IX.

Kerran he sellaisena kylmän kosteana syyspäivänä lykkivät iltahämärissä

kuuttiansa pienen Grasbrookin varastomakasiinien editse, matkalla

Grasbrookhafeniin viemään tavaroita. Puuskapäissä puhalteleva

länsituuli ja lukemattomat ristiin rastiin kiitävät hinaajat ja

höyrypurret tekivät veden rauhattomaksi: se hyppi, vaahtosi ja räiskyi

kuin parvivain kalain temmeltäessä. Ja tihkusade suomi heitä

vasten kasvoja. Kauan aikaa he pysyttelivät aivan paalulaiturin

kupeella; mutta sitten heidän täytyi erään laituriin kytketyn

oberlandilais-purren vuoksi kaartaa kauemmaksi väylälle. Silloin tuli

suuri höyrylaiva alavirtaan heitä kohti ja sen täytyi kääntyä heidän

puolelleen antaakseen toisille tietä. Oberlandilais-purresta ei tullut

loppua: se oli yhä heidän vasemmalla puolellansa. Höyrylaiva tuli

lähemmäksi, tuli aivan liian lähelle... Ja puristi pienen kuutin

itsensä ja oberlandilais-purren väliin ja painoi sen alas kihisevään,

vihertävään veteen.

Klaus Baas ehti vain nähdä, kuinka Petter Sööt, vaieten kuin ainakin,

tarttui pitkällä hypyllä oberlandilais-purren reelinkiin, ja kuinka

höyrylaivan rautakylki läheni, ja miten tavarat vierivät veteen ja

kuohu hyrskähti sisään; sitten hän vaipui kupruun. Hän huitoi

käsillänsä ja potki jaloillaan ja pääsi jälleen vahingoittumattomana

veden pinnalle. Hänelle kurotettiin puoshakaa, hän tarttui siihen ja

kiipesi omin voimin oberlandilais-purren kannelle. Siinä hän nyt seisoi

ja piti kiinni köysistä ja syljeskeli ja päristeli ja lupsutteli

huuliaan ja silmäluomiansa. Joku sanoi rauhallisesti: "No, alapa juosta

äitisi luokse." Toinen nauroi huolettomasti ja sanoi: "Niin on märkä

kuin uitettu koira." Petter Sööt nojaili purren kaidetta vasten ja

tähysteli veteen, vieläkö kuutista laitaakaan näkyisi. Laivurin vaimo

seisoi hajalla säärin, kädet puuskassa ja ällisteli mitään virkkamatta.

Kun Klaus Baas vihdoinkin vesisten silmäripsiensä välitse eroitti

maailmaa ympärilleen, ravisti hän vielä kerta lujasti hartioitaan,

sitten hän tähysti, mistä mukavimmin pääsisi paalulaiturille, loikki

pitkin askelin kiipeämispaikkaa kohti ja kapusi purresta pois ja lähti

kotiin minkä kerkisi.

Unohtuivat märät vaatteet ja vilu ja hampaiden kalina. Hän vain

sadatteli höyrylaivaa, sadatteli Petter Söötiä ja miehiä, jotka olivat

nauraneet, sadatteli laivurin vaimoa ja meriveden kerrassa kehnoa

makua, koko satamaa. Ei niin kymmenellä hevosella häntä sinne takaisin

saataisi! Hän oli kauan sitten saanut kokoon nuo yhdeksänkymmentä

markkaa ja maksanut velan! Ja olipa hänellä nyt uudet vaatteet ja uudet

saappaatkin! Mitä hänen tarvitsi siellä enää olla!? Olisi voinut käydä

ohraisesti! Herra armahda! Tuota kirottua vettä!...

Leuat loukkua lyöden ja kiukutellen hän tuli kotiin ja kertoi, mitä oli

tapahtunut, ja sanoi, että nyt hän ei sinne enää mene. Äiti murahti

tylysti: "Sellainen rääpelö olet kuin muutkin Baasit! Joudutko

sänkyyn!" Ja jatkoi työtään.

Seuraavana päivänä iltapuolella Klaus sanoi, että hänen on lähdettävä

etsimään parempaa paikkaa, pani päälleen uudet vaatteet, kampasi

tukkansa veden kanssa niinkuin tavallisesti ja pyysi Hannaa katsomaan

vähän hänen pukuansa, ja käänteli ja pyörähteli. Ja lähti satamaan

Dovenfleetille,[36] jossa muisti nähneensä kauppakonttoreita. Uuden

pukunsa ja pulskien saappaittensa arvon tietäen hän asteli

jäykänlaisesti. Hän tunsi hämärästi, että johonkin noista konttoreista

hänen pitäisi nyt päästä, mihin toimeen tahansa, kunhan vain pääsisi:

juoksupojaksi taikka pakkaajaksi tahi oppilaaksi. Niin että kohta saisi

muutaman lantin rahaa ja samalla tilaisuuden tehdä työtä ja kehittyä

vähitellen kelpo ihmiseksi.

Hän pujahti arasti ensimäiseen konttoriin. Se oli pieni ja niukasti

kalustettu huone; kolme neljä nuorta miestä istui kirkkaan akkunan

ääressä pitkän ja leveän pöydän ympärillä kirjoitustöissä. Joku

vanhanpuoleinen herra kulki juuri sen huoneen läpi toiseen ja tuli

sivumennen hänen luoksensa ja kysyi kylmästi, mitä hänellä oli asiaa,

ja vastasi: "Me emme nyt tarvitse."

