XII.

Suse oli tosiaan pienellä, tyhjällä asemalla häntä odottamassa. Hän oli

pienempi kuin Klaus oli mielessään kuvitellut: ei ollut kasvanut paljoa

siitä kun hän silloin oli nukahtanut kaapin eteen lattialle. Mutta

tyttö oli uhkea ja kypsä kuin lämmin kirkas syyspäivä ja paljon

kauniimpi kuin siinä kuvassa, jonka Klaus Baas oli saanut häneltä vuosi

sitten. Klaus Baas oli matkalla ollut sangen rohkeissa aikeissa, mutta

tällaisen kypsyyden ja iloisen varmuuden ja uhkeuden edessä hän tuli

araksi.

Suse Garbens nauroi suullaan ja nauroi ruskeilla silmillään ja koko

kasvoillaan ja sanoi: "Ai, ai, mitäs me ollaankaan keskenämme

kirjoitelleet!!"

"Ah", vastasi Klaus vakavasti ja hiukan moittivasti, heti asiaan

käyden: "Joka kerta tuhannen suudelmaa!"

Suse nauraa helähytti taas, nuoren rinnan tervettä naurua, ja sanoi:

"Eipäs! Ainoastaan tuhannen s------! Jumalan kiitos, etten toki sitä

sanaa kokonaan kirjoittanut! Mutta hauskaa se vain oli! Sinä kirjoitat

todella niin somia kirjeitä: siistejä ja kohteliaita. Hiukan

opettavaisia tosin, mutta mitäpä se tekee. Ajatteles: minä rakastuin

puoli vuotta sitten erääsen ylioppilaasen: sentähden herkesin

kirjoittamasta. Mutta ei sekään mitään totista ollut."

Silloin kysyi Klaus Baas vavahtavalla äänellä: "Mitenkä se ei sitä

ollut?"

"Niin", vastasi Suse yhtä iloisen luonnollisesti ja hyvällä

omallatunnolla kuin äsken, "hän olisi voinut mennä naimisiin vasta

kolmen vuoden päästä ja hänellä ei ollut rahaakaan: se olisi siis ollut

tyhmyys. Kerron sen vain näin ystävinä. Mutta nyt, ajattelepas: nyt

minä olen kihloissa! Viikko sitten menin erään tilanomistajan kanssa!

Pulska, hieno mies, puolivälissä neljännellä kymmentä. Ja pappa sanoo,

että hän varmaan pääsee eduskuntaan. No niin, sanoin sen vaan näin

heti, hän on näet tänään meillä päivällisillä."

Klaus Baas paran sydäntä kouristi, hän tuijotti kotvan aikaa alas

tielle karttaakseen tytön säteileviä silmiä. -- "Vai niin hän ajatteli.

Vai niin! Ja sinua olen muistellut vuosikausia, aina, aina! Kaunis

sinä olet, Herra Jumala, kuinka kaunis! Mutta äläpä luule, että

ilmaisen, miten hullusti ovat nyt asiani! Hehei, minä olen

kaksikymmen-vuotias!... Kaksikymmentä! Ja tyttöjä, sinä ovela velho, on

maailma täysi! Kaipa saanen oman kullan sinuttakin!"

Ja hän alkoi siis ystävällisesti kysellä ja udella teeskennellyllä

äänellä: "Mikä on sulhasen nimi? Miten suuri maatila", j.n.e. Sillä

välin hän yhä hengessä naputti otsaansa ja päivitteli: kuinka saatoin

minä olla niin hullu, että luulin asian olevan juuri sillä tolalla kuin

itse toivoin! Ainoastaan siksi, että kirjeissä oli nuo 1,000 s:aa!

Mainio liikemies! Luuli velkakirjan kaavaa velkakirjaksi! Sellaista

kepposta ei minulle eläessäni tehdä! Se on Baasien tapaista! Vielä

kerran, muistapa tämä vala: epäile aina vähän! Aina kierrä, kaarra,

katso! Aina kaikkeen valmiina!!... No, minä olen kaksikymmen-vuotias!

kaksikymmentä!

Klaus Baas huiskautti keppiään ja kysyi, milloin on häät; ja sai sitten

kuulla, että he oleksivat joka vuosi pari kuukautta Berlinissä, sillä

siellä oli sulhasella maataloudellinen virka. Klaus lausui silloin,

että Suse näytti tehneen todella hyvät kaupat. Mutta siihen tuo

säteilevä, tervenahkainen velho vastasi, että hyvä oli kaupattavakin:

varakkaiden vanhempien ainoa lapsi ja lapsettoman eno-ukon perijä.

Klaus piti tarpeellisena, koska nyt oli toisen asiat kuullut,

kertoa vähän omistakin oloistansa. Ja hän sanoi lähtevänsä kohta

sotapalveluksesta päästyä ulkomaille, luultavasti Brasiliaan. Ja hän

kertoi myös äidistä ja sisaruksista eikä ällistynyt yhtään, vaikka

huomasi joutuvansa arveluttavan lähelle tavallisen kerskailunsa rajaa.

Hän ajatteli näet: tässä ei auta suun supistus, tässä täytyy viheltää

ja niin että kuuluu. Minun täytyy häntä vastaan pitää puoleni ja minä

pidän. Mutta sitten en palaa koskaan. Ja Klaus Baas käveli iloisena

hänen rinnallaan ja sai mitä tahtoi, nimittäin Susen melkein uskomaan,

ettei Klaus ollut häntä koskaan tosissaan ajatellut. Ja entistä

mieluummin Suse kertoi nyt hänelle nykyisestä onnestansa.

Vanhemmat, jotka vuosien kuluessa olivat luisuneet harmaiden hapsien ja

leppoisan mukavuuden asteelle, eivät ottaneet Klaus Baasia suinkaan

epäystävällisesti vastaan. He kehuivat häntä kauniiksi pojaksi ja

toivorikkaaksi nuorukaiseksi ja lähettivät hänet puutarhaan siksi aikaa

kunnes illallinen valmistuisi.

