VIII.

Seuraavana aamuna oli ilma vielä rämyisempi. Kostea länsituuli räiski

selkenemätöntä tihkusadetta seiniin, katukivitykseen, kulkijoihin ja

ajajiin. Ilma oli niin raskaan ja harmaan sumuista, ettei ihmisparka

voinut ajatellakaan noiden synkeyksien takana olevan enää vanhaa

sinistä taivasta, ja auringon valo oli aivan unohtunut.

Klaus Baasilta meni kaikellaisissa talousaskareissa koko aamupäivä,

joten hän vasta iltapuoleen pääsi Kalli Daun luo.

Kun hän lähestyi kukkakauppaa, joka oli melkein aina auki, niin hän

kuuli sieltä kovaa jytinää ja kirouksia. Hän aikoi pyörtää varovassa

kaaressa oven ohi, mutta näki silloin heikon pikku ystävänsä ottelevan

kynsin hampain suurta isäpuoltansa vastaan, ukko koetti näet pyöräyttää

Kalli Daun poikkiteloin polvilleen ja antaa patukkaa. Klaus Baas

ennätti paraiksi loikata syrjään, kun Kalli Dau lensi keränä ulos

ovesta ja kaatui katuojaan; mutta hyppäsi samassa taas jaloilleen ja

livisti ripakintuillaan kadun toiselle puolelle. Pitkä, mustaverinen

isäpuoli tuli kasvot verissä ovelle ja huusi poliisia; Grossneumarktin

puolelta lähenikin poliisi, mutta Kalli Daulla oli silmät päässä, hän

piti parhaana lähteä pakoon ja katosi kiireen vilkkaa lähimmän

kadunkulman taakse.

Sitten Klaus Baas ja Kalli Dau harkitsivat eräässä porttikäytävässä,

mitä nyt oli tehtävä, pilkistellen vähän väliä kadulle. Neuvottelu oli

lyhyt. "En rupea siellä putkassa istumaan", sanoi Kalli Dau, "ja päälle

päätteeksi vielä aikamiehen pieksettäväksi ja tapettavaksi. Menepäs ja

hae minun kapineeni ja paperit ja rahat, ne on kukkaruukun alla."

Klaus Baas juoksi takaisin puodille ja kysyi kadun toiselta puolelta,

saisiko hän Kalli Daun kamppeet?

Äiti tuli ovelle ja huusi kadun takaa: "Mitä se niillä tekee? Merillekö

se aikoo? Odottakoonpas: hän ei astu jalallaan kynnyksemme yli, vaikka

sitten rammaksi hänet pieksäisin!"

"Rammaksi!" toisti samassa Kalli Dau, joka oli varovaisesti hiipinyt

jälestä. "Et tarvitse enää rammaksi pieksää, olet jo pieksänyt!

Katsopas näitä kinttujani! Ennen menen vaikka kaivoon kuin tulen

kotiin."

Äiti pujahti puotiin ja toi pojan tavarat punaruutuisessa nyytissä,

antoi ne sekä kourallisen hopearahoja ja pari paperia Klaus Baasille ja

sanoi, poikiin silmäänsä luomatta: "Ja sano vaan onnea matkalle!" Ja

äiti palasi totisena puotiin.

Pojat menivät Baumwalliin ja sieltä joen poikki Reiherstiegiin,[25]

jossa Kalli Daulla oli tuttu: erään kolmimasto-parkin toinen perämies.

Lastinkantajain viimeinen joukkokunta lähti jo laivalta ja kaksi pientä

hinaajaa pyrki paikalleen ruvetakseen vetämään. Mutta Kalli Dau

tunkeusi kuitenkin portaitten luo, levitteli papereitaan kapteenille ja

pyysi:

"Olkaa hyvä ja ottakaa nyt minut mukaan, minä kiipeän kuin kissa ja

osaan keittää kahvia ja osaan..." Varakapteeni oli vielä portaalla

tuketen tien kokonaan, sillä hän oli vanttera mies, ja puheli kapteenin

kanssa. Kapteeni katseli korkeudestaan pikku pyrkijää ja sanoi: "Meillä

on jo kaksi poikaa. Ja sinä olet niin hintelö."

Kalli Dau seisoi vielä vähän aikaa siinä ja katseli vaieten kapteenia

tummilla silmillään.

"No, mitä hänellä on vielä asiaa?" sanoi varakapteeni ja lykkäsi hänet

käsipuolesta pois portaalta. "Menehän tuonne norjalaiselle parkille,

nulikka... ehkä sinne ottavat."

Pojat pyörähtivät porraslaudalta pois ja juoksivat norjalaiselle

parkille.

Se oli aivan laiturissa kiinni ja vaikka oli purkanut

väripokka-lastiansa,[26] oli sitä vielä laivassa niin paljon, että

parkki lepäsi hyvin syvässä. Kapteeni ja perämies olivat molemmat

vanhanpuoleisia partajehuja, he tupakoivat ja pakisivat penkillä

peräkajuutan vieressä. Levollisesti he katselivat ylös Kalli Dauhun,

kun poika läheltä möljän laidalta kertoi heille alasaksallaan

elämäntarinansa. Kalli Dau pisti nyytin viereensä kivetykselle ja

näytteli heille mustelmia käsivarsissaan. Ja kun arveli, etteivät ne

häntä ymmärrä, avitti liikkeillä ja engelskalla.

