Kaikki ryhtyivät paraikaa rauhallisesti ja erikoisen iloisina
päivätyöhönsä. Tavaraosaston pöytä oli täynnä solkia, kiiltäviä
hiuskoristuksia, valtavia sinisiä ja punaisia hattuja ja kaikellaisia
leluja. Prokuristi hieroi rattoisasti kauppoja asiamiehen kanssa, joka
oli tullut tavaraa tarjoamaan. Heini Peters oli unohtanut kauniit
kirkkomaansa ja kaihomieliset runonsa ja lennätteli konttorihuoneessa
sinisen kimaltavaa tekoperhosta. Päällikkö, joka tuli liikkeesen kello
yhdeksän, oli erinomaisella tuulella; hän käveli kädet taskussa
huoneesta toiseen, seisoi jonkun aikaa korean rihkamapöydän ääressä, ja
alkoi sitten etuhuoneessa väitellä nuoremman päällikön kanssa, joka nyt
oli palannut meren takaa, ja keskihuoneessa prokuristin kanssa, mitä
saaret aikoinaan enimmin tuottaisivat: kopraa, kaakaota vai kumia?
Sitten tuli alaperämies satamasta: hänkös toi raikasta tuulta ja
raikkaita sanoja -- ja tiedon, että se parkkilaiva, jonka saapumisesta
oli Cuxhavenista ilmoitettu, oli nyt täydessä firmalle tulevassa
kopra-lastissa juuri laskenut purjelaiva-satamaan.
Mutta hänen keskustellessaan paraikaa päällikön kanssa purkamiseen
ryhtymisestä ja tilausten lähettämisestä, ja keskihuoneen
kirjoitellessa tilaajille ilmoituksia, ryntäsi konttoriin alaperämiehen
poika ja huusi kynnykseltä: "Laiva on tulessa!" Ja hän kertoi lyhyesti
kapteenin käskyn.
Nytkös hälinä syntyi! Vakuutuskirjat otettiin esille ja tarkastettiin.
Tilaajille ilmoitettiin. Firman välittäjä kutsuttiin toimistoon.
Kirjoitettiin ja juostiin kaikella kiireellä. Sitten riensi päällikkö
alaperämiehen kanssa satamaan ja otti mukaansa Klaus Baasin,
lähettääkseen tarvittaessa tuomaan sanaa konttoriin.
Mennessään höyryllä virran yli Kranhöftiin he näkivät jo kaukaa
satamakatosten takaa nousevan savun paksuina pilvinä. Kun he laituria
pitkin tulivat lähemmäksi, pöllysi polttava huuru ylös peräluukusta ja
kätki länsituulen ajamana sisäänsä koko suuren purjelaivan, kohoten
aina mastonhuippuihin. Joen puolelta pumppusi kaksi palokuntain purtta
vettä palavaan laivaan: suihkut rätisivät, paukkuivat ja sähisivät.
Laituri oli sakeanaan työkansaa ja merimiehiä läheisistä laivoista.
Päällikkö seisoi kapteenin ja laivanvarustajan rinnalla ja katseli
hiljaisena tulen vahingollista työtä. Klaus Baas seisoi päällikkönsä
takana.
Hän sattui kerran katsahtamaan taakseen: mitähän kaikkea väkeä siellä
oli, -- ja silloin hän näki ison joukon matruuseja, jotka tulivat
laivaltaan päin säkit selässä; he pysähtyivät kuin muutkin tupruavan
laivan luo. Heidän vaatteensa olivat kuluneista valkeista
lätkä-lakeista aina risaisiin purjekangas-töppösiin saakka huonot.
Hiukset riippuivat korvilla ja silmillä, ja heidän mustanruskeita
poskiaan ympäröi pitkät partaturrit, vaikka he olivat vielä aivan
nuoria. He kulkivat uskollisesti yhdessä ryhmässä ihmisistä
välittämättä ja antoivat puhellessaan alttiisti toisilleen sananvuoron,
joten huomasi heidän olleen pitkät ajat toveruksina. Kun Klaus Baas
vilkaisi vielä kerran heihin, kuuli hän erään heistä komentavan
rauhallisella äänellä: "No pojat, säkki selkään, nyt mennään Kindtin
muorille!" Ja kukin astui pari askelta syrjään ja tarttui säkkiinsä,
jonka äsken oli laskenut laiturille. Ja itsetietoisesta äänen soinnusta
ja käynnistä ja hartioiden liikkeestä Klaus Baas tunsi silloin Kalli
Daun. Pienestä, hintelästä pojasta oli nyt varttunut jäntevä,
ruskeahipiäinen nuorukainen, joka tosin asteli hiukan raskaammin kuin
muut ikätoverinsa. Klaus Baas kääntyi heti pois, ettei vanha veikko
näkisi häntä tässä, päällikön seurassa; ja katseli hyvin toimessaan
savuavaan laivaan.