Kun hän vähän ajan päästä tuli sisään, seisoi nuori pari häntä vastassa

eteisessä. Susen hieno, sininen silkkipuku kaunisti suuresti hänen

nuorta vartaloansa. Sulhanen oli muhkea mies, parhaassa miehuuden

ijässä. Mentiin ruualle, ja viini oli hyvää, ja Klaus Baas muisti

maistaa, ja lausuili puheenpartensa kuin toisetkin ja hekumoi

itseluottamuksestaan. Pian alkoi maamies kysellä yhtä ja toista firma

P.C. Trimbornista. Klaus vastasi kuin mies, joka tunsi liikkeen

perinpohjaisesti ja tiesi sitäpaitsi, mitä oli luvallista kertoa.

Maamies alkoi nyt puhua ulkomaisen kauppamme kansantaloudellisesta

merkityksestä, -- juuri siihen aikaan oli näet kauppamme kohonnut

suureen kukoistukseen, -- hän otti esimerkin Portugalin ja Hollannin ja

Englannin historiasta ja puhui säätynsä ja ammattinsa kannalta ja

varovaisesti ja epäröivästi kuin henkilö ainakin, jolla on edessään

menneisyyden samalla rohkaisevat ja peloittavat kuvat. Klaus Baasilla

oli kyllä historiallista vaistoa ja hän oli lukenut yhtä ja toista

kauppa-oppikirjoista ja suurista Hampurin lehdistä. Mutta

oikeaa opetusta hän oli saanut vähän. Ja kaiken päälliseksi:

kaksikymmen-vuotias ei ole usein historikko, vaan filosoofi! Klaus Baas

vieritti siis esiin kaikellaisia suuria, kauniita ajatuksia, jotka

yksinäisen ja salaisen käytön kautta olivat häneen takertuneet. Hänellä

ei ollut tätä ennen ollut tilaisuutta tuoda niitä katseltaviksi miesten

kämmenille, ja nyt, tässä kodikkaassa seurassa, viinilasin ääressä, ne

hyppäsivät itse esiin. Hän lasketteli paloviinan ja kiväärien

myynnistä, kaikellaisesta joutavasta vientitavarasta, esteettisistä ja

eetillisistä velvoituksista, Bismarckista, maailman kultuurista. Se oli

hauska sekoitus Klaus Baasista ja Hampurin lehdistä. Hänen kuvauksensa

tulivat komeammiksi, hänen väitteensä tulivat mahtavapiirteisiksi. Ja

lopuksi hän, taitavasti pyöritellen punaviinilasia kaikkien kymmenen

sormensa päillä, -- hän istui ensi kertaa elämässään kodikkaassa

seurassa ja viinin ääressä, -- lausui, että hallituksen on "ylimalkaan"

huolehdittava ja vastattava siitä, että koko tuotanto ja kauppiaskunta

tulee kauttaaltaan siveellisesti kauniiksi. Ja vielä toistui hyvän

aikaa "ylimalkaan, ylimalkaan."

Pappis-eno, joka katseli kylmästi kaikkia kummia, hymyili

leikillisesti. Ruustinna ajatteli: Raakilo! Huonosti paistettu. Se

lankee vielä nenälleen! Suse nojasi pöytään niin että rinta sitä

suloisempana kaartui, ja katseli poikaa loistavin silmin ja ajatteli:

Mutta kyllä hän on kaunis! Sulhanen taas oli noita poliittisia neroja,

jotka eivät voi millään muotoa antaa toisten olla rauhassa

mielipiteissään ja erehdyksissään, joiden täytyy aprikoida niiden

syitä ja syntyä ja vastustaa ja parantaa niitä ja opettaa omia

mielipiteitään. Ja niinpä hän nyt kuunteli vakavana ja tarkkaavasti,

sisällänsä jo vastausta sommitellen.

Ja kun Klaus Baas sitten oli sanonut viimeisen "ylimalkansa", sanoi

vastaväittäjä kuivalla, epäröivällä äänellä, joka eroittui selvästi

äskeisistä kuumista, suurista sanoista, että nuori vieras oli tosin

esittänyt jaloja mielipiteitä ja ikänsä mukaisesti; mutta: jokaista eri

ilmiötä ja sen suhdetta toisiin ilmiöihin oli punnittava huolellisesti

yksikseen, eikä "ylimalkaan" niinkuin pässin päitä. Voitiin näet

lopultakin kansoja hallitessa ottaa johteeksi ainoastaan kaikkein

luontaisten katsantokantain ja pyrkimysten keskimitta, eikä

hallituksilta voitu vaatia enempää kuin sitä, että ne viisaasti ja

vakavasti koettivat johtaa ja jalostaa noita luonnollisia taipumuksia

ja pyyteitä. Kansa ei ole suinkaan mikään yksityinen nopeasti liikkuva

ratsumies; ei myöskään se ole mikään villi eteenpäin vierivä lauma;

vaan se on verrattavissa raskaasti varustettuun sotajoukkoon, jonka

puolustus, tienraivaus, muonitus ja levähdyspaikat vaativat mitä

huolellisimpia laskelmia.

Niin puhui viisas mies vielä hyvän aikaa hiukan narisevalla äänellä.

Klaus tunsi näiden epäröiväin, punnitsevain sanain ensi soinnusta

kurottaneensa häpeäkseen liian korkealle, ja mikä pahempi, oli tehnyt

sen miehen edessä, joka ajatuksilta ja kokemuksilta oli häntä paljon

etevämpi; ja kaikkein pahinta: tämä vastustaja ei hänen mahtavia

sanojansa pilkannut, vaan vastusti häntä yksinkertaisesti ja arvokkaan

ystävällisesti. Klaus Baas oli vielä harkitsevasti ja totisena

kuuntelevinaan vastustajansa väitelmiä ikäänkuin valmistaen kelpo

vastausta, mutta sisällisesti hän jo oli hyvin hiljainen ja ajatteli

häpeissään: joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa! Kas näin

räpistelet nyt siipiäsi maan kamaralla! Naurettava olet! Kun toinen

sitten lopetti, niin Klaus hymyili häpeissään ja sanoi, että hän oli

vielä niin nuorikin ja silmäili kai asioita pintapuolisemmin kuin piti.

