manchesterissa, Baas. Mutta

mikä lie tullut... ikävä kotiinko vai vanhuksen luo, tarkoitan

isääni... Tai liekö vika juuri hänessä: hän näet kirjoitti, että tule

takaisin, jos ei olo miellytä. Minä olen vanhempieni ainoa lapsi, Baas.

Ja nyt olen ijäksi heittänyt ulkomaille menot. Ja olisi suorastaan

mahdotonta jättää tätä herttaista neitosta! Minä olen nyt Ernst P.

Hakenin konttorissa, vaatimaton paikka. Kuulkaas, tehän aina ennen

halusitte pistäytyä minun kotikaupunkiani katsomassa, Baas; vanhukset

iloitsisivat suuresti, jos joskus tulisitte."

Klaus Baas vastasi tyynesti ja arvokkaasti, että hän kyllä mielellään

tulisikin; mutta häneltä meni tämä vuosi sotapalveluksessa ja sitten

hän aikoi lähteä heti ulkomaille.

Samalla keskeytti tarinan Mariechen, joka kirkkaalla äänellä sanoi,

ettei hän ollut tullut tänne loruamaan, vaan tahtoisi kerran vielä

tanssia ja sitten mennä kotiin varustamaan illallista. Ja niin sanoen

hän tarttui Klaus Baasin käsipuoleen. Heini Petersillä oli jo Ella

käsikynkässä ja pian hän lentää lepakoi autuaallisena ja onnellisena

heidän ohitseen, pitkät, hoikat kintut hyrräten kuin tuulenpyörre,

pitkän takin helmat levottomasti kahden puolen liehuen.

Sitten he menivät kolmisin Kalli Daun enon luo ja söivät siellä

pienessä, kodikkaassa keittiössä illallista.

Tämä päivä oli Klaus Baasista hyvin hauska ja siksipä hän ei

toistaiseksi päässytkään lainaamiinsa kirjoihin käsiksi. Jokainen, joka

on vähänkin saanut tutustua perämieskurssilaisiin Blankenesessa, tietää

kuinka hauskaa heidän kanssaan on kävellä pitkin pääkatua tai Elben

rantaa ja jutella tytöistä ja laivoista, kaukaisista maista ja taivaan

tähdistä.

Kun tehtävät piirikomennuskunnan kansliassa oli suoritettu, niin hän ei

viihtynytkään kotona kirjainsa ääressä. Joskus hän seisoi odottelemassa

heitä jo Altonan aseman edustalla ja tähysteli kadun yli kaidalle

rautaportille, jonka pylväissä on aina heidän savipiippujensa

naputuksesta jääneitä pihkaläikkiä. Ja sitten hän näki heidän ryntäävän

ulos ja naputtavan piippujaan pylvääsen ja pistävän tupakan ja

sytyttävän, ja keikkuvan sitten kirjapinkkoineen ja suurine

merikarttoineen loruten ja mekastaen kadun poikki.

Perämieskurssilaiset voivat olla sangen erilaisia. Jotkut hiiviskelevät

pitkin seinävieriä ja kuhnivat kamareissaan, toiset taas vallitsevat

Blankenesessa. Mutta niin suurenmoista kurssikuntaa kuin se -- tietysti

osanottajain silmällä katsoen -- ei ollut milloinkaan ollut! Jokainen

heistä oli purjehtinut kuusi, seitsemän vuotta purjelaivoilla ja kaikki

he olivat jossakin tavanneet toisiaan. Olipa heistä kolme ollut

kokonaista kolme vuotta samassa laivassa, ensin eräässä Etelä-Amerikan

väliä kulkevassa laivassa ja sitten Itä-Aasian reitillä. Viisi heistä

yhdestätoista oli kerran, kun kolme viikkoa seisottiin Iquiquessa,

jossa oli pari muuta saksalaista parkkia, muodostanut lauluseurankin,

ja he olivat vetäneet virsiä niin huikeasti, että koko Iquiquen satama

ja kaupunki keräytyi kuuntelemaan. Heillä oli kaikilla siniset puserot

ja pehmeä merimieslakki, joka oli painettu niin tiukasti päähän, että

takaraivo pullotti koholla kuin muna.

Kun he olivat tehneet työnsä ja lukeneet läksynsä, mentiin ulos ja

pistettiin uutta tupakkaa ja käveltiin edestakaisin pääkadulla tai

rannalla ja puheltiin innokkaasti koulutöistä, taifunista,[53]

Iquiquesta ja Melbournesta, kapteeneista ja jungmanneista, isänmaan ja

vieraiden kansain tavoista, keisarillisesta sotalaivastosta ja

"yankeista" ja käveltiin sääret hajalla, hälistiin ja naurettiin

kovaäänisesti. Voipa väittää, että Blankenesen pääkatu oli ihan heidän.

