Karl Eschen kohotti katseensa työstä ja lausui tyynesti ja vakavasti:
"Teidän tulisi virkatehtävienne ohella harjoittaa jotakin urheilua,
Hanssen. Liittykää meidän soutuklubiin; minä vien teidät mielelläni
sinne tänä iltana."
Mutta kulonpolttaja vain murisi jotakin.
Kirjanpitäjäkin oli pahalla tuulella ja sanoi: "Työ se on paras keino
hullun puuskia vastaan."
"Niinpä juuri", toisti Hanssen, "mutta on ero työllä ja työllä!
Käskekää minut kaivamaan kaivoa, salvamaan tupaa tahi etsimään
karannutta sonnia! Onko tämä nyt työtä!"
Ja hän nousi ylös ja asteli ikkunan ääreen ja katseli pitkän aikaa
kirkasta, säteilevää, auringonpaisteista taivasta. Sitten hän pyörähti
kantapäillään ja sanoi: "Hei pojat, minä pistänkin pillit pussiin!
Hitto täällä olkoon! Serkullani on farmi Argentinassa; kahden viikon
päästä olen siellä."
Samassa tuli päällikkö konttoriin. Ja Hanssen pyysi seisovalta jaloin
ja vakavasti hiukan puhella hänen kanssaan. Hetken päästä hän palasi
päällikön huoneesta ja sanoi matkustavansa kahden viikon kuluttua; ja
kehui päällikköä hienoksi mieheksi.
Prokuristi, joka muuten oli hyvin ystävällinen ja sävyisä mies, tuli
moisen hyvän työmiehen menettämisestä tavallista hermostuneemmalle
päälle. Liikkeen saarimailla olivat rotat ilkeänä viljelysten vaivana
ja niitä oli pitkät ajat koetettu hävittää. Sinne oli lähetetty
muutamia kuukausia sitten myrkkyä ja pyydetty toimittamaan
pääkonttoriin pari kuollutta rottaa, jotta nähtäisiin, miten myrkky oli
vaikuttanut. Nyt olivat ne rotat tulleet, mutta aivan pilalle
mädänneinä. Siitä oli nyt prokuristi harmissaan ja murahti viimein,
että Klaus Baas oli, "niinkuin tavallisesti", varmaan jättänyt jonkun
lauseen kirjeestä pois, joten lähettäjät eivät olleet tienneet panna
rottia ilmanpitäviin laatikkoihin.
Klaus Baas kalpeni, ja ajatteli: "Kas niin, se on selvä! Minä en pysty
mihinkään! Senhän tiesin! En mihinkään!"
Kulonpolttaja oli niin hyvillään oivasta päätöksestään, että
rauhoitteli: "No heittäkää nyt tuo rotanraatonne, herra Wallis.
Katsokaa sen sijaan ikkunaan, kuinka ihana ilma on!"
Heini Peters huikale otti pulpetinlaatikosta paketin sinisiä
silkkinenäliinoja ja näytteli niitä virkaveljille. Karl Eschen ei ollut
yleisestä tuulesta millänsäkään, työskenteli vain hartaasti ja
uutterasti kuin tavallisesti. Ja näyttipä katsahtavan silloin tällöin
erityisen ystävällisestikin motkottelevaan prokuristiin.
Ne katseet läikähyttivät Klaus Baasin harminmaljan yli laitojensa. Hän
kohautti päätänsä ja vastasi silmät hurjasti säkenöiden: "Teidän
syytöksenne on tuulesta temmattu, herra prokuristi, sen tiedätte itse!
En viitsi vaivata päällikköä asialla. Otan siksi tällä kertaa syyn
niskoilleni."
Prokuristi piti suunsa, ja painui työhönsä. Toiset koettivat poikaa
rauhoittaa: "Mutta miksi noin tulistua... eihän tuossa nyt mitä pahaa!"
Karl Eschen nykäytti moittivasti olkapäitänsä. Klaus Baas painoi päänsä
kumaraan ja kyyneleet samentivat hänen silmänsä. Hän ajatteli: "Siihen
se nyt meni. Et pysty mihinkään ja olet naurettava. Ja sinua on vielä
kohdeltu halpamaisesti ja väärin."