Päivä kului sitten niin kovassa työssä, että hän tuskin ehti
ajattelemaan Kalli Dauta. Mutta kun hän iltapuolella lopetteli
viimeistä tehtäväänsä: merkitsi kirjoihin vekseliä, joka meni
tullisuorituksena saarille San Fransiskosta tuodusta tupakasta, niin
hän kuuli jonkun tulevan takaansa ovesta ja jonkun raskaan esineen
hurahtavan lattialle. Hän kääntyi katsomaan: siinä seisoi Kalli Dau
tiskin takana. Tosin oli parta ajettuna, mutta muuten entisessä asussa:
päässä äskeinen leipurin myssy, nukkavierun takinkauluksen ympärillä
sininen kaulahuivi, housut tervassa, säkki lattialla jaloissa.
Ja Kalli Dau kysyi kovalla, huomiota herättävällä äänellä, oliko täällä
eräs Klaus Baas: oli sille tärkkiä asiaa.
"Täällä olen", vastasi Klaus Baas hämillään, "mitä olisi...?"
Päällikkö ilmestyi samassa ovelle ja katseli uteliaana ja rauhallisesti
tulokasta ja hänen ystäväänsä.
"Minä menin äsken kotiin", sanoi Kalli Dau järkytettynä, "siellä ei
ollut ketään! Sanoivat, äitini on vankilassa; veli Jonni on kadonnut;
ja Heini kuollut; ja pienimmästä ei kukaan tiedä mitään. Olen ollut
kolme vuotta kaukana merillä... hitto soi, sanon minä vieläkin kerta:
tällainen vastaanotto! Minun täytyy saada selville, kuinka on oikein
käynyt. Tiedätkö sinä mitä?"
Klaus Baas vilkaisi nolona ympärilleen: muut kurottelivat uteliaina
kaulaansa. Prokuristi oli asettanut sormensa sille paikalle, johon oli
laskunsa keskeyttänyt: hän piti summaa nähtävästi muistissaan, pelkäsi
sen unohtuvan. Heini Peters oli vaipunut Kalli Daun katseluun, hän kai
haaveksi, mitä runoilija saisi moisesta kohtauksesta aikaan. Karl
Eschen, joka oli jälleen viransijaisena konttorissa, ei ollut
tietääkseenkään eikä antanut itseään häiritä. Päällikkö lopetti
näytöksen sanomalla: "Menkää vaan tuttunne kanssa, Baas, ja auttakaa
häntä."
"No se oli kunnon mies", sanoi Kalli Dau, "otapas nyt pussista kiinni!
Se on raskas, toin kaikellaisia tuomisia omaisilleni. Katsos näitä;
toin niille nämä kauniit täytetyt papukaijat. Pitkäpyrstöisiä!" Klaus
Baas sieppasi hattunsa ja nosti nyt veikolle säkin selkään, ja aikoi
sitten ottaa pärekopan, jossa papukaijat olivat: mutta sitäpä ei Kalli
Dau sallinut. "Ei, niillä on niin perkeleen pitkät pyrstöt", hän sanoi,
"sinä ne katkaiset!" Ja Kalli Dau asetteli suuren, pullean säkin
paikoilleen selkäänsä, otti pitkäpyrstönsä toiseen käteen, ja he
lähtivät.
Kadulla kysyi Klaus Baas, eikö Kalli Dau voisi jättää sitä säkkiänsä
jonnekin, mutta Kalli Dau vastasi, ettei hän luota kehenkään, ja katsoi
niska kumarassa kulmainsa alta pistävin, kiiluvin silmin Klaus Baasiin.
Sitten hän pysähtyi ja haukkui vanhempiansa ja noitui, ettei kukaan
tiedä, missä hänen sisaruksensa ovat, -- eikö itse Jumala, eivätkö
ihmiset olleet piitanneet sen vertaa noista pikku raukoista. Vaikka
olisivat joutuneet Elbeen tai minne! Ja mistä nyt heitä etsiä?