Ja kun tuli erityisen kirkas ilta, -- liekö ihanampia myöhän syksyn

iltoja kuin oli juuri noiden kurssien aikana, -- ja kun vanha koulun

johtaja Matthies oli pyytänyt heitä vielä samana iltana menemään

kouluun tähtiä tähyämään, niin he eivät malttaneetkaan mennä. Ja

seuraavana aamuna he puolustelivat itseään sillä, että Blankenesessa

ainakin oli ollut ihan sumuista. Ja niin he kävelivät ja huvittelivat

usein Elben rannalla iltamyöhään, milloin kaikki samassa joukossa,

milloin ryhmissä. Ja tavallisesti oli heillä mukana joukko hienoja,

kilttejä Blankenesen porvarien tyttöjä.

Klaus Baasiin tuli oikea juoksun tauti, ja vähä väliä hän ravasi

Blankenesessa ja puikahti pääkadulta kaitaa kujaa myöten alas

rantakadulle, kävi hakemassa Kalli Daun distanssiensa ja yhtälöidensä

kimpusta. Ja sitten käveltiin purevasta itätuulesta tai kosteasta

sumusta välittämättä joukolla rannalla tai pääkadulla. Ja kun joukko

hajosi ja kukin painui erilleen tyttönsä kanssa, niin Klaus Baasin

vieressä asteli sievä, solakka Mariechen. Ja kun he jonkun matkaa

olivat kävelleet, kietaisi Klaus Baas kätensä hänen vyötäröllensä ja

suuteli häntä. Ja vaikka hän oli päättänyt, ettei hän enempää vaatisi

eikä tytön rauhaa rikkoisi, niin alkoi hän kuitenkin pyytää lisää,

sillä Mariechenin suloisuutta ja hänen punahuuliensa houkuttelua ken

vastusti! Turhaan Mariechen tarttui häijyn käsiin ja koetti niitä

pienillä sormillaan vääntää irti: Klaus Baas ei hellittänyt ennenkuin

tyttö silmät hätäisinä rukoili: "Voi, älä nyt pyydä enää! Sinähän

tiedät, etten minä voi, älä ole sellainen!" Silloin kävi Klaus Baasin

sääliksi ja hän hyväili ja rauhoitteli Mariechenia ja hänen omatuntonsa

kolkutti. Ja niin he menivät jälleen toisten joukkoon.

Joka sunnuntai-ilta oli Blankenesessa tanssit. Kalli Dau ei ensin

osannut tanssia, mutta hän oppi pian. Hän ryhtyi toimeen hartaalla

halulla kuin ainakin ja harjoitteli otsansa hiessä askeleita. Pahin

kiusa oli hänen vasen kinttunsa, sillä siinä oli kummallinen nytkyvika,

joka pani hänet aina potkimaan naikkosen helmoja. Mutta toverien

yhteisillä neuvoilla ja avulla hän pääsi siitäkin ja oppi käyttämään

taidolla säärtään. Tytöt olivat kaikki hyviä tanssijoita ja oikein

rakastuneita, ja ensimäinen viulu vinkui hurmaavasti. Siihen aikaan

tulivat avoimet, hitaat tanssit, menuetit ja vengerkat, muotiin. Eikä

ole Friedrichsillä ikinä tanssittu niin innokkaasti kuin silloin ja

tuskin tanssittanee milloinkaan. Heini Peters oli siellä joka pyhä.

Hänen sikarinsa, jonka hoikin selällä seisoi iso elfenluinen, keltainen

norsu, heilui juhlallisessa tahdissa koholla, sammuksissa tietysti,

vasemman käden sormien välissä.

He pysyivät ylipäänsä tyttöineen suljettuna seurueena; mutta Klaus Baas

otettiin mielellään mukaan, koska kerran Kalli Dau oli hänet sinne

tuonut ja koska hän oli mies, joka heitä ymmärsi. Hänellä taas oli

erinomaisen hauskaa noiden iloisten nuorten poikain parissa: heillä oli

kokemusta ja elämän viisautta enemmän kuin ikä edellytti, he aprikoivat

asioita järkevästi ja mahdottomia tavoittelematta. Klaus Baas terästi

korviaan, ja siellä hän saavutti paljon oikeaa, hyvää ihmistuntemusta.

Ja hän antoi viikkojen vieriä iloisessa humussa.

Mutta juuri kun hän oli päässyt niin pitkälle, että hän, -- muinaisten

filosoofien tavoin, jotka kävellen ja katsellen tutkivat maailman

kaikkeutta, -- alkoi Blankenesen pääkatua ja solisevaa Elben rantaa

käyskennellessään rakennella maailmankuvaansa, niin hän huomasi

yhtäkkiä, että kukkaro oli melkein tyhjä. Ainaiset junamatkat ja

jokapäiväiset olutlasit olivat kovasti veroittaneet hoikkaa kukkaroa.