Kun hän sitten työstä päästyä laskeutui portaita alas, hän kuuli
yhtäkkiä takaansa Karl Eschenin äänen. Klaus Baas pysähtyi
hämmästyneenä ja onnellisena ja kuunteli pää kumarassa, mitä ihailtu
hänelle sanoi. "Aioin vain vähän puhua teille", alkoi Karl Eschen. "Ei
teidän pidä liikaa pahastella prokuristille. Ei ole näet helppoa pitää
huolta numeroista päivät päästänsä, monet Herran vuodet. Nähkääs,
Hanssenhan on pohjaltaan oikeassa: luonnon mukaisesti meidän elämämme
pitäisi vieriä päiväpaisteessa ja sateessa, metsäretkillä ja
kalamatkoilla, seikkailuissa, sylipainissa, -- ja nyt olemme kuin nuo
kierot pilarit pimeässä porraskäytävässä. Siksi tekee kahlittu luonto
välistä kapinan, ja puhkeaa ilmi niin sanottu ammattiraivo. Että te
olette ahkera ja tunnollinen ja että hyvin ymmärrätte toimenne ja että
teistä kerran tulee oivallinen liikemies, sen prokuristi tietysti
tietää, niinkuin te itsekin."
Klaus Baas lehahti tulipunaiseksi onnesta. "Minä olen hyvilläni", hän
sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä, "kun te sanotte niin... Te,
niin kelpo mies."
"No niin", hymähti hieno nuorukainen välinpitämättömästi, ja kuitenkin
imarruksesta mielissään, "puolen vuoden päästä minä menen Englantiin.
Jos teette työtä yhtä tunnollisesti kuin tähän asti, niin ennustan,
että pääsette seuraajakseni. Heini Peters ei paikkaani tarvitse. Ja
olihan minulla vielä muutakin: kuulitte kai, että kehoitin Hanssenia
harjoittamaan jotakin urheilua ja pyysin häntä lähtemään soutelemaan
kanssani. Teidänkin tulisi ajatella asiaa; se raikastaa ihmistä. Älkää
menkö mihinkään yhdistykseen, se tulee liian kalliiksi teille. Mutta
vuokraisittepa silloin tällöin veneen, soutaisitte itsenne oikein
virkeäksi."
Klaus katsoi maahan ja sammalsi: "Heti kotona on minulla
talousaskareita ja sitten autettava sisaruksia koulutehtävissä; ja
engelskaakin pitäisi lukea. Pikakirjoitus alkaa jo sujuskella."
"No niin", hymähti Karl Eschen, "miten vaan parhaaksi näette. Lukekaa
ahkerasti englanninkieltä."
Ja hattuaan kohottaen hän meni.
Klaus Baas lähti riemuiten kotiin; mutta samassa joku vielä huusi hänen
nimeänsä, ja kun hän kääntyi katsomaan, harppaili Heini Peters hänen
jälessään pitkillä, väärillä koivillaan. Hänen pitkän takkinsa helmat
hulmusivat tuulessa ja hänen korea kaulaliinansa liehui. "No", hän
sanoi, "Karl Eschen suvaitsi teitä puhutella: onnittelen! Siitä voitte
olla ylpeä! Hän on vanhaa hampurilaista liikemiessukua, siksi on
hänellä veressä taipumus numeroihin, pääkirjoihin, keinotteluun. Mutta
kuulkaas: jos minä olisin saanut elämänurani valita, olisin ruvennut
synnyinkaupungin haudankaivajaksi. Niin, ihan totta! Nykyinen
haudankaivaja, -- hän on hyvä ystäväni, -- asuu niin hurmaavan
sievässä, vanhassa talossa aivan lehmuspuistikon keskustassa, jonka
kukat varisevat nyt paraikaa ja peittävät koko tarhan. Ajatelkaapas
auringonlaskua sellaisessa paikassa! Nide Goetheä tai Heineä kädessä,
esi-isien hautakumpujen ääressä! Ihanaa, sanon minä! Mutta olin
arvokkaan lääkärin ainoa poika, enkä päässyt haudankaivajaksi!"
Heini Peters kertoi vielä kauniista kotipuolen neitosista: olivat
pyytäneet häntä kanssaan öiselle kävelylle rantapadoille, sanoi
matkustavansa ensi lauantaina tai sunnuntaina. Hän kertoi paraillaan,
kun heitä vastaan tuli eräs tyttö: Heini Peters heiskahti ympäri ja
lähti; oli nähtävä minne tuo kaunis olento meni, hän sanoi.
Klaus Baas oli onnen poikaa! Hän kuuli yhäti korvissaan tuon hienon
ystävänsä kauniit, punnitsevat sanat: että hän oli ahkera ja pystyvä,
että hänestä kerran tulisi hyvä liikemies. Heini Peters oli tyhjää Karl
Eschenin rinnalla; mutta olihan sekin ihanaa, että hän, arvokkaan
lääkärin poika, oli puhellut hänen kanssaan toverillisesti, jopa
tuttavallisesti!
