Kalli Dau nyökkäsi.
"Ja aiotko puskea perämieheksi?"
Kalli Dau huiskautti ihmetellen ja kieltävästi päätänsä ja vastasi:
"Oletko pähkähullu!? Luuletko sinä, että minä olen mennyt merille
keikaroidakseni ja paseeratakseni pitkin peräkantta koreat kipsilänget
kaulassa? Ja vaikkapa vielä höyrylaivalla! Ei, minä olen purjelaivan
matruusi. Se riittää."
Kun he puolisen tunnin päästä tulivat odotussalista asemasillalle, oli
juna jo lähtemäisillään. Kalli Dau pisti juoksuksi ja puhalsi säkki
selässä läpi väkijoukon. Klaus Baasin ehtiessä vaunun luo hän loiskasi
juuri säkkinsä neljännen luokan osastoon niin että eräs lihava
vanhanlainen matami sai nipin napin korjatuksi kinttunsa alta.
"Sussiunatkoon!" hän sanoi, "miten raakoja ihmisiä."
"Täytyy väistyä tarvittaessa, emäntä parka!" vastasi Kalli Dau ja kömpi
säkkinsä jälestä osastoon. Sitten hän löi Klaus Baasille kättä ja
katosi. --
Seuraavana päivänä Klaus Baasin lähtiessä konttorista kiiruhti Karl
Eschen portailla hänen jälestään ja lausui hienosti ja hillitysti:
"Huomasin, että sen matruusin tulo oli teistä epämieluista, ja jos
tohdin sanoa, ei ole minustakaan aivan oikeaa jatkaa tuollaisia tutun
suhteita. En suinkaan sano, että sellaiset ihmiset olisivat liian
sivistymättömiä tai ylipäätänsä liian halpoja; mutta seurustelu toisen
ammattiluokan kanssa, ylemmän tai alemman, heikontaa oikean suhteen
omaan ja tuo epävarmuuden tunteen. Hyvin tiedän, ettei teidän ja tuon
matruusin tuttavuus johdu mistään hentomielisestä romantiikasta kuten
esim. Heini Petersin tuttavuus kymmeneen kalpeaan neitoseen ja
puoleenkymmeneen haudankaivajaan. Arvaan, että se on vanhaa veljeyttä
Mutta teidän täytyy punnita, onko tuo vanha liitto teille ja
matruusille hyväksi vai ehkä paremminkin pelkäksi vahingoksi."
Klaus Baas kuunteli vaieten. Hän tunsi tosiaan sisäistä epävarmuutta,
josta Karl Eschen puhui, ja näki myös jo tavan, jolla hän kehittyisi
keveämmäksi ja joustavammaksi, ehkäpä kerran niin suureksi kuin tuo
hänen rauhallinen ja varma ystävänsä oli. Mutta kun hän seuraavana
päivänä kuuli Karl Eschenin askeleet takaansa, niin hän odotti ja
sanoi, että se matruusi oli tehnyt hänelle lapsena monta kelpo ystävän
työtä ja että hän siksi tahtoi pitää ystävyyden liiton. Ja sama oli
asian laita hänen äitinsä ja sisarustensakin. Vaikkapa hän saisi kaiken
ikänsä ponnistella vastuksia vastaan siksi, että hän oli halpasyntyinen
eikä säädylleen mitään voinut koskaan, niin hän kärsisi mieluummin
vahingot kuin pettäisi vanhan ystävyyden. Olkoon edistyminen hitaampaa
ja vaikeampaa, -- eteenpäin hän aikoi!
Eschen nyökkäsi miettivästi päätänsä ja sanoi lyhyesti ja kohteliaasti:
"No, ken elää, se näkee." Ja he erosivat.
Klaus Baas jatkoi matkaansa ja ajatteli siinä kävellessään
ihmisvirrassa Bergstrassea pitkin, että eteenpäin hän tahtoo ja menee!
Hän oli tuntenut pitkän aikaa tunkeutuvansa nyt syvemmälle liikealansa
olemukseen. Hän tiesi, että ne konttoritehtävät joita hän oli saanut
toimitella nämä kolme vuotta, olivat vain toisen luokan askareita,
jonkinlaista karkeampaa kauppias-kirjurin hommaa, jota kyllä kannatti
pitää kunniassa, sillä paljonpa siinäkin tarvittiin tointa,
tunnollisuutta ja rehellisyyttä: mutta eteenpäin aikovalle se ei ollut
vielä muuta kuin käteenkäypä työkalu. Muu se loi oikean kauppamiehen:
siksi aikovan täytyi huomata aikansa kultuurin tarpeet sekä keksiä
sellaisia, joita ei ennen oltu huomattu, taikka suorastaan ne luoda ja
käyttää niitä, oikeutta noudattaen, älykkäästi ja ripeästi, huostaan
uskotun varallisuuden edistämiseksi. Hän oli tutustunut työn
välineihin; hän oli havainnut itsessään valppautta, käytännöllisyyttä
ja tervettä työhalua, usein suorastaan työn vimmaakin. Ja hänen sopi
kai nyt toivoa, kuten toivoikin, että hänen henkensä, joka halukkaasti
syventyi alan salaisuuksiin ja sen ja muun elämän suhteihin, johtaisi
jo hänet omintakeisiin töihin ja saavutuksiin.
Ja niin tuli eräänä pilvisenä, mutta valoisana syyskuun aamuna lähtö
konttoriin viimeistä kertaa. Oppivuodet loppuivat...