Hän pudisti rahat keittiön pöydälle ja laski ne, ja niitä oli kaikkiaan

vielä viisitoista groschenia. Ja hän päätteli itsekseen, että nyt on

edessä puute taikka äidin vastuksiksi joutuminen. Hän istui siinä ja

tuijotti vähän aikaa eteensä hopeakekoseen, -- ja nousi ylös ja käveli

edestakaisin ja tuli jälleen pöydän ääreen ja ajatteli: Hyvästi nyt

vaan, Blankenesen ilot! Ja raamatun väärän huoneenhaltijan tavoin hän

kysyi itseltään: "Mitä pitää minun tekemän?"

Ja samassa hän jo tiesikin, mitä hänen piti tekemän! Hän kalisti loput

rahansa kämmenkuoppaan ja lähti suoraa päätä erään suuren lehden

konttoriin ja laati siellä ilmoituksen, jossa julisti ottavansa

pitääksensä jonkun liikemiehen kirjoja ja hoitaaksensa saksalaista ja

englantilaista kauppakirjeenvaihtoa parina tuntina joka iltapäivä. Ja

kotiin palatessaan hän ajatteli: No niin, jos onni nyt potkii, en

tarvitse ensistäänkin käydä niin usein Blankenesessa, ja toiseksi on

minulla rahaa käydäkseni siellä joskus, ja kolmanneksi minulla on

enemmän työtä, joka on minun luilleni sangen terveellistä. Ja hän oli

sangen yritteliäällä tuulella.

Seuraavana päivänä tuli jo konttoriin vastauksia, ja niistä näytti

erään Mühlenstrassen varrella asuvan vernissakauppiaan tarjous hänestä

edullisimmalta. Hän lähti heti katsomaan työpaikkaa ja oli utelias

näkemään, kuinkahan kävisi.

Se oli vanha, puhtaasti hampurilainen rakennus: se oli kapea ja korkea,

tummunut ja savustunut, mutta kaikessa koruttomassa omituisuudessaan se

viehätti. Ulko-ovi oli kodikkaan kömpelö; kun se naristen ja kolisten

aukesi, alkoi tiuku, joka keikkui käyrässä teräsvivussa sen

yläpielessä, helistä ja kilistä eikä herennytkään heti kieltään

kiikuttamasta. Talon leveä pääikkuna oli oven oikealla puolla, se oli

ulkoneva ja sitä koristi arvokas pyörökaari. Vasemmalla puolella oli

aivan oven pielessä hyvin pieni, kapea ikkuna; ja kun ulko-ovesta astui

sisään, joutui suureen soikeaan eteiseen, joka ulottui aina

pihanpuoleiseen ikkunaan saakka. Tämän ikkunan alla istui Klaus Baasin

tullessa pieni, hintelö ukko suutarin töissä jakkaralla, ympärillä

kenkiä ja saapasvarsinahkaa. Sittemmin kuuli Klaus Baas talon

tyttäreltä, että ukko oli aikoinaan ollut hänen äitinsä ihailijoita ja

hänen isänsä kilpailija. Mutta kun hän oli ollut niin arka ja saamaton,

niin toinen vei tytön, tarvitsematta monta sanaa tuhlata, ja kilpailija

katsoi nöyrästi päältä. Kuitenkaan ei hänen rakkautensa sammunut, ja

häiden jälkeen hän muutti vähäisine suutarinkamppeineen nuoren parin

taloon ja teki ja korjaili siellä naapureille kenkiä ja oli samalla

heillä liikepalvelijana: kävi hakemassa tehtaista saapuvat

lakkalähetykset asemalta ja avasi ne ja sekoitteli purkkeihin ja vei

valmistukset työntörattailla kaupungissa asuville kundeille ja postiin.

Rakkaus oli sitten vuotten vieriessä yhä laimennut ja oli kauan sitten

aivan sammunut. Rouva, jota lihavuus esti liikkumasta, istui kaiket

päivät kudin kädessä kadunpuoleisen kaariakkunan ääressä ja katseli

liikettä. Ja ukko suutaroi pienen piha-akkunan alla. Ja kun rouva

jonkun kerran päivässä ilmestyi perhehuoneen korkeille portaille,

mennäkseen tapansa mukaan taloutta katsomaan, niin suutari nousi ylös

ja talutti rouvaa hänen vaelluksellaan; mutta kumpikaan ei näyttänyt

toistaan enää edes katsahtavankaan. He olivat yhteen kuuluvia, mutta

eri kappaleita, kuin pöytä ja penkki.