Klaus Baas lähti allapäin toiseen taloon, nousi vanhat, pölyiset

portaat ja pujahti varovasti sisään. Se oli matala ja huonosti valaistu

huone; viisi kuusi nuorta herraa työhommissa paikoillaan selkä

köyryssä. Vankka, hartiakas mies, joka istui vierushuoneessa, näki

hänet, tuli luo ja kysyi: "Mitä asiaa?... Onko todistuksia?... Mikä

isänne?... Missä hommissa pääsiäiseltä?... En voi käyttää..."

Klaus Baas aikoi sanoa vielä jotain. Mutta herra oli jo kääntänyt

hänelle selkänsä...

Ja samoin kävi kolmannessa ja neljännessäkin konttorissa.

Hän jätti yrityksen siksi päiväksi valtaan, koska iltakin jo läheni, ja

maleksi satamassa rantoja pitkin, aikoen mennä kotiin pienen mutkan

kautta. Niin hän tuli St. Paulin höyrylaituriin ja nousi Davidstrassea

pitkin kaupungin keskustaan. Ilma, joka oli viikkokausia ollut surkea

ja rämyinen, muuttui nyt: tuli oikein kaunis syysilta ja raikas tuuli

puhalteli. Hän alkoi käyskennellä laiskasti ja oikoi selkäänsä ja

nautiskeli raittiista ilmasta ja uudesta puvustaan ja ajatteli

riemuiten, että nyt siitä raskaasta työstä oli päästy. Niin hän kulki

verkalleen satamasta vierivän ihmisvirran mukana ja katseli kaikkea

ympärillänsä.

Davidstrassen ja Spielbudenplatzin[37] kulmaukseen oli kuleksiva

kirjankaupustelija seisauttanut rattaansa ja levitellyt niiden pitkille

lavoille kauppatavaransa. Ja nyt hän käveli siinä kärryjensä vieressä

edestakaisin kädet syvällä taskun pohjissa. Pari työmiestä, toinen

vanha, toinen nuorempi, seisoi rattaiden luona katsellen kumarapäin

jotakin kirjaa. Klaus Baaskin pysähtyi silloin ja tähysteli kaula

pitkällä kirjoja ja mietti, että mitäs, jos hänkin vähän katselisi

noita? Ja miksi ei? Olihan hänellä taskussa viisi markkaa,

kunniallisella työllä ansaittua omaa rahaa. Eikö hän ollut tehnyt työtä

kokonaista kahdeksan kuukautta, kuluttamatta omiksi hyvikseen niin

groschenia? Ja hän oli jo kuudentoista vanha! Eikö hän nyt kerrankin

saisi ajatella hiukan omaakin mukavuuttaan? Valita jokin kirja ja

lueskella sitä kaikessa rauhassa?

Itsetietoisena säästöistänsä hän tuli lähemmäksi ja katseli kädet takin

taskussa kirjojen nimiä. Tuossa oli paksu kirja: "Stanley, Mustien

maanosassa." Kansikuvassa oli pitkä jono hoikkia neekereitä, jotka

taivalsivat äärettömän ruohoaavikon poikki; taustalla valtavia metsiä.

Kas siinäpä kirja! Niin olisi hänkin tahtonut vaeltaa viljelemättömiä

ja vieraita maita! Mutta kun ei nyt sinne itse voinut päästä, ei

ainakaan vielä, niin eipä moisen kirjan lukeminen tyhmemmäksikään

tehne! Se maksoi vain markan. Klaus Baas veti kukkaronsa taskusta ja

sanoi vakaasti, hiukan murteellisella vivahduksella: "Tuo kirja

tuossa."

Kaupustelija, joka oli leveänaamainen ja takkupartainen ikämies,

katseli ylös Klaus Baasiin -- poika oli näet pitempi kuin hän -- ja

ojensi hänelle kirjan ja sanoi: "Kas vaan, oikein parasta kotipuolen

väkeä!"

Klaus Baas punastui ja kysyi hämillään ja samalla arvokkaasti: "Mistä

te sen tiedätte?"

Silloin mies löi rintoihinsa ja alkoi kerskua jalosti: "Häh? Mistäkö

tiedän?... Minä pääsin Tondernin[38] seminaarista keskiarvolla 'hyvä'!

Mitäs se on, poika? Minä olen ollut kymmenen vuotta opettajana

Hohendammissa! Sinä olet saman seudun väkeä. Murre sinut ilmaisi!"

Klaus Baasista tuntui sopimattomalta udella, miten mies oli joutunut

Hohendammista, hiljaisesta Elben rantakylästä, St. Pauliin ja

Spielbudenplatzille. Hän lausui hillitysti: "Minä olen Heisterbergistä,

Baaseja." Ja miehen kysellessä hän sitten kertoi, missä oli tänään

käynyt ja mitä suunnitteli.

"Vai niin", sanoi mies, "oletko etevä ainekirjoituksessa? Siitä se

riippuu! Minä olin seminaarissa etevin --: naukun otossa ja

ainekirjoituksessa! Uskotkos sen? Jos et usko, niin katsopas vaan

tätä kirjaa! Ymmärrätkös? 'Aineen loogillinen suunnittelu ynnä

esimerkkejä...' tuossa tekijäin nimet... katsopas, mitäs tuossa lukee?

