X.

Antje Baasilla oli tapana pestä joka pyhäaamu ja muutenkin erikoisissa

tilaisuuksissa isommatkin lapset omakätisesti. Se tapahtui niin rajulla

voimalla ja perinpohjaisesti, että he pääsivät hänen käsistään aivan

muokattuina, pyöristettyinä ja putipuhtaina. Mutta koskaan hän ei ollut

käynyt lapsiinsa niin navakasti käsiksi ja alustanut ja kuuraellut

heitä niin kuin nyt järjestyksessä kolmatta, jonka luonne pienestä ja

erikoisesti eilisen tapauksen kautta oli hänestä epäiltävä. Sitten

poika vielä harjattiin ja suittiin ja haukuttiin lyhyesti, mutta

läpikotaisesti ja laskettiin pampulla ja hirsipuulla uhattuna menemään.

Neljännestunnin päästä hän pujahti siitä kirkkaasta lasiovesta sisään.

Eräitä nuoria herroja seisoskeli tai istui jo konttorissa valmiina

päivätyöhönsä. He katselivat uteliaina Klaus Baasiin. Toisesta

huoneesta ilmestyi pienenläntä ja keski-ikäinen herra, yllä lyhyt

lastinkitakki.

Klaus Baas oli nähnyt ja kuullut, kuinka ihmiset esittelevät itsensä

toisilleen. Ja siksi hän kumarsi avuttomasti ja lausui verkalleen ja

selvästi:

"Klaus Hinrich Baas."

Pitkä, punanverevä, hoikka herra, joka nojaili ovenpieltä vasten,

sutkahutti: "Heti valmis firma!" Ja muudan oikein hieno, vaaleaverinen

nuorukainen katsoi häntä kylmästi ja ylpeästi. Muut hymyilivät.

Jos Klaus Baas jo pesusta paistoi punaiselta, niin hän punastui nyt yhä

enemmän ja katseli avuttomana ympärilleen, mitä tekisi, minne menisi.

Silloin tuli se pieni lastinkitakkinen herra hänen luokseen ja neuvoi

hänelle hänen paikkansa ja pulpettinsa.

Nyt Klaus Baas istui pukillaan tuskallisessa jännityksessä ja onnesta

juhlallisena; selkä kyyryssä, edessään lasku, jonka se pieni herra oli

hänelle ojentanut paikaltaan, joka oli melkein vastapäätä, vielä

korkeamman pulpetin takana. Hänen oli koko päivä aseteltava osakkeita,

jotka olivat sekaisin tukussa, numerojärjestykseen ja merkittävä ne

luetteloon. Niin hän joutui heti tekemisiin suurten lukujen kanssa.

Hän tuskin uskalsi vilaista sivulleen siinä köyryselin istuessaan!

Kuinka niillä oli pitkät sääret ja käsivarret! Ja kuinka hienot housut!

Kuinka tyyninä ja rauhallisina ne istuivat paikallaan taikka nousivat

ylös ja menivät ja tulivat takaisin! Väliin heistä joku kysyi toiselta

jotakin, taikka joku tuli viereisestä huoneesta, minkä ovi oli

selkoselällään, ja antoi jonkun määräyksen. Klaus Baas ei ymmärtänyt

kysymyksiä eikä vastauksia. Pari kertaa hän kuuli takaansa siitä

kauniista kamarista sen hiljaisen ja aivan rauhallisen, selvän äänen,

jonka hän jo tunsi. Silloin katsahtivat kaikki toisiinsa, joku nousi

ripeästi ylös ja etsi ja vei kamariin paperit, joita se herra oli

pyytänyt.

Seuraavana aamuna päällikön vielä poissa viipyessä oli konttorissa jo

repäisevämpää, ja Klaus Baasia alettiin "koulita virkaansa", kuten he

sanoivat. Se vastapäätä istuva pitkä, hoikka herra, jolla oli punertava

tukka ja suuret korvanluppanat, sanoi olevan hauskaa nähdä, missä ja

milloin Klaus Baas tekisi sievimmän kupperiskeikan. Pian pisti yksi

kirjeen hänen eteensä ja neuvoi, miten hänen oli se kopioitava ja

rekisteröitävä. Sitten toinen toi tukun tilauksia ja käski merkitsemään

kirjaan. Eräs pyysi hänen hakemaan näytevihosta hänelle erään näytteen.