Muukalaiset ravistivat päätänsä ja katselivat toisiinsa ja sanoivat

epäillen: "Mokoma vekara." Ja kovistivat häneltä ja Klaus Baasilta,

oliko asia todella niinkuin poika kertoi, ja ottivat paperitkin

katsellakseen. Sillaikaa kun kapteeni luki papereita, katsoi Kalli Dau

rukoilevasti perämiestä ja luetteli ansioitaan: "Minä osaan keittää

kahvia... osaan tehdä limppiä... osaan tehdä paalstikin[27]... kiipeän

mastoon..."

Kapteeni katsahti häneen vielä kerran ja lausui sitten kauniilla

laulavalla norjankielellä: "Naa, denn skal du med... Vi gaa till

Kanada..."[28]

Kalli Dau ei vastannut mitään. Hän nyykäytti vain Klaus Baasille

päätänsä, meni yhdellä loikkauksella laivaan ja katosi kannen alle.

Klaus odotteli kummissaan, mutta kun Kalli Dauta ei kuulunut, lähti

hiljaisen surumielisenä höyryllä joen poikki Baumwalliin.

Kun hän siinä pitkin rantakaidetta käveli, niin yhtäkkiä hän näki Jonni

Daun. Hänen kenkänsä olivat läntässä, nuttu riekaleinen, kädet taskussa

-- hän värisi ja tärisi ja yski ja katseli unisena kadun toiselle

puolelle. Kun hän huomasi Klaus Baasin, niin hän sanoi: "No, joko

lähetit velimiehen merille? Siellä se vielä lämpimänsä saa! Merille...

se ei ole leikkiä."

Klaus Baas tähysteli Steinwärderiin päin ja sanoi: "Se on tuolla

Reiherstiegillä, norjalaisessa parkissa... Etkö mene katsomaan?"

Jonni Dau ällisteli Klaus Baasia ja vastasi: "Mitäpä hänessä

katsomista?"

Klaus Baas ei virkkanut mitään ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta

rohkaisi kuitenkin luontoansa ja kysyi: "Aikoisin hankkia työtä...

pitäisi päästä heti ansioihin. Etpä taida tietää mitään?..."

"Toikkaatko lasin kuminaa?" kysyi hän.

Klaus Baas pudisti päätänsä ja lähti menemään.

Jonni Dau nojasi laiskasti toiselle jalalle ja sanoi: "Pitää tehdä

niinkuin minä: väliin työtä, että saa juoda. Ja jos ei saa työtä

elääksensä, niin rupee kattilanpaikkaajaksi tai rantajätkäksi. Siihen

hommaan aina pääsee."

Klaus Baas katseli maahan; hän tiesi hyvin, miten onneton oli

sellaisten poloisten elämä. Hän kääntyi huoaten pois ja lähti kotiin.

Saadakseen vähänkin suojaa sateelta hän kulki kadun talopuolta. Ja tuli

sillä tavoin kiertäen Mattentwieteen,[29] isolle purettavalle

rakennukselle, joka oli erään fleetin äyräällä. Kuin hänen ikäisensä

ainakin hän pysähtyi ja jäi uteliaasti katselemaan sataman vilinää. Hän

pistäysi vähäksi aikaa rakennukseen ja näki kanavan puolella puoleksi

puretun katoksen, joka suojasi sateelta. Ja aivot ankarasti

työskennellen hän katseli tihkusateesen laivojen vilinään, katseli

laivaveistämöitä ja paalunippuja ja ponttooneja ja jaaloja ja niiden

välissä läikehtivää vettä, pieniä ristiin rastiin kiitäviä

satamahöyryjä, proomuja, lotjia ja kuutteja. Suuri merihöyrylaiva puski

puikkelehti vain kääpiöiden välitse suoraan kaupunkia kohti ja vaati

uhkaavasti mörähdellen tietä. Klaus Baasin mieli oli alakuloinenpa

surullinen sää sitä yhä raskautti. Mistä hän nyt saisi työtä ja rahaa?

Mutta kun hän siinä tuijotteli hämärään ilmaan, joka sekin oli jo illan

pimeäksi päätymässä, niin hän kuuli alhaalta fleetistä köreän äänen:

"Kuules poika jehu sieltä, eikö sinulla ole mitään tekemistä? Käypä

käsiksi!"

Klaus kurkisti alas ja näki silloin ukon tallukan, joka koetti lykätä

rakennussoralla lastattua kuuttia kanavan muurista irralleen syvemmälle

vedelle, mutta ei onnistunut. Klaus etsi heti paikan, mistä pääsisi

alas, pujahti revityn lattian kautta kellariin ja luisui ukon puoshaan

nojalla, joka oli nostettu vinottain muuria vasten, alas kuuttiin. Hän

otti kuutin laidalta toisen keksin ja heittäytyi kaikella painollaan

lykkäämään alusta irti muurista ja sai kuin saikin kuutin irtautumaan.