Sitten noustiin pöydästä ja Klaus käytti tilaisuutta hyväkseen ja meni

nurkkahyllyn luo selaillakseen erästä kirjaa ja hän tunsi yhä tappionsa

kitkerän maun ja olisi halunnut olla niin pitkällä kuin pippuri kasvaa.

Hän väistyi yhä enemmän oven suuhun ja jo pääsi kuistiin ja pujahti

ulos. Nyt hän seisoi puutarhassa suurten lehmusten alla ja tuijotteli

ihanaan syksyiseen iltaan ja ajatteli katkeraa tappiotaan sekä olisiko

mahdollista enää korvata vahinkoa.

Silloin tuli Suse hiljaisin askelin ulos kuistin ovesta ja tarttui

takaapäin hänen käsivarsiinsa ja seisten melkein hänen takanansa hän

nojasi povensa häneen ja sanoi ystävällisesti ja sisarellisesti:

"Kuules, esitänpä sinulle erään oikein hauskan tepposen! Tänään on

Boosdorfissa markkinat ja siellä tanssitaan ja pidetään oikein hauskaa.

Olin siellä kevätmarkkinoilla entisen heilin, sen ylioppilaan, kanssa:

se oli ihanaa. Ja syysmarkkinat ovat vielä hauskemmat. Tuolla meidän

naapurilla on kaksi kaunista mammanlasta, ne menevät sinne. Poika on

sinun ikäisesi, aika hulivili, vaikka änkyttää vähin. Tyttö on

kuuden-, seitsemäntoista tienoissa, kelpaa niin ollen sinulle. Se on

hyvä, mutta omituinen tyttö; mutta koetapas itse!"

Klaus Baas kääntyi puhujan puoleen ja sanoi vilkastuen: "Mutta mitenkäs

minä pääsen niiden tutuksi?"

Suse hymyili kujeilevasti ja vastasi: "Ne näkivät sinut jo kun tulit.

Ja kun sinä olit täällä puutarhassa, niin -- Jes siksi me häntä

sanotaan -- hiipi keittiömme akkunaan ja sanoi, että piti käskeä sinua

tulemaan tänä iltana heidän kanssaan markkinoille, koska sinä muka

näytit niin kelpo pojalta... Juoksen nyt hakemassa vain hattusi ja

palttoosi!"

Ja Suse juoksi sisään ja toi Klaus Baasin vaatteet ja he menivät

naapuriin.

Kärryliiterin edessä, jonka ovet olivat selällään, he näkivät jo

hevoset ja vaunut ja he menivät suoraan niiden luo. Naapurin nuori

herra ja neiti toivat paraikaa vaunuihin päällystakkeja ja peittoja

myöhäisen kotimatkan varalta. Poika oli pitkä ja luiseva, hänen

kasvonsa olivat lujapiirteiset, mutta vielä hiukan kulmikkaat;

kuitenkin huomasi, että hänestä oli kehittyvä kerran komea ja hieno

mies. Sisko oli vaaleaverinen niinkuin velikin, vaikka hiukan tummempi;

hänen kasvonsa olivat yhtä hienot ja jalot kuin veljen, mutta pehmoiset

ja upeat, jota vastoin veljen olivat kulmikkaat ja kovasärmäiset. Kovin

hento hän vielä tosin oli; hänen silmänsä olivat totiset ja aran virkut

kuin millä peukalo-linnulla. Harvoin tapaa nuorukaisia, joissa huomaa

niin selvästi kuin näissä sisaruksissa vastaisen moitteettoman miehen

ja naisen ominaisuudet. He tulivat Klaus Baasin luo ja antoivat kättä

ja sanoivat hyvin luonnollisesti, että sehän oli hauskaa, että herra

Baas lähtee mukaan; heistä oli mainiota saada seuraa, varsinkin

kotimatkalle.

"Sanokaa heti vaan sinuksi", tokaisi Suse. "Mitä tuo joutava teitittely

toimittaa."

Sitten he istuivat kaikki kolme vaunuihin, tyttö keskeen, ja antoivat

huristaa.

Vaunujen ainoa istuin oli heille kolmelle kaita, jonka vuoksi Klaus

Baasin täytyi istua melkein tyttöä kohti ja pitää kättään istuimen

selustalla, niin että vierustoveri joutui nojautumaan melkein hänen

kainaloonsa. Klaus Baasilla oli terveen, aistillisen luonteensa mukaan

naisesta korkeat mielipiteet -- ja hän ei ollut koskaan ennen päässyt

niin liki kaunista tyttöä. Ja niinpä nyt tapahtuikin, että tuskin Klaus

kuuli Jesin äänen helähdyksen ja näki aivan läheltä hänen pehmoiset,

hienot kasvonsa ja hänen kauniit, kimaltelevat silmänsä, joista silloin

tällöin sinkosi häneen katse ja liiti heti arasti hänen ohitseen kuin

kyyhkynen, -- niinpä tapahtui, että Klaus Baas rakastui häneen. Hän

unohti, hylkäsi heti Suse Garbensin! Kuinka hienot, jalot kasvot! Ah

nuo armaat sinisilmät ja pienet, mutta lujat kädet! Mitkä ihanat

ajatukset piilivätkään hänen kauniin, kaarevan otsansa alla, mitkä

herkät, herttaiset tunteet povessa, joka ohuen mustan röijyn alla

kiinteänä ja pyöreänä kohosi!

