VII.

Hän oli hyvin raskailla mielin, ja matka olisi ollut sangen surullinen,

jos hän olisi matkustanut toisessa tai edes kolmannessa luokassa, jossa

ihmiset istuvat ylimalkaan jäykkinä ja tuppisuina. Mutta hän

matkustikin neljännessä, ja siellähän on aina jotain näkemistä ja

kuulemista.

Kun juna lähti liikkeelle, Klaus Baas katseli varovasti sivuilleen,

minkälaiseen seuraan oli joutunut, ja silmäili matkustajia. Muutkin

vierastelivat vielä ja istuivat vaieten penkeillään seinävierillä ja

tarkastelivat toisia niinkuin hänkin. Ja sitä kesti hyvän aikaa.

Vihdoin nousi eräs nuori mies ylös, -- hänellä oli vaaleanharmaat,

hiukan tahraiset vaatteet, -- ja asetti minkä lie asettanut pöytäkellon

tapaisen lattialle ja kosketti sitä jalallaan niin että se lyödä

helähytteli. Ja sitten hän iski matkustajille silmää ja kuulutti, että

nyt alkaa konsertti. Hän veti taskustaan jonkinmoisen pienen

soittokapineen ja pani sen poikittain huulilleen ja puhalsi ja samalla

taputteli sormillaan pulleita poskiaan. Kaikki kuuntelivat

tarkkaavaisina ja nyökkäsivät tuontuostakin toisilleen päätänsä, --

muka ilmaistakseen, että katsos vaan, mitenkä kauniisti se soittaa! Hän

soitti kaikellaisia hupaisia katuviisuja, jotka juuri siihen aikaan

olivat muodissa, ja keinutteli päätään tahdin mukaan niin sievästi,

ettei hänestä malttanut silmäänsä kääntää ja että pari tyttöä vähä

väliä tirskahti ja töykkäsi toisiaan kupeesen. Kun hän sitten hiukan

hengähti -- ja sen levon hän ansaitsikin, sillä hänen nuppinsa oli nyt

ihan tulipunainen, -- niin kysyi eräs nuori mies, osasiko hän jotakin

valssia: tätä; -- ja heti taituri sen soitti, ja sekös herätti

yksimielistä ihailua! Kun sitten muudan lihava ja ystävällinen matami,

jolla oli iso kori sylissä, kysyi häneltä, soittiko hän myös virsiä,

niin hänen täytyi tosin vastata kieltävästi, mutta hänen arvonsa vain

nousi sen kautta, että hän selitti virsien olevan liian pyhiä

tällaisella soittovehkeellä esitettäviksi. Ensimäisellä pysäkillä hän

otti lakin päästänsä ja pyysi pikku lahjaa, sitten hän kiitellen keräsi

lakkiin puoli- ja koko-groscheniset ja meni junasta.

Nyt alettiin puhella kaikellaista. Se lihava matami, jolla oli iso kori

sylissä, kurkotti ruskeapäisen Klaus Baasin sivuitse eräälle Klaun

vieressä istuvalle naiselle ja kertoi että hänen Eimsbüttelissä asuva

kälynsä oli saanut kahdennentoista lapsensa; kyllähän sillä muuten oli

kerrassa mukavat olot, mutta kaksitoista pientä oli melkein liikaa;

siksi hän nyt tässä vei sille hiukan ruuan apua.

Eräs pitkä, vankka mies, jolla oli pitkänlainen merenvahapiippu

hampaissa ja joka näytti perin rehelliseltä mieheltä, otti piipun

suustansa ja sanoi niille kahdelle tytölle, jotka yhä juttelivat siitä

soittajasta, että se musikantti oli rappiolle joutunut viinuri: elätti

henkeään matkustamalla tällä tapaa joka päivä asemien väliä ja

soittelemalla ja pyytämällä rahaa. Mutta siitäpä tytöt tiuskahtivat,

että mitä se kehenkään kuuluu, kuinka toinen rahansa ansaitsee, yksi

yhdellä tavalla, toinen toisella. Ja nuori kalpea mies, joka oli

pyytänyt valssia, rupesi puolustamaan tyttöjä ja pääsi sen kautta

heidän kanssaan juttusille.

Sillä välin oli toisessa nurkassa syntynyt vilkas kohtaus. Kolme

hyvinvoipaa maalaista, joiden olisi arvonsa mukaan pitänyt matkustaa

kolmannessa luokassa, mutta jotka nyt aikoivat ansaita takaisin hukatut

olutrahat, oli joutunut pakinoihin erään nuoren miehen kanssa, jolla

oli yllä kulunut havelokki,[21] ja mies väitti olevansa näyttelijä,

mutta he vain inttivät, että hän oli paikastaan potkaistu räätälin

sälli. Ja silloin nousi hän ylös ammattinäytettä antamaan ja seisoi

sääret hajallaan huojuvassa vaunussa ja piti puheen kansalle:

"Kansalaiset, ystävät, Rooman vapaat miehet! Mua kuulkaa"... Siitä Klaus

Baas ei paljoakaan ymmärtänyt. Mutta epäuskoiset isännät eivät ottaneet

vieläkään uskoakseen ja sanoivat, että sellaisia temppuja osaa

räätälikin, -- loukkaavalla äänensävyllä kuin ainakin kunnianasiasta

tulistuttaessa. Silloin nuori mies alkoi näyttää, miten siinä ja siinä

teatterissa kuolemaa esitetään. Hän vaipui polvilleen ja hoippui seinää

vasten, kaatui maahan ja puhui viisautta ja hassutuksia ja näytti

lopuksi, yleisön nauraessa haletakseen, miten Berlinin kuninkaallisessa

teatterissa kuollaan. Siinä meni Klaus Baasilta suru kokonaan; vaikka

hän oli lähtenyt kuolinvuoteen äärestä ja näki nyt esitettävän

kuolemaa, ei hän omaa kovaa onneaan ajatellutkaan. Näytteleminen oli

vallannut hänet aivan kokonaan ja hän katseli sitä silmät pyöreinä.

Kun näyttelijä seuraavalla pysäkillä astui ylpeänä ja huohottaen ulos,

niin otti se pitkä, vankka mies, -- joka näytti niin perin

rehelliseltä, -- merenvaha-piipun suupielestänsä ja sanoi: "Mokoma

pajatsu!" Silloin he kaikki, niinkuin jo äskenkin, katselivat sitä isoa

miestä, ja katselivat sangen kunnioittavasti. Hän oli epäilemättä koko

vaunun keskusta ja arvon mittari.