Pikku suutarinverstaan vieressä oli keskikokoinen sali. Siellä oli

konttoripulpetti ja pöydät kukkuranaan laskuja ja kuitteja sekä

konttorikirjoja ja lattialla oli yltympärillä kaikenkokoisia

vernissapurkkeja ja astioita. Liikkeen omistaja, pieni, vanhanpuoleinen

ukko, jolla oli pörröinen tukka ja takkuinen parta, oli jo monta vuotta

harmitellut tätä sekamelskaa. Hän oli itse jo hiukan järjestellytkin,

mutta pahin sotku oli jäänyt ennalleen. Mutta kun liike oli yhä

laajennut ja hänen oli yhä enemmän täytynyt ruveta käymään itse

tilaajiensa puheilla, joten ei usein koko päivään ehtinyt pulpettinsa

ääreen, niin epäjärjestys oli viimein paisunut ihan sietämättömäksi. Ja

monta kertaa hän oli juossut huoneestansa suorastaan karkuun,

paiskannut oven kiinni ja sanonut, että tässä tulee hulluksi, jos sinne

jalkansa pistää. Ja silloin hän oli kerran, kun oli kiukusta kalpeana

ruvennut selailemaan sanomalehteä, nähnyt sen Klaus Baasin ilmoituksen.

Sitten seisoskeli Klaus Baas ahkerasti pulpetin ääressä, jolta hän oli

siirtänyt kaikki paperiröykkiöt pois, ja etsi ja järjesti ja laski ja

rekisteröi. Ja hän puursi kuin ainakin mies, joka ei voi epäjärjestystä

ja sekasortoa sietää ja unohtaa työssään, missä on ja mitä tekee ja

kuinka kauan työ vie, ja touhuaa kunnes näkee ympäristönsä siistinä ja

järjestyksessä ja kauneissa taapeleissa. Kuukauden päästä hän voikin

näyttää huolestuneelle ukon tallukalle, että hänen huoneensa oli nyt

hyvässä järjestyksessä, ja samalla neuvoa, mistä hän mitkin asiakirjat

löytäisi, ja selostella hänelle hänen liikkeensä tilan. Ja se oli

ukosta hyvä. Hän tutki asian tarkoin ja oli tyytyväinen ja antoi

nuorelle sinitakille kauniin kultarahan palkan päälliseksi. Ja kun ukko

sitten vielä oli pari päivää neuvotellut asioista Klaus Baasin kanssa

ja kun Klaus Baas oli antanut kahdenmarkan rahan, joka oli kuin

huomaamatta jätetty pulpetille laskupinkan viereen, ukolle takaisin,

niin ukko saattoi keveällä sydämellä kuleksia tilaajiensa pakinoilla.

Mutta yksinpä ei Klaus Baas saanutkaan kauan olla pihanpuoleisessa

salissa, sillä kun hän vähän aikaa oli työskennellyt, tuli keittiöstä

talon tyttö ja tarjosi kahvia; ja tytöllä oli kainalossa romaani ja hän

sanoi lukevansa sitä paraikaa ja pitävänsä tästä peräsalista enemmän

kuin etumaisesta. Eikä ollut sitäpaitsi kovin hauskaa istua aina vanhan

äidin seurassa. Tyttö oli hassahtava, keltainen vanhapiika; hän luki

oikein tukuttain poliisiseikkailuja, korvaten niillä omain kokemusten

ja elämän puutteen. Mutta pian hän antoi kirjan vaipua ohuille

polvillensa ja kertoi, kuinka hirmuisesti hän oli ensin pelännyt Klaus

Baasia, sillä nykyajan nuoret miehet ovat sangen arveluttavia. Mutta

kun isä sitten oli kertonut, miten ahkera ja säntillinen mies herra

Baas oli, niin hän tuli nyt oikein mielellään pitämään hänelle seuraa.

Ja sitten hän kertoi sotamiehelle äskeisen tarinan vanhemmistaan ja

suutarista, sukulaisistaan ja ainoasta veljestänsä. Veli oli pienessä

virassa eräässä etukaupungissa eikä käynyt juuri kotona, sillä hän

aikoi ottaa vaimokseen naapurin tytön, joka oli joutava, tuhma

heilakka: käveli usein tästä ohitse. Ja kun Klaus Baas keksi jonkin

sutkauksen, jolla hän keskeytti tytön vaivaiset, värittömät lorut, niin

lisäsi tyttö vielä, että hän luottaa Klaus Baasiin täydellisesti, on

valmis uskomaan hänelle sisimmätkin tunteensa; joten herra Baaskin

saisi olla aivan avomielinen. Klaus Baas vilkaisi laihaa, kaitaa

kääperöä halveksuen ja ajatteli: Mitähän salaisia tunteita sinullakin

on! Ja hän ärsytteli tyttöä tahallansa, kuin terve nuori poika ainakin,

ja sanoi, että hänen veljensä morsian, joka usein kävi ohi, oli sangen

sievä ja hauska tyttö, ja nyökkäsi hänelle päätä kun hän meni ohitse.