Veli kyseli Klaus Baasilta yhtä ja toista hänen elämästään ja

toimestaan Hampurissa, ja sillä välin siirtyivät siskon virkut silmät

ympäröivän metsäseudun kukkulalta toiselle ja vilkaisivat taaskin vähä

väliä pikapäätä Klaus Baasiin. Klaus Baas oli valpas ja kohtelias, ja

hän kyseli puolestansa veljeltä minkä mitäkin, näyttääkseen olevansa

perehtynyt maatalousasioihinkin jonkun verran. Mutta pääasiassa hän

koko ajan oli varuillaan ja koetti tavoittaa tytön katseiden kyyhkystä,

kun se häntä kohti lensi. Ja hän osui joka kerta maaliinsa, ja aina se

katse pakeni kiireesti; ja samoin loi Klaus Baaskin säpsähtäen silmänsä

muualle, kun hänen ja tytön katseet yhteen osuivat.

Niin leikittiin tuota ikivanhaa miekkosten leikkiä; mutta sitten tuli

veli tuttavalliseksi ja alkoi ärsytellä sisartaan: "No, miksi sinä olet

tänään niin vähäsanainen?" hän kysyi. "Kotona hän nimittäin räpättää

aina niin, ettei isä ja äiti ja minä, hänen ainoa veljensä, saa

suunvuoroa! Vai onko se niin kummaa, että vieressä istuu Hampurin

herra? Tämä sisko ei ole näet käynyt milloinkaan missään ja hän ei

tiedä mitään ja häneen menee kaikki loru kuin tupakka! Vai tahdotko

salata, että kielenkäyttösi ei ole oikein järjestyksessä? Hänellä on

näet jänne kielessä."

Ja veli pilkkaili pitkän aikaa siskon viallista kieltä -- mikä oli sitä

kummallisempaa ja hassumpaa, kun hän itsekin änkytti aika tavalla.

Sisar ei kuitenkaan ollut millänsäkään ja sutkautti vain silloin

tällöin rauhallisen ja laiskan vastauksen. Ja kerran hän katsahti

arasti Klaus Baasiin ja sanoi: "Sen puheet on kaikki pelkkää valetta."

Nyt rupesi Klaus Baas hänen veljensä puolelle ja sanoi: "Mutta ainakin

se lie totta, että näin todistaa teidän ainoa veljenne."

Tyttö kohautti olkapäitään ja katsoi Klaus Baasiin tutkivasti kulmat

rypyssä ja ikäänkuin sanoakseen: Onko nyt sinultakin järki mennyt!

Veli nautti suuresti kujeestaan, ja kun nyt vieraskin tarttui samaan

köyteen, niin hän ärsytteli yhä ja kysyi Klaus Baasilta: "Kertoiko Suse

Garbens sinulle mitä kummaa tästä sisarestamme?"

Klaus Baas vastasi: "Kyllähän se jotakin sen tapaista, vaikkei ihan

selvään sanonut. Hänen asiansa taitavat olla vähän hullusti jossakin

suhteessa."

"Niin ovatkin", vastasi veli, "ja suorastaan vaarallisen hullusti!

Katsoppas nyt, miten se muka näyttää lauhkealta ja tyytyväiseltä! Kuin

uninen lammas! Ja ihmisiä se vielä pettää leppoisella silmänluonnilla

ja kainolla käytöksellä. Mutta sen sydämessä asuu suoraan sanoen

ilmeinen piru ja yhtäkkiä se loikkaa sorkkineen, sarvineen sieltä

esiin! Silloin se lyö tuhansiksi sirpaleiksi kaikki mitä eteen sattuu,

ja repii ja raastaa ja tekee jotakin mieletöntä."

Klaus Baas katseli tyttöä ja hän huomasi, että näistä sanoista Jes ei

pitänyt: hän tuijotti vaieten, mutta hieman jäykästi eteensä.

Kuitenkaan ei veli malttanut heittää pilaa tähän. "Kerran pienenä

paitaressuna", hän jatkoi, "se kiukustui ponihevoselleen, kun eläin

nosti päätään ylös eikä tahtonut antaa panna kuolaimia suuhunsa, ja

ajattelepa, minkä hän silloin teki? Vihapäissään hän puraisi hevosta

turpaan, ja puraisi niin lujasti, että poni keikautti tuskissaan päänsä

koholle ja -- tyttö riippui sen turvassa yhä hampaillansa. Kas

sellainen tuitukko meidän sisko on. Hän tekeekin luonnollisesti kotona

vähän väliä reikiä akkunoihin; sentähden olemmekin varanneet säilöön

entisiä ruutujen kappaleita, joilla voi reiät paikata; siten käy

korjaus kutakuinkin siedettäväksi."

Sisko kuunteli yhä aivan levollisena; hän silmäili sävyisästi milloin

vainioille, milloin vastaantulijoihin, milloin Klaus Baasiin. Kerran

hän kääntyi jo kuitenkin hänen puoleensa ja sanoi leikillä muka, vaikka

hänen äänensä oli jo soinnuton: "Isä ja veli tahtovat aina kiusata

minua; he ovat molemmat siksi yksinkertaisia, etteivät löydä iloa

itsestään."

Mutta Klaus Baas kujeili: "Sellainen menettely on mielestäni suuri

vääryys sinua kohtaan. Jos minä olisin veljesi -- ja toivoisin sydämeni

pohjasta olevani, niin pitäisin sinua kuin posliininukkea

lasikaapissa."

Nyt koetti tyttö hymyillä, mutta ei se onnistunut, ja pahoillaan hän

sanoi: "Sinä et ole parempi kuin hänkään."

Varomattomasti kyllä jatkoi veli vielä: "Vai hänen veljensä tahtoisit

olla! Älä hyvä mies tahdo sellaista! Kun me tässä eräänä päivänä

kahvipöydässä vähän häntä pisteltiin, ja kun hän tapansa mukaan juoksi

kamariinsa, -- ja minä tietysti jälestä, ja hän oli paraikaa

muuttamassa toista leninkiä, ja kun minä silloin huomautin..."