'Dierk Vogt, Hohendammin kansakoulun opettaja'." Ja kaupustelija

jymäytti taas nyrkillään rintaansa ja sanoi: "Jos sinä haluat: Dierk on

valmis kotipuolelaisen hyväksi kaikkeen... aivan kaikkeen! Hän jakaa

ruokansa, vuoteensa hänen kanssaan. Älä poistu vielä, kotipuolen mies,

minä olen niin yksinäinen ihminen!"

Uusi tuttavuus herätti kyllä uteliaisuutta; mutta mies ei tuntunut

Klaus Baasista tarpeeksi arvokkaalta tutulta. Hän jäi siihen

seisoskelemaan, mutta pysyttelihe hiukan syrjemmällä.

Parvi tehtaantyttöjä kulki pajattaen ohi. Sitten joukko merimiehiä,

piippunysät hampaissa ja kädet housuntaskussa. Joskus maalaisia,

kaksin, kolmin, uteliaina tähystellen. Tuossa kaksi katutyttöä:

holsteinilainen tallirenki, suitset olalla, kääntyi ja katseli heidän

jälestänsä. Sitten tuli paikaton kauppa-apulainen ja joutilas, juoppo

kisälli. Parvi keskenkasvuista ja aikaisin rappiolle joutunutta

nuorisoa. Emännät iltaostoksillaan. Ja kaiken aikaa vieri satamasta

keskeytymätön työläisvirta.

Joku kulkevista seisattui, kun sattui, katselemaan kirjarattaita: otti

kirjan käteensä ja pani sen paikoilleen taikka osti. Ne olivat aikoja,

jolloin teollisuutemme kasvoi valtavasti ja heitti ihmiset

sekaisin ja ankarampaan todellisuuteen, mikä teki heidän silmänsä

tarkkanäköisemmiksi ja mielensä järkevämmäksi. Enimmät ostivat kyllä

yhäkin hurjia seikkailuromaaneja ja jotkut siivottomiakin juttuja.

Mutta monet halusivat yhä enemmän ja vakavampia ajankysymyksiä, jotka

kumosivat vanhaa tai rakensivat uutta. Kun joku ostaja näytti epäilevän

kirjan arvoa, löi kaupustelija monasti kädellään takkinsa tahraiseen

rintamukseen, joka pullotti povitaskun paperitäytteestä, ja sanoi:

"Minä hankin ainoastaan kirjoja, jotka minä tunnen", taikka keveämmin:

"Totta kai minä sen nyt opettajana tiennen."

Eräät ostajat tunsivatkin hänet ja nimittivät häntä "persetteriksi",

jonka alasaksilaismurre on vääntänyt vanhasta kunnianarvoisesta

"präzeptor"-arvonimestä,[39] sekä kuuntelivat vakavina hänen

arvostelujaan. Mutta kun rattaiden luona ei ollut ostajia, jutteli

kaupustelija Klaus Baasin kanssa. Poika seisoi kädet uuden takin

taskussa, nojaellen seinää vasten, -- muka hyvin välinpitämättömänä,

mutta oikeastaan halukkaasti kuunnellen vanhan juopon kerskailua,

seminaarijuttuja, tarinoita hänen opettaja-ajaltaan sekä hänen

kirjaselostuksiaan. Sillä Petter Söötin kanssa kuuttia soudettaessa ei

oltu tosiaan sanoja tuhlattu.

Kun satamasta vierivä työläisvirta vihdoin loppui, vaati kaupustelija

kotipuolen poikaa latomaan hänen apunansa kirjoja pinoon ja sitten

tulemaan hänen kanssaan illallista syömään. Klaus Baas auttoi ja asteli

pian aikamoisen välimatkan päässä kaupustelijan sivulla, joka lykkäsi

rattaitaan, ettei vain luultaisi häntä samaan liikeyritykseen

kuuluvaksi. Mies kääntyi kaidalle kadulle ja työnsi rattaansa erääsen

pihaan. Siellä he kantoivat kirjat rattailta pieneen rakennukseen, joka

oli maan tasalla.

Sen jälkeen he palasivat Spielbudenplatzille ja pistäysivät

Wilhelminenstrassen varrella pieneen ravintolaan, jossa siihen aikaan,

ja kai nykyäänkin, kävi paljon kaikellaisia taiteilijoita. Ohjelma ei

ollut vielä alkanut ja illasteltiin paraikaa monien pikku pöytien

ääressä ja juteltiin minkä mitäkin. Entinen koulumestari meni

suoraapäätä perälle, jossa istui nurkkapöydän ääressä jo ennestänsä

pari kolme hänen ikäistään herrasmiestä, kutakuinkin välttävissä

mustissa vaatteissa, esitteli Klaus Baasin kotipuolelaisenaan ja tilasi

illallista.

Klaus Baas tunsi selvästi nämä olennot vento vieraiksi hänen hengelleen

ja ajatteli, että äiti arvostelisi heidät yhdellä vilkaisulla

"lorvehtijoiksi" ja "hassuiksi." Mutta hän janosi näiden monien mykkäin

työkuukausien jälkeen elämää ja sanoja ja katseli uteliaasti sauhuista,

ummehtunutta ravintolaa. Halukkaasti syöden ja vilkkaasti käsiään

heitellen kertoi pöytäseura matkoistansa, vertaili kaikki kaupungit

Budapestistä Tukholmaan saakka, arvosteli kaiken maailman taideuutuudet

ja lausui kursailematta tuomionsa ja komeili sanoissa ja liikkeissä.