Jonkun päivän päästä hän sai postimerkkikassan. Sanattomalla kauhulla

hän otti haltuunsa vaihtoraha- ja postimerkkikassan, kahden kolmen ja

viiden markan merkit, joita hän ei ollut aavistanut olevankaan! Ja

loppuviikolla sanoi se pieni herra, jonka Klaus Baas sitten kuuli

prokuristiksi, että hänen tehtävänänsä oli nyt tiedustella asiaa

vierailta, jotka tulivat konttoriin.

Klaus Baas joutui vallan päästä pyörälle. Ja talonpoikaisessa

kömpelyydessään ja tällaiseen ympäristöön tottumattomana hän epäili

itseään ja muita ja teki sentähden kummallisia erehdyksiä. Milloin

pisti hän kirjeihin asioita, joita ei niihin ollut tuleva, tai antoi

pankkien taikka kauppaliikkeiden läheteille väärät taikka keskeneräiset

paperit; milloin erehtyi liikkeiden nimistä, niin että syntyi suurta

sekaannusta ja toiset saivat etsiä ja juoksennella. Kerran hän vei

vieraan, joka ei ollut halukas ilmaisemaan asiaansa, vaan näytti

notkealta, varmalta ja kunnioitettavalta, itsensä konttoripäällikön

huoneesen: ja sai sitten kuulla, että se oli joutava kerjääjä. Ja hän

kielsi kerran nuorelta tytöltä, joka suoraa päätä aikoi mennä sinne

perähuoneesen, pääsyn, ja oli niin varma asiastaan, että vaati

vaatimalla tietää asiaa. Silloin kuului päällikön ääni sieltä

kirjoituspöydän takaa: "Jaha, sinäkö se olet, tyttöseni?..." ja

hymyillen kepsuttelee tyttö Klaun ohitse. Mutta prokuristilta tuli

vielä makeat tortut.

Sellaisten harhaiskujen jälkeen hän piti itseään kerrassa epäkelpona

jaloon ammattiinsa, jopa suorastaan kummallisena epäsikiönä. Hän istui

allapäin ja kuunteli kalpeana pitkän, punaisen vastaveikkonsa

lohdutusta: "Olenhan jo sanonut! Alussa täytyy katsoa kuin lehmä

tuulimyllyä!! On viisainta, Baas, heittäytyä kuin valekuolleeksi."

Vähitellen hän huomasi, ettei häntä tyhmyyksien tähden potkittukaan

pois, vaan että niitä melkein vaadittiin nuorimmalta oppilaalta. Ja

silloin hän jo nosti nokkaansa olkapäitä ylemmäksi, arasti kuin etana,

joka kohottaa sarviaan, kun tulee hiljaisuus. Ja hän katseli varovasti

ympärilleen ja ihmetteli tätä yhdyskuntaa, jonka jäseneksi hän oli

joutunut.

Perähuoneen leveät pariovet olivat aina auki, joten sinne saattoi

selvästi nähdä, ja siellä istui pitkän pöydän ääressä neljä viisi

miestä: tavaraosasto, johtajana prokuristi. Kun tuli sisämaan tehtaiden

asiamiehiä tarjoamaan näytteitään tai kun oli piakkoin lähtevä laiva

viemään ostettuja tuotteita kaukaisille etelän saarille, niin istui

tavaraosasto tulisessa työssä. Mutta kun taas sattui päivät pitkät vain

mukavaa kirjoittelemista tai laskujen merkitsemistä, niin heräsi

osastossa tavaton levottomuus, -- joskus, päällikön poissa ollessa,

oikea pikku kapina ja lievä vallankumous.

Keskimäisessä huoneessa, missä Klaus Baas istui, vieläkin pää hieman

aran kyyryssä, hoiti neljä henkilöä raha-asioita ja kirjanpitoa.

Prokuristin paikka oli melkein vastapäätä, ja hän hoiteli kuin hyvä

emäkana siivillään, väsymättä ja aina yhtä tarkkana ja tunnollisena,

lukujaan ja numerojonojaan, vekseleitä ja vakuutustauluja ynnä muuta.

