"Tietysti", murahti maalari. "Niitä on kaikilla."
Klaus Baas katseli häntä kummastuen ja mietti mielessään: Mitäpä suruja
tuollakin on! Hän on terve kuin kili ja hänellä on rahaa. Mitä se
suruista pöpisee!
Joskus oli maalari vaipunut syviin mietteihin ja teki työtä rajulla
innolla, kasvot ankaran vakaina; huomattavasti hänen ajatuksensa
kulkivat kaukana. Enimmäkseen hän mietti kotiseutuaan ja lapsuuden
aikaa. Ja tuntui kuin häntä olisi painostanut elämän ratkeamaton pulma
tai vaiva; hän johtui sitä alinomaan aprikoimaan ja näytti tulevan
siihen johtopäätökseen, että kristinoppi oli tuohon pahaan syypää.
"Isäni oli opettaja, vakava, ahkera mies. Ja jumalinen, huomaa se,
Klaus! Mutta monista uskontotunneista, ainaisista raamatunlauseista ja
virsistä ja kristillisistä niskannipistyksistä, joita saimme vielä
kaupantekijäisiksi: niistä ei ole ollut meille mitään hyötyä. Minusta
ja sisaruksistani on tullut sitä, mitä meistä varmaan ilman tuhansia
uskontotuntejakin olisi tullut. Toisesta... minusta... vanha,
puolihassu jöröttelijä, toisesta..." hän suoristihe ja tähysti
tarkemmin peruukkipään pieniä, hienoja kasvoja... "Luuletko, Klaus,
että uskonto voi muuttaa ihmisen toiseksi kuin hänet luonne tekee?"
"Kyllä", virkkoi Klaus Baas, "Paavalissahan on esimerkki."
"Mene suolle, Paavalissa!" vastasi maalari, "ole hyvä ja puhu sinä
Laura Morgensternista ja Klaus Baasista ja ajuri Löschistä ja muista
sellaisista ihmisistä ylimalkaan."
Klaus rypisti kulmiaan ja sanoi: "Kun saa kuulla kauneinta raamatusta,
vakaasti ja yksinkertaisesti luettuna, niin uskoakseni ihmisen pitäisi
tulla vakaammaksi ja hurskaammaksi."
"Jaha", arveli maalari. "Vai sitä sinä!" Hän keikistihe hyvin
selkäkenoon ja sanoi: "Nyt sinulla on hyvä ilme, Tuddi! Obadjalla oli
kai juuri tuollaiset silmät silloin kun hän tuomitsi ihmiset tuliseen
pätsiin!"
"Niin, miksi sinä puhut aina sille pölkkypäälle", tiuskaisi Tuddi.
"Eikö minua ole olemassakaan? Mitä se tietää enemmän kuin minä."
Tuo huitukka, jonka mustan peruukin alta vähä väliä aina tunkeusivat
esiin heleät, kellervät kiharat, oli Klaus Baasille äkäinen. Mutta se
kiukku väristi raikkaan autuaallisesi pojan hipiää ja se pilkka pani
hänen sydämensä ylpeästi sykkimään.
"Kuinka hän on kuiva tänään, täti", sanoi Tuddi. "Hän on oikein
epäonnistunut. Vedäpäs hänet taas vireesen, mitähän tuo soittaa."
Silloin katsahti Klaus Baas häneen pilkallisesti.
Tuddi katseli taas "pyhin silmin" maalariin. Vähän ajan päästä hän loi
silmänsä Klaus Baasiin ja sanoi käskevästi: "Tuo jakkara tänne!"
Klaus toi jakkaran ja asetti sen hänen jalkainsa alle, mutta sanoi
hiljaa uhalla: "En olisi sitä tuonut, ellet olisi ollut mallina."
Maalari kuuli tämän ja sanoi: "Älä sinä minua kursaile, Klaus! Jos hän
ei pyydä kauniisti, älä tottele! Komennelkoon piikoja kotona; täällä on
hänen oltava kiltti."