Klaus Baas muisti kuulleensa, että Jonni oli ollut hävytön
kirkkoherralle, jonka kuulusteltavaksi hänen oli täytynyt köyhäinhoitoa
nauttivana tulla. Ja Klaus Baas esitti, että he menisivät ensin
pappilaan. He lähtivätkin läpi väentungoksen, joka siihen aikaan
illasta oli mahdoton: Kalli Dau edeltä, säkki selässä, Klaus Baas
jälestä. Joskus tönäsi säkki kulkijoihin ja ihmiset suuttuivat. Mutta
Kalli Dau ei sitä huomannutkaan: hän asteli vankkumatta tietään. Hyvän
aikaa katuja pitkin ja toisten poikki taivallettuansa he viimein
tulivat seurakunnan kirkon lähelle hiljaiselle kadulle kirkkoherran
talon luo. Kalli Dau meni edeltä sisään, laski eteisessä säkkinsä oven
suuhun viereensä ja rykiä röhisteli ja odotti.
Heillä oli hyvä onni, sillä itse kirkkoherra avasi valkean, välkkyvän
kanslianoven -- hän oli vanhanpuoleinen, parraton hieno herra -- ja
katseli kynnykseltä heitä kysyvästi. Kalli Dau sanoi silloin selvästi
ja huolettomasti kuulleensa, että eräs Jonni Dau oli täällä ollut
hävytön; missähän se poika nyt oli?
Kirkkoherra ei näyttänyt olevan hyvillään tästä myöhäisestä
iltakäynnistä, mutta päästi kuitenkin heidät kansliaan ja käski
istumaan. He istahtivat nyt oven suuhun, toinen toiselle, toinen
toiselle puolle ovea, ja katselivat uteliaina ympärilleen: kaunista
salia, korkeita, leveitä, täyteen sullottuja kirjakaappeja, valtavan
suurta kirjoituspöytää, joka oli kukkurallaan papereita kuin
kauppamiehen pulpetti, ja itseänsä kirkkoherraa, joka liehui hienossa,
mustassa helmatakissa: etsi hyllyltä ja selaili jotakin paksua
keltaista pöytäkirjanippua. Pöydän päässä istui toinen herra: hän oli
hintelä ja laiha, kengät kadun savessa, tavallisissa pukimissa; hänellä
ei näyttänyt olevan muuta hommaa kuin silloin tällöin nytkähyttää
olkapäitään. Kirkkoherra sanoi, kellastuneita papereita selaillen:
"Tiedätte, herra kokelas, mitä kaikkea minulta vaaditaan. Huomenna
pitoihin erään kaikkein suurimman kauppiaamme luokse, ja tiedätte, että
meidän suurkauppiaat elävät suurellisesti ja leveästi; siellä menee
niin ollen puoliyöhön... Keskiviikkona minun on pidettävä 'Köyhäin
pienokaisten Ystävätärten yhdistyksessä', jonka esimiehenä on
senaattorin rouva Hagen, esitelmä Goethen lyriikasta; ja lauantaina on
'Hampurin historian Ystäväin yhdistyksen' kokous. Ymmärtänette siis,
ettei tässä jää paljonkaan aikaa muinais-spanjalaisiin tutkimuksiin."
Kalli Dau kallistui Klaus Baasin puoleen ja sanoi melkein kovasti:
"Kuules, mitähän tämä on? Eiköhän tultu vaan väärään paikkaan? Eikös
tuo ole teatterilainen tai jotain sellaista."
Klaus Baas katsoi Kalli Dauhun uhkaavasti ja pudisti päätänsä eikä
vastannut mitään.
Kokelas kuuli sen nähtävästi ja hän nousi ylös ja tuli luo ja sanoi
hienosti hymyillen: "Ei, kyllä tulitte oikeaan paikkaan."
"Niin", sanoi Kalli Dau ääneensä, "mutta onko nuo kaikki paperit noissa
pahvikuorissa sitten minun veljeni ansioita?"
Kirkkoherra nyökkäsi ja sanoi: "Hän on tuottanut meille jo paljon
huolta."
