Kalli Dau katseli maahan, valju kalvaus levisi hänen laihoille,
ahavoituneen tummille kasvoilleen ja hän sanoi: "Voisinhan tulla...
taikka myös mennä erään vanhan enon luo, joka asuu Blankenesessä...
Mutta mitäpä minä täällä, kun en voi mennä äitiä enkä sisaruksia
katsomaan." Hän pudisti surullisesti päätänsä. "Parasta lie kun menen
heti Bremeniin... siellä saan pestin laivaan, joka lähtee
Vancouveriin... Niin, sen teenkin..."
Ja hän laski maahan kantamuksensa ja kopaisi taskusta lompakkonsa ja
antoi Klaus Baasille neljäsataa markkaa kullassa ja seteleissä ja
sanoi: "Vie nämä säästöpankkiin... ja jos se... tiedäthän... sattuu
kovaan puutteesen, niin anna sille, mutta markoittain, ymmärräthän?"...
Sitten hän katseli neuvottomana säkkiään. "Oli vähän tuomisia äidille
ja sisaruksille... No voit nyt vaikka viedä ne omille pienille
siskoillesi." Kalli Dau kaivoi säkistä monenlaista pikku tavaraa:
mustasta puusta tehdyn rasian, pari siroa korsi-viuhkaa, muutamia
kookoshedelmiä. Ja kuroi sangen huolellisesti kiinni säkin suun. Sitten
hän katseli papukaijojaan. Se oli ankara taistelu. Mutta viimein hän
sanoi: "No anna nämä Hannalle. Hän on pieni kiltti tyttö ja hoitaa
niitä hyvin, ja kaipa minä joskus käyn teillä. Niitä pitää joskus
ruiskuttaa kanfertilla ettei koi niitä syö? Tahdotko tulla asemalle
saattamaan?..."