Viimein talon tyttö nähtävästikin huomasi, ettei hänellä ollut toiveita

-- tai ehkä oli hänen vastenmielisyytensä veljen rakastettua kohtaan

vielä suurempi kuin hänen kuivan sydämensä mieltymys pulskaan soturiin

ja kirjanpitäjään. Niin vain tapahtui, että eräänä päivänä hän

vetisteli Klaus Baasin edessä ja sanoi, ettei hän uskonut sen tytön

olevan hänen veljellensä uskollisen; se epäilys teki hänet vallan

onnettomaksi. Herra Baas tekisi oikein hyvän työn, jos vähän koettelisi

tuota tuhmaa, pientä letukkaa.

Pikku morsian oli sievä ja nokkela kuin kärppä, kun hän juosta

piiperteli pihan poikki, ja hänen silmänsä olivat kiltit ja kainot kuin

lapsen. Ehdotus mairi Klaus Baasin turhamaisuutta; ja omaatuntoaan

rauhoittaakseen, sillä se ei oikein tahtonut lakata nurisemasta, hän

vakuutti itselleen, että ehkäpä tuo pieni arka heippana oli sittenkin

oikea pikku villikissa, koska se kerran niin halukkaasti vilkui

hänenkin ikkunaansa. Ja varmaan se tulisi kuitenkin onnettomaksi

sulhasensa kanssa, sillä luultavasti oli sulho yhtä karhea ja ärtyinen

kuin isänsäkin.

Ja eräänä iltana hän siis hämärissä raa'asta ja kosteasta

talvisäästä huolimatta avasikin ikkunansa, kun tyttö ilmestyi

pihalle, ja sutkahutti hänelle pari ystävällistä sanaa. Ja jo

seuraavana päivänä he seisoskelivat yhdessä talon oven edustalla

ja juttelivat tuttavallisesti tytön kotikylästä, joka oli

Itä-Holsteinin pyökkikankailla, hänen tutuistaan, huvimatkoistaan ja

tanssissa-käynneistänsä. Tyttö ei maininnut mitään suhteestaan

vernissakauppiaan poikaan. Ja hän oli puheissaan hieman tätimäinen ja

pikkuvanha ja muuten mustaverinen ja hento, sellainen, joista

Klaus Baas ei ollenkaan pitänyt. Mutta kuitenkin hän päätti

turhamaisuudessaan kesytellä tuon pienen poloisen, ja pian hän voi

kehua häijylle vanhalle piialle saavansa tällä viikolla pikku

morsiamelta muiskun.

Ja kun tyttö pian taas tuli hänen kanssaan pakinoille, käytti Klaus

Baas hyväkseen surullista sadeilmaa ja sakeaa usvaa ja pyysi häneltä

suudelmaa, kylmin sydämin, itserakkauden ja turhamaisuuden soentamana.

"Vain yksi muisku!" hän sanoi. "Mehän ollaan jo niin hyviä ystäviä!

Totta kai nyt pikkuisen, pikkuisen pidät minusta? Yksi ainoa vain!"

Tyttö katsoi tummin, totisin silmin Klaus Baasiin ja luotti häneen,

pieni, kiltti tyttö rukka. "Niin, mutta yksi ainoa vain", hän sanoi,

"sitten ei enää koskaan!" Ja hän painausi kiltisti Klaus Baasin rintaa

vasten.

Mutta samassa ilmestyi tuo vanha, häijy kääkkä heidän eteensä ja syyti

lapsen silmille kaiken myrkyllisen pilkkansa ja kuohuvan vihansa,

kimeällä, ilkeällä äänellä; ja sanoipa vielä, että herra Baas oli ollut

hänen kanssaan liitossa!

Pikku raukka oli horjahtanut selin ovea vasten, hän katsoi tummat,

suuret silmät ammollaan kuin käärmettä, joka kähisten pyrki hänen

silmillensä. Hän heitti halveksumisen ja inhon silmäyksen Klaus Baasiin

ja juoksi pois mitään virkkamatta, kuin pieni viaton kärppä.

Tämä halpamaisuus alkoi heti teon täytyttyä ankarasti kolkuttaa Klaus

Baasin tuntoa. Kuinka hän oli kolhinut hentoa, viatonta naista!