Klaus Baasille selvisi pian, mitä nuo kolme samassa pöydässä istuvaa

herrasmiestä olivat ammatiltaan. Yksi esitti sanoilla ja laululla

koomillisia kappaleita: hän oli pieni, paksu ja parraton; toinen oli

erään musiikkiseuran ensimäisen viulun soittaja: hän oli laiha ja

kelmeä, pitkätukkainen ja mustahaveninen; kolmas, lyhyt ja kuiva miehen

kääpelö, jolla oli pieni pyöreä kissan pää, oli ennen ollut viinurina,

mutta oli sittemmin ruvennut silmänkääntäjäksi.

Kirjankaupustelija oli kuitenkin koko pöytäseuran päänä, sillä vaikkei

hänellä ollutkaan varaa rehennellä sellaisilla erikoistaidoilla kuin

muut, niin kaikkeen puhuttuun hän osasi viisaan näköisenä liittää

lyhyitä, epäileviä huomautuksiansa.

Kun sitten illallinen oli syöty, ilmestyi tiskille valtava

juomamaljakko, johon kaikkien ravintolavieraiden katseet

kunnioittavasti keskittyivät, ja tuotiin punssilaseja. Silloin nousi

ensimäinen viulu ylös, kilahutti lasiin, nypli haalistuneen mustan

helmatakkinsa napit kiinni, pisti kolme sormea rintapieleen, katsahti

yhtäkkiä sielukkaasti ympärilleen pöytäseuraan, tukehdutti rinnasta

kohoavan liikutuksen keikauttamalla ohimoille tunkeutuvan mustan

harjansa niskaan, ja lausui nyt, että hänen vieressään istuva, suuri ja

maailman kuulu koomillinen resitaattori, Danielo Danako, tänään täyttää

kuusikymmentä vuotta! Ja hän ylisti hänen taidettansa, hänen

mimiikkinsä mestaruutta, joka oli houkutellut tällä ja tuolla puolen

Atlantin valtamerta monet suut niin hillittömästi nauramaan, joka oli

monesta silmästä houkutellut niin herttaiset ilon kyyneleet! Hän

kiitteli kunniavieraan sisällistä ihmistä, josta olivat todistuksena

monet hänen tovereille kustantamansa illalliset ja liikuttavat

tunnustukset viinipikarin ääressä, myöskin hänelle, puhujalle. Ja jos

hän oli mistä maailmasta ylpeä -- ja hän oli ylpeä paljosta -- niin

ainakin oli hän siitä, että tämä jalo mies oli nähnyt hänet

ystävyytensä arvoiseksi. "Mun kulta veljeni, mun velikultani!" lopetti

puhuja sekä ojensi suoralla kädellä koomikkoa kohti lasiansa.

Koomikko oli kutistunut tuolillaan sitä pienemmäksi, mitä suuremmaksi

kehujen kuorma kasvoi hänen päällään. Ja nyt hän istui rinta leukaa

vasten, ja kyyneleet vierivät virtana mustain haalistuneiden liivien

rintamuksille. Hän aikoi vastata puheesen, mutta silloin huomattiinkin,

että suuri lausuja oli huono tilapäispuhuja; ja sitä paitsi jo hieman

juovuksissakin. Hän painoi siunaavasti kämmenensä Klaus Baasin

myyränkarvaiselle päälaelle ja lausui itkien: "Tämä nuorukainen tässä,

tämä minun hyvä ystäväni, puhuu minun puolestani."

Klaus Baasin olo kävi liian tuliseksi! Hän väänsi varovasti päänsä ukon

kämmenen alta pois, kopaisi Stanleynsä ja puikki seurueen kovaäänisesti

melutessa matkaansa.

No kaikkea ihmettä! Miten merkillisiä ihmisiä! Jospa äiti tietäisi

hänen moisten veikkojen parvessa istuneen! Tai hänen ylipäätänsä

käyneen St. Paulissa!... Mutta olipa sitä mahdottoman hauska nähdä! Ja

hän aikoi heti tänään vielä pikkuisen katsella. Ehdottomasti! Ja

miksipä ei? Kyllä oli tehty työtä ja kovaa! Hän oli kuudentoista, eikä

ollut vielä nähnyt St. Paulia!

Hän alkoi kuleksia kirja kainalossa minne ihmisvirta vei. Oli tullut jo

aivan pimeä. Englantilaiset matruusit, höllähousut... kylläpä ne

kulkevat hajasäärin. Mikä hävytön likka se tuo oli? Katsoi häntä ihan

kuin tuttua, ja kuin haluten puhella hänen kanssaan. Ja kapakassakos

oli tungos! Ja kaikki nauroivat ja porisivat! Ja hänen elämänsä, kuinka

se oli hiljaista ja köyhää ja sanatonta! Eikö noilta miekkosilta ollut

keltään kuollut isää tai siskoa, eikö kellään ollut ankaraa äitiä, ei

aavistusta suruista ja puutteesta? Ja tuolla oli suuri näyttely:

neekeritansseja! "Hyvä herrasväki! Kaksikymmentä villiä naista

Dahomesta! Ei milloinkaan ennen näytetty!"... Ah, tätä elämän

pyörrettä!