"Jaha", virkkoi Kalli Dau, "ja nyt sen ansiot on pantu kirjaan
arvojärjestykseen?" Kirkkoherra katsahti hiukan närkästyneenä Kalli
Dauhun. Mutta poika oli liian kummastuksissaan ja ajatuksissaan sitä
huomatakseen. "Sydneyssä[45] meidän laivassa", hän jatkoi kokelaalle,
jolla oli ne rapaiset kengät, "oli pojan nulikka, joka varasteli
tupakoita, ja likainenkin hän oli, mutta sitten me koloimme hänet niin
että hän sai hakea nikamiaan säkistä. Ja hänestä tuli oikein kunnon
mies. Olisitte tehneet sillä tavalla veljellenikin. Tuo musteen
tuhraus, mitä se toimittaa?"
Kirkkoherra selaili kellastunutta paperilunttaansa kiireemmin ja sanoi
viimein: "Veljenne on oleskellut usein pahamaineisessa Siemchenin
kellarikapakassa Kattrepelissä;[46] sitä paitsi hän on ollut eräitä
viikkoja sataman sairaalassa. Muuta tietoja en voi teille antaa."
"No sitten me mennään sinne", vastasi Kalli Dau; "ettekö lähde vähän
kävelylle?" hän kysyi kokelaalta. Ja nuori mies lausui esimiehellensä
hyvästit ja läksi heidän kanssaan.
He menivät raitiovaunuun ja jäivät takimaiselle kuistille, missä oli
ennestään vain kolme henkeä, niin että sinne mahtui säkki ja
papukaijatkin. Klaus Baas ei kuullut vaunun ruminassa monta sanaa Kalli
Daun puheista kokelaan kanssa. Kerran hän kuuli Kalli Daun huutavan
kuin hyvässäkin myrskyssä: "Ja mitä te siellä sen papin luona teette?"
Toinen vastasi: "Minä olen ikäänkuin kisällinä, aion näet papiksi."
"Jaha!" sanoi silloin Kalli Dau, "mutta älkää puhukokaan sitten
palttua, niinkuin hän. Pysykää aina ihmisten seurassa!" Ja Kalli Daun
suurenmoisesta käden huidonnasta saattoi Klaus Baas huomata, että hän
selitti tarkoitustaan lähemmin. Kokelas kuunteli ja purskahti sitten
kaikuvaan nauruun ja nyykäytti päätään ja kohautti hartioitaan.
Rödingsmarktilla hän lähti vaunusta ja mennä huippi pois, keikahutellen
vähä väliä ja innokkaasti vasenta olkapäätänsä. "Kelpo mies", kehui
Kalli Dau häntä. "Minä sanoin hänelle, että minkä tähden hän papiksi?
Matruusiksi hän on liian heikko, mutta siitä tulisi hyvä kokki, siisti
ja rattoisa. Ja se tietää juttuja."
Messbergiin[47] saavuttaessa oli jo hämärä. He laskeusivat vaunusta ja
lähtivät kaidanlaista Niedernstrassea pitkin ylämäkeen. Siellä oli kova
tungos: naisia katselemassa ja kiertelemässä iltaostoksillaan;
työmiehiä, jotka raskain askelin tulivat rannalta satamasta, huonosti
valaistujen kapakkain ja kellarien ovilla ryhmittäin rappiolle
joutuneita olentoja; lapset tanssivat keskellä katua posetiivin soiton
tahtiin; työntörattaita lykättiin tungoksessa; kuorma-ajuri koetti
verkalleen päästä väkijoukon läpi. Punaisen kellertävä valaistus värjyi
kirjavassa ihmiskuhinassa ja vilinässä. Kalli Daulla oli kova työ
päästä läpi: milloin törmäsi säkki johonkin, milloin olivat
pitkäpyrstöt vaarassa. Mutta kun hän työnsi syrjään edessä
seisoskelevia ja ne hänet huomasivat, niin he pitivät hänen
vaatimustaan oikeutettuna ja toinen huomautti toiselle: "Laske
meripoikaa!"
He näkivät etsimänsä kapakan ja painuivat likaisia portaita myöten alas
kellariin ja astuivat ravintolaan, pahanpäiväiseen, ummehtuneesen
loukkoon, jossa oli likainen tiilipermanto ja jonkinlainen
tarjoilutiski ja pari puurahia sekä kolme neljä horjuvaa pöytää.
Peränurkassa pelasi vanha eukko ja pari miestä vaieten korttia: kuului
käsien laiska kolahtelu pöytään. Seinävierellä, lähempänä ovea oli
jokin ukko, joka selitteli toimessaan nuorelle pojalle jotakin; poika
kuunteli kaula pitkällä ja silmät terävinä. Tiskin vieressä istui pitkä
mies, jonka käsivarret riippuivat yhtä veltosti löysällä kuin hänen
vaatteensakin ja jonka kasvot olivat tylyn tuhmat.