Klaus Baas oli hänen apurinsa: teki, toistaiseksi itse asiaa

ymmärtämättä, niin hyvin tai huonosti kuin voi kaikkea, mitä

määrättiin. Ja tarttui sitten seuraavaan työhön. Hänen vasemmalla

puolellaan oli kookas, notkeavartaloinen nuori mies, jolla oli kellervä

tukka, Karl Eschen, pari kolme vuotta Klauta vanhempi. Hän oli ahkera

ja vähäsanainen ja aina hyvin vakava. Monasti hän seisoi pulpettinsa

ääressä tuntikaudet ylhäisen jäykkänä ja pystypäin, edessään valtava

kirja, johon hän merkitsi vähä väliä tavattoman rauhallisesti ja

säntillisesti numeron tai pari, milloin millekin sivulle, ikäänkuin

katoamattomaan teräslevyyn kaivertaen. Jos kellä oli hänelle asiaa, hän

vastasi niin verkkaan ja oikeakielisesti kuin olisi puhellut

ulkomaalaisen kanssa. Ja loi sitten taas ylevät silmänsä kauniisen

laskelmaansa. Klaus Baas katseli häntä pelokkaasti ja ihaili häntä

kauppiaskunnon sekä kaiken inhimillisen hienouden saavuttamattomana

esikuvana.

Punaverinen hoikale vastapäätä ei ollut mitään Karl Eschenin rinnalla!

Hänellä oli paha taipumus haihatella ja hypellä illoille, jotka eivät

kuuluneet vähääkään hänen ammattitehtäviinsä. Milloin hän veti sievän

tytön kuvan mustan helmatakkinsa povitaskusta, ja kertoi, että se oli

hurmaavin neitonen mitä hän oli koskaan nähnyt; ensi sunnuntaina hän

menisi hänen kanssaan tanssimaan Süllbergiin.[42] Taikka hän kaivoi

samaisesta povitaskusta, joka oli tätä tarkoitusta varten järjestetty

harvinaisen avaraksi, runokirjoja yhden toisensa jälkeen: Goetheä,

Heineä, Hebbeliä; ja sanoi, että hän aikoi suoda ne eräälle toiselle

nuorelle neitoselle opastaakseen häntä, kuten hän sanoi, hiukan lemmen

ja runouden elämään. Ja ottipa hän usein esiin hienon, pitkulaisen

laatikon ja purki siitä pulpetille ruon kaulaliinoja ja rusetteja

vaikka minkälaisia. Sanoi tilaavansa niitä suoraan Clarkson & Sonilta

Lontoosta: kaulaliinoja kaikkein uusinta kuosia, mitä ihmeellisimpiä

värejä ja muotoja; hän tarjosi niitä tovereilleen ostohintaan,

ainoastaan korottaakseen konttorin yleistä kauneutta, sanoi hän. --

Mutta mieluimmin hän tarinoi synnyinseudustaan, eräästä pienestä

Länsi-Holsteinin kaupungista, sen sievistä neitosista, jotka kaikki

olivat hänen ystävättäriään, ja "ukko vanhuksesta", isästään nimittäin,

joka oli lääkäri ja jonka ainoa lapsi hän oli. Mutta eritoten tuon

kaupungin hurmaavasta hautausmaasta ja haudasta, missä erään suuren

runoilijan äiti lepäsi. Hän rakasti ihmeellisesti kaikkia hautausmaita

ja kertoi tuntehikkaasti Ohlsdorfista,[43] missä vainajat lepäävät

suurten puiden alla, "ikäänkuin helteisen päivän vaellettuansa." Klaus

ei malttanut olla häntä kuuntelematta -- ja aina hän sai yhä enemmän

ihmettelyn aihetta. Karl Eschen ei kallistanut korvaansakaan noille

jutuille; prokuristi pudisti päätänsä; mutta suuren pulpetin neljäs

sanoi kursailematta hoikaleelle: "Te olette hullu!"