Ja sitten hän sauvoi apuna. Niin he soluivat hiljalleen rautasillan

alitse ja monenmoisten satama-altaassa lepääväin jaalain ja kuuttien

lomitse. Vanttera ukko ei puhunut mitään, oli tutunomainen kuin Klaus

Baas olisi ikänsä ollut hänen kuutillaan.

Kun he olivat päässeet valtauomalle, kulkivat he rantapuolta ja

antoivat laskuveden viedä alusta. Ukko seisoi plihtin eli kalusäiliön

takana ruotelissa. Nuori apulainen istui kannella hänen jalkainsa

juuressa, yllä ijänikuinen, väljä öljytakki, jonka ukko oli plihdistä

heittänyt hänelle.

Klaus Baas oli kovin levoton, hyödyttäisikö tämä työ häntä yhtään.

Mutta sanaton ukko näytti niin kelvolliselta, vakaalta työläiseltä,

että hän, tuntien sellaista väkeä jo pienestä pahasta, rauhoittui ja

tuli iloiseksikin ja ajatteli: Tänä iltana tai ensi yönä minulla on jo

kilkkuvaa lakkarissa! Hän rohkaisi siis mielensä ja alkoi katsella ja

ihmetellä ympäristöänsä. Tuossa kiiti lossihöyry, täynnä työväkeä,

heidän editseen rannalta toiselle. Oli hämärä jo, mutta vielä eroitti

raskaan työn raatajat mustina, kömpelöinä hahmoina ja kasvot kalpeina

läikkinä. Suuri höyrylaiva nousi ylävirtaan ja löi aaltonsa heidän

matalan kuuttinsa keulaan; aallot kuohahtivat melkein sen laitain yli.

Kaupungista kuului sekavaa hurinaa ja rattaiden jyrinää. Vasemmalla

puolella pimenneissä verstaissa ja telakoissa oli vasarain pauke jo

vaiennut. Silloin tällöin vihelsi höyrypurren pilli. Jonkin kuutin

ankkuriketju rämisi ja helisi. Sataman vesi huuruili ja pulputteli.

Kaikkialta ympäriltä, sieltä täältä, punersivat udun ja tihkusateen

lävitse lyhdyt ja akkunat.

Nyt he luisuivat St. Paulin laiturien ohi; valot harvenivat, kaupungin

hurina jäi taakse, laine loiski ja lipisi keulassa kovaäänisemmin. He

soluivat ankkuroidun kuutin ohi; sen merkkituli heitti soman, värisevän

heijasteen läikkyvän ja kiiltävän veden kalvolle; joku kysyi heleällä

mukavalla äänellä kannelta: "Hei mies, mihinkäs paikkaan nyt menet

ruoppaa kaatamaan?" Klaus ymmärsi pilkan ja katsoi epäluuloisesti

ukkoon. Mutta vanttera, jäykkä ukko ei vastannut, ei edes päätään

kääntänyt. -- Pitkät matkat he soljuttelivat sillä tapaa. Sitten käänsi

ukko suurella, raskaalla airolla melostellen joen etelärannalle.

Verkalleen he etenivät pitkän aikaa pimeällä, vehreänmustalla

suvannolla. Sitten alkoi kaukaa kuultaa matala kellervä rantahietikko;

ja he laskivat ankkurin.

Ukko ei virkkanut mitään, mutta alkoi ravakasti lapioida soraa kuutista

jokeen. Klaus Baas otti toisen kihvelin ja noudatti esimerkkiä.

Lapiollinen toisensa jälkeen ropsahti veteen. Klaus Baasin vartalo

notkistui kuin nuori virpi ja hän hengitti rajusti ja puuskutti. Kun

hän hyvän aikaa oli hartian väellä tehnyt työtä, sanoi ukko:

"Huokaisepas vähän." Klaus Baas lepäsi hetkisen lapionsa varassa ja

ryhtyi sitten taas työhön.

Yksitoikkoisessa työssä, äärettömässä, hiljaisessa yössä tuli ja meni

hänen mielessään ajatuksia, kuin kirjavia kuvia, hiljaa väikkyen

pitkissä jonoissa. Miten isä viime aikoina oli ollut totinen ja

väsyneen näköinen, hän joka muuten oli ollut niin reipas ja hilpeä,

usein kujeilijakin! Ja nyt haudassa jäykkänä kuin jää!... Mitähän äiti

paraikaa teki... istui kai koneensa ääressä ja ompeli, ompeli

ansaitakseen heille viidelle leipää... Jospa hänen maalaiset

kansakoulutoverinsa näkisivät hänet täällä, tässä työssä, keskellä yötä

kaukana kaupungista! Jos veli Petter näkisi! Hänkös ihmettelisi,

ajattelisi: Mitä sinä siellä teet! Minä siihen työhön pystyn paremmin

kuin sinä! Petter toivoi hänestä hyvääkin! No, odottakoon: jahka nyt

nähdään! Kunhan tässä ensin saisi kootuksi ne yhdeksänkymmentä markkaa,

niin sittenpä näytettäisi, mihin pystytään... Minkähän verran tuo ukko

antaa hänelle, ehkä viisi groschenia... taikka koko markanko? Jos

antaisi markan, niin hän antaisi puolet Timmermannille, mutta toiset

puolet saisi äiti. Se on selvä se! Sillä hätä on kova etenkin nyt

alussa. Sitten äiti kyllä suoriutuu, hän on niin ahkera ja kerrassaan

pystyvä. Klaus innostui ajatuksissaan liian kiivaasti lapioimaan, hän

aivan läähätti ja huohotti ja kämmenpöytiä kirveli. Ukko huomasi sen.