Eräs nuori talonpoika, joka istui hänen vieressään, rohkaisi luontonsa

ja tohti koettaa, eikö tuolta saisi kysellyksi, mikä hän oikeastansa

oli. Talonpoika tarinoi ensin ilmoista ja tuulista ja viljoista, ja

kysäisi sitten, oliko se pitkä mies talollinen, vai? Mutta toinen

pudisti päätänsä. Silloin alkoi maalaismies käsityöläisistä ja

kauppatoimista ja muista ammateista; mutta ei tullut vaan ukosta selvää

vaikka minkä olisi tehnyt. Ja kun talonpojan seuraavalla asemalla

täytyi lähteä junasta ja kun hän kuitenkin mielellään olisi vienyt

uutisena tuon pitkän, ylpeän piippuniekan elämäntarinan kotikyläänsä,

niin hänelle ei nyt jäänyt muuta neuvoa kuin kysyä suoraan ja

kursailematta, mikäs mies ukko oikeastaan oli? Mies otti piipun

leukapielestään ja vastasi: "Olenpahan Sauna-akan poikia", pisti piipun

takaisin suuhunsa ja tupsahutti sauhun. Kysyjä puraisi nolona huultaan,

vilkaisi vielä arastellen piippuniekkaan ja meni. Sitten ukkokin lähti

vaunusta.

Klaus Baas ei vielä oikein ymmärtänyt koko kohtausta; mutta se vaikutti

häneen kuitenkin niin syvästi, ettei hän sitä koskaan unohtanut. Ja kun

hän milloin sittemmin tapasi jonkin itsetietoisen ukon, joka samalla

näytti perin rehelliseltä, niin johtui hänen mieleensä tämä matkustaja

ja hän ajatteli, melkeinpä epäluuloisesti: Tuossakin on niitä

Sauna-akan poikia! Siitä kokemuksesta hänelle oli paljon hyötyä,

ollessaan jo huomattava liikemies ja melkein jokapäiväinen

Adolfsplatzin[22] kulkija.

Vaununosasto tyhjeni vähitellen. Viimein siellä ei ollut enää muita

kuin Klaus Baas ja pieni paksu, lihava mies, joka nukkui. Ja Klaus

Baasilla oli hyvää aikaa tarkastella ja ajatella tyystin häntä. Se

näytti hänestä niin salakavalalta, ja Klaus Baas kuvitteli, että nyt se

herää ja väittää, että häneltä on varastettu kukkaro. Ja voihan sille

tulla vaikka halvaus, kun se on tuollainen paksu pöllikkä, -- ja kas

vain, kuinka se jo onkin merkillisen näköinen: kädet repottavat paksun

mahan päällä niinkuin kuolleella sammakolla. Jos se putoaa hengetönnä

alas lattialle -- ja sitten sanotaan, että hän on sen miehen

kuristanut! Niinkuin hän viitsisi koskea mokomaan rasvapullikkaan!

Klaus Baas sommitteli jo sangen surullisen tarinan, aina

mestauslavallensa ja katkeraan kuolemaan saakka. Siinä ne meni sitten

ne kuusikahdeksatta markkaa! Ja kyllä surisi hänen äitinsä! Klaus Baas

nousi ylös ja alkoi akkunasta tähystellä pysäkkejä, ja oli oikein

hyvillään, kun viimeinkin pääsi lähtemään vaunusta ja pelastui tästä

vaarasta ja onnettomuudesta. Mennessään hän kiireesti vilkaisi

rasvamahaan: Jumalan kiitos! Se liikahti toki vielä, se eli... Mutta

piiloitellen hän vaan livahti pois asemaltakin.

Pikkukaupungissa oli paraillaan markkinat. Mutta Klaus Baas ei

katsonut oikealle ei vasemmalle, vaan tiedusteli heti, missä hänen

suutari-serkkunsa asui, sillä isä oli kerran kehunut sitä serkkua

hyväksi mieheksi. Klaus Baas oli kuvitellut, että serkku asuisi

samallaisessa kauniissa pikku talossa, joita oli monta kadun varrella;

ja hän tuli sangen alakuloiseksi, kun häntä neuvottiinkin erääsen

vanhaan, matalaan talorähjään.

Serkku istui kelteisillään vielä korjaamattoman sängyn laidalla, jossa

oli korea punaruutuinen peite, ja katseli alakuloisesti akkunan alla

olevaa suutarin pöytäänsä. Kun hän kuuli kuka vieras oli ja että Jan

Baas oli kuollut, niin hän nyökytteli surullisesti päätänsä ja sanoi:

"Vai niin, vai niin... Vai kuollut! No ei haastella siitä... Ja nyt

sinä tulit hiukan maalle unohtamaan suruasi? Ja olipa sinulla hyvä

onni, sillä täällä on juuri markkinat! Makaamaan minä tässä olisin

ruvennutkin, kun ei ole yhtään rahaa, ei niin groschenia, ei niin

pennin pyörää! Mutta tietenkin minun on nyt lähdettävä kanssasi ja

pidettävä huolta, ettei sinulla ole ikävä."

Klaus Baas aikoi juuri sanoa, ettei hän joudakaan kauan viipymään ja

että hänen on käytävä vielä toistenkin sukulaisten luona. Mutta suutari

pudisti miehekkäästi päätänsä ja ojensi kätensä ja sanoi: "Sinä olet

minun vieraani! Velvollisuuden tunne ja lähimäisen rakkaus kutsuvat

minua!" Hän sukaisi kiireesti takin ylleen, pisti Klaus Baasin kouraan

vanhan pilalehden ja katosi tuvasta.

Klaus Baas tuijotti lehteen ja ajatteli: Ah, jos tästä pääsisi! Mutta

ehkäpä saan häneltä neljä, viisi markkaa, kun puhun hänelle, mille

asialle tänne tulin. Samassa hän kuulikin viereisessä huoneessa jonkun

akan säksättävän: "Mitä, rahaako taas?... Jokos nyt, vai rahat

sinulle!..." Sellaista kesti hyvän aikaa. Sitten tuli serkku

takaisin, raaviskeli korvallistansa, katseli ja käänteli kädessään

kymmenmarkkasta ja pisti sen taskuunsa ja sanoi luontonsa rohkaisten:

"No... nyt me mennään!"

Suutari-serkulla oli kova into nähdä markkinaihmeitä. Hän katseli

kauan suu auki naista, joka lauloi murhaviisua posetiivin säestyksellä.

Ja hänen täytyi välttämättä nähdä maailman vahvin mies, -- se

onni maksoi jo neljäkymmentä penniä katselijalta. Ja hän osti

kaupustelija-juutalaiselta, joka huusi kaikellaista kamaansa, puoli

schockia[23] lyijykyniä ja pisti ne rynnästaskuunsa, niin että ne

törröttivät näkyvissä. Joskus Klaus Baas alkoi puhua isänsä sairaudesta

ja kertoa, kuinka paljon se oli tullut maksamaan. Mutta silloin serkku

repäisi silmänsä selälleen, niin että kulmakarvatkin aivan katosivat

pikisen otsatukan alle ja varoitti: "Älä, älä nyt toki puhu siitä! Älä,

serkkuseni puhu siitä! Minun luontoni ei näet siedä sellaista. Minua

rupeaa aina heti itkettämään, sillä minä olen niin hellä ihminen.