Mutta silloin se laukesi!... Vimmoissaan hyppäsi sisko ylös, hänen

silmänsä suitsuivat, hänen rintansa aaltoili ja läähätti, hän löi

veljeään niin että hattu lensi pois, ja tempaisi ohjakset ja lykkäsi

veljen kauemmaksi ja riuhtoi hevosia niin että ne porhalsivat täyteen

laukkaan.

Ja kun Klaus Baas, joka oli kujeilun aikana ollut aivan lähellä tyttöä,

nyt heittäytyi pelästyneenä selkänojaan ja katsoi siskon selän takaa

veljeen, niin hän näki, että tämäkin istui vaunun kolkassa aivan

kalpeana ja hievahtamatta ja mahdollisimman loitolla siskostansa; ja

veli pudisti päätänsä ja iski hänelle silmää, että nyt oli herran

tähden oltava hiljaa tai sisko voisi tehdä mitä tahansa!

Saman kylän väkeä tuli vastaan ja he väistyivät tiepuoleen ja huusivat:

"Ahas, jokos saitte taas hänet villiin!" Sitten tuli toisia, jotka

eivät heitä tunteneet, ja he nauroivat näille ajajille ja katselivat

ihmeissään nuoria miehiä, jotka istuivat arkoina vaunun nurkassa, ja

ohjissa oli tyttö, joka seisoi rattailla kuin markkinahuijari ja

riuhtoi ohjaksista kaikin voimin, kasvot vihasta synkeinä. Klaus Baas

olisi tahtonut häntä nyt lepytellä, mutta ei uskaltanut lausua

sanaakaan, sillä hän näki, että tyttö oli hurjassa vihassaan umpi kuuro

ja sokea. Niin kiidettiin pitkät ajat tukka tutisten, kunnes tytön

kiukku vähitellen, hyvin hitaasti, lauhtui, ja läähätys keveni ja otsan

ja silmäkulmain rypyt sulivat, ja hänen pienten lujain kättensä

rystyset, jotka olivat lumivalkeat ohjasten rutistamisesta, alkoivat

punertaa; nuoret miehet karttoivat vieläkin suutaan avaamasta, mutta

kohottausivat hiukan mukavampaan asentoon ja katselivat silmät

pyöreinä, kuin puusta pudonneina ja vähän säikähtäneinä, toisiinsa.

Klaus Baasilla ei tällä matkalla tosiaan ollut paljon aikaa ihailla

kaunista kotipuoltaan, jonka valtatietä he ajelivat, eikä nähdä

ihmisiä, vaikka tuontuostakin vastaan tuli kuormittain iloista

markkinaväkeä. Eikä hän nähnyt Boosdorfissa tanssipaikassakaan juuri

mitään, vaikka niin moni nuoren kukoistava tyttö väikkyi tanssissa

hänen ohitseen. Sillä hän ajatteli vain Jesiä -- äskeisestä

suuttumuksesta huolimatta vain häntä. Klaus Baasista oli selvä, ettei

hän tanssisi kenenkään muun kanssa kuin Jesin, mutta tyttöpä julisti

hänelle, ettei hän saa tulla pyytämään häntä kuin joka kolmanteen

tanssiin ja että hänen sillä välin on tanssitettava muita, muuten se

herättäisi huomiota ja toiset olisivat Klaus Baasille vihaisia. Ja

niinpä Klaus Baas sai nyt sietää sen näyn, että muut menivät ja

kumarsivat hänen haaveksitulleen, kömpelösti tai sirosti kukin taitonsa

mukaan, ja tanssivat hänen kanssansa; hänen täytyi nähdä Jesin

puhuttelevan ystävällisesti ja vilkkaastikin toisia ja kuulla muiden

kyselevän tytöltä, kuka hän oli. Silloin tyttö loi katseensa Klaus

Baasiin ja katsoi häntä rauhallisesti ja kauan ikäänkuin hän olisi

ollut hänen ikiomansa.

Kun puoliyö sitten läheni, niin tanssivain joukko harveni ja milloin

mikin pari katosi eteisen puolelle; silloin kysyi Klaus Baas Jesin

veljeltä, mihin muut menivät, ja sai vastauksen, jonka kautta hänen

mielessään heräsivät hämärät muistot lapsuuden ajalta, silloisista

kylätansseista: "Ne menevät viinille."

Silloin Klaus Baas haki Jessin käsiinsä ja kysyi häneltä, sydän

levottomasti sykkien, tahtoisiko hän juoda hänen kanssaan lasin viiniä?

Jes väisti arasti hänen katsettaan ja loi silmänsä maahan ja vastasi

sievästi kenkänsä kärellä permantoa sipuen: "Hylkäsin jo kolme kutsua;

yksi heistä oli aika sievä poika, olin jo kerta ennen hänen kanssansa

viinillä; mutta ajattelin, että ehkäpä tulet sinä ja pyydät." Ja niin

sanoen hän pisti kätensä keveästi Klaus Baasin kainaloon.

Ja he lähtivät salista ja nousivat eteisestä yläkertaan ja katsoivat

kaikkiin tarjoiluhuoneihin, mutta ne olivat jo täynnä nuoria pareja. Ja

pienet yksityishuoneetkin olivat varattuina; siellä istui nuoria pareja

kynttiläin ja viinin ääressä lauleskellen, taikka olivat sammuttaneet

tulet ja istuivat pimeässä ja kuhertelivat.

Klaus haltioitui tästä ihanasta, nuorekkaasta elämästä ja halusi

välttämättä ottaa siihen osaa armaansa kanssa, joka iloisena hänen

käsipuolessaan asteli ja virkkoi siellä täällä sanan tuttavillensa.

Mutta nyt ei ravintolassa ollut tilaa! Viimeiset pienen pienet

yksityishuoneet, joita Klaus Baas koetti avata, olivat lukossa.