"Huokaisehan taas vähän!" hän sanoi ja haki talia ja neuvoi sillä

voitelemaan kämmeniä. Ja Klaus lepäsi vähän aikaa.

Kun työ oli tehty, niin he sauvoivat aivan joen rannalle. Ukko meni

plihtiin ja toi leipää, silavaa ja kylmää kahvia ja syötti, juotti

Klaulla minkä hän jaksoi. Niin he istuivat sanaa vaihtamatta ja

aterioivat, -- katselivat pimeälle, leveälle joelle ja toiselle

puolelle harmaalle hiekkarannalle.

Mutta sitten he loikkasivat maalle ja alkoivat täyttää kuuttia

hienolla, valkealla Elben hiekalla, joka on mainiota muuraushiekkaa. Se

oli voimaa kysyvää työtä, mutta Klaus touhusi mikäli jaksoi ja minkä

kipeät rakot kämmenissä sallivat. Työn tehtyään he menivät kajuuttaan

ja nukkuivat kovalla lavitsalla pari tuntia.

Jo ennen aamun sarastusta he lähtivät takaisin kaupunkiin päin: panivat

maston pystyyn, vetivät pienen, neliskulmaisen purjeen mastoon ja

nostivat ankkurin. Vuoksen voimalla he irtautuivat särkältä ja kulkivat

virran ja tuulen avulla Köhlbrandista[30] hiljalleen kaupunkia kohti.

Äänetön, kuultava yö, leveän joen pyörteet ja pulahtelu, verkkainen

liikunta ja sataman suurten työpajain öinen hiljaisuus, valvottu yö,

ankara tehty työ, tuntematon ja sanaton isäntä peräsimessä, pojan

rakkaat omaiset, jotka nyt kotona Rademachersgangin varrella nukkuivat,

hänen kuolleet omaisensa, jotka kalmistossa lepäsivät, koko lyhyt,

mutta ihana, vaivanalainen elämä: ne loivat äskeistä kirkkaampia ja

merkitsevämpiä lumokuvia Klaus Baasin herkkään lapsensieluun, kuin

aaltojen väreitä tämän aavan ja rauhallisen joen pinnalle. Tuossa oli

taas se eilisiltainen kuutti, vesisyvässä, kuin uppoamaisillaan. Sen

merkkilyhdyn valo kuvastui pitkälle, kuin kimaltava, värisevä

kultanauha joen kalvossa... Hänelle koittaa, koittaa kyllä suuri onni,

Klaus Baas ajatteli... kimmahtaa kuin kultainen heijaste synkistä

syvyyksistä. Suuri höyrylaiva puski vuoksen mukana verkkaan heidän

ohitsensa ylävirtaan. Se näytti syvyyksien varassa jättiläismäiseltä,

ei näet eroittanut pimeässä sen vesirajaa. Mutta laivassa: mikä valojen

hohde! Tuolla salongit... tuolla komentosilta... tuossa hyttien

seitsemät pyöreät valoaukot.. Ollapa siellä nyt... eräs ulkomaalainen

herra, pulska, ylpeä, kasvot tuimat, rohkeat... hän tuli

kaukaa valtamerten takaa katsomaan äitiä, joka asui orpoineen

Rademachersgangin varrella... Mies oli monta vuotta sitte rakastanut

äitiä ja jättänyt hänet... siksi oli äiti niin jörö ja kummallinen...

Ja siksi oli hän, kolmas sisaruksista, niin erilainen kuin toiset...

äiti oli kerran itse, tylyllä tavallaan, sanonut, että Klaus oli

selväpäisin ja... äiti oli hänelle kaikkein ankarin... Ja nyt

muukalainen tuli vierailta mailta... ja huomenna, ei, tänä aamuna jo...

nyt, kun hätä oli suurin, hän tuli äidin luo. Ja mikäpä hätänä sitten:

ilo mahdoton, kultaa, kunniaa vaan! Ja hän rupeisi maanviljelijäksi ja

ostaisi suuren summattoman hovin ja naisi Suse Garbensin; ja Hanna,

joka pikku siskojen kanssa aina leikki koulusilla, pääsisi seminaariin.