Mennäänhän nyt vaan!..."

Serkku tervehti kaikkia nuoria maalais- ja kaupunkilaistuttuja ja

joutui heidän kanssaan puheisiin puoleksi tunniksi kerrallaan. He

puhelivat enimmäkseen hauskoista huvitteluretkistä, ja joka kerta

serkku viittasi Klaus Baasiin, joka seisoi hänen takanaan, ja sanoi:

"Minä olisin tänään pistellyt tilkkiä anturaan aika tavalla, mutta tuli

tuo serkkumies Hampurista. Ja ei kuin ala tallustaa tahdoinpa tai en!"

Joka puolen tunnin päästä he pistäysivät kapakkaan, missä suutari joi

lasin olutta ja Klaus Baas limunaatia, niin että häntä alkoi lopulta

ihan ilettää se imellys.

Erään makkarakojun edustalla -- "Kuumia makkaroita, kuumia makkaroita"

-- he söivät seisten päivällistä. Silloin oli kymmenestä markasta enää

jälellä vain kuusi ja nyt alkoi jo ilta pimetä. Klaus Baasille tuli

hätä käteen, hän alkoi kertoa, paperinen makkaralautanen kädessä, että

äiti oli kyllä pystyvä ja ahkera ompelijatar, mutta kun isä oli potenut

neljä kuukautta vuoteen omana, niin... Mutta siitä serkku taas repäisi

silmät selälleen: "Ei nyt toki puhuta sellaista! Minullahan on niin

hellä luonto, veikkoseni! Rupean heti tässä ihmisten nähden itkemään!"

Klaus Baas toivoi kuitenkin vielä ja pilkisteli joka ostosta tehtäessä

serkun olan takaa hänen käteensä nähdäkseen miten paljon oli rahaa

vielä jälellä. Serkulta ei loppunut katselu- ja puheluhalu eikä jano

sammunut. Ja viimein hän alkoi loruta joutavia ja lauleskella. Silloin

oli vielä kolme markkaa jälellä. Klaus Baas tarttui nyt päättävästi

hänen hihaansa ja kukkaroa hoitelevaan käteen ja ilmaisi suoraan

asiansa. He seisoivat erään eläinteltan takana, ympärillä oli

kaikellaisia laatikoita ja arkkuja, joissa kuletettiin käärmeitä ja

mitä lie muita konnikaisia ihmisten ihmeteltäväksi. Suutari-serkku

istahti heti eräälle laatikolle ja huokasi lohduttomasti: "Voi hyvä

Jumala tämän maailman surkeutta!" Ja siinä kyyrysillään hän alkoi

itkeä. "Tämä elämä on surun laakso! Entä sinun poloista äiti parkaasi!

Mutta minkä minä tässä nyt voin? Ja mitä minua hänen onnettomuutensa

liikuttaa?! Minähän olen itsekin niin vaivainen kurja, jotta... Ei ole

vaimoa, ei ole lasta, ei ole rahaa, ei anna luonto rauhaa. Voi

kurjuutta!"

Klaus Baas katseli häntä vähän aikaa ja keikahti sitten kannoillaan ja

meni matkaansa. Torin kulmauksessa hän vielä katsahti taakseen ja näki

serkun istuvan käärmelaatikon kannella punaisen ilmoituslyhdyn

himmeässä, lekuttavassa valossa. Suutari puristi ja pörrötteli

kämmenillään päätänsä, joka oli horkahtanut melkein polvien

alapuolelle. Klaus Baas ihmetteli silmät pyöreinä mokomaa ja lähti

jatkamaan matkaansa hiljaisissa mietteissä.

Kulkiessaan pimeää katukujaa hän näki erään ravintolan pihalla, jota

lyhdyt valaisivat, vielä joukon maalaisten rattaita ja vankkureita. Hän

kysyi rengiltä, joka parastaikaa valjasti hevosia telttavankkurien

eteen, oliko täältä ketään lähdössä Eckebeckiin? Renki vastasi, ettei

sinne muita, mutta näiden vankkurien tilaajat kyllä. Näissä ei ollut

kuitenkaan enää tilaa yhtään.

Kun Klaus Baas alla päin ja neuvottomana vetäytyi vankkurien luota

portille ja alkoi lähteä jalan pitkälle, oudolle taipaleelle, tuli

ravintolasta nauraen ja ilakoiden viisi kuusi nuorta tyttöä ja saman

verran poikia ja nousivat vankkureihin. Ainoastaan yksi tytöistä jäi

pihalle ja sanoi nauraen: "Minä jään tänne tädin luo yökuntiin, enhän

voi lähteä ilman hemestiä, kun kaikilla muilla kerran on hemestinsä."

Mutta renkipä osoitti Klaus Baasia, joka yhä seisoi portin pielessä ja

sanoi: "Tuostahan sen nyt saat. Hän tahtoisi hevoskyytiä, on menossa

Eckebeckiin."

Nuori väki vankkureissa nauroi ja huusi: "No ota se, siitähän sen

saat."

Tyttö tuli Klaus Baasin luo ja näki hänet kauniiksi, solakaksi pojaksi

ja sanoi hämmästyneenä: "Mutta sillä on niin totiset silmät." Ja jatkoi

hiljaa ja sydämellisen hellästi: "Tule vaan pois, älä pelkää!" ja vei

hänet vaunujen luo ja käski nousemaan telttaan.

Kun raskaat vankkurit naristen ja rumisten lähtivät liikkeelle, kysyi

tyttö, mitä varten Klaus Baas sinne Eckebeckiin; ja hänen kävi sääliksi

ja surkutteli: "Hyvä Jumala sentään, sinua poika poloista!... Ja noin

yksinään patikoimassa!... Niin, niin, sehän se on köyhyys aina!"

Vähän ajan päästä sammutti joku pojista pikku lampun, joka oli

ripustettu teltan kattoon, ja nytkös tuli hauska elämä. Jotkut parit

eivät joutaneet ollenkaan muita ajattelemaan: istuivat käsitysten ja

supattelivat keskenään ja suutelivat. Mutta toiset tekivät minkä

mitäkin kujetta ja vaativat sitä kilttiä tyttöä suutelemaan Klaus

Baasia. Tyttöhän oli itse sanonut poikaa hemestikseen, mutta he eivät

ollenkaan näyttäneet olevan rakastavaisten joukossa paikallaan. Ja he

huusivat kuskille, että täytyy seisauttaa ja heittää tämä pari ulos!

Tyttö nauroi ja sutkautti vastaan. Mutta kun ilveestä ei tullut loppua,

niin hän sanoi viimein: "No mitäs pahaa siinä nyt sitten? Tehdään nyt

noille sitten mieliksi." Ja hän pani kätensä Klaus Baasin kaulaan ja

suuteli häntä.