Kalli Dau näki, ettei velimiestä ollut siellä, ja hän kysyi kovasti:
"Tietääkö kuka, missä Jonni Dau on?"
Tiskin edessä istuva mies nousi murjotellen ylös ja tuli luo ja kysyi
tappelunhaluisella juopuneen äänellä: "Mitä sinä turiset?" Kalli Dau
uudisti kysymyksen: hänen kirkas äänensä soi kuin raikas tuuli tuolla
äitelän ummehtuneessa maanalaisessa kuopassa.
Pitkä mies tuli vielä lähemmäksi ja näytti haluavan käsirysyyn; mutta
Kalli Dau sipaisi vyöltä matruusin puukkonsa ja käänsi sitä pari kertaa
ilmassa edessään ja kysyi uudestaan: "Tietääkö kuka, missä Jonni Dau
on? Tietääkö isäntä?"
Tahratakki isäntä vastasi pilkallisesti: "Etkös näe itse, katso! Kai se
on tuossa penkillä, tai tuolla penkin alla? Vai roikkuuko orressa?
Katsokaa itse, hyvät herrat! Mitä sinun Jonni Dausi minuun kuuluu!"
Silloin he kääntyivät ja kiipesivät kellarista ja lähtivät sataman
sairaalaan, Kalli Dau allapäin kantamuksineen edeltä ja Klaus Baas
perästä.
Vahtimestari sanoi, että Jonni Dau oli kyllä siellä, mutta nyt ei ollut
vieraiden käyntiaika. Kalli Dau laski säkin ja papukaijat viereensä ja
käski ukon pitämään niitä silmällä ja sanoi olevansa potilaan veli.
Silloin opastettiin heidät pitkän käytävän kautta erään nuoren lääkärin
luokse, joka sanoi, että Jonni Dau oli kuolemaisillaan tai ehkä jo
kuollutkin. Heidät vietiin hämärään sairassaliin sekä kahden pitkän
rautasänkyjonon välitse, -- kaikissa sängyissä oli sairas, -- salin
perälle. Viimeisen vierimäisessä sängyssä vasemmalla oli ryntäillään
nuori mies, kai jokin kisälli, katsellen vaieten ja silmät suurina
viimeiseen sänkyyn, jossa Jonni Dau lepäsi: selällään ja jäsenet
herpouneina ja niin tyynenä ja kilttinä, ettei ollut koskaan eläessään
sellainen ollut, -- ikäänkuin vietellen oikeaa Hampurin sateista säätä
tyytyväisenä mukavassa kodin sopessa.
Kalli Dau ja Klaus Baas seisoivat ja katselivat jonkun aikaa hiljaa
kuollutta; sitten he istahtivat toisen sängyn laidalle, missä se nuori
kisälli kyynäröisillään loikoi, ja katselivat yhä. Mutta sitten Kalli
Dau alkoi väännellä käsiänsä polvien välissä niin että nivelet
naksahtelivat ja kysyi kisälliltä, olikohan hänen veljensä sattunut
mainitsemaan mitään, missä hänen äitinsä ja pikku sisarensa olivat?
Kisälli vastasi Jonni Daun kertoneen, että hänen äitinsä oli muka
mukiloinut jotakin tyttöä, joka oli kuherrellut hänen miehensä kanssa,
ja oli näpistellyt rahaakin, -- ja lapset olivat vaivashoidossa.