Se neljäs, joka oli kaksi vuotta vanhempi kuin Klaus Baas, oli yhtä

suora ja koristelematon kuin hänen puheensakin. Hän oli nyt oppilaana

viimeistä vuottaan ja asui Hampurin lähistöllä erään enonsa tilalla. Ja

kun hän milloin aukaisi suunsa, niin hän puhui poikasten leikeistä

vapaan luonnon helmassa, kulovalkeista ja patoruohikon paloista ja

vaarallisista uintiretkistä ja huimapäisistä ratsastuksista ja muusta

sen suuntaisesta. Ja hän julisti suoraan, että Hampurin elämä ei ole

elämää eikä mitään, ja että tälläkään konttorilla ei ole vähintäkään

olemassaolon oikeutta. Oli kunniatonta ja halpamaista pettää poloisia,

lapsellisia intialaisia joutavalla krims-kramsulla ja arvottomilla

leluilla ja riistää heiltä heidän oivalliset luonnon tuotteensa! Muitta

mutkitta: Hampuri pitäisi pistää tuleen ja polttaa poroksi. Ainoastaan

maamiehellä oli olemassaolon oikeutus... Ja sitten hän nauraa hihitti

kiukuissaan ja lapsellisen tyytyväisenä.

Kauniissa kamarissa taas istui päällikkö oven vieressä, joka melkein

aina oli auki. Huoneessa oli vielä toinenkin kirjoituspöytä, mutta se

oli käyttämätön, sillä virkailija oli matkustanut sen äärestä

tarkastusmatkoille kaukaisille Taka-Intian saarille. Useimmiten teki

päällikkö uutterasti työtä ja puheli sangen vähän. Ja eräinä päivinä

hänen pöydältään lenteli lentelemällä lyhyitä, selviä käskyjä, aamusta

iltaan: milloin oli mitäkin tuotava hänelle, entisiä sopimuksia

viimeiseen vertailtaviksi, saarten liikejohtajan aikaisempia tai

myöhempiä ilmoituksia ja sähkösanomia taikka kotimaan tehtaiden

tarjouksia. Silloin katsoi koko henkilöstö toisiinsa, milloin mikin

hypähti ylös ja vei päällikölle pyydetyt paperit tai kirjat.

Vaikka nuorimman oppilaan työ olikin yksitoikkoista ja kuivaa ja vaikka

sitä kesti monta tuntia päivässä, oli se leikkiä kuutissa olon

rinnalla, jossa hän oli puolen päivää saanut tuijotella mykkänä

sumuiselle joelle. Sitäpaitsi toi melkein joka päivä jonkinlaista pikku

vaihtelua tuolle uutteralle kaksitoistamiehiselle henkilökunnalle. Jos

yhtenä päivänä oli hiljaista, niin toinen saattoi tulla sitä

vilkkaampi. Milloin tuli laivasta satamamestari, suuri, pulska mies, ja

meni perimäiseen huoneesen ilmoittamaan kirjanpitäjälle tavarain

sijoituksesta. Taikka toivat hänen apurinsa, nuoret reippaat pojat,

pusseissa tai säkeissä selässään vastasaapuneiden siirtomaantuotteiden

näytteitä. He istahtivat pöydän kulmalle, vetivät pitkät puukkonsa

tupesta ja puhelivat luonnottoman hiljaisella äänellä, josta huomasi

heidän tottuneen tavallisesti huutelemaan nostokoneiden ja kinunkien

ryskeessä ja höyrypillien kiljunnassa. Ja he katselivat kylmän

oudoksuvasti terävillä, terveillä silmillään kirjoitusvehkeitä ja

kirjurimyyriä. Toisinaan taas joku agentti toi tehtaansa näytteitä,

kelpo tavaraa kun sattui, mutta tavallisesti pelkkää koreaa lelua,

varta vasten valmistettua noille Intian alkuasukkaille -- ja niitä he

tyrkyttivät kaunopuheisesti ja sulavasti liikkeelle: palloja,

lasimukuloita ja suuria, räikeän kirjavia hiusneuloja, pitkiä,

messinkihelaisia sauvoja -- n.s. neekerin virkakeppejä --, kehnoja

soittokapineita. Kukaan tuskin huomasi, jos nuorin oppilas silloin

kohotti päätään ja kurkisti perähuoneesen taikkapa pistäytyi palavaa

uteliaisuuttaan tyydyttääkseen jollakin tekosyyllä sinne

tavarahuoneesen katsomaan kirjavaa kamaa.