Hänen sydämensä avartui ilosta! Hän käveli itsetietoisemmin ja pää
pystyssä. Hän ei kulkenut enään kuin puujaloilla toimeensa ja kotiinsa,
pitkin seinävieriä. Hän erkani rakennuksista ja keikkui käytävän
reunakivilläkin ja kurotteli vapaasti kaulaansa ja tasoitteli
housunpolviaan, jotka olivat pussilla. Ja ostipa hän Heini Petersiltä
komean sinisen kaulaliinankin ja heitti silloin tällöin katseen
ohimeneväin perhetyttöjen vilkkaihin silmiin. Hän oli ollut kuutilla ja
tämän ensimäisen vuoden kauppakonttorissa kovin ahtaalla. Nyt hänessä
heräsi itsetietoisuus ja sen keralla aivan uusi elämä. Hän tahtoi
näyttää joltakin ja koristella itseään ja miellyttää nuorta tyttölasta,
joka liehuvin helmoin kepsutti hänen ohitseen.
Siihen aikaan hän kypsyi ruumiiltaankin. Hänen hartiansa tulivat
leveämmiksi ja kasvonsa lujapiirteisemmiksi, nenä oikeaksi, ylpeäksi
Baas-nenäksi. Ei ollut mitään hyötyä painelemisesta, jota Antje Baas
oli ristiäispäivästä alkaen niin uutterasti harjoittanut! Silmätkin
olivat isän iloisen hohtavat, hyvät silmät, vaikka hiukan totisemmat ja
järkevämmät. Mutta luja ja uhmaavan kiinteä suu ja jäykähkö asento
olivat äidin perintöä.
Uusi sisäinen elämä läheni arkana, autuaana riemuna, hiljaa hiipien,
outona, ihanana levottomuutena. Mutta parissa kuukaudessa, ei,
muutamassa viikossa se kasvoi terveessä talonpoikaisveressä
jättiläiseksi, väkeväksi, levottomaksi, hillittömäksi ja himokkaaksi.
Hän seisoskeli kauppojen akkunain ääressä katsellen kuvia, joissa
alaston kauneus oli alttiina ihmisten katseille, kiikaroi täysikäisten
naisten asentoa ja käyntiä. Se tuli joskus keskellä yötä hänen
vuoteensa viereen, se vietteli ja hymyili unissakin niin, että hän
kurotti käsivartensa sitä kohti ja veti sen syliinsä; ja aamulla sitten
muisti yöllisen ja istui surullisena vuoteensa laidalla ja häpesi. Pari
kolme kertaa se kiusasi häntä niin, että hän seisoskeli sateisina
tuulisina iltoina Klefekerstrassen suussa ja ajatteli muutamaa markkaa
taskussaan ja tiesi kerrankin saavansa nähdä tuota elämää ja aivan
läheltä, jos vain tahtoisi. Mutta hän ei mennyt kuitenkaan: seisoi
sateessa ja rämyssä kaulus korvilla. Se ei käynyt laatuun, äidin vuoksi
ja pikku sisarusten vuoksi. Eikä käynyt laatuun P.C. Trimbornin vuoksi,
Karl Eschenin vuoksi. Se oli aivan saman arvoista kuin nuo kaksi
entistä St. Paulin päivää, jotka olivat päättyneet niin suurella
hammasten kiristyksellä. Ja lopuksi hänen päähänsä pälkähti Suse
Garbenskin. Miten hyvä ja hellä se oli ollut hänelle sillä kerralla!
Varmaan se vielä muisti häntä! Ja hän oli niin usein ajatellut Susea,
vaikka monasti oli ihastunutkin muihin kauneihin naiskasvoihin. Ja
olihan hänestä sillä välin tullut jotakin! Hän päätti kirjoittaa
Suselle! Ah sitä armasta, suloista olentoa! Ja kirkkoherran tytär!
Klaus Baas kohotti kauluksen vielä ylemmäksi ja käveli tuulessa ja
sateessa edestakaisin, innoissaan aatoksistaan ja aikeestansa. Hän
kirjoittaa! Totta hän nyt jo tohti hänelle kirjoittaa! Sillä olipa hän
nyt jo jotain! Hän päätti kirjoittaa ja unohtaa muut tytöt.