Klaus Baas kummasteli moisia ihmisiä. Kaikkea sitä matkalla tapaa:

ensin suutarin, joka hulluttelee ja pillahtaa itkemään; ja nyt tämä

tyttö, ensin on ihan hiljainen ja sitten mäiskää suuta. Mutta hän

taipui totisena olemaan maassa maan tavalla.

Sitten laski vähitellen kuu ja tuli pimeämpi, kujeniekat nukahtivat ja

parit kuhertelivat entistä innokkaammin. Silloin otti tyttö käsille

eväänsä, vankan hapanleipäkannikan, ja rupesi syöttämään Klaus Baasia;

pisti aina murusen hänen suuhunsa ja suikkasi suuta päälle ja

naureskeli: "Ka kuin sinun henkesi haisee hapanleivältä!" Klaus

Baasista maistui oiva hapanleipä paastoamisen ja limunaatin päälle

mainiolta ja hänestä alkoi tuntua oikein mukavalta kullan käsivarrella,

sillä tyttö oli kietaissut kätensä hänen vyötäisilleen, ja hän

vastaili: "Sinunkin henkesi haisee leivältä!"

Kylän tien haarassa tyttö laskeutui Klaus Baasin kanssa ajoneuvoista ja

vei pojan kaitaa polkua myöten pimeään olkikattoiseen kylään äitinsä

luo. Hän herätti äidin ja selitti, kuka hänen toverinsa oli ja pyysi

antamaan yösijan. Sitten hän itse meni palveluspaikkaansa, läheiseen

kartanoon, ja Klaus Baas nukkui sen yön mukavasti tuvan puusohvalla.

Ja seuraavana aamuna hän lähti enonsa luo, jolla oli pieni tila vähän

matkan päässä kylästä. Uusi, vuoraamaton rakennus oli kolkon näköinen

ja piha siivoamaton. Hän meni sisään, sangen huolissaan tehtävänsä

onnistumisesta. Eteisessä ja suuressa ikävässä keittiössäkään ei ollut

ketään. Ja tuvassa, josta häntä vastaan hulmahti tympeä, ummehtunut

ilma, ei niin elävää sielua! Silloin Klaus Baas tohti vielä peremmälle

ja pilkisti ikävännäköiseen peräkamariin: siellä makasi sängyssä vanha

muija, se nosti päätänsä ja kysyi, kuka se on? Klaus Baas sanoi nimensä

ja kertoi, että hänen isänsä oli kuollut, ja hän oli nyt tullut

koettamaan, eikö saisi sukulaisilta apua äidille. Mummo hapuili nuoraa,

joka riippui pääpuolessa katosta, ja vetäytyi sen avulla istualleen ja

tirkisteli tihruisilla, melkein sokeilla silmillään Klaus Baasia ja

sanoi: "Menivät kaikki suolle turvetta nostamaan." Ja päätään pudistaen

hän jatkoi: "Ei ne sukulaisista välitä, lapsi parka."

Klaus Baas istahti tuolille oven pieleen ja kysyi arasti, oliko hän

talon vanha emäntä. "Ei", vastasi mummo, "kyllähän minä Baaseja olen,

mutta vain hyvin kaukaista sukua näille. Minulla ei ollut omaisia, ja

kun olin saanut säästöön kuusisataa markkaa, niin testamenttasin ne

näille, jotta heidän piti minua elättää. Olin silloin niin huono ja ne

luulivat, että minä potisin vain sen vuotta ja kuolisin pois. Mutta se

tauti pakkausikin jalkoihin ja jalat halttautuivat ja tässä sitä nyt

olen maannut jo viisitoista vuotta, heidän vastuksinansa. Minä olen jo

kahdeksanyhdeksättä vanha, viime joulusta. Voi voi tätä surkeutta." Ja

mummo pudisteli taas päätään ja toisti: "Onhan ne varakkaita, mutta ei

ne sukulaisista, lapsi parka! Turha matka tämä oli."

Klaus Baas katseli silmät suurina suvun vanhaa hyödytöntä tuulijättöä,

nousi hiljaa ylös ja meni ulos.

Hän maleksi pitkät ajat kartanolla ja tähysteli tielle ja toivoi heidän

tulevan suolta ja pelkäsi samalla. Vihdoinkin he tulivat, isäntä ja

emäntä sekä kaksi koulua-käypää lasta. He kuuntelivat Klaus Baasin

lyhyen tarinan, olivat sangen välinpitämättömiä ja menivät sisään

jättäen hänet pihalle seisomaan. Jonkun ajan päästä tuli eno ulos

kaivolle, jossa Klaus Baas odotti, ja kysyi, eikö hän nyt voisi käydä

Bindorfin rovastin luona, se oli Jan Baasin toisia serkuksia, -- sen ne

olivat olleet ne keltakantiset kirjat. Jos Klaus Baas sinne aikoi, niin

olisi parasta lähteä heti, sillä pappilaan oli vähintään kolmen tunnin

matka. Klaus Baas vastasi, että ei hän nyt oikein siltä rovastilta: ei

hän tiennyt, oliko se hänen isänsä kanssa edes tuttukaan. "No niin",

vastasi eno, "miten vaan paraaksi näet. Minun pitää nyt lähteä suolle."

Eno lähti, ja Klaus Baas seisoskeli kaivolla alakuloisena ja

mietiskeli, koettaisikohan vielä valittaa äidin suurta hätää emännälle

-- silloin tulikin emäntä kuistiin ja sanoi Klaus Baasille, että hänen

pitäisi lähettää toinen lapsistansa puotiin, mutta ei nyt sattunut

olemaan pientä rahaa: olikohan Klaus Baasilla? Poika kaivoi kukkaronsa

taskusta ja antoi emännälle ainoat yksitoista groscheniansa. Emäntä

pisti ne toiselle lapselleen ja supatti hänelle jotakin. Ja toinen

vekaroista ihastui samassa Klaus Baasin kukkaroon, ja kun äiti sanoi:

"Lapsi saa sillä leikkiä!" ja antoi kukkaron hänelle, niin lapsi katosi

saaliineen äidin jälestä keittiöön.

Vähän ajan päästä emäntä taas ilmestyi ovelle ja tuli pojan luokse

kaivolle ja kehoitti häntä nyt vain lähtemään pois. "Sinä et muuten

ennätä Bindorfiin ennen pimeää", hän sanoi. Klaus Baas tiesi kyllä,

että häneltä nyt oli peijattu vähät lantit ja kukkaro; mutta hän häpesi

emännän puolesta, katsoi maahan ja meni matkaansa.

Hietainen tie kierteli töyryjen välitse, Klaus Baasin oli nälkä, ja

toivo oli loppumaisillaan. Kovalle otti pappilaan meno ja vielä päälle

päätteeksi kerjääminen vento vieraalta! Hän seisattui jo pari kertaa ja

aikoi pyörähtää takaisin ja palata äidin luo; mutta sitten heräsi taas

toivo: ehkäpä jokin kumma sattuma vielä häntä auttaa ja hän saa rahat.