Tuokion päästä hänen teki mieli pistäytyä erääsen ravintolaan. Hän meni

nurkkapöydän taa, tilasi lasin olutta, maisteli sitä ja katseli väkeä

ja katseli Stanleytään, ja alkoipa siinä ajatuksissaan kirjaa selailla.

Ja hän unohti kokonaan ympäristönsä. Hänellä ei ollut moneen vuoteen,

aina siitä kun hän oli lukenut Robin poika Krusoen, ollut tilaisuutta

ja aikaa lukea mitään yhtenäistä kertomusta. Nyt hän vaipui lukemiseen

kuin noiduttu. Näiden ihmisten elämä ja touhu oli hänen hengelleen

vielä tuntematon ja vieras; kirjasta saatu elämä oli hänen

kehitysasteensa mukaista. Vieraita tuli ja meni. Parvi nuoria

kauppa-apulaisia valtasi viereisen pöydän ja alkoi meluta ja lasketella

sutkauksia. Klaus Baas katsahti mietteissään ylös ja tunsi hämärästi

olevansa tuon pöytäseuran takana nyt vielä paremmin piilossa. Ihmiset,

jotka näkivät hänen niin huolettomasti lueksivan, luulivat varmaankin

häntä ravintoloitsijan pojaksi, kun hän oli niin nuorikin, eivätkä

mitenkään häirinneet hänen rauhaansa. Yksi vain pisteliäästi sutkahutti

hänelle: "Lyö kirja penkin alle, poika! Täällä on elämä, täällä heiluu

hattu!" Klaus Baas katsahti puhujaan hajamielisesti, hymyili nolosti

haaveissaan, ja jatkoi lukuansa. Pitkän aikaa hän sai olla rauhassa;

sitten tuli nuori, kalvakka mies ravintolaan, katseli ympärilleen, ei

nähnyt muualla paikkaa ja istahti Klaus Baasin pöytään. Istui kotvan

aikaa hiljaa ja kysyi sitten: voisiko herra neuvoa outoa Hampurissa?

Silloin Klaus Baas löi kirjansa kiinni ja ryhtyi puheisiin ja vastasi

kysymyksiin ja kysyi itsekin vieraalta minkä mitäkin. Nuorukainen oli

pari vuotta vanhempi kuin hän ja oli tullut Ylä-Schlesiasta työnhakuun

Hampuriin; muuta selvää ei hänestä paljoa saanut. Klaus Baas kysyi,

elivätkö hänen vanhempansa: toinen kertoi heistä välinpitämättömästi

kuin olisi puhunut ventovieraista. Klaus Baas kyseli hänen veljistään,

sisaristaan: kyllä, olihan niitä useitakin, liikaakin -- ja tulokkaan

naama oli niin ilmeetön ja välinpitämätön kuin olisi puhuttu maantien

kivistä, joiden ohi hän oli sattunut kulkemaan. Klaus Baas kysyi, miten

hän tänne oli joutunut, mitä teitä, missä kaupungissa oli käynyt: ei

poika tiennyt. Millä tavoin hän oli koettanut täällä päästä työhön?

Ilmeni, ettei hän ollut juossut jälillä suinkaan kuin jäniskoira, vaan

oli hyppelehtinyt minne sattuu kuin sylikoiran penikka. Ja olipa muun

muassa sattunut St. Pauliin ja tähän pöydän ääreen, ja katsoi nyt

tylsästi olutlasiinsa.

Klaus Baasissa paisui turhanpöyhkeä sääli, ja hän alkoi kopeilla

ikäänkuin olisi Hampurin joka sopukan tuntenut. Ja hän lähti pian

tulokkaan kanssa kadulle, näyttämään hänelle Hampuria.

Hän kierteli uuden tuttunsa kanssa pitkin katuja, joilla nyt illalla

oli vilkas liike, -- kaikki oli hänellekin vielä aivan uutta ja outoa:

hän ei ollut iltaisin koskaan tohtinut lähteä kotoa; ja he tulivat

Steinwegiä ja suurta Burstahia[40] pitkin Alsterille.

Siellä he seisoivat hyvän aikaa uudella Jungfernstiegillä[41]

raikkaassa, kirkkaassa syysyössä erään suuren hotellin edustalla, jossa

oli juhlat. Ulko-oven kamanoissa riippui kauniit seppeleet, ja kun

sisäovet milloin aukesivat, kuului iloista soittoa ja äänten hälinää.

Vaunurivi jo odotti hotellin edustalla; ja joskus tuli yksinäinen

juhlavieras tai joku pari ulos ja lähti vaunuilla tai kävellen

kotiinsa. Kellarikerroksesta kuului keittiökalujen kilinää.

Schlesialais-poika meni kadun toiselle puolelle ja istahti sinne

penkille ja katseli untelosti eteensä. Hänen Hampurin tutkimishalunsa

loppui jo tähän. Klaus Baas sanoi hänelle, että pitääpä katsoa, eikö

hotellissa ollut erästä hänen perheensä tuttua: he näet odottivat

paraikaa kotimaahan erästä rikasta ystävää Etelä-Amerikasta. Ja hän

meni jälleen kadun toiselle puolelle hotellin ovelle ja katseli

vaieten, suu auki, ahnaasti, nautintorikkaan juhlan kauniita kuvia,

jollaisia hän ei ollut ennen nähnyt.