Hän meni kotiinsa, sulkeutui kamariinsa ja supisi itsekseen:

Tämä ei enää käy päinsä! Ne Blankenesen juoksut ja viimein tämä! Kuinka

kavalsin sellaisen pienen, viattoman raukan! Pelkän itserakkauden ja

pöyhkeyteni tähden! Ei, tämä ei käy päinsä! Nyt on tehtävä työtä!!

Työtä kuin hullu! Nyt täytyy tehdä työtä, työtä niin että kuulo ja näkö

ja muisti menee! Työ on ihan hengen kysymys! Miten puutteellisia ovat

tietoni! Aionko joskus taas nolata niillä itseni kuin viime kesänä

pappilassa? Päntätä päähän nyt täytyy kuin pentele, jos haluan päästä

ylempien koulujen käyneiden tasalle! Ah, sama hulluus hänet oli taas

vallannut kuin kahdeksan vuotta sitten! Sillä eroituksella vain, että

sitä kesti kaksi päivää ja tätä kahdeksan viikkoa! Ja silloin antoi

hänelle korvatillikan äiti ja nyt hän itse! Väännetäänpä niskat nurin

tältä vetelehtimiseltä ja hummaukselta! Tee työtä, lurjus! Missä

kirjasi? Kas siinä...

Ja hän pinosi kirjat päällekkäin sängyn viereen niin että hän

kompastuisi niihin huomenna herätessään. Ja rupesi päätänsä pudistellen

ja itsekseen äksyillen ja huultaan purren maata.

Ja sitten alkoi vimmattu luku ja hammasten kiristys ja otsan rypistys

ja palava into! Sillä hän jäisi pölkkypääksi ja hänestä ei tulisi

mitään ja hän ei unohtaisi naishetakoita, jollei hän painuisi silmin

korvin työhön!

Päästyänsä tuolta kirotusta vernissakonttorista Mühlenstrasselta hän

meni aina piirikomennuskunnan kansliaan ja karkasi siellä heti kirjojen

kimppuun, joita hänellä vääpelin nurinasta huolimatta oli laatikossa.

Ja siellä hän söi kehnon, kuivan illallispalansa ja istui sitten

iltamyöhään ja luki kauppaoikeutta ja monta nidosta Englannin

liike-elämästä ja siirtomaista, ja opetteli kieliä.

Hänellä oli huono kielipää, liikemiehessä varsin merkittävä vika, eikä

hän konttorissa ollut oppinut paljon englanninkieltä, vaikka oli

melkein joka päivä sitä kuullut ja nähnyt englantilaisia kirjoja. Hän

epäili jo, tokko hän sitä kieltä koskaan oppisikaan, ja hänestä tuntui

välttämättömältä hakata kukin erikoinen lausetapa ja sen käyttö ulkoa

päähänsä; ja siinä oli työtä liiallisesti. Klaus Baas käveli

edestakaisin tuntikaudet huoneessa ja mumisi itsekseen läksyään ja

jankkasi moneen kertaan. Ja marssiessaan hän kiukusta ja vaihteen

vuoksi muutteli ääntään aina matalammaksi tai kimeämmäksi ja keikutti

päätään ja hakkasi kädellä kämmeneensä, ja koetti kaikki temput

saadakseen kielensä kääntymään ja muistin ottamaan vastaan nuot

hullusointuiset lauselmat. Ja sama urakka koitui espanjankielestäkin...

Mutta kun hän oli liehunut liiaksikin kielten kimpussa, niin hän

painausi usein yö-myöhään lueksimaan vanhoja, keltalehtisiä nidoksia,

klassillisia kaunokirjailijoita, heidän pääteoksiaan, jotka

yksinkertaisen kauneutensa ikuistamina kulkevat perintönämme polvesta

polveen: Homerosta ja Sofoklesta, Shakespeareä, Goetheä ja Schilleriä.

Hän ei tosin lukenut niitä sydämen kaipuusta eikä kauneuden ja totuuden

tulkkeina, sellaiseen hän oli vielä liian nuori ja kypsymätön ja

levoton. Ja sitäpaitsi taipuvainen omaan, välittömään elämän

näkemiseen. Hän luki ainoastaan siksi, että ne olivat lukemisen

arvoisia ja yleisesti tunnustettuja teoksia, hän luki järellään: kelpo

pojan kauniilla halulla sivistää itseään. Kovaksi onneksi oli noissa

keltaisissa niteissä sellaisiakin, jotka eivät ansaitse klassikon

kunniaa, vaan joutuvat pian unohduksiin; mutta kun hän nyt näki heidät

noiden suurten joukossa, niin hänpä tutki heitä aivan yhtä hartaasti

kuin toisiakin! Ja samalla hän luki myös historiaa, luonnontiedettä ja

uudempaakin runoutta, jos ken luotettava henkilö sitä hänelle suositti.