Joskus tuli Brasiliasta tai Itä-Aasiasta liikkeen entisiä

virkailijoita, kuuman auringon ruskeaksi paahtamina, -- katsomaan

entistä työpaikkaa, ja vieläkö siellä oli silloisia kumppaneja. He

astuivat reimasti ja rohkeasti konttoriin ja kyselivät asioita ristiin

ja rastiin ja ihmettelivät: täällähän on nyt miestä kuin muurahaista!

Ja kerskuivat itse tehneensä aikoinaan työtä kovemmin! Mutta silloin

tavaraosastolaiset, joilla oli aina ensiksi sanat valmiina, huusivat

heille takaisin perähuoneesta: "Eikö siis liike vedellyt teidän

käsissänne, vai? Me olemme nyt sen saaneet kukoistukseen!"

Tai tuli välittäjä ja hänen kanssaan hierottiin siirtomaantuotteista

tuhansien markkojen kauppoja.

Joskus, kun he olivat lähtevään laivaan varustaneet kuntoon siirtomaan

postin ja puurtaneet siinä monta päivää mykkinä ja ahkerasti työssä,

teiskahti kytketty vallattomuus heissä ilmi kuin ilmaa kaipaava kala,

joka on kauan pälynyt aivan veden kalvossa. Ja kun päällikkö vain meni

päivälliselle tai pörssiin, niin heti se ponnahti näkyviin. Kaikkein

rauhattomimpia olivat tavaraosastolaiset. He riisuivat takit päältään

ja koristivat itsensä ranne- ja nilkkarenkailla ja panivat kruunut ja

koreat kammat päähänsä ja keikaroivat neekerin "virkasauvoilla" ja

joutuivat keskenään käsikähmään, niin että he kaikki kieppuivat yhtenä

rykelmänä konttoripöydällään, ja heidän neljä viisi ripakinttu-pariansa

potki ja sätkytteli kuin minkä hämähäkkihirviön sääret kiinnekohtaa

löytämättä. Lopulta he tulivat sotaretkelle toiseen huoneesenkin ja

pilkkasivat sitä pitkää hoikaletta väittäen hänen tuhlaavan runoja,

kukkasia ja suukkosia neitosten kämmenille saamatta mitään palkkaa

vaivoistaan. Ja he sanoivat, että keskihuone tärvää joutavaa paperia;

ja jos tämä ei tepsinyt, niin he nakkelivat heitä säilykerasioilla ja

sohivat heidän nenäänsä neekerisauvoilla, ja saivat sillä tavoin

keskihuoneenkin villiin. Pitkä, punanaamainen hoikale, jota he sanoivat

Heini Petersiksi, rojahti pian alas pukiltaan ja hosui takin helmat

levällään tavaraosaston kynnyksellä. Ja pieni, ärtyisä kulonpolttaja

unohti jo malttinsa ja ylevän halveksumisensa ja lähätti säilykerasian

takaisin niin että rämisi. Meteliä kesti sitten kunnes Karl Eschen

lausui vakaasti ja tyynesti: "Kuulkaas, eiköhän tämä jo riitä?" Hänellä

oli pulmallinen työ eikä hän halunnut tehdä heidän tähtensä virheitä.

Silloin he vähitellen tyyntyivät ja asettuivat paikoilleen. Klaus Baas

katseli silmät pyöreinä syrjästä huisketta: hän oli vielä liian kaino

joukkoon yhtyäkseen ja liian uuttera ja kömpelö keskellä työn touhua

leikitelläkseen. Mokomia vasikoita, hän ajatteli. Ja hänen mielestään

oli Karl Eschen aivan oikeassa, kun lopetti joutavan jytäkän.

Päivällisaikaan ja toisten syömässä ollessa Klaus Baas oli usein puolen

tuntia tai koko tunninkin yksinään huoneiston vartiana. Silloin hän

käveli huoneesta toiseen tai seisoi akkunan ääressä ja katseli kadulle.