Kun päivä valkeni, oli kuutin hieno muurihiekkalasti kiinnitetty

poijuun purettavan rakennuksen kellariaukon kohdalle. Ukko veti

taskusta nahkaisen rahamassinsa, antoi Klaus Baasille kymmenen kaunista

groschenia ja sanoi lyhyesti: "Osaathan pitää suusi kiinni?" Ja kun

Klaus Baas nyökkäsi innoissaan ja totisesti päätänsä, jatkoi ukko:

"Tule taas tänä iltana kello seitsemän."

Klaus kiipesi ylös ja juoksi Herrengrabenin[31] poikki ja ristiin

rastiin kiertelevien katusolien kautta kotiin.

Antje Baas seisoi jo lieden ääressä, ei virkkanut mitään; Klaus kertoi,

missä hän yöllä oli ollut ja kehui olleen niin hauskaa ja kiitti ukkoa

kelpo mieheksi. Ja hän kaivoi rakkoisella, nilvityllä kädellään

taskusta markan ja pisti sen lieden reunaraudalle. Antje Baas ei ollut

sitä näkevinäänkään.

Kun Klaus sitten istui akkunan ääressä ja joi kahvia, sanoi äiti

lyhyesti: "Minun täytyy nyt alussa käydä töissä kaupungilla; sitten

sinä pääset puotipojaksi."

Klaus oli hyvillään. "Sillä ei ole kiirettä", hän sanoi. "Ensin aion

koota vähän rahaa, niin että saan vaatteet ja muuta tarpeellista.

Sitten alan. Menen taas tänä iltana sen lotjakarhun luo. Se on niin

hauskaa."

Sitten hän kävi joka päivä ukon töissä. Ja kun hän työstä päästyä lähti

kotiin, ilmoitti ukko aina, milloin hänen oli vasta tultava. Joskus

makasi ukko Klaus Baasin tullessa kajutassa. Ja jos hän ei siellä

ollut, haki Klaus Baas häntä pienestä kapakasta Westminster Hotellin

vierestä.

Kun hän kerran sieltä haki ukkoa eikä löytänyt ja aikoi kysyä, oliko

häntä näkynyt, niin hän huomasi, ettei tiennytkään ystävänsä nimeä, ja

sanoi vain: "Sellainen lyhyt, vanttera, harteva ukko, ei puhu

milloinkaan mitään."

Jotkut kapakkavieraat iskivät hänelle silmää ja sanoivat: "Kuules,

sanopas, -- me ei tunneta teitä oikein -- kuletatteko te molemmat

roskaa laivareitille?"

Klaus muisti tuon: Osaatkos pitää suusi kiinni? Ja hän ällisteli

kysyjiä eikä vastannut.

Silloin miehet purskahtivat nauruun ja sanoivat: "Menehän plihtiin

makaamaan. Kyllä sanotaan Petter Söötille, että kävit häntä hakemassa."

Mutta tavallisesti tapasi ukon kyllä kapakasta; hän istui siellä

yksinään nurkassa, edessä höyryävä krokilasi, torkkui ja nautiskeli

olostansa.

Heille riitti koko kesäksi sitä soran kuletusta. He työskentelivät

tavallisesti päivällä, lastasivat kuutin puretun rakennuksen luona,

tekivät sauvomalla tai purjein mutkan Reiherstiegin puolelle,

tyhjensivät siellä lastin luvalliseen paikkaan ja jatkoivat matkaa alas

hiekanottopaikalle sekä palasivat kaupunkiin. Mutta kun tuli sumuisia

tai sateisia ilmoja ja muuten sopiva aika, he painoivat öiseen aikaan

suoraapäätä Köhlbrandiin ja mättäsivät roskat sinne -- valtio sai ne

aikanaan sieltä mutauttaa, -- ottivat samasta paikasta hiekan, -- ja

päivän valetessa he olivat lastineen purkupaikalla. Onni potki heitä

aina. Joskus kiisi tosin pimeästä yöstä ja sumusta ja sateesta

huolimatta poliisivene viereen ja kysyttiin: "Hei, ukko, minnes kuuttia

viet?" tai "Minne hiekkaa?" taikka "Mitäs näin sumussa yösydännä

soudellaan?" Mutta Petter Sööt vastata jörähti: "Tuli tapaturma" tai

"Tartuttiin kiinni" taikka "Ei saa untakaan yöllä." -- Ja he junnivat

hiljalleen edelleen, sumuun ja pimeyteen.

Niin he satamassa lykkivät ja purjehtivat edestakaisin, päivällä

valppaasti vartioiden, päästäkseen vahingotta pikku höyryjen, kuuttien,

hinurien, hyökyväin laineiden lomitse, yöllä huolettoman unteloina

autiolla, aavalla uomalla. -- Klaus Baas näki Michaelin ja Katharinen

kirkkojen tornit heleässä auringon paisteessa, näki niiden kirkkaina ja

vihreinä kohoavan katonharjain takaa; ja näki ne toisina päivinä sumun

ja sadepilvien verhoissa. Hän näki auringon nousevan ja laskevan,

heijastellen niin huikaisevasti vedestä, että hänen täytyi varjostaa

silmiään, ja samalla mustat savupilvet pöllysivät touhuavan sataman

yllä. Hän näki valjun kuuvalon hopeoivan suuren parkin taklausta:

parkki nousi jokea ylös, sen nuorat hohtivat kuin hienoin, kallehin

pitsikudos kirkkaan yötaivaan taustalla. Mutta näki myös päiviä ja

öitä, jolloin taivas riippui harmaan virran päällä paksuna ja likaisena

kuin ruskea märkä säkki. Klaus Baas koki päiviä, jolloin vinkuva,

viheltävä tuulenärjy lykki sakeaa tihkusadetta pitkin joen uomaa, ja

höyrylaivat, jotka eivät tienneet syltä eteensä, ulahtelivat toisilleen

kuin hullut, -- terävät, likaiset aallot hyrskähtivät niin korkeina

kuohulatvoina kuutin laitaan, että hän katseli vuorotellen kauheaa,

sisään loiskivaa vettä ja isäntänsä kasvoja. Ja Köhlbrandin rannalla

hän oli kerran niin hiirenhiljaisena, juhlallisena yönä, että hän

syvältä kuutin ruumasta kuuli, mitä erään höyrylaivan kapteeni puhui

luotsille kaukana komentosillalla: tiedusteli häneltä vanhan

keisarin vointia, -- keisari näet sairasti siihen aikaan. Hän näki

mustalais-muijan paistattavan päivää Oberlandilais-purren[32] keulassa,

opettavan pientä tummahipiäistä tytärtään kutomaan sukkaa; ja hän olisi

kernaasti pakissut sanan pari tuon sievän tytön kanssa. Ja hän näki

valtavan palmuöljytynnörin romahtavan katkenneista kinunkiketjuista

kivimöljälle ja musertuvan, ja sittenkös metelöitiin ja kirottiin. Hän

näki nuorten konttorioppilaiden seisovan makasiiniensa edustalla ja

tarkastavan laatikoita ja pakkoja, jotka luisuivat rattailla

varastohuoneihin; ja hän katseli, katseli silmät loistaen: jospa

hänestäkin tulisi kauppias!... Ja hän näki uuden, suuren laivanrungon

liukuvan telakasta veteen, ja ihmetteli, kuinka ne arvaavat rakentaa

moisen valmiiksi koettamatta ensin, tokko se pysyy vedessä kohdallansa.

Työn tehtyänsä Klaus Baas kiiruhti kotiin suoraa päätä, Schaarmarktin

ja Herrengrabenin ja Klefekerstrassen kautta. Siellä vietettiin siihen

aikaan iltahämärästä aamun valkeamaan hurjaa, kiihkeää elämää. Nauravia

merimiehiä, kaiken maailman ääriltä, juovuksissa, reijaili siellä

edestakaisin. Valaistuissa akkunoissa naikkosia ryntäin, joka ikisessä.

Ne huutelivat Klaus Baasille monasti arveluttavia pilasanoja,

merimiehet tukkivat häneltä tien. Mutta hän ei katsonut oikeaan, ei

vasempaan, ja pääsi ehjin nahoin kotiin.

Ei se hurskauden ansiota ollut. Se oli vain oivan nuoruuden ja hyvän

rodun ansiota, ja isän muiston, sekä äidin, varsinkin äidin.

Antje Baas istui kotona koneensa ääressä, ympärillään kangaslaahokset,

moninaiset ompelukset, ja hänen kasvonsa olivat kalseat kuin kivi.

Häntä vastapäätä istui hänen apulaisensa, nuori tyttö. Joskus seisoi

joku yksinkertainen naapurin matami työhuoneessa, joko arvokkaasti

vaieten tai toruen ja suuta soittaen. Ja äiti otti mittaa. Äiti ei

luonut katsettansa poikaansa kun Klaus tuli kotiin. Hän vilkaisi vain

lieteen, mihin hän näki ompelupaikaltaan: oliko Hanna jo lämmittänyt

kahvin ja varustanut pavut nälkäiselle työmiehelle.

Kun tuli syksy, saivat kuutin soutajat työtä pienessä

Grasbrookissa,[33] nykyisen Kranhöftin luona. Ilmat huononivat

aikaisin. Kun Klaus meni varhain aamulla äänettömiä katuja pitkin

satamaan, niin oli pimeä ja pistävän kylmä. Lossihöyryn kannelle, jossa

hän seisoi työläisten sakeassa parvessa, puski tuuli ja räiski sade

niin, että vilu väristi paksun villapaidankin läpi. Hän koetti päästä

höyrypannun lähistölle: teki ystävyyden liiton nuoren laivapojan

kanssa, joka istui ruotelikopin seinustalla pannun päällä ja oli

viitannut häntä tulemaan luoksensa. Hän oli pieni aivan, hirveä arpi

poikki ylä- ja alahuulen: hän oli näet ollut jo piennä pikkaraisena

huimapää, ja oli pudonnut kerran kadulle korkealta akkunasta. Hän aikoi

merimieheksi; mutta äiti, joka oli leski kuin Klaus Baasinkin äiti,

tahtoi vielä pitää häntä luonansa ja oli saanut hänen lupaamaan, ettei

poika lähde merille ennen kuin on vuoden palvellut jokipurrella. Joskus

istui veikkosten vieressä surkean laiha ja ruma neekeri; häntä palelsi

kovasti, sillä hänen vaatteensa olivat ohuet, ja hän lämmitteli

kippuraisia, laihoja, harmaan sinertäviä sormiaan pannun päällä. He

puhelivat mustanaaman kanssa engelskan sekaista siansaksaa: kalliista

ajoista, neekerin asuinpaikasta, laivasta, jolla hän oli tullut

tänne Liberiasta,[34] synnyinmaastaan. Hän oli karannut eräästä

ranskalaisesta laivasta ja päässyt kotkaajaksi.