Se oli kirjavaa lukemista! Vasta puoliyön tienoissa hän rupesi

pitkästä, hiljaisesta päivätyöstään uuvuksissa levolle.

Ja siihen aikaan, kolmannella kolmatta ikävuodella -- liekö häntä

sitten kypsyttänyt tuo luettujen kirjain sekamelska vai vakaa työ tahi

omat elämän kokemukset, tai ehkäpä oli hänen aikansa tullut, --

kehittyi hänen luonteensa kuin kukka, joka kolmena kevätyönä aukeaa. Se

oli onnekas yhtymä elämäniloista ja sävyisää isää sekä kovaa ja totista

äitiä. Myöhään pääsi hän tosin epäselvyydestä, joka kietoo ihmistä

nuorena kuin sakea aamun usva; mutta nyt hänestä tuntui, kuin olisivat

hänen silmänsä yhtäkkiä nähneet syvemmälle asiain ytimiin, tuntui, kuin

hän olisi nähnyt elämän entistä kirjavampana ja värikkäämpänä. Ennen

hän oli aprikoinut ihmisiä ja elämän kysymyksiä ainoastaan silloin, kun

ne koskivat häntä itseänsä. Mutta nyt hänestä tuli etsijä ja tutkija ja

hän halusi vakavasti päästä arvoitusten perille. Ja kun hänen voimakas

sielunsa oli jo melkein kaksi vuotta saanut olla täydellisessä levossa

ja harjoittamatonna, niin hän riensi nyt eteenpäin ikäänkuin

äkkinäisillä sysäyksillä.

Hänen mieleensä johtuivat hänen entisen elämänsä tapahtumat ja nyt hän

ei enää ajatellut itsestään, tuosta Baas-kasvista, ainoastaan: tuossa

se vaan seisoo ja kasvaa niinkuin Jumala sen kasvaa suo... Ei, hän

ihmetteli mielessään itseänsä, ihmetteli ensin pientä paitaressua,

sitten laihaa ja haaveksivaa koulukasta, sitten pitkää kauppaoppilasta.

Ja hän ajatteli pelolla itsensä kaikkia syrjähyppyjä ja kujeita, jotka

olivat olleet eri luontoisia eri aikoina. Hän ajatteli tarkalleen

asemaansa maailmassa ja tulevaisuutensa mahdollisuuksia. Hän ei elänyt

enää pelkästään tajuttomasti, vaan koetti jo itseään arvostella.

Ennen hän ei ollut vaivannut päätään äitiään ajattelemalla. Äidin hän

oli ennen nähnyt vain työn ihmisenä, hänelle joko vastuksena taikka

hyötynä, ja hoitelemassa koko pesuutta, -- mitä muuta? Nyt hän seisoi

usein keittiön akkunan ääressä ja tarkasteli salaa äitiä ja ajatteli

hänen entistä elämäänsä ja kuinka hän oli Baasien sukuun joutunut. Ja

ajatteli kuinka äiti oli surrut, kun isä ja sisko kuolivat, ajatteli

hänen ankaraa jokapäiväistä aherrustaan. Ja hän huomasi hänen selkänsä

käyristyneen ja hapsiensa harmaantuneen. Ja hän riensi ajatuksissaan

hänen rinnalleen ja häntä auttamaan. Ei hän ollut siskoillakaan

päätänsä vaivannut: se oli ollut äidin asia. Mutta nyt hän

oli huolissaan heidän töistään, heidän luonteistaan, heidän

tulevaisuudestansa. Hanna oli jo seminaarin toisella luokalla ja Klaus

Baas näki hänestä kehittyvän kohta naisen ja piti tarkoin silmällä,

tuliko hän koulusta aina suoraa päätä kotiin, oliko hän rauhallisen

näköinen, olivatko hänen hiuksensa aina kunnossa. Sillä tuo pikku

Blankenesen kävijä sipaisikin sangen usein korvallisiaan ja

palmikoitaan huudahtaen: "Herranen aika minun tukkaani!" Riku oli

lukkosepän opissa ja kävi myöskin ammattikunnan iltakoulua. Klaus Baas

tutki tarkoin, mihin aikaan tunnit oli ja mitä tietä poika meni kouluun

ja mitä tietä tuli takaisin kotiin. Jonkun kerran hän meni häntä

odottamaan koulun kulmallekin ja seurasi salaa Rikun jälestä, kunnes

oli vakuutettu, että veikko tuli tosiaan suorinta tietä kotiin. Pikku

Johan oli nyt kaksitoista-vuotias, ja Klaus Baas antoi hänen huomata,

että hän piti huolta hänen läksynluvustaan: komenteli häntä tuon

tuostakin. Pikku Loten päätä hän silitteli isällisesti.