Ja silloinpa hänen, aran pojan, sielu vilkastui ja vapautui ja alkoi

leikitellä mielikuvilla. Silloin väikkyvät, häilyvät sulottaret

pyysivät häntä piirihyppyyn, ja arka, kömpelö, vähäsanainen poika

läheni rohkeasti, häpeämättä ja itseään pilkkaamatta, ja kiiteli

mielikuviensa kanssa suloisessa, huimaavassa tanssissa. Silloin

katselivat häntä taivaalta isä ja sisko, utuisina hahmoina. Heidän

kasvonsa säteilivät ja loistivat, niillä ei ollut surun ja puutteen

varjoa. Kuinka ne mahtoivat iloita nähdessään hänet siistissä puvussa

komeassa konttorihuoneistossa... Vuosi vielä... ja sitten hän olisi jo

Karl Eschenin paikalla, edessään paksu kirja, johon hän merkitsisi

säntillisesti tärkeitä numeroita, kunkin paikalleen. Koska ei tullut

sitä tuntematonta merentakaista tuomaan rahapussia pienelle ruskeaksi

maalatulle kotikeittiön pöydälle, niin ei tarvittukaan! Oli ihanampaa

matkustaa itse kaukaisiin maihin, siirtomaan saarille tai Itä-Aasiaan,

kokoamaan siellä ankaralla työllä ja älyllä... ah miten hienolla

älyllä! sekä ihmeellisten onnen keikausten avulla suunnattomat

rikkaudet. Ja sitten palata kotiin! Ruskeana kuin intiaani! Valmiina

miehenä: parrakkaana ja pulskana. Ja äiti ja pikku sisarukset seisovat

laivasillalla vastaanottamassa, ja hänen oma Susensa siellä myös!...

Klaus meni siihen komeaan kamariin ja asteli päällikön tapaan

verkalleen edestakaisin matolla, sangen vakaissa ajatuksissa; seisattui

kirjoituspöydän luo niinkuin päällikkökin teki ja mietti ja arvosteli

huolia, joita päälliköllä oli... Niin hän leikitteli, kunnes muut

tulivat...

Silloin kuvittelu loppui. Aran ja kömpelön maanpojan tummatukkainen pää

painui kumaraan, ja hän alkoi tarkastella numeroitaan, jotka vielä

olivat hänelle vain kuin tyhjiä kuppeja ja arvottomia ruukun

sirpaleita.

Niin vieri vuosi, ja Klaus Baas oli yhtä tunnontarkka ja uupumattoman

ahkera. Syntyipä silloin eräänä kirkkaana, tuulisena syyspäivänä

keskihuoneessa taas arveluttavaa levottomuutta. Uuttera, pieni

kulonpolttaja oli jo muutamia päiviä sitä ennen ollut ärtyisä, ja nyt

oli hänen yhdeksästoista syntymäpäivänsä. Ja kun vielä kaunis syysilma

häntä kiihoitti, niin hän tuli kiukkuisen puheliaaksi. Hän sanoi, että

oli suorastaan epämoraalista hautua sellaisella ilmalla sisässä ja --

lisäksi sellaisessa työssä. Koko Hampuri ja firma P.C. Trimborn oli

suuri halpamaisuus ja järjettömyys. Poroksi koko kaupunki vaan! Mitä on

pörssi, mitä kauppasaksat, mitä numerot? Joutavaa tyhmyyttä ja

variksenvarpaita! Talonpoika, hyvä hevonen ja vankka sonni: _ne_ ovat

todellisuuksia!

Muut koettivat rauhoittaa häntä. Tavaraosastolaiset pyysivät häntä

luokseen auttelemaan pari päivää, sillä he eivät tienneet miten työstä

selvitä: oli lastattava harvinaisen suuri tavaralähetys ja laadittava

satakunta laskua. Siellä keskihuoneessa hän ei oppinut tietämään mitä

työ on!

Heini Peters taas sanoi löytäneensä eilen Ohlsdorfin kirkkomaalta erään

hänen kotiseudullaan eläneen naisen haudan. Ja kuinka runollisessa

paikassa! Herttaisessa piilossa, saarnien ja seljapensaiden varjossa...

ihastuttavaa!... Sinne olisi kulonpolttajan paettava hetkeksi maailman

pauhusta ja hän ei unohtaisi vain pikku harmejaan, vaan kaikki

toiveensakin.