Kalli Dau vaikeni vielä vähän aikaa, niinkuin hänen velivainajansa. Ja
alkoi sitten väännellä rajummin käsiään ja sanoi vanhan vakavasti kuin
Kalli Dau ainakin: "Meidän purjeentekijä, hän asuu täällä jossakin
padon varrella, tapasi kerran pitkistä ajoista vanhan tutun ja kysyi
häneltä silloin muun muassa: Hei, Hannu tai Petteri, mikä hän oli,
kuinka lapsesi voivat? Toinen katsoi häntä silloin niin että
purjeentekijän selkäpiitä karmi ja sanoi: kysy minulta mitä vaan, mutta
lapsiani älä kysy! Ja niin sanon nyt minäkin: kysy minulta mitä vaan,
kysy sataa kaveria ja seitsemääkymmentä peräkannen matkustajaa, kysy
Kindtin muoria, joka on ollut minulle hyvä, kysy Maikko rouvaa, joka on
'wineshopissa'[48] Sydneyn Liverpoolstreetillä; mutta vanhempiani älä
kysy... Joskus kysäisivät minulta muut vapaavahdissa: Kuules, Kalli,
mikä mies on isäsi? Miksi sinä et puhu vanhemmistasi koskaan? Minä
vastasin: Minun omaiseni ovat sellaista roskajoukkiota... vieläkö pitää
teille muuta? Silloin he antoivat minun olla rauhassa... Minä olin jo
pienenä käärmeissäni neljännelle käskylle. Ja minä ajattelen: parin
sadan vuoden päästä sen täytyy olla päinvastoin, näin: vanhempi, sinun
pitää kunnioittaman lapsiasi! Sillä ylimalkaan ovat lapset parempia ja
järkevämpiä kuin vanhemmat... No niin, mitäpä enää siitä: hän suistui
Hampurin katulokaan. Se on kylläkin liukasta: olisin kai itsekin pian
kompastunut. Mutta minä pakenin, minä pelastausin merille, muistathan,
Klaus? En ole voinut häntä auttaa... siitä on tuntoni _all right_...
aivan ali right..."
Kalli Dau vaipui mietteihinsä ja nyökkäsi hiljalleen päätänsä. Pari
vartiaa tuli siihen, he aikoivat kai viedä sängyn ruumiineen pois.
"Minä olin kerran vuoden Santa Barbarassa", jatkoi Kalli Dau kuin
itsekseen, "se oli italialainen nelimasto-parkki, hiukan vanhankansan
aikuinen. Ankkurivintturiakaan siinä ei ollut, oli vain sellainen
rukkivehje, Aatamin aikuinen, _anno_ ties mitä, jolloin putelissa ei
ollut vielä kaulaa. Ja ruoka oli niin ja näin, enkä minä ymmärtänyt
alussa niiden kieltäkään. Mutta muuten siellä meni mukiinsa...
Istukaahan nyt tuohon, kai teillä on sen verran aikaa että annatte
minun vähän pakinoida"... hän tokaisi vartioille. "Siellä oli muun
muassa kaksi matkasälliä, jotka olivat vuosikausia olleet rautatien
töissä Brasiliassa ja matkustivat säästöineen takaisin Italiaan
vaimojensa ja lastensa luokse. Toinen niistä oli iloinen poika, hän
nauroi kirkkaimmin ja juoksutti juttua paraiten koko laivalla: ja se
oli temppu se, sillä ne olivat kaikki italialaisia paitsi minä. Mutta
toisella oli kavalat silmät, ja hän nauroi aina perästäpäin, sitä ei
mielikseen kuunnellut. Eräänä pimeänä yönä, kun kolme vuorokautta
olimme otelleet myrskyä vastaan, joka painoi meidät kauas etelään, ja
kun olimme upouuvuksissa, tuli sen vekkulin vuoroksi seista
tähystyspaikalla. Niin, se oli pilkko pimeä yö, ilma vieläkin huono ja
me väsyksissä: muistaakseni nukkuivat kaikki. Mutta kun noin tunnin
päästä joku meni keulaan, ei tähystäjää ollutkaan! Me etsimään: mutta
ei löydetä, ja ajatellaan, että hän oli pudonnut mereen. Silloin
kapteeni aukaisi hukkuneen kirstun ja silloin nähtiin, ettei
säästörahoja ollutkaan, ei niin milreisia.
"Siitä lähtien jokainen meistä kahdestakolmatta ajatteli, että yksi
tovereista on murhaaja; ja kohta hän sanoi sen toiselle, johon hän
enimmän luotti. Ja vähitellen me näimme toistemme silmistä: sinä se et
ole! taikka: oletko se sinä? Mutta kenenkään silmissä ei ollut: sinä se
olet. Vahtivuorossa seisovat eivät vaihtaneet keskenään sanaa; nukkujat
voihkivat unissaan; ruotelimiehet eivät milloinkaan tarttuneet samaan
puolaan. Jokainen tunsi voivansa sellaista tekoa ajatella ja tunsi niin
ollen itsensä kanssarikolliseksi ja oli alakuloinen. Ainoastaan pieni
laivapoika, tuollainen appelsiinipoika, jonka ne olivat ottaneet Via
Balbilta Genovasta, vihelteli kaiken päivää niinkuin ennenkin. Se
johtui siitä, ettei hän ymmärtänyt vielä mitään kullasta ja hopeasta
eikä voinut moista ajatellakaan.