Poika tallusteli karun nummen rinnettä, tallusteli kautta pienten

kyläpahaisten ja pienien näreiköiden ja laskeutui sitten rämeikölle.

Silloin tuli joku hevosella hänen jälestään: nuori talonpoikainen mies,

tyhjillä korirattailla; hän pysäytti hevosensa ja pyysi ystävällisesti

Klaus Baasia nousemaan kärryihinsä. Klaus Baas kapusi laudalle ja

vastasi toisen kysymyksiin, mistä oltiin ja minne matka? Ja kun Klaus

Baas kertoi Hampurista ja rovastista, ei mieskään tahtonut olla

huonompi, vaan kehaisipa puolestansa Berlinillä, jossa hän oli kolme

vuotta ollut kaartissa, sekä jutteli lapsistaan, joita oli kolme, ja

tammavarsastaan.

Niin ajeltiin kolisevilla korirattailla poikki suon ja noustiin

ylävämmälle maalle. Ja kun he sitten kaarsivat verkalleen harvaa

metsäistä rinnettä, niin he näkivät kauempaa pienellä aholla viidakon

laidassa parven pellavapäitä lapsia. Heillä oli kädessä pähkinäpuun

varpuja, keltaisia "kissoja" -- niillä he huiskivat toistensa poskia,

ja kahlasivat sakeassa ruohikossa maantielle päin, matkalla kotiin. Ja

kun lapset pääsivät tielle ja tulivat ajajia lähemmäksi, niin virkkoi

talonpoika, jonka rattailla Klaus Baas ajoi: tuollahan taitaakin olla

rovastin tyttö. Ja kun hän samassa huusi: "Hei, onkos rovasti Garbensin

tyttö siellä?" niin heti juoksi keltatukkainen, lyhythameinen tyttö

luokse. Hän oli terveen ja lujan näköinen ja sanoi reippaasti: "Minä se

olen, Suse Garbens. Mitä on asiaa?" Ja hän lykki niskaan tukkaansa,

jota tuuli painoi silmille.

Klaus Baas vastasi hämillänsä: "Minä olen Klaus Baas Hampurista. Sinun

isäsi ja minun äitini kuuluvat olevan sukua ja sentähden aioin

pistäytyä vähän teillä."

"Vai niin", vastasi tyttö iloisesti, heti valmiina. "Pysyhän siellä

vaan; minäkin tulen rattaille."

Ja ennenkuin Klaus Baas ehti päätä kääntää, oli tyttö kavunnut pyörää

myöten rattaille ja istahti hänen viereensä laudalle; ja toveriparvi

nousi takaa kärrikoriin.

Suse Garbens katseli vierastaan silmiin ja sanoi: "Ai kuin isä tulee

oikein hyvilleen, kun saa kerran teistäkin kuulla. Hän muistelee aina

omaisiansa, hän on minullekin monasti puhunut teistä."

Mies töykkäsi Klaus Baasia kylkeen ja sanoi: "Näetkös nyt? Eivätkös

tunnu olevan hyviä."

Tyttö kysyi, miten Klaus Baas oli tullut Hampurista ja mitä koulua hän

kävi ja oliko hänellä veljiä ja sisaria, kysyi hilpeästi ja vilkkaasti

ja katseli poikaa aivan läheltä kuin aikoen suoraa päätä kapsahtaa

hänen kaulaansa. Klaus Baas vastaili kartellen ja arasti.

Kylän päässä he hyppäsivät rattailta ja kulkivat pitkin kylän kaunista

raittia ja tulivat kirkkomäelle ja tyttö huudahti: "Tuolla me asutaan!"

Hän osoitti komeaa olkikattoista rakennusta tuuhean lehmustarhan

keskellä. Klaus Baasin sydän jyskytti aivan kuuluvasti. Hän ajatteli:

Nyt se tulee! Tietysti se pappi kuin ainakin sanoo hyvin vakavasti: No,

poikaseni, mitäs on asiaa? Ja silloin hänen on kerrottava, ja hän

kertoo tarkalleen kaikki: sillä tolalla on nyt asiat; äitini on kovassa

pulassa noista kuudestakahdeksatta markasta.

He tulivat pappilan suureen, pimeänlaiseen eteiseen. Tyttö heitti

tottuneen huolimattomasti hattunsa pöydälle ja huusi: "Isä, jätä sinä

nyt se tyhmä lehden tutkiminen taas, tulepas tänne! Arvaapas, kuka

täällä on!"

Rovasti kepsutteli mukavasti ovelle, hän oli vielä nuoren näköinen

mies, pehmeä, ruskea huopahattu takaraivolla. "Sinä tietysti luulet",

jatkoi tyttö, "että se on joku papinkirjan hakija! Eipäs! Tai että joku

on muuttanut kylään ja hän on niitä, mutta eipäs! Tai että se on joku

hassu, joka tulee vahingossa tänne kuin viime viikolla se paimenkoira.

Eipäs! Hän ihan aikoi tänne, hän on meikäläisiä... No, näetkös nyt,

mitä siitä lehden tutkimisesta seuraa, ethän sinä tunne häntä edes

näöltä! Sinä olet ennen ylioppilaana tanssittanut hänen äitiään; sitä,

joka oli silloin niin ylpeä ja mörökölli? Ja sitä, jolta sitten kysyit

hänen nimeään? Ja sitä, joka olikin sitten sinun serkkusi? Muistatkos

nyt?"

"Suse!" huudahti pastori, "ihanko se on totta! Onko hän Antje Baasin

poika?! Poika, sinun äitisi on kunnon ihminen! Ja sinun isäsi on kunnon

mies! Minä olen nähnyt heidät vain kerran eläessäni; mutta muistan

hyvin heidät, ja minä olen monta kertaa heitä kuulustellut! No sepäs on

hauskaa, Suse! Tulkaa, mennäänpäs nyt kohta illalliselle! Se nyt oli

hupaista, sellaista pöytäseuraa!"

Suse tarttui nokkelasti Klaus Baasin käsipuoleen ja vei hänet

ruokasaliin sekä toi tuolin ja asetti lautasen hänelle oman paikkansa

viereen ja tarjosi hänelle leipää ja kaatoi maitoa ja painoi kauniit,

verevät kasvonsa aivan häntä lähi ja puheli ja katseli. "Katsopas isä",

hän sanoi, "miten kaunis tukka hänellä on? Ja hän on aivan

samankokoinen kuin minä."

"Niinpä on", sanoi isä, "vaan katsopas, miten siistit ja kauniit

vaatteetkin hänellä on. Enkös olekin aina sanonut, että ne ihmiset,

hänen vanhempansa, edistyvät tässä maailmassa? Jo täällä kylässä ne

vaurastuivat. Ja kun minä sitten tässä viime vuonna sattumalta kuulin,

että he muuttavat Hampuriin, niin heti minä sanoin: Ne ihmiset ne

siellä edistyvät! Sillä kunnon ihmiset edistyvät Hampurissa aina! Se on

vanha totuus, se."