Klaus Baas laski vielä aamulla laivalastein arvon: puuta, öljyä ja
kaikellaisia ruoka-aineita, jotka lähetettiin San Fransiskosta
Tonga-saarille, ja lähetti arvion vakuutusasiamiehelle, ja laati
siirtomaan konttorille sähkösanoman, jossa neuvottiin tarjomasta
millään muotoa koprasta yli viimeisen ostohinnan; sekä teki
seuraajalleen tarvittavasti selvää kirjoistaan ja suorittamistansa
töistä.
Sitten kutsui päällikkö hänet luokseen ja antoi hänelle hyvän
rahasumman, jolla hän saattoi elellä pian alkavat kaksi
sotapalvelusvuotta, ja oli hänelle sangen ystävällinen. Ja sitten Klaus
Baas kiitti silmät kirkkaina päällikköä: sanoi oppineensa tässä
konttorissa uutteraa työtä ja löytämään ilonsa työnteosta. Ja nyt hän
asteli noita vanhoja, kuluneita portaita kadulle ja kulki pitkin
askelin kotiin.
Antje Baas työskenteli tyttöjen kanssa perhehuoneessa. Klaus Baas meni
keittiöön, pisti tulen vanhaan kitupiikkiin lieden kulmalla, istahti
pöydän ääreen ja levitteli nuo kahdenkymmenen markan kultarahat riviin
eteensä ja nautti täyteläisestä kiillosta, joka nyt levisi ruskealta
pöydältä kitupiikin himmeässä, lekkuvassa valossa. Ja hän rummutteli
tuoliaan ja raapi anturoillaan permantoa.
Viimein tulikin Antje Baas keittiöön, silmälasit nokalla, ja katsoi
kultaa, jota Klaus Baas vaieten ja ylpeästi käsi ojolla osoitti. Antje
Baasin silmät levisivät pyöreiksi, hän kiitteli jöröllä tavallaan
liikepäällikköä ja moitti Klaus Baasia: "Mitä lapsettelet, iso mies!
Samallainen olet kuin isäsi!"
"Hm", hymähti yhtäkkiä Klaus Baas, "senpätähden sinä isää niin
rakastitkin!"
Antje Baas katsoi häntä hämmästyen ja oudoksuen, ja punastui ja
tokaisi: "Mitä sinä siitä tiedät?"
Mutta Klaus Baas helisteli kultakasaansa ja sanoi silmät pöytään
luotuina: "Olenhan kolmannella kymmentä!" Ja kun Antje Baas ei
suuttunut, poika jatkoi vähän ajan päästä: "Ei ole oikein hyvä, äiti,
pitää Hannaa ompelutyössä enää. Hänellä ei ole siihen halua. Eikä
ihminen opi mitään ammatissa, johon ei ole halua."
Antje Baas oli jo äskeisistä sanoista huomannut hennon kypsyneisyyden
merkin, ja nyt hän kysyi pojaltaan neuvoa, ensi kertaa elämässään.
Klaus Baas sanoi harkitsevalla ja punnitsevalla äänellä, pidättääkseen
äitiä tuossa uskossa: "Hän oli koulussa niin kelpo oppilas ja on aina
mielellään autellut pikku siskoja läksynluvussa ja haluaisi
opettajattareksi. Käytetään nyt siis neljäsataa markkaa siihen
tarkoitukseen. Minä kyllä tulen nämä sotapalvelusvuoteni hyvin
toimeen."
Antje Baas istahti pöydän ääreen ja tokaisi: "Neljäsataa annat vain
noin? Se on niin sinun tapaistasi. Sinusta ei tule milloinkaan mitään."
"Niinpä niin", sanoi Klaus Baas horjumatta. "Tahdon olla kunniallinen
liikemies! Se on sinun rahaasi! Minähän olen asunut aina ilmaiseksi
luonasi." Kun Antje Baas ei siihen mitään vastannut, niin Klaus huusi
Hannaa ompeluhuoneesta, osoitti hänelle komeasti rahoja, jotka olivat
pöydällä ja sanoi: "Nyt sinä menet seminaariin!"
Hanna löi yhteen kämmeniään ja päivitteli ja painoi kuin nuori
tyttöhepsakka ainakin päänsä pöytää vasten ja purskahti itkemään. Hän
oli aivan isänsä luontoinen ja kärsi suuresti äidin jöröydestä,
ahkeroidessaan hänen kanssaan aamusta iltaan samassa huoneessa.
Silloin nousi Antje Baas kärsimättömästi ylös ja sanoi jörösti kuin
ennenkin: "Te olette lapsia ikänne! Tuohonko jätätte rahat kaikeksi
yötä. Pankaa pois!" Ja hän meni ompeluhuoneesen.
Sitten juttelivat sisarukset suunnitelmistaan, ensin hieman pahoillaan
äidin tylyyden tähden, mutta pian oikein iloisesti. Viimein sanoi Klaus
Baas siskolle, että hän aikoo matkustaa huomenna kotikylään, itse
rovasti-enon luo, -- ja kaivoi esiin Suse Garbensin kirjeet ja näytteli
Hannalle eräitä ja niiden loput, jotka kuuluivat säännöllisesti:
Tuhannen s------!
"Mitäs luulet noiden merkitsevän?" kehaisi Klaus Baas.
Sisko nauroi ja nyökkäsi päätänsä.
"Me on oltu kirjevaihdossa jo kaksi vuotta", kopeili veli, "mutta hän
ei ole kirjoittanut milloinkaan sitä sanaa kokonaan. Nyt matkustan
ilmoittamaan, että tästä lähin se on kirjoitettava! Viimeisenä puolena
vuonna hän ylimalkaan ei ole kirjoittanutkaan: enkä ymmärrä oikein,
mikä sen tytön pikku päähän on pistänyt! No niin... on parasta mennä
katsomaan."