"Sillä tavalla vieri kolme, neljä päivää; ilma oli yhä huono,
myrskyinen ja sateinen. Me oltiin kuin kuritushuoneen vangit ilman
vartioita ja esivaltaa: aina olimme näet valmiit karkaamaan toistemme
kimppuun. Me emme luottaneet muihin emmekä itseemme; meillä ei ollut
sisäistä ei ulkonaista lakia mitään, me olimme ihmisyyden ulkopuolella.
Niin me menimme miten menimme Madeiraa kohti.
"Silloin, eräänä pilvisenä ja pimeänä iltana, -- me laskettiin kovalla
lounaisella, joka vinkui ja ulvahteli perduuneissa -- en ikinäni sitä
unohda -- kuului yhtäkkiä etukannelta pitkä, tuskallinen huuto. Me
syöksyimme kannelle kopista; peräkannen miehet huutavat pimeässä: mikä
keulassa? Ja kun huuto taas kuului niinkuin hengenhädässä, pitkään ja
tuskallisesti kutsuen ja vaatien, niin me joka kynsi perälle, ylös
portaita, tyrmistyneinä. Sillä välin kuului keulasta vähä väliä se
kamala huuto, kuin keuhkojen pohjalta.
"Me riehumme ja kysymme toisiltamme kuka oli ollut tähystämässä? Se
joka oli ollut, astui esiin ja sanoi, että oli pistäytynyt plihtiin
hakemaan piippuaan, silloin se oli huutanut ensi kerran. Me luimme
toisemme: me oltiin kaikki. Ja taas se huuto, ja kun se kajahti, me
tärisimme kuin masto, johon käy myrskyn puuska. Me seisoimme siinä vain
jonkun minuutin -- hädässä menee aika nopeasti -- haastaen, kirkuen
yhtä suuta -- silloin tuli kuu esiin pilvistä ja me näimme
keulakannella paapuurissa niinkuin ihmisen, kinungin vivun vieressä,
keulastaakipurjeen varjossa, ja se viittasi tulemaan.
"Silloin kapteeni laskeusi alas portaita kannelle ja kulki suoraan
hänen luokseen. Mutta kun hän tuli salongin kohdalle, niin olento teki
liikkeen, että hän kääntyisi takaisin. Silloin hän kääntyi. Silloin
lähti perämies; hänkin tuli takaisin. Ja sitten menivät vuoronsa perään
kaikki muut, jotka olivat seisseet vapisten kailetin ympärillä. He
menivät vuoron perään kannelle niinkuin se olisi ollut yksiöistä jäätä:
jotkut oikein uikuttivat; toiset rukoilivat pyhimyksiä; toiset
tunnustivat kaikellaisia halpamaisia surkeita rikkomuksia. Minä näin,
millainen kolkko roskaloukko on ihmisen sydän.
"Viimein huomasin, ettei ollut enää muita jälellä kuin se poika ja
minä. Poika, joka oli aina viheltänyt ja lauleskellut, istui kyyryllään
minun jaloissani ja piteli käsillään korviaan ja silmiään ja vikisi
tuskasta. Minä vedin hänet ylös ja otin käsipuolesta ja talutin alas
portaita: häntä täytyi ihan laahata, ja hän kirkui, käsi kasvojen
edessä. Minä katsoin suoraan olentoa, sillä omatuntoni oli puhdas enkä
minä pelännyt kuolemaa enkä perkeleitä. Niin me mentiin, minä pitäen
poikaa edessäni. Kun tultiin hytin luo, näin kummituksen seisovan
purjeen takana siellä hämärissä. En tuntenut häntä, mutta näin että hän
kurotti kaulaansa ja tähysti ikäänkuin tarkoin nähdäkseen, kuka nyt
tuli. Silloin minä työnsin käden pois pojan silmiltä, hänen silmänsä
olivat nurin kun hän katsoi haamuun. Mutta kummitus viittasi
poistumaan; silloin poika juoksi parkuen perälle. Minä jäin yksin nyt.