Silloin he ja eräät toiset pojat ja tytöt menivät tanssipaikkaa

vastapäätä olevaan majataloon, jonne Jes ja hänen veljensä olivat

hevosensa jättäneet; ja kauan etsittyään he viimeinkin löysivät sieltä

tyhjän huoneen; ja he eivät salanneet toisiltaan lainkaan iloansa, kun

he pääsivät kahden kesken yksinäiseen kamariin, ja kun toisten

hälisevät äänet etenivät. Pöydälle tuotiin pullo viiniä. Kuun vienot,

kirkkaat säteet tunkeusivat pieneen kammioon niin syvälle, että sen

hopeiset jalkaterät hohtivat aivan oven kynnyksellä. Se oli vanha

rakennus, leveä akkunalauta oli niin matalalla, että he rohkaisivat

luontonsa ja istahtivat yhteisestä halusta siihen rinnakkain ja

asettivat pullon ja lasit väliinsä. Ja sitten he pitelivät toisiaan

varovasti käsistä ja kertoivat toisilleen elämästänsä, kuutamon

kietoessa hempeitä harsojaan tytön kellervään päähän ja hyväellessä

hänen nuortevaa, norjaa vartaloansa. Klaus Baas kuunteli kumarapäin ja

suloinen voima veti häntä tytön puoleen.

Niin he juttelivat hillityllä äänellä, kuin kaukaista, ihanaa soittoa

kuunnellen.

Ja kun tyttö oli nyt näin tuttavallinen, niin tohti Klaus Baas

varovasti kysyä, mistä nuo hänen suuttumuksen puuskansa johtuivat ja

miksi hän niin suuttuu?

Jes antoi kätensä levätä pojan kädessä ja vastasi lempeästi: "Sinä

kyselet melkein mahdottomia! Kas, minun äitinikin oli nuorena tyttönä

sellainen. Mutta kun hän sitten sai lapsen, avuttoman turvattoman

lapsen, -- sillä pikku lapsethan ovat avuttomampia kuin vastasyntynyt

vasikka -- niin hänen tuli sitä niin sääli, ettei hän koskaan sen

jälkeen ole kellekään ollut vihainen. Ja nyt hän vaan nauraa kun häntä

kiusoitellaan."

"Mutta", kysyi Klaus Baas, "mistäs se sitten johtuu, että kaikki sinua

ärsyttävät? Huomasin, että eräät pojat ja naistuttavatkin sinua

pistelivät?"

"Hm, kysy kissalta, miksi sillä on virkakarvat", vastasi tyttö. "Kun

minä kysyn: miksi te aina minua kiusaatte? niin ne vastaavat: siksi,

että sinä näytät niin lempeältä, että sinusta täytyy pitää; ja jota

rakastaa, sitä täytyy kurittaa! Toiset taas sanovat, että minä näytän

niin hellältä ja hyvältä, että tahtoisi tietää, tokko minussa sappea

onkaan. Ja muut sanovat näin: kun tiedämme, että sinä voit kuohahtaa,

niin haluamme vielä vähän kohentaa tulta ja nähdä kuinka se nyt

kihahtaa. Joka ihmisellähän on vikansa ja ovat ne sinullakin."

Silloin Klaus kysyi: "Mitäs olisit tehnyt, jos emme olisi olleet niin

hiljaa silloin kun sinä suutuit?"

"Minä, -- siitä olisi voinut tulla tupen rapinat", vastasi tyttö.

"Olisin säikähyttänyt hevoset, kaatanut teidät raviin, ehkä hypännyt

vaunuista ja juossut kotiin. Sen täytyy jollakin tavoin päästä ilmi,

tai sydämeni halkee!"

Klaus puristi lempeästi hänen käsiänsä ja kysyi varovasti: "Luuletko,

että sinusta olisi tullut parempi, jos pienenä olisit saanut

tuittupäisyydestä kuria?"

Jes pudisti päätänsä ja vastasi: "Silloin minusta olisi tullut niskuri

ja jäykkä kuin puupukki. Miksi kuria? Näethän, että minä olen kiltti ja

että kaikki pitävät minusta. Minkä voin minä sille, että ihmiset aina

koettavat pistää minua tikulla silmään? Minusta ei ole, ihan totta,

ollenkaan hauska olla vihoissani. Se on suorastaan onnetonta, se on

kauhea tunnelma! Mutta mikä minussa lie, joka saattaa kaikkein parhaat

ihmiset minua usein ärsyttelemään... Mutta emmehän tulleet tänne

sellaisesta ikävästä juttelemaan." Ja niin sanoen tyttö otti lasit ja

siirsi ne huolellisesti kuin perheen emäntä pöydälle; silloin nosti

Klaus Baas pullonkin akkunalta lasien viereen.

Ja nyt kyseli tyttö kaikellaista hänen äidistään ja sisaruksistaan, ja

hän kuunteli hartaasti, kun Klaus Baas kertoi konttorielämästä ja

tovereista, ja piti kättään jälleen hänen käsissään ja kallistui

osaaottavasti häntä lähemmäksi, onnellisena ja jopa ylpeänäkin vähä

väliä katsahtaen hänen silmiinsä.

Silloin hellitti Klaus Baas hiljaa hänen kätensä ja siveli hellästi

hänen olkapäitään ja käsivarsiaan, jaksamatta enää kiihkoansa hillitä;

ja hän sanoi hänelle, oudosta, ahdistavasta onnesta sammaltavalla

äänellä, että hän oli niin suloinen ja rakas, rakas!

Jes kuunteli rauhallisesti ja hänen kirkkaat silmänsä vartioivat koko

ajan Klaus Baasin huulia ikäänkuin hän ei olisi tahtonut niiltä

henkäystäkään kadottaa; ja vähän ajan päästä hän, kun Klaus Baas häntä

hyväili ja jutteli hänelle ja siveli hänen olkapäitään ja käsivarsiaan,

kallisti päätänsä yhä lähemmäksi, akkunaristikkoa vasten, kuin varsa,

joka silittelystä mielissään kaulaansa kaartaa. Ja silloin tohti Klaus

Baas häntä suudella. Silloin nojautui tyttö yhä lähemmäksi ja painoi

ohimonsa hänen käsivarteensa ja kurotti hänelle vaieten suutansa. Ja

nyt ahmi Klaus Baas silmin ja huulin hänen olemuksensa suloutta ja hän

oli onnesta juopunut ja kiitti kaikkivaltiasta luontoa, joka luo moista

armautta ja kauneutta, -- ja hän joutui kuvaamattomain tunteitten ja

aatosten hurmioon.