Suse katseli Klaus Baasia hellästi, vaipuneena hänen onnensa

ihanteluun, ja kysyi: "Onko teillä puutarha, suuri vai pieni?"

Nyt oli Klaus Baasin mahdotonta ruveta puhumaan puutteesta ja

kuolemasta, ja hän vastasi arvokkaan totisesti: "Puutarhoja on

Hampurissa vain kaikkein rikkaimmilla."

"No", huokasi Suse helpoituksesta, "ette siis olekaan rikkaita."

Isä pisteli halukkaasti poskeensa ja nauroi: "Eihän ne nyt rikkaita,

Suse. Sehän nyt olisi jo liikaa! Mutta, katsos he ansaitsevat hyvin

toimeentulonsa ja säästävät rahaakin. Sillä kunnon ihmiset tulevat aina

rahakkaiksi Hampurissa; se on vanha totuus, se."

"No kun vanhempasi tulevat rahakkaiksi", sanoi Suse, "niin sinun täytyy

ruveta maamieheksi. Siihen tarvitaan näet varoja. Minun isäni ja äitini

ovat varakkaita. Etkö tahtoisi ruveta maamieheksi?"

"Kyllähän", vastasi Klaus Baas, "tahtoisinhan minä, ja kaipa minä sille

alalle vielä rupeankin."

"Se on oikein", sanoi pappi. "Kun vanhempasi Hampurissa edistyvät ja

tulevat varakkaiksi, niin muuta sinä vaan pois takaisin tänne maalle ja

rupea maamieheksi. Se on se oikea ala, sillä ihmiset pysyvät terveinä."

"Niin", lausui Klaus Baas jo aivan vakuuttavalla äänellä, "minä olenkin

halunnut aina maamieheksi, pienestä pitäen. Ja toteutankin aikeeni."

"No sittenpä sinä tuletkin tänne meidän puoleen ja

harjoittelet täällä... taikka ei: sinä menet Hohenwestedtin[24]

maanviljelysopistoon. Eikö ole hauskaa, isä, että meillä on tällaisia

omaisia Hampurissa? Klaus, sinun vanhempaisi täytyy antaa sinulle

hevonen, hoidat sitä Hohenwestedtissa ja ratsastat tänne meille joka

pyhäksi. Herjes, miten hauskaa!" Ja sitten kysyi Suse, mitä koulua hän

kävi, -- gymnaasiotako?...

Klaus Baas hymyili ja vastasi: "porvarikoulua." Ja hän juttusi posket

punottaen luonnonhistoriasta, englanninkielestä...

Sillä tavoin ruokailtiin; ja sitten astui sisään papin rouva: hoikka

vaaleaverinen nainen. Hän ei luonut liian ystävällisiä silmäyksiä

vieraasen, hän katseli Klaus Baasia kylmästi. Ja kun Suse kertoi, että

tämä on serkku ja aikoo ruveta maamieheksi ja mennä Hohenwestedtin

maanviljelysopistoon, tuli rouva pilkalliseksi ja tokaisi: "Vai? Se

maksaa rahaa." Isä tosin sanoi: "Niin, ne menestyvät hyvin Hampurissa",

mutta siitä huolimatta ei rouva ottanut riemuun yhtyäkseen, vaan

vastasi: "No hyvä se. Mutta heittäkääpä nyt nuo suunnittelut ja menkää

maata. Vie hänet, Suse, keittiön puolelle pesemään jalkansa ja neuvo

sitten yliskamariin nukkumaan."

He antoivat kättä herralle ja rouvalle ja Klaus Baas meni tytön jälestä

keittiöön. Suse varusti hänelle vettä vatiin ja muut pesuvehkeet ja

istahti sitten pöydän kulmalle ja katseli, kun Klaus pesi jalkojansa.

Ja Suse pakisi minkä mistäkin hommistansa. Kai Klaus Baas jäisi tänne

edes muutamaksi päiväksi? Suse näyttäisi hänelle koko kylän ja naapurin

varsat ja pikku porsaat. Pakistessa tyttö vähitellen luisui pöydän

kulmalta ja rupesi polvilleen lattialle pojan jalkoihin ja nojasi

pellavapäätään käteensä ja katseli ja pakisi hänen pestessään

jalkojansa. Klaus Baas ei paljon vastaillut. Hän ajatteli kauhulla

huomista päivää.

Sitten Suse vei Klaus Baasin yliskamariin ja käänsi peiton ja puhtaan

päällyslakanan auki ja istahti lattialle selkä kaappia vasten ja lorusi

ja pakisi yhä: Milloinka Klaus tuli heille taas?... eikö hän voisi

viettää kesälomaansakin täällä... oli oikein kiltisti tehty, että hän

tuli käymään; ja sepä nyt oli hauskaa, että isä ja äiti luulivat Susen

jo olevan sängyssään, ja hän istuikin täällä ja oli niin hauskaa

rupatella. Klaus Baas kuunteli puolella korvalla ja riisuutui ja

pujahti varovasti puhtaasen vuoteesen, tytön yhä pakistessa. Vähitellen

Susen kysymykset ja jutut harvenivat; ja yhtäkkiä hän nukahti

lattialle. Klaus Baas kuuli hänen selvästi huokuvan unissaan. Silloin

poika kohosi hiljaa istualleen ja ajatteli perinpohjin lohdutonta

asemaansa. Oli selvä kuin päivä, ettei hän tästä talosta saisi rahaa;

hänen oli mahdotonta sanoa näille ystävällisille onnen miekkosille

olevansa rutiköyhä ja armottomassa rahapulassa. Ja -- hän oli

valehdellut! Klaus Baas pudisti päätänsä ja katseli toivottomana

ympärilleen. Tyttö nukkui tuossa polvet pystyssä, leuka niiden varassa;

kevätyön siniharmaa kirkkaus hohteli hänen tukassaan, joka oli

valahtanut olkapäille ja polville.

Klaus Baas sujahutti hiljaa jalkansa sängystä lattialle, pukeutui

varovasti ja kiireesti, sieppasi saappaat käteensä ja hiipi tytön ohi

kamarista, sipsutteli alas portaita myöten eteiseen ja pujahti keittiön

ovesta ulos. Penkillä suuren lehmuksen alla tarhassa hän veti saappaat

jalkaansa. Ja katosi yön selkään, patikoi synnyinkyläänsä kohti.