Kerran kun he siinä kolmisin istuivat, sattui pari nuorta

konttorioppilasta tulemaan pannun vierelle. He olivat jo näin aamun

hämärissä matkalla joen toiselle rannalle varastohuoneille, vertaamaan

liikkeensä lastauttamia laatikoita ja tavarapakkoja luetteloihin, jotka

heillä oli kädessä. He huomasivat, kuinka kunnioittavasti Klaus Baasin

älykkäät, uteliaat silmät salaa tuontuostakin vilkaisivat heihin, ja

nuoria kun olivat, he alkoivat äänekkäästi kehuskella firmaansa ja

mahtailla toimellaan. Klaus kuunteli korva tarkkana ja arvosteli omalla

tavallaan heidän ammattiaan. Se oli hyvä ura, hän ajatteli. Se oli

toista kuin puotipoikana olo! Istua konttorissa ja ajaa höyrypurrella

toiselta rannalta toiselle ja valvoa tavaran lastausta ja lähetystä ja

saada paljon rahaa, rahaa! Mutta eipä se tie hänelle auennut!?

Sitten hän juoksi rantapatoa pitkin kuutin ankkuripaikalle, ja pian he

jälleen lykkivät ja kulkivat virran vieminä, ei koskaan hinurin

köydessä, veden mustanvihreällä vihurikalvolla, sateessa ja tuulessa,

usein suojana pään päällä vain syksy-yön vilu ja viimainen pimeys. Se

oli hirvittävää ja vaarallista hämärän varjossa hapuamista ja

luovimista. Satama oli siihen aikaan liian pieni kaupungin yhä

kasvavalle liikkeelle. Tosin kuuluttiin rakennettavan tuonne

Grasbrookiin ja Kuhwärderiin[35] uusia satamia kumpaankin, mutta

milloinkapa ne valmistuisivat? Höyrylossi kiitää viuhuen ja huutaa

kiljuen heitä kohti, keulassa pärskyy luminen vaahto. Leveä hinaaja

puhkuu heidän ohitseen, sen ympärillä vesi roiskuu, hyppii ja kihisee.

Ilmestyy usvasta toinen hinuri ja töytää päin; tahtooko se tätä tietä

vai vasemmalta sivuitse:... se ulvahtaa pari kolme kertaa riivatusti ja

kääntyy verkalleen joen keskiuomaan. Jaalat käänteleivät ristiin

rastiin ja kolahtavat rusahdellen toisiaan vastaan; haukutaan,

kiukutellaan kannelta toiselle... Paapuurin puolta alkaa kuumottaa ja

nousta sumusta ja sateesta valtavan suuri höyrylaiva, se ilmestyy

keskiuomalle, se ei ole saanut paikkaa laiturissa ja on laskenut

ankkuriin keskelle virtaa. Sen kupeella alhaalla on pieni lossihöyry;

kannella lastaajat kylki kylessä. Verkalleen he alkavat kavuta ylös

kaksia köysiportaita pitkin, jotka riippuvat laivan korkeassa, sateesta

kiiluvassa rautakupeessa; kuin kaksi satajalkaista, mustaa matoa

kiemurtelee ja kiipii kaksi miesjonoa ylös pitkin jyrkintä mäkeä.

Jäinen viima vinkuu, sade räiskähtää laivan rautakupeesta vasten

kiipeävien kasvoja, vesi kuohuu, kohisee ja lätisee alla. Klaus Baas

kohottaa katseensa syvyydestä ja ajattelee: ihme etteivät nuo tallaa

toisiaan kynsille... miten liukkaiksi köysiportaat tulevatkaan

sateesta... heidän sormensa mahtavat olla vallan koppurassa vilusta...

Pieni höyrypursi tulee kääntyessään liian lähelle virrassa kulkevaa

kuuttia. Petter Sööt avaa suunsa ja lausuu ensimäiset sanansa tänä

armottomana aamuna: "Silmät auki!" Klaus Baas laskee keksin tanaan

purren keulaa kohti. Silloin kajahtaa ylhäältä höyryn kannelta kova

varoitushuuto, etelä-saksaksi: "Pidä kiinni, Tallymann!" Mutta samassa

silmänräpäyksessä, kun Klaus vilkaisee pelästyneenä ylös, irtautuu

pieni musta pojankerä kiipeäväin rivistä ja putoo selin takaraivolleen

alas, lyö kerran päänsä kanteen ja syöksyy pousahtavaan veden

pimeyteen. Ei ole pelastusvenettä, ei muuta venettä paikalla; ei

näekään monta kyynärää eteensä... on niin hirveän kylmäkin...

köysiportaiden kiipijät nousevat ylemmäksi, äänettöminä, kiireemmin.