"Silloin minä vedin puukon tupesta; ajattelin: isken sen joko hänen tai
omaan rintaani, sitä mukaa kumpi meistä oli huonompi tai parempi, ja
menin kolme askelta lähemmäksi ja huusin: 'Kristiansandissa minä
makasin ravintoloitsijan tyttären vieressä; hän oli viidentoista, minä
seitsemäntoista... oliko se synti, mitä? New-Foundlandin rannikolla
kiipesin läntismyrskyssä ottamaan raakapuulta pois pojan, joka riippui
enää vain köysien varassa; kukaan muu ei tahtonut mastoon'... Sen minä
huusin päin tuuleen ja huidoin puukollani ympärilleni ja huusin
kuolemalle ja pirulle, niin että tiesi minun omantuntoni olevan
puhtaan. Ja minä aioin käydä kimppuun; mutta kun ehdin keulaportaiden
juureen, hän viittasi poistumaan. Mutta minä tahdoin sittenkin käsiksi
ja juoksin ylös. Mutta silloin minä näin hänen asennostaan ja
silmistään, että hän oli siellä toisen asialla. Silloin menin hitaasti
takaisin ja kuulin rintani korisevan ja tunsin, että olin märkä kuin
vedessä kastettu. Ja takaani kuului yhä se kauhistava huuto.
"Useimmat miehistä uikuttivat nyt kyykkysillään, pää polvien välissä,
korviaan ja silmiään pidellen, ääneensä rukoillen tai hiljaa supisten
ja voihkien. Kapteeni istui kädet ristissä, ääntä päästämättä, kasvot
tuskasta väännyksissä: hän oli hyvä, kunnon mies; perämies itki.
Keulasta kuului yhä, yhä se parkuna; kärsimättömästi, vaikerrellen,
jottei ihmisen kurkusta niin kauhistavaa ääntä lähde. Jotkut huusivat,
että he olivat jo siellä kaikki käyneet; ja vainajan ystäväkin kohotti
päätänsä ja huusi samaa.
"Mutta silloin minä aloin huutaa ja lykkiä joukkoa, sain miehet
hajalleen ja osoitin kutakin sormellani ja kysyin toisilta, oliko hän
jo käynyt, ja joku aina todisti toisesta, että se oli käynyt. Silloin
minä tulin vainajan ystävän eteen, ja kukaan ei todistanut hänen
puolestaan. Nyt me kolme neljä käskimme hänen menemään edeltä. Hän
otteli vastaan ja sadatteli ja takertui kapteenin jalkoihin ja kirkui
eläimellisesti kuin teuras. Mutta perämies ja minä riuhtaistiin hänet
koholle ja työnnettiin edeltä portaita alas ja tungettiin kajuutan
käytävää myöten ja nähtiin, kuinka haamu viittasi häntä luokseen -- ja
näin selvästi, että hän viittasi niinkuin italialaiset viittaavat, ei
kuin me, altakäsin, vaan ylhäältä alaspäin. Silloin me laskimme hänet
irti ja pyysimme menemään. Hän huomasi, ettei enää muu auttanut; ja hän
meni oihkaen ja polvet lokattaen ylös etuportaita ja katosi pimeyteen.
Kuulimme korahduksen, ja sitten emme mitään. Minä seisoin lopun yötä
ruotelissa; ympärilläni peräkannella seisoi tai makasi yksikolmatta
miestä.
"Kun kapteeni seuraavana aamuna mursi meidän kaikkien nähden auki sen
miehen kirstun, joka oli kutsuttu, ei siitä löytynyt mitään; mutta
hänen makuulaveristaan löytyivät hänen toverinsa rahat. -- Siitä pitäen
me olimme taas oikeita ihmisiä ja puhdistimme laivan ja seisoimme kuin
miehet vahdissa ja saavuimme onnellisesti Genovaan... Katsokaas: siinä
on näet kaikki, että omatunto on hyvä. Omatunto olkoon aina _all
right_! Silloin on kaikki muu hyvä. Vaikka sitten karkaisi puukko
kädessä itse Jumalan kimppuun!... En voi sille mitään, että hän lankesi
täällä kadun lokaan, hän oli vanhempi kuin minä... ja minun täytyi
silloin itse kavahtaa kannelle ja tietää korjata luuni."
Kalli Dau ei katsonut enää vainajaan. Hän nyökkäsi päätänsä nuorelle
kisällille ja vartioille ja nousi ylös ja meni, Klaus Baas totisena
jälestä.
Kun Kalli Dau ovella sai säkin selkäänsä ja papukaijat käteen, hän
katseli epäröiden ympärilleen, minnekkä nyt menisi.