Hänen seisoessaan ja katsellessaan aukesi yhtäkkiä sisäovi ja kadulle

tuli kaksi nuorta tyttöä, uhkean ja kauniin äitinsä seurassa. He

odottivat hetkisen vaunujaan, -- ja ah, silloin tunsi Klaus Baas, että

tytöt olivat ne hänen tuttunsa! Ne ne olivat! Kuinka kauniita valkeissa

lyhyissä hameissaan, -- pohkeet sirot ja hoikat, pikku jaloissa mustat,

kiiltävät kengät! Klaus Baas väistyi hitaasti pimeään seinäkomeroon,

etteivät ne häntä näkisi. Ne ihan varmaan! Olivat kasvaneet hiukan, ja

yhä, yhä kaunistuneet! Häntä ahdisti ja rusensi tunne: miten kaukana

minä olen heistä! Mitä olen minä heidän rinnallansa! Miten minä olen

köyhä ja loitolla heistä!... Ja sitten tulivat vaunut ja ne vierivät

pois... -- Hyvä Jumala, huoahti Klaus Baas, nyt ne menivät! Nyt tuskin

näen heitä koskaan...

Samassa kuului kellarikerroksen luukusta ystävällinen, hupaisa ääni:

"Kuule, haeppas toverisi tuolta, ja tulkaahan sitten tänne."

Senpä vainusi untelo ja välinpitämätön schlesialainenkin: tuokiossa

hänestä tuli pirteä mies, hän kepsahti ylös ja riensi Klaus Baasin

rinnalle... "Minäkin olen monasti poikana saanut mennä täti Nurmelaan

yöksi", sanoi kokki alhaalta. "Saattepa vähän lämmintä keittoa." Ja hän

otti lautasen toisten joukosta valkeaksi kuuratulta pöydältä.

Mutta Klaus sanoi, että hänen täytyy nyt lähteä, ja kiiruhti kotiin

minkä kerkisi.

Rientäessään hiljaista, öistä katua hän ajatteli vain yhtä ja ainoista:

Hyvä Jumala, jospa onni koittaisi!... Minun täytyy yrittää johonkin

konttoriin... Teen työtä vaikka katketakseni... Hyvä Jumala, jos

yhtäkkiä onni koittaisi.

Äiti oli yhä työssä kotona, vaikka kello oli jo kahdentoista paikoilla.

Klaus Baas sanoi olleensa eräässä konttorissa, juoksupoika oli lähtenyt

matkaansa, työtä oli kestänyt yöhön saakka. Antje Baasin kasvot eivät

värähtäneetkään, hän ei virkkanut mitään, teki vain työtänsä. Ja poika

meni nukkumaan.

Seuraavana aamuna hän alkoi heti herätessään ajatella taas noita kahta

herrastyttöä ja haaveksia, miten pääsisi heidän vertaiseksensa. Ja hän

ajatteli, että onni varmaan hänelle pian koittaa, ja vaipui velttoon

tunnelmaan: ikäänkuin hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin odottaa ja

ottaa onni, kun se tulee. Hän huomasi Stanleynsä ja syventyi lukemiseen

eikä malttanut jättää kirjaa käsistään. Hän sanoi äidilleen menevänsä

taas tänä iltana konttoriin ja toivovansa siellä juoksupojan paikkaa;

ja samosi sangen huonolla omallatunnolla Stanleyn kanssa yhä syvemmälle

mustien maanosaan. Antje Baasin edessä oli pino valkeita ompeluksia,

niiden takaa hän vähä väliä vilkaisi tiukasti ja epäluuloisesti

poikaansa. Kun Klaus Baas kerran iltapuolella kohotti päätänsä, niin

hän huomasi äidin katseen; hän tuli vallan levottomaksi, pani kirjan

pois ja lähti ulos, mukamas työhön.

Mutta kadulla hänestä tuntui taas liian myöhältä mennä työnhakuun

konttoreihin. Ehkäpä, ehkä kohtaa hänet St. Paulissa suuri, suuri onni!

Ehkä rikas herra on palannut Amerikasta! Ehkä hän ei ollutkaan tuon

tylyn yksinkertaisen naisen poika. Huomenna hän ehkä saa hyvän paikan

jossakin hyvässä konttorissa. Hänen omatuntonsa oli surkean huono ja

levoton. Mikäpä eteen sellaisessa asemassa ja sellaisella tuulella? Hän

kulki eteenpäin ja tuli pian taas Spielbudenplatzille. Ja siellä

huvitusten vilinässä, jota hän hiukan jo tunsikin, mieli taas keveni,

ja hän asteli varmana ja reippaasti edelleen.

Mutta juuri kun hän pysähtyi ensimäisen konserttihallin ovelle ja

mietti siinä kahden vaiheella, uskaltaisikohan vähän pistäytyä sisään

katsomaan... niin yhtäkkiä hänen edessään seisoo äiti! Klaus Baas

pelästyi kauheasti! Pelästyi melkein enemmän sitä tosiasiaa, että äiti,

hänen äitinsä, seisoi nyt tuossa hänen edessään, illalla, St. Paulissa,

kuin omaa kohtaloansa. Hän sipaisi kädet taskusta ja astui vaistosta

askeleen taaksepäin. Mutta samalla läiskähti jo korvatillikka. "Kyllä

minä sinusta Baasit karistan!" sanoi äiti vihaisena ja tylysti. "Renki

sinusta tulee!"