Klaus Baas istuu kalman kalpeana kuutin kannella, jalat tervavaatteen

alla, ja ajattelee: kukahan tuokin oli, joka putosi... nyt hän kulkee

elottomana ruumiina jääkylmässä, likaisessa vedessä, kuin laho hako

vain... laivankeulain lykkimänä, virran kurimoissa ja pyörteissä...

Ehkä oli jokin maalaissuutari, joka ei voinut elää niukoilla

ansioillaan maalla ja tuli Hampuriin... tai pikkukaupungista kirjuri,

jolta leipä loppui. Nyt odotetaan kotona ilosanomaa hyvistä palkoista;

tuleekin kuolon viesti.

Mikä tavattoman korkea höyrylaiva kohoo raskaasti tuolta Grasbrookin

satamasta? Kaksi hinuria nyhtää kuin mäyräkoira-pari pingoitetusta

rossista, kulkien sievän matkan edeltä. Verkalleen kääntyy jättiläinen

huuruavaan pääuomaan; nyt hinurit irtautuvat touveista... Mahtavasti

möräten hirviö vaatii valtaväylää ja tietä. Mikähän lippu on

etumastossa? On niin hämärää vielä ja lippu riippuu märkänä pitkin

tankoa. Reelingillä on tiuha, musta ihmisparvi; he tuijottavat vaieten,

kaula pitkällä rannalle, kalpeneviin, ohuihin valoriveihin, taloihin ja

torneihin, jotka kuumottavat harmaan mustista sadepilvistä. Nyt

lepattaa lippu hiukan ja avautuu... tietysti tähtilippu! -- Pieni

siipilaiva myllää varomattoman nopeasti ja liian läheltä heidän

ohitseen. Sen aalto pousahtaa ja räiskähtää yli kuutin laidan; sen savu

pullahtaa heidän eteensä ja ympärilleen niin etteivät he näe tuumaa

joelle. Ja Petter Sööt lausuu toisen sanansa sinä päivänä: "Lempparin

katkurännäli."

Sitten valkenee vähitellen päivä... Koko satama huuruaa ja usvii ja

tippuu vettä; joka mastosta, joka tangosta, viiristä, joka savupiipusta

ja laivain kupeista, aitauksista ja ponttooneista rämysade räiskyy ja

heruu kaiken päivää, kunnes ilta hämärtyy. Sitten on pyhän aatto.

Silloin Klaus Baas kulkee satojen lastaajien ja telakkatyöläisten

mustassa parvessa, joka verkalleen, likomärkänä ja uuvuksissa vyöryy

rantakaiteita pitkin, ylimeno-höyryille. Ja sitten hän juoksee kotiin.

Mutta pojan mieli on vain valoisa ja lämmin, harmaan ja vilun ilmankin

alla. Ah sellaista loistetta ja kauneutta ja lämpöä! Kelpo

tulevaisuuden ihana unelma säteilee niistäkin kylmäin syyspäiväin

sadepilvistä. Ehkäpä nyt, kun hän kotiin tulee, istuu jo vieras lieden

luona, ja Hannalla on kultakäädyt kaulassa, ja pikku Riku, joka aina

tahtoo laivoja, leikkii oikealla pienellä höyrylaivalla... miten se

surisee ja juoksee pitkin permantoa!... Ja äiti on vihdoinkin

ystävällinen ja iloinen ja silittelee pikku siskojen päätä... Ja hänpä

sanookin, ettei hän enää puotipojaksi tahdokaan, vaan kauppiaaksi,

johonkin konttoriin. Ja hän kun tekee työtä! Hänestä tulee niin kelpo

mies, ettei moista... ja hän levittää tavaroitaan koko maailmaan.

Niinkuin jalot kansat ovat tehneet, ja tekevät yhä tänäkin päivänä,

itselleen jumalia yleväin, utuisten mielikuvainsa mukaan, muovailevat

salaisten, hienoimpain sydänkaipuidensa ja toimeentulotoiveidensa

muodon jälkeen, niin haaveksi Klaus Baaskin, tuo hyvän vanhan suvun

nuori vesa. Hän kuvitteli olevan ulkopuolella itseään mahdin ja

henkilön, joka toisi hänelle ja hänen rakkaimmilleen onnen päivät;

mutta se mahti olikin syntymässä juuri hänestä itsestään. Unelmia hänen

ajatuksensa olivat, vain mielikuvien leikkiä; mutta ne ennustivat

oivallisen ja voimakkaan elämän kaipuuta ja hyödyllisen elontyön

etsintää. Ne olivat vain unia. Mutta ne eivät viittoneet pelkkään

elämän mukavuuteen, eivät ulkonaiseen kunniaan. Ne vaativat laajempaa

toimintapiiriä ja siinä uutteraa ponnistusta niiden hyväksi, joita hän

rakasti.