Äiti ihmetteli nyt hänen tyyntä ja ankaraa vakavuuttaan ja hänen

hillittyä ääntään. Ja hän vastasi jo hänelle ihmisiksi ja kysyipä

häneltä silloin tällöin neuvoa.

Kun Klaus Baasin ajatukset palasivat konttorissa-oloon, niin hän

käsitti nyt henkilöstön ja heidän työnsä entistä selvemmin. Hän ymmärsi

nyt monen seikan, joka hänestä silloin oli tuntunut kummalliselta tai

nurinkuriselta. Ja hän halusi uudestaan päästä sellaisiin töihin,

älykkäämpänä, varovaisempana ja pyrkivämpänä, -- mutta ei enää

harrastaakseen vain päivän urakkaa, vaan koko liikettä: edistääkseen

sitä sitkeydellään ja älyllään. Ja hän mietiskeli jo jotakin

merentakaista paikkaa, jossa hän saisi nähdä ja oppia yhä uutta ja

tehdä kovasti työtä ja vallitakin alallansa.

Niin oli hänestä siihen aikaan kehittymäisillään mies, tuon tyynen

katselun ja vakaan ajattelun, tuon varovaisen epäilyn, rauhallisen

arvostelun ja oman muovailunsa kautta.

Mutta eipä onnellinen ja hilpeä mies! Hänen silmänsä olivat

kahdenkolmatta vuotiaan silmiksi liian totiset, hänen huulensa liian

tiukasti supussa.

Ja kun hän lauantai-illoin, kovan viikontyön suoritettuansa, lähti

Blankeneseen, ja kun kaunis, solakka Mariechen siellä käveli hänen

kanssaan -- oli tullut taas kevät ja kesä läheni -- niin hänen

hellyytensä muuttui hyvyydeksi ja hän hillitsi intohimonsa. Siitäpä ei

tyttö taaskaan tietysti pitänyt, vaan hän sanoi: "Miksi sinä olet niin

kylmä! Viime pääsiäisenä olit paljon hellempi!" Silloin Klaus Baas

sanoi ärtyisesti: "Mutta mitä minä sitten voin, lapsipaha? Jos minä

sinuun koskenkin, niin väännät kasvojasi kuin aikoisin syödä sinut, ja

alat itkeä!" Ja silloin painui neidon pää kumaraan ja sitten koetettiin

jutella muusta; mutta koska he eivät tohtineet heittäytyä helliksi,

niin heidän sielunsa olivat kylmät ja puheenaihe loppui.

Hänen työtoverinsa sotilaskansliassa, aliupseeri, sanoi hänelle: "Te

olette aina niin hiljainen, Baas, te tapatte itsenne työllä. Täytyisi

joskus pistäytyä St. Pauliin ja päästää ruumis ja sielu valloilleen.

Vai pidättekö sitä syntinä?"

Klaus Baas kohotti päätänsä ja vastasi: "Syntinä en sitä pidä.

Mihinkäpä nuoret miespoloiset turvautuisivat tuskissaan? Mutta sinne en

mene. Olen kylliksi saanut sellaisesta kuulla ja lukea: en tahdo

hankkia muutaman hetken tähden elinkautista tautia. Ja sitäpaitsi se on

epäsiistiä." Aliupseeri vastasi silloin: "Aivan oikeassa olette, mutta

minkä sille voi? Minä vaan en jaksaisi." Klaus Baas tokaisi: "Kyllähän

se niin on, se kysyy voimia liiaksi." Mutta sitten hän painui äkäisesti

työhönsä.

Tosinhan oli hetkiä ja päiviä, jolloin hän päästi Baas-luonteensa

leiskumaan ja silloin hän mahtaili ja teeskenteli: miten hän on muka

luja eikä alennu lokaan ja miten hän on uuttera. Miten hän pian lähtee

merten taa ja tekee siellä miehuuden ihmeitä ja tulee takaisin ja ottaa

seudun pulskimman tytön vaimokseen. Sillä tytöllä pitää olla norja

vartalo ja hiukan notkuva käynti ja puhtaat, alttiit silmät! Ja ne

ajatukset olivat hänen onnensa ja autuutensa ja niistä hän suorastaan

juopui.

Mutta useimmiten hän oli raskasmielinen, hiljainen ja katkerakin.

Monasti hän iltasella, kun Hanna lieden luona valmisti ruokaa, seisoi

akkunan luona ja tuijotteli otsa rypyssä vanhaan lamppuun, joka

riuskahteli ja räsähteli ja piti vaivalla yllä surkeaa, himmeää

liekkiänsä... Ja hän tunsi kirvelevän katkerasti, että sellaista oli

juuri hänenkin elämänsä: synkkää, mustanpuhuvaa ja tympäisevää ja

rauhatonta.