Klaus Baas otatteli kotiin, poskilla polte, johtuva muustakin kuin

korvatillikasta. Hänen järkensä selvisi tuossa tuokiossa, yhtäkkiä

hänestä tuli toinen mies. Kas sen hän oli ansainnutkin! Vetelehtijä hän

oli, ajan varas, lorvehtija, kuin Jonni Dau. Ja valehtelija! Tuleva

kuritushuoneen kasvatti! Kauheata, kamalaa! Että äiti oli tullut

hänen jälestänsä ja yllättänyt hänet! Olihan hän itse jo tiennyt

hairahduksensa! Kamalaa, kamalaa! Korville keskellä katua! Se oli

kauheampaa kuin hiilipihdit! Hän muisti vielä selvästi sen tytön

ällistyneet kasvot, joka sattui kulkemaan ohi juuri kun äiti tuli! Ja

äiti oli lausunut vielä hänen nimensä! Baas!... Baas... Aivan ääneen!

Hyvä Jumala! Seitsemään vuoteen hän ei ilkeäisi näyttää kasvojaan St.

Paulissa! Hänen täytyisi tekeytyä tuntemattomaksi ja käyttää toisia

vaatteita! Hänen täytyisi piiloitella, kunnes kasvaisi parta, niin

ettei kukaan siellä enää häntä tuntisi...

Hän juoksi, loikki Millernthorin poikki kuin ryövärit kintereillä. Hän

ei tahtonut katsoa taakseen, tuleeko äiti jälestä. Lyököhän se häntä

vielä?... Sehän on mahdotonta: hänhän oli jo kuudentoista! Kauheaa!

Rengiksi, rengiksi vaan! Mutta se oli juuri parhaiksi! Huomenna äiti

vie hänet maalle ja pestaa hänet kaikeksi ijäkseen rengiksi! Se kauhea

junamatka! Ja sitten rengiksi, ijäksi!... Mitä oli tehtävä?

Pojan mieleen johtui se suuri Amerikan tuntematon. Mutta kummallista:

se haave haihtui nyt heti, se ajatus ei ollut enää mistään kotoisin!

Ikäänkuin koko kulta-unelma olisi korvatillikasta särkynyt sirpaleiksi!

Ei siitä ollut mihinkään! Ja naisihminen, joka oli lyönyt häntä

korvalle, oli epäilemättä juuri hänen äitinsä. Epäilemättä, juuri äiti!

Maailma muuttui yhtäkkiä inhottavan arkipäiväiseksi. Työtä ja työtä se

oli vaan!... Mitähän, jos ne kauniit tyttöset tietäisivät, että hän oli

kolme päivää narrina haaveksinut onnea kuin paistettua varpusta suuhun

lentämään ja laiskehtinut St. Paulissa! Entäs maalari-neiti sitten! Ja

mistä nyt työtä? Heti, jo tänä iltana. Arvelematta tuumasta toimeen!

Mutta minne? Minne vaan, kunhan ei joutuisi äidin käsiin! Jospa

juoksisi nyt maalarin luo! Olihan jo syksy ja ehkä Laura Morgenstern

oli tullut takaisin?

Hän pisti kiirettä eikä seisattunut ennenkuin läähätti maalarin

työhuoneessa -- kuin hätyytetty rotta turvaan päästyänsä.

Maalari istui tavallisella paikallaan, sivellen illan hämärässä vielä

jonkin apostolin manttelia. Häntä vastapäätä, samalla tuolilla, jolla

kaunis pieni tyttö oli istunut, istui nyt vanha valkotukkainen ukko,

huonoissa vaatteissa, silmät selällään kuin millä haamulla. Maalari

näkyi juuri tuttavallisesti jutella jurotelleen ukon kanssa, ei

kääntänyt Klaus Baasin tullessa päätänsä ja sanoi vain: "Odotahan

vähän." Sitten hän kuitenkin hetken päästä katsoi silmälasiensa yli

häneen ja sanoi: "Kas, sinähän se olit, Klaus?! Mitäs nyt asiaa?"

Klaus Baas kertoi änkytellen viimeaikuiset tapahtumat: isän kuoleman,

rahakiipelin, kotimatkan, hiekkakuutin soudun... eikä nyt tiennyt mihin

ryhtyä.

Maalari asettui mukavasti selkäkenoon ja maalasi, katsoi vanhukseen ja

maalasi taas. "Pesehän pensselit", hän sanoi.

Klaus Baas pesi pensselit ja vilkaisi tuon tuostakin arasti maalariin;

ja läähätys keveni siinä, ja hän alkoi saada henkeä keuhkoihinsa.

Jonkun ajan päästä sanoi maalari: "Isäni tahtoi minusta väen väkisin

opettajatarta; se olisi ollut kaunista: olisin hölvännyt lasten silmät.

Äiti oli järkevämpi; hän sanoi: miksi tyttö tahtoo ja mihin hän pystyy,

siksi hänen täytyy ruveta. Sanotaanpa siis mekin nyt: mihin tahdot sinä

ja mihin sinä pystyt?"

Klaus Baas ällisteli häntä surkean ja tuhman näköisenä. "Mihinkä tahdon

ja pystyn?"

"Niin", vahvisti maalari. "Mietipä vähän aikaa ja sano sitten."

Klaus Baas oli sellaisessa jännityksessä ja tuskassa, että vedet

alkoivat nousta hänen silmiinsä.