Seuraavana päivänä, kun hän oli päivällisaikana yksin konttorissa, hän
istahti Karl Eschenin paikalle ja kirjoitti Suse Garbensille pitkän
kirjeen, -- suoran ja kauniin, kultaisista unelmistaan, joilla hän
yksinäisillä hetkillä leikki, kirjoitti isolle arkille, jossa oli
kauppakonttorin liikeleima. Hän kertoi äidin nykyjään pitävän
ompeluapulaisina kahta tyttöä, kertoi Hannan varmaan rupeavan
opettajattareksi, -- ja itse olevansa täällä suuressa liikkeessä jo
toista vuotta; kertoi minkälaisen väen lapsia hänellä oli tovereina; ja
parain heistä oli sanonut, että hänestä tulee kerran oivallinen
liikemies; ja muutaman vuoden päästä hän lähtee liikkeen palveluksessa
siirtomaihin.
Jonkun ajan kuluttua Suse Garbens vastasi hänelle ystävällisesti, että
hänellä oli nyt mäyräkoira, joka aina juoksi hänen kintereillään, mutta
ei päässyt patovallin ylitse, ja häntä nauratti niin, että hän oli
tikahtua, kun näki miten se tulla huppuroi hänen jälestään ja lensi
nenälleen perunamaan vakoihin; sitten hän kysyi häneltä vielä, joko hän
alkoi hakkailla tyttöjä; ja kertoi, että pappa lukee kuin ennenkin aina
lehtiä niin kauan, että tulee oikein tuhmaksi, ja että mamman kanssa ei
voi puhua yhtään järkevää sanaa, ja että posti tulee vain kerta
päivässä, ja että hän itse ottaa postimieheltä kirjeet, niin että Klaus
voisi kirjoittaa hänelle mitä vain tahtoi.
Klaus Baas vastasi vasta viikon kuluttua, -- se oli hänestä hienoa ja
kelpo liikemiehen arvon mukaista --: ettei näistä suurkaupungin naisista
juuri ollut mainittavaa ja että hän ajatteli usein Susea.
Sitten vaihdettiin kirjeitä säännöllisesti kerta viikossa. Suse
kirjoitti koruttomasti ja luonnollisesti kaikellaisista arkielämän
pikku tapauksista; Klaus Baas hieman suurellisesti ja varsin varmasti,
ja tavallisesti tulevaisuudestaan. Kun hän kerran, innoissaan kuin
kypsymätön nuorimies ainakin, kirjoitti Suselle jotain opettavaista tai
moittivaa, niin hän sai odottaa vastausta kaksi viikkoa.
Nyt hänellä oli siis morsian. Hän ei katsahtanut sivulleen, kun kulki
Jungferstiegiä ja Burstahia pitkin. Ja vaiva, joka muutama aika sitten
oli tuntunut melkein sietämättömältä, asettui; ja jos se milloin nousi
sotaan, hän karkoitti sen luotansa ritarillisen arvokkaasti ja
vakavasti. Hänen oli nyt päästävä ylimalkaan kaikesta nulikkamaisesta
ja kypsymättömästä. Hän asteli verkkaisemmin ja maltillisen
miehekkäästi, hänen kasvoihinsa ilmestyi huolekas ilme. Kotona hän
muistutteli joka päivä setämäisesti Hannaa pitämään huolta pienokaisten
läksyistä ja uskalsipa hän mahtailla äidillekin ja sieti kylmästi hänen
pilkallisen salavihjeensä siitä St. Paulin tapauksesta ja vastasi:
"Kylläpähän vielä näette!" Ja hän istui äitiä vastapäätä pöydässä ja
luki engelskaa ja kaksinkertaista kirjanpitoa ja kauppaoikeutta niin
että päätä pyörrytti. Ja laski väliin kirjan polvilleen ja ajatteli
tätä ihanaa, hurmaavaa maailmaa ja näki sen keskuksena pilvilinnansa,
joka oli hänen ja hänen rakkahintensa.
Hän syventyi vähitellen perusteellisemmin kauppaliikkeen asioihin, ja
kun hän alasaksilaisena suorastaan eli liikkeen harrastuksista, niin
hän tunsi iloa ja surua, aina liikkeen menestyksen mukaan. Hän kiihtyi,
kun eräänä päivänä lehdissä ei ollut Antwerpenin silavanoteerausta,
mikä oli tärkeä tietää kopran[44] hintain vuoksi. Yhtä kiihkoissaan hän
oli, kun firma erään asiamiehen erehdyksen vuoksi osti liiaksi säkkejä
Kalkuttassa, missä ne nyt odottivat joutavina varastossa. Hänen
sydämensä paisui ylpeydestä, kun kirjanpitäjä, jonka kanssa hän oli
samaa mieltä, erään kerran ivaili kilpailijoita ja sanoi heitä
säkkipäiksi mullikoiksi. Ja kun inventeerauksessa erästä paperia ei
löytynyt, niin hän näki untakin tuosta kummallisesta tapauksesta.