Vaikkei paistanut kuu eivätkä valaisseet tähdet, oli yö niin kuulas,

että hän eroitti hyvin pyöränjälet, milloin parittain, milloin

kolmittain, leveällä vaalealla tien juovalla, sekä hietakummut kahden

puolen ja siellä täällä kasvavain nuorten koivujen joka oksan. Tie oli

vuosisatoja ollut valtatienä pohjolasta eteläseuduille; nyt pitivät

liikettä yllä rautatiet. Suorana, leveänä ja asuinpaikoilta kaukana se

maantie halkoi täällä yksinään taivalta, -- vanha, väsynyt, hiljainen

matkamies. Varsilla kasvoi varvikkoa ja kanervaa ja siellä täällä joku

puu, kylvämätönnä, istuttamatonna.

Klaus Baas muisti poikasajoilta kaikellaisia kauheita juttuja "vanhasta

suuresta valtatiestä". Ja siksi hän otti nyt linkkuveitsensä taskusta

ja avasi sen ja piti aina valmiina. Kun siellä täällä tuli aho ja sillä

tai aivan tiepuolessa näreikössä kuumotti talo, uutisasumus, niin hän

kulki verkemmin kuten nauttiakseen edes vähän aikaa ihmisten

läheisyydestä. Mutta kun talo jäi taakse, niin hän pisteli

puolijuoksuksi, päästäkseen pian aution taipaleen poikki. Kerran hän

pelästyi kauheasti isoa tummaa olentoa, joka ilmestyi tielle hänen

eteensä. Sydän jyskyttäen hän kiersi isossa kaaressa sen ohi, puukko

hihassa. Mutta samassa hän huomasi, että se oli hevonen, joka rauhassa

syödä nyhti. Klaus Baas meni luo, taputteli sitä ja jatkoi matkaansa.

Jonkun ajan päästä jyrisivät vastaan suuret, kömpelöt vankkurit, kolme

isoa hevosta edessä. Hän huomasi heti lujista ja kömpelötekoisista

ajokaluista, että ne olivat marskimaalaisten ajovehkeitä; oltiin

menossa turpeen tai puun hakuun. Siitä hän arvasi aamun lähenevän, ja

oli hyvillänsä. Puolen tunnin päästä alkoikin tuuli hengähdellä

vinhemmin ja kylmemmin ja ennusti aamua. Hän eroitti jo missä oli. Ja

hän saapui jalat puutuneina aamun hämärissä synnyinkyläänsä.

Hän poikkesi kylän raitilta ja meni suoraan taloon, missä velimies oli

renkinä, tähysteli pihalla ympärilleen ja huomasi tulen tuikkivan

pienestä, matalalla olevasta akkunasta tallin oven pielestä; meni

lähemmäksi ja näki veljensä kelteisillään seisovan kirstunsa vieressä

ja sukivan tukkaansa. Veli tirkisti pieneen peilinsiruun ja kasteli

joka sipaisun välillä katkennutta luukampaa ruskeaan vesivatiin. Klaus

Baas naputti akkunaan ja sanoi: "Se olen minä, veljesi Klaus."

Petter Baas avasi ikkunan ja vastasi: "Tule sisään", ja viittasi

hänelle. Kun poika tuli sisään, niin Petter Baas istahti kirstunsa

kannelle, peili ja kampa kädessä, ja sanoi: "Kyllä minä olen kovan

onnen poika. Aavistin jo, että tänä päivänä tulisi jotain. Viime

vuonnakin tähän samaan aikaan tallasi valakka Rusko jalkaterälleni ja

toissa vuonna olin vähällä pudota katolta, kun olin tervaamassa.

Annapas nyt tulla vaan, mikä hätänä? Onko äidillä mikä? Onko hän tehnyt

itselleen mitä vai onko hän pieksänyt hengiltä jonkun teistä?"

Klaus Baas sanoi isän kuolleen ja kertoi hänen sairautensa.

Petter Baas laski kamman ja peilin kirstulle ja istui selkä köykyssä,

käsiänsä polvien välissä riiputtaen, ja tuijotti mietteissään eteensä.

Veli kertoi rahapulasta -- ja kuinka hän eilen ja toissapäivänä oli

turhaan juossut apua etsimässä.

Petter Baas kuunteli. Sitten hän nousi ylös, avasi kaidan, karkeista

laudoista kyhätyn hataran oven ja sanoi tyynesti ja verkalleen --

arvokkaasti kuin ainakin kahdeksantoista ikävuottansa täyttänyt:

"Tulehan tänne, Trina."

Kohta ilmestyi kynnykselle kuuden- seitsemäntoista vanha tyttö,

paitahihaisillaan ja alushameisillaan. Hän oli terve ja vanttera, tukka

kasteltu ja kauniisti sileäksi kammattu kuin Petter Baasinkin,

päällyshame käsivarrella. Hän tarkasteli vaieten vierasta, istahti

sängyn laidalle ja alkoi kierrellä suittua tukkaa nupulle vasemman

käden etusormella. Petter Baas kertoi nyt surullisen uutisen ja sanoi

että äiti tarvitsisi kuusikahdeksatta markkaa. Tyttö oli aivan

rauhallinen. Ja tukkansa kuntoon saatuansa hän nousi ylös, pisti hameen

päänsä kautta ylleen, solmi lujasti nauhat ja sanoi levollisesti: "No

mitäs siinä, Petter; pitäähän ne antaa."

Klaus Baas henkäisi helpoituksesta ja ajatteli: onko näillä sitten

rahaa niin paljon?!

"No niin", sanoi Petter, "otahan ne käsille sitten!"

Petter Baas pujotti hitaasti liivit ja tallijakun päälleen ja tyttö

alkoi penkoa jotakin sängyn olkipatjan alta. Klaus Baas katseli silmät

pyöreinä ja alkoi jo ihmetellä sitä, että punaisenkirjavassa tyynyssä

oli kaksi pään kuoppaa; mutta samassa se haihtui, hän muisti vain

rahan. Nyt tyttö sai esiin paksun engelskannahkaisen rahamassin, joka

oli kurottu lujasti nuoralla kiinni ja nuoraan tehty monet solmut ja

itse pussi köytetty sängyn jalkapuuhun. Tyttö availi kynsin hampain

monet solmut. Petter Baas piti kämmeniään tytölle ja tyttö nosteli

niihin taalarin ja markan rahan toisensa jälkeen. Kun määrä täyttyi,

huoahtivat he molemmat syvään ja sanoivat: "Siinä ne nyt on."

"Anna vielä kaksi taalaria", sanoi Petter. Kun nuo kaksi oli saatu, he

katsoivat toisiansa, ikinä ei Klaus Baas sitten unohtanut heidän

totisia, miettiväisiä kasvojansa... Sitten virkkoi tyttö: "Pitänee

antaa kaikki; ei kai niillä liene leipääkään." Ja hän pisti kouransa

syvälle pussiin ja otti viimeisetkin kolikot ja pani ne toisten

joukkoon. "Noh", hymähti tyttö, "nyt hän voi viedä yhdellä tiellä

massinkin."

Petter Baas näytti eroavan siitä vastenmielin. "Niin massinko?" hän

toisti venytellen ja katseli tyttöä pitkään.