"No sano nyt vaan", lausui maalari sitten melkein uhkaavasti. "Suu

puhtaaksi."

"En pääse äidin tähden", vastasi Klaus Baas, "muuten matkustaisin

maailman ympäri, ensin Afrikaan."

Klaus Baas pelkäsi, että nyt se putoaa pelästyksestä alas tuolilta.

Mutta maalari vastasikin aivan rauhallisesti: "No sen minä arvasin. Ja

mitä sinne? Kristinuskoako viemään?..."

Poika pudisti päätänsä.

"No", hymähti maalari, "se on totta se, ethän sinä paljon siitä.

Kirjoittaaksesi matkasta kirjan?"

Klaus Baas pudisti taas päätänsä.

"No, sano sitten Jumalan nimessä, mitä varten sitten?...

huvikävelyllekö sinne tahdot?"

Klaus Baas näki, ettei nyt taaskaan auttanut muu kuin suorat sanat, ja

hän vastasi: "Katsomaan millaista siellä on... ja siellä tointa

herättämään ja -- johtamaan."

Maalari nojautui yhä syvemmälle tuoliinsa ja katsoi ukkoa kiihkeän

hartaana ja virkkoi: "No sen olisit voinut sanoa heti: sinä tahdot siis

kauppiaaksi."

"Niin", huudahti Klaus Baas ja henkäisi kevennyksestä. "Siksi olen

tahtonut aina. Ja olen jo koetellutkin; mutta ne eivät huoli minua, kun

olin siellä kuutilla ja kun en ole käynyt parempia kouluja."

Laura Morgenstern sivelteli vähän aikaa. Sitten hän lopetti työnsä,

laski ukon pois, puuhaili minkä mitäkin huoneessaan, pistäysi eteiseen

ja tuli takaisin hartioillaan tavattoman leveä ja pitkä vaippa ja

päässä vanhankuosinen, suuri huopahattu. Pensselit oli jo asetettu

entiseen tapaan järjestykseen ja riviin pahvilevylle. "Tule!" sanoi

Laura Morgenstern.

He menivät kadulle ja kääntyivät satamaan päin. Klaus Baas kulki koko

ajan pari askelta perästä, mutta kun maalari kyseli hänen

vanhemmistaan, sisaruksistaan, koulunkäynnistään tai Petter Söötistä,

silloin Klaus Baas kepsutti pari askelta maalarin eteen ja vastasi

hänelle. Sitten hän taas jäi taemmaksi. He kulkivat Rödingsmarktin

poikki Dovenfleetille ja menivät sen varrella erääsen vanhaan, komeaan

taloon: nousivat pari porraskertaa ja pysähtyivät kirkkaiden lasiovien

taakse, joiden ruuduissa seisoi: "Kauppayhtiö P.C. Trimborn." Siinä

hengähdettiin vähän ja astuttiin sitten sisään.

Klaus Baasin silmissä vilisi kaasulamppuja, vaaleita saleja, paljon

hienoja nuoria herroja, jotka katselivat heitä. Paperipinkkoja...

suuria kirjoja. Hän kuuli maalarin tuolla kaukana sanovan haluavansa

puhella herra Trimbornin kanssa. Hän näki neidin katoavan silmistään,

ja seisoi nyt turvatonna ja suojatonna, katsellen hämillään alas

lattiaan. Laura Morgenstern tuli sitten takaisin, viittasi hänelle, ja

Klaus Baas meni hänen jälestään komeaan huoneesen. Siellä hän näki

suojelijansa leveän selän takaa pitkän ijäkkään herran, jolla oli

hienot mustat vaatteet; se sanoi hänelle merkillisen hillityllä,

jokapäiväisellä äänellä: "Vetäkääpä ovi kiinni!" Kun Klaus Baas oli sen

tehnyt, kyseli herra häneltä lyhyesti ja selvästi hänen vanhemmistaan,

lapsuudestaan, koulusta ja erityisestikin viime kesän toimista.

Kysymysten täsmällisyys tuntui hänestä oikein hyvältä, sillä hän oli

elellyt omissa valloissaan ja kaipasi kasvatusta. Yksinkertainen

suoruus tuntui kuritukselta; vieras kylmä katse haihdutti valheelliset

unelmat tuossa tuokiossa. Ja Klaus Baas vastasi nyt rauhallisesti ja

lyhyesti, henkeään pidätellen, mutta vedet silmissä. Kun herra viimein

kysyi, jaksaisiko äiti elättää häntä vielä kolme vuotta, vastasi Klaus

Baas, huulet vavisten ja rinta ylpeydestä, riemukkaasta hellyydestä

paisuen, että äiti teki hänen hyväkseen kaiken voitavansa, työtä yöt ja

päivät. Hän oli itse maksanut velan Timmermannille, ja äidillä oli

työtä minkä ehti tehdä.

Herra mietti vähän aikaa. Ja sitten hän kääntyi maalarin puoleen ja

sanoi:

"Te olette jo kauan olleet tuttuja? Olette nähnyt hänen todistuksensa,

jotka olivat erittäin hyvät? Sanotte myös, että hänellä on hyvä

käsiala?"

Maalari nyökkäsi.

"Ja mielestänne", jatkoi herra, "pitäisi sellaisen suuren liikkeen,

kuin tämä minun, tehdä joka vuosi jokin erikoinen hyvätyö?"