Päällikkö sairastui kerran: Klaus Baas oli hyvin huolissaan ja pelkäsi
jo kaikkein pahinta: mihinkä liike joutuisikaan, jos päällikön täytyisi
olla kauan poissa liikkeestä tai jos hän vaikkapa kuolisi.
Hän siirtyi vuoden varrella tavaraosastolle ja oppi eroittamaan
toisistaan hyvät, mukiinmenevät ja huonot tehdastuotteet, ja hänelle
tuli hinnan tietämysvaisto koreista kumipalloista aina uskallettuihin
pronssistatuetteihin saakka, ja hyvällä menestyksellä hän oppi noiden
kaukaisten kansain maun. Ja kun sijoitusmestari kerran sairastui, niin
tottuneena ja rauhallisen vähäsanaisena hän seisoi kokonaista viisi
päivää aamusta iltaan vilussa ja kovassa itätuulessa Grasbrookin
satamassa varastoaitassa n:o 71, jonka ohi hän kaksi vuotta sitten oli
niin monasti kulkenut hiekkakuutissa, -- ja valvoi vientitavarapakkain
lastausta.
Ja kun vuosi kallistui loppuunsa ja Karl Eschen erosi liikkeestä, niin
Klaus saattoi tosiaankin ilmoittaa komealla kirjeellä Suse Garbensille,
että hän oli nyt Karl Eschenin seuraaja. Ja hän oli varmaa miestä ja
seisoi entisen ystävänsä paikalla muistellen alinomaa, kuinka eronnut
oli menetellyt, ja merkitsi debetiä ja kreditiä siihen suureen,
harmaakantiseen kirjaan, joka alkoi vanhaan kauppiastapaan sanoilla:
"Jumalan avulla."
Ja hän oli ylpeämpi kuin tarvitsikaan, ja hyväkin mies mielestänsä.
Totta oli, että hän juoksi sukkelasti käskyn mukaan aituuksessa, jonka
vanha liikekuri ja liiketavat ja ihmisten luonteet olivat rakentaneet.
Mutta mitäpä se vielä merkitsi!
Sillä eikö ihmisen ole löydettävä itse tiensä? Ja ellei sitä näy, eikö
hänen ole se itse raivattava ja pystytettävä omat tienviittansa ja omat
aitansa? Useimmat ihmiset eivät pääse koskaan niin pitkälle. Ja Klaus
Baas oli vielä kaukana, kaukana siitä.
Mutta joskus hän tunsi sisäistä kutsua sellaiseen: ja se oli hyvä
merkki. Joskus lensi hänen sielussaan kuin tummia varjoja syvän lammen
pinnalla. Kun hän illoin kiivaasta päiväntyöstä uupuneena seisoi
keittiössä ja odotteli illallista, kun pieni kitupiikki pankolla
kirkastui ja kutistui pieneksi, ritisi ja riuskahteli punanpuhuvana
liekkinä, kun työhuoneesta kuului hiljaisen, väsymättömän äidin
ompelukoneen hurina, silloin häntä ahdisti, hän muisteli ja uneksi. Hän
muisti kestetyt vaivat ja surut, monenmoiset nuoren sydämen pettymykset
ja kiusalliset hetket, tahtonsa ja kykynsä ahtauden ja heikkouden,
luonteensa arveluttavat piirteet. Ja aavisti tulevaisuudessa uutta
katkeruutta ja harha-askeleita, niin, jopa kamalia rikoksia. Silloin
hän tuijotti ryppyisin otsin ja raskain miettein tähän tunnustamaansa
kiroukseen: "Kolkko ja raskas ja harhaava on ihmisen elämä lapsuudesta
saakka." Silloin luistivat ajatukset itsestänsä kauemmaksi ja ehtivät
päämäärään: sinussa itsessäsi on parannus. Sinun tulisi olla sellainen
ja sellainen: ja voisit olla sellainen.
Hänen eteensä ilmestyi hänen olentonsa oikea, puhdas kuva, jonka
ikuiset vallat ovat kätkeneet jokaiseen kelpo sieluun. Kauniina ja
ihmeellisenä, pelkkänä totuutena ja armona se hohti. Se kuva katsoi
häntä ja sanoi: tällainen sinun tulisi olla!
Silloin oli poloinen nuorimies surullinen ja katkera eikä löytänyt
elämästä iloa, ei nähnyt ainoaakaan toivon sädettä.
Niin kulettivat häntä mukanansa kaikki juonikkaat kevättuulet ja
kevätmyrskyt.