"Minä ompelen tänä iltana uuden", vastasi toinen.

Silloin Petter Baas köytti massin ympärille sormenpaksuista nuoraa

ainakin pariinkymmeneen kertaan ja solmi viimein lujan silmukan ja

pisti massin Klaus Baasin kaulaan, -- sekä piti puheen ihmisten

pahuudesta ja kuvaili monenkaltaisia onnettomuuksia. Sillä välin

kestitsi Trina Klaus Baasia ruumiillisesti kelpo leipäkannikalla ja

kupilla kahvia. Ja viimein sanoi Petter Baas, kauhean peloittava ilme

kasvoillaan: "Mitenkähän sinä saat sen äidin ne ottamaan... Herra sen

ties! Parasta on, kun sanot, että jokin rikas juutalainen lykkäsi

sinulle lahjaksi, tai jotain sellaista. Sillä jos se kuulee, että ne on

minulta, niin se lyö sillä massilla pääsi puhki. Siunaa taivaan Herra,

se on muijaa se! Ja pidähän silmällä, ettei se tapa itseänsä työllä; ja

muuten, olkaahan iloisella mielin vaan! Voisinhan minäkin pistäytyä

joskus katsomaan; mutta, en tiedä... minun käy aina hullusti sen

kanssa." Sitten lyötiin Klaus Baasille kättä ja laskettiin hänet ulos

tallin ovesta.

Klaus Baas kulki kylän raitin aitaviertä ja kuunteli entisiä, tuttuja

kotikylän ääniä: narahti ovi, kolahteli kärryn pyörä, lehmä ynyi

turvallisessa navetassa. Kun hän tuli kylän harjulle ja aukeamalle,

josta näki kauas, niin hän katseli istuinpaikkaa ja huomasi paksun

hirren, joka oli asetettu ravin laitaan estämään tietä sortumasta.

Sille hän nyt istahti, pidellen rahapussia kaksin käsin sylissä, ja

katseli epäselvissä mietteissä synnyinpaikkoja -- ihmetteli kylän

hiljaisuutta ja autiutta ja kuuli korvissaan suurkaupungin humun. Ja

tunsi ikäänkuin vastustamattoman kaipuun juuri sinne, voimakkaampaan,

selkeämpään elämän touhuun.

* * * * *

Hän palasi kotiin iltapuolella. Sisarukset seisoivat keittiössä lieden

luona, Hanna tuijotti silmät kalseina ja totisina pannuun, jossa paksut

pavut räsähtelivät; pienokaiset olivat kahden puolen hänen helmoissaan.

Heillä oli perhesurun merkkinä kaikilla kaulassa ohuet kaulahuivit,

jotka oli kiireen kaupalla värjätty mustiksi. Mutta niistä lähti väriä,

joten lasten kaulat olivat ihan sinisen mustat.

Kun Hanna sanoi, että isä haudataan tänään ja että äiti oli paraillaan

hautuumaalla, lausui Klaus ylpeän juhlallisesti: "Tiedän sen.

Sitävarten tulinkin juuri tänään takaisin; oli isän asioita

selvitettävä." Hän käveli, katseli huoneita, tarkastelemassa muka,

oliko kaikki kunnossa, ja sanoi sitten, että äiti kyllä tekee

uutterasti työtä ja hänkin hommaa tässä pian ansiota. Sitten hän

istahti uuvuksissa ikkunan ääreen rahille, laski rahapussin viereensä

ja odotti jännityksessä äidin tuloa.

Kun Antje Baas kalpeana ja viluissaan palasi haudalta ja näki pojan

kotona, niin hän suoristihe ja hengähtäen helpoituksesta sanoi: "No

hyväpä, että sinä tulit."

Klaus Baas nousi ylös ja antoi hänelle rahapussin ja sanoi: "Terveisiä

Petteriltä; hän lähetti nämä."

Antje Baas otti massin ja kun hän tunsi, kuinka raskas se oli, niin

hänen kasvoilleen lehahti puna, ja hän meni heti perhehuoneesen. Vähän

ajan päästä hän tuli keittiöön ja pistäysi ulos, varmaankin velkojansa

maksamaan.

Seuraavana päivänä lähti Klaus Baas maalarin luo kertomaan viime

tapahtumista ja sanomaan, että hänen oli nyt hankittava itselleen

jotain muuta tointa, missä voisi olla koko päivän. Mutta maalarin ovi

olikin lukossa.

Seuraavana sunnuntaina Klaus Baas pääsi ripille. Uuteen pukuun ei ollut

rahaa yltänyt ja Antje Baas harjasi ja hankasi tuota vanhaa kasvot

kalseina. Hänen hellästi rakastetun poikansa täytyi mennä vanhoissa

vaatteissa sellaisena päivänä kirkkoon, se viilsi hänen sydäntään, oli

melkein yhtä julmaa kuin miehen kuolema.

Mennessään Klaus Baas näki Kalli Daunkin juuri tulevan kotoansa

kadulle. Hänellä oli kuluneet, huonot pyhävaatteet, niin ahtaat, että

hän näytti tavallistakin pienemmältä ja heikommalta. Mutta itse poika

oli levollinen ja varma ja hän kertoi paikanneensa kyynäspäänsä itse,

äiti ei ollut joutanut.

"Se on perhe se meidän!" hän sanoi. Kalli Dau näytti nälistyneeltä ja

hänen tummat silmänsä olivat vakaat kuin aikamiehen.

Kirkossa he menivät toisten parveen ja katselivat sitten juhlamenoa

kuin mitä teatterinäytöstä. Rippikoulussa eivät he papin puheista

olleet tunteneet mitään, joka heistä olisi ollut erikoisen kaunista tai

ylevää. Ja sitä vähää, mitä he olivat kuunnelleet, eivät he uskoneet.

Statistitemput, joihin heidät oli määrätty alttarin ääreen, he tekivät

välinpitämättömästi kuin kaikki muutkin nuorukaiset.

Kotiin palatessa oli oikea Hampurin rämy-ilma: he käänsivät kaulukset

korviin ja hiipivät seinävieriä pitkin ja puhelivat peräkkäin

astuessaan siinä sanan, pari tulevaisuuden aikeistansa. Kalli Daun isä

ja äiti tahtoivat, että hänen oli jäätävä apumieheksi puotiin, jotta he

itse saisivat laiskehtia, kuten Kalli Dau sanoi. Mutta jos hän jäisi

kotiin, niin hän jäisi ainoastaan pikku veikkojen tähden, ne

joutuisivat muuten hunningolle; mutta herra ties, voisiko hän tulla

toimeen sen surkean ukon kanssa.

Klaus Baas ei paljastellut liioin aikeitaan. Hän marssi pitkin,

rauhallisin askelin ja oli hyvin vakava ja sanoi tyynesti, että ensin

on hänen ansaittava tavalla tai toisella sata markkaa. Sitten hän

rupeisi puotilaiseksi.