He eivät puhuneet paljoa, katselivat vaan toisiansa ja suikkasivat tuon

tuostakin suuta. Mutta kerran sanoi Klaus: "Sinä et saa enää unhoittaa

minua, sinun on vannottava minulle, että muistat aina minua!"

Silloin pudisti tyttö rauhallisesti päätään, joka oli Klaus Baasin

käsivarrella, ja sanoi: "Ei valoja; niistä en pidä. Ja enhän tunnekaan

edes sinua ja olen vasta kuudentoista."

Klaus Baas ihmetteli ja kysyi: "No kuinka sinä sitten annat minun

itseäsi suudella?"

Tyttö vastasi: "No, eikö nuoret saisi sitten suudella kun tahtovat?

Eivätkö Hampurin tytöt sitä tee? Sillä sehän on niin suloista. Ja

kuinka voi oppia toisiaan tuntemaan, ellei ole kahden kesken ja suutele

toisiaan? Kas sellaisia me täällä olemme kaikki. Jotka sitten voivat,

menevät pitemmälle ja naimisiin; toiset taas eroavat ja hakevat uuden

lemmityn. Kuinka voi mennä naimisiin, jollei ole vähintäin vuoden sitä

ennen suudellut ja toisiaan tutkinut?"

Klaus Baas vannoi tuntevansa Jesin kokonaan ja rakastavansa häntä

kuollakseen. Mutta tyttö pudisti vain lempeästi, suloisesti päätään ja

painautui mukavammin hänen kainaloonsa ja vastasi: "En lupaa mitään, en

mitään. En edes huomiseen päivään, semmin viikoksi, puhumattakaan

vuosista. Voisihan käydä niin, etten sinusta pitäisikään ensi kerralla

tai ettet sinä pitäisi minusta. Älä siis vaadi sellaista." Ja hän

kurotti suutaan suudeltavaksi ja otti hänen hyväilynsä vastaan

hurmaavan rauhallisesti ja kirkkaasti, herttaisen arkana ja lempeä

janoten.

Kultaisen hetken kuherreltuansa lausui Klaus Baas: "Kuinka sinun kätesi

ovat pehmoiset! Etpä taidakaan, vekkuli, tehdä työtä? Taitaa olla

ainoalla tyttärellä kotona liian hyvät päivät, taidat olla liiaksi

hemmoteltu."

Tyttö vakuutti, katkeavin sanoin, sillä Klaus Baas suuteli häntä yhtä

mittaa, että hän oli työssä kaiket aamupäivät ja usein iltapuoletkin;

hän puhdisti itse huoneensa, ja viimeksi eilen hän oli polvillansa

luutunnut sen permantoa; ja hän hieroi kättään Klaus Baasin käteen,

jotta toinen huomaisi kuinka hänen kätensä oli karkea. Ja kun Klaus ei

tahtonut uskoa ja sanoi vain, että hän oli liiaksi hemmoteltu eikä

osannut muuta kuin suudella, niin Jes nosti helmojansa ja antoi Klaus

Baasin sivellä karkeita polviaan ja kehui: "Eikö nyt ole totta?" Ja

sipaisi sitten helmansa alas.

Sellaisesta tuttavallisuudesta Klaus Baas huumautui ja tahtoi enempää

ja alkoi suudella hänen poskiaan ja silmiään hurjemmin ja koetti

viekkaasti hänet voittaa ja avasi hänen valkean pitsikauluksensa. Mutta

samassa iski tyttö hampaansa hänen oikeanpuoleiseen silmäkulmaansa ja

hyppäsi ylös ja oikoi vapisten hihansa ja helmansa ja meni ulos.

Klaus nousi kauhistuneena ja onnettomana ylös ja kiiruhti hänen

jälestään ja kulki hänen vieressään, tohtimatta sanaakaan virkkaa. Ja

pihalla Jes käski soinnuttomalla äänellä valjastamaan hevoset ja

hakemaan veljeään, joka tulikin heti.

Sitten tyttö istahti jälleen keskeen ja tempaisi vihapäissään ohjakset

käsiinsä ja lasketteli kautta katujen raikkaasen pimeään yöhön, niin

että rämisi. Klaus Baas huomasi hänen jäykästä, korskeasta

asennostansa, että vielä oli leikki kaukana; ja hän oli hiljaa kuin

hiiri. Mutta veli, joka oli kaiken päivää astellut aurankuressa, oli

uupunut ja torkahti pian uneen.

Hevoset ravasivat yksinäisellä, supisuoralla maantiellä tasaisesti ja

reippaasti, ja kun tyttö siinä sai lepuutella silmiänsä öisten

vainioiden hämärässä -- mustan metsän reunan takaa kajasti jo aamu --

niin hänen sielunsa jännitys laukesi ja samoin hervahti ruumiskin ja

hän lausui jotakin Klaus Baasille.

Silloin sanoi Klaus olevansa niin pahoillaan käytöksestään; mutta tyttö

katseli vain tien viivaan ja vastasi tyynesti: "Se ei ole ollenkaan

tarpeellista. Te miehet olette sellaisia mitä olette -- ja jos ette

olisi, niin emme kai teistä yhtään pitäisi. Minua suututti vain se,

että sinä koetit pettää minua. Jos olisit sanonut sen suoraan, niin

ehkä olisin antanutkin... Ei... et saa nyt.... minun täytyy pitää vaari

hevosista."

Oli jo melkoisen valoisa, kun he tulivat kylään. Klaus puristi

tuttujensa kättä ja heitti hyvästit ja meni pappilaan ja seisattui

siellä keittiön akkunan alle, sillä Suse oli jo noussut ylös, kuultuaan

vaunujen jyrinän. Hän avasi nyt oven ja ryhtyi kahvinkeitto-hommiin.

Klaus Baas jäi keittiöön ja istahti pöydän kulmalle ja kiikutteli

sääriään ja kehuskeli: "Etpäs usko, millaista siellä oli! Herranen

aika! Ihmeellistä! Et voi kuvitella, sellaista merkillistä!"

Suse hääri hellan luona ja vastasi: "No kiitä siitä minua! Lupasinhan,

että siellä saat hauskaa. Hyvä, että käytit tilaisuutta... viisas

poika! No kuka se sitten oli?"

"Sitä en tietysti sano", vastasi Klaus Baas, "mutta se oli ihmeellistä!

Sen voin vakuuttaa!"

Mutta kun Suse sitten kantoi kuppeja pöytään ja katsahti häneen, niin

hän helähti nauramaan ja sanoi: "Ei sanoa tarvitsekaan, sinullahan

onkin leima poskessa..." Ja hän toruskeli hiljaa ja veitikkamaisesti:

"Vai, vai sellainen! Vai niin nuori nulikka vielä!"

Klaus puolusti itseään ja sanoi: "Ei siinä ollut mitään pahaa, Suse, ei

kerrassa mitään! Vakuutan, että minä olin vain tuhma. Mutta sitten

jälestä hän oli aivan hyvä."

Suse seisoi ja katsoi häntä hetkisen miettivästi ja sanoi sitten: "Olen

minäkin kerran sellaista kokenut, viime talvena, sen ylioppilaan

kanssa. Se oli hurmaavaa!"

Klaus toisti: "Aivan niin, kuinka hurmaavaa! Ah, miten ihanaa ja

armasta!"

Suse seisoi hyvän aikaa Klaus Baasin vieressä, kun hän joi kahviaan, ja

katseli pilvisiin auringottomiin aamuilmoihin ja virkkoi mietteissään:

"Kun ihmisen täytyy opetella kaikki muu ja maksaa kalliit oppirahat,

niin kuinka hän tietäisi opettajatta ja oppirahatta kaikkein tärkeimmän

ja vaikeimman? Kyllä minä rakastan häntä, muuten en olisi sitä tehnyt;

mutta olisi parempi, jos ensin oppisimme toisemme tuntemaan ja hän

suutelisi minua joka piilopaikassa vankasti kuin se ylioppilas... Miksi

hän ei ole minua edes suudellut!!"

Suse Garbens meni jälleen lieden luo ja askarteli vähän aikaa ja tuli

taas pöydän luo kädessä kahvit ja leivät itseänsä varten ja sanoi:

"Mutta mitähän isä ja äiti nyt arvelevat sinun pöhöttyneestä

silmästäsi, mokomakin naisen purema?"

Klaus Baas koetteli silmäkulmaansa ja kiroili tuittuista tyttöä ja

naureskeli. Mutta sitten hän kävi miettiväksi ja sanoi: "Eiköhän liekin

parasta, Suse, kun pötkin ajoissa tieheni."

Suse purskahti nauruun ja sanoi: "Ja menisit samoin kuin viisi vuotta

sitten."

Klaus Baas sanoi harmissaan: "Minä olisin niin mielelläni ollut täällä

vielä tämän päivän. Sillä en pääse ajatuksesta, että ensi lauantaina

olen nappiotsa ja kasarmissa. Olisin sen niin mielelläni vielä

unohtanut."

"Olisin minäkin suonut sinun viipyvän", vastasi Suse, "senhän tietysti

tiedät. Kultasenikin pitää sinusta, hän tulee taas takaisin aamusta

päivin."

Mutta Klaus Baasista tuntui, että hän pelastuisi nyt kutakuinkin

kunnialla, jos livistäisi matkaansa. Hän meni siksi ripeästi

yliskamariin, löi tavaransa käsilaukkuun, jätti hyvästit, heitti

hietaiselta, leveältä maantieltä vielä silmäyksen komeaan kartanoon,

jonka kammiossa tuitukko tyttö nukkui, -- ja kylä jäi taakse ennenkuin

tuli aivan valoisa.

Saman päivän iltana hän meni tietämään, oliko maalarineiti jo palannut

kesämatkaltansa. Ja hän tapasi Laura Morgensternin kotona ja jäi hänen

luokseen illalliselle. Ja kun maalari ihmetteli hänen iloista, varmaa

tuultaan, niin Klaus sanoi, että kotipuolessa käynti ja entisten

tuttujen kohtaaminen oli häntä suuresti virkistänyt; ja hän jatkoi

piankin: "Kuules, Laura täti, mahtaa olla hurmaavaa, kun ihminen saa

rakastaa onnellisesti... Ikävä, ettet sinä sitä ole kokenut."

Maalari katsoi häneen suu auki ja vastasi: "Sinä, mistä sinä sen

tiedät? Hupsu, etten minä muka ole kokenut? Minä olen ollut

seitsemännessä taivaassa, poika parka!"

Klaus tuijotti kummastuksissaan häntä ja sanoi: "Niinkö, Laura täti!

Siitä olen hyvilläni!"

"Hm, -- se on kyllä ystävällistä!" vastasi maalari. "Mutta nytpä

minäkin tiedän, miksi sinä olet niin hyvällä tuulella! Ahaa!... Vai

niin! Vai tuolla tavalla ne tutut sinua virkistivät!!"

Klaus punastui ja nauroi.

Mutta kotiin kulkiessaan hän ajatteli apein mielin, että ihminen

sellaistenkin ihmeellisten tapahtumain, moisten määrättömäin autuuden

hetkien jälkeen, saattaa joutua niin yksinäiseksi, niin surun

hiljaiseksi kuin Laura täti. Ja hän kätki suloisen tapahtuman syvälle

mieleensä. Ja kauan sen jälkeenkin se soi vielä hänen sielussaan kuin

Jesin oma, hieno ääni, yli kasarmin karkeain komennusten ja torvien

toitotuksen.