Toisena päivänä tuo ulkokullattu sanoi: "Klaus, ole nyt niin hyvä ja
tuo minulle jakkara."
Kun Klaus asetti jakkaraa hänen jalkainsa alle, katseli Tuddi pyhin,
leimuavin silmin maalaria, ja samalla pani jalkansa, eipä vainkaan
jakkaralle, vaan Klaus Baasin niskalle, ja polki sitä alas. Poika
tarttui nilkkaan, puristi sitä laihalla, luisevalla kädellään ja asetti
jalan jakkaralle ja piti sitä hetken lujasti kiinni.
Silloin Tuddi unohti koko pyhän toimituksen, kumartui kiivaasti hänen
puoleensa ja katsoi häntä silmästä silmään kiukusta sähisten: temppu,
jota hän sanoi "irvisteleväksi tiikeriksi". Se näytti olevan hänen
viimeinen aseensa.
Mutta Klaus tähtäsi häntä suoraan silmiin, rauhallisesti, kiukuissaan
kyllä, mutta samalla hurmautuneena kun sai tuntea nuo kasvot niin
lähellä.
Kun hän eräänä päivänä ennen tuntia meni keittiöön, -- hän ei ollut
huomannut ovikellon soivan, -- kuuli hän takaansa askelten sipsutusta.
Ja kun hän kääntyi katsomaan, seisoi hänen edessään kuusivuotias pikku
tyttö, ja Klaus Baas arvasi hänet heti mustaperuukkisen siskoksi.
Hänellä oli näet aivan yhtä sorea vartalo ja sievä pää kuin Tuddilla ja
sitäpaitsi, yhtä vaikea oli hänen saada ylähuulella peittymään
hampaansa. Hän ei virkkanut mitään, ojensi vain Klaus Baasille pientä
valkeaa tuttipulloa, jossa oli maitoa. Klaus Baas katseli aran
hämmästyneenä pikku keijukaista ja kysyi, mitä hän tahtoi?
Tyttö pyöristi kummissaan silmiään, pudisteli päätänsä niinkuin pitäen
Klaus Baasia hölmönä, ojensi hänelle yhä vain pulloa ja sanoi:
"Lämmitä." Klaus ymmärsi ja asetti pullon lämpimään veteen. Ja sitten
hän syrjästä tarkasteli ja ihasteli tuota sievää pikku hempukkaa: niin
se oli pyöreä ja puhdas kuin sorvattu, oikeinpa hiekkapaperilla
silitetty. Ja Klaus Baas kysyi kummastellen ja asiaa aavistamatta:
"Kuka pulloa tarvitsee?"
Tyttö katseli häntä silmät suurina, tutkivasti, ja lausuipa sitten
vakavan arvostelunsa: "Kyllä olet tosiaan niin tuhma kuin Tuddi sanoo!"
Klaus ei virkkanut mitään, mutta ihmetteli mielessään, ihanko kaupungin
pirpanat tosiaan näin kauan tuttia imevät, eikä malttanut odottaa
maidon lämpiämistä. Hän antoi pullon tytölle ja meni sitten hänen
jälestään saliin, jossa työ jo oli alettu.
Maalari istui selkä kenossa avarassa nojatuolissa ja tähysti tarkasti
lasiensa ylitse mallia ja kiinnitti jäykällä, suoralla kädellä piirron
piirrolta hienosti kankaalle. Obadja istui hoikat jalat ristissä,
punainen vaippa hartioilla ja katseli sirkuilla, harmailla silmillään
maalariin. Pikku sisko istahti sivummalle pienen, matalan pöydän
ääreen, jossa oli kelpo keko irtonaisia sinihelmiä ja kieppu mustaa
rihmaa; siihen hän aikoi nähtävästi pujotella helmet. Hän ei ollut
ryhtynyt työhönsä vielä, vaan istua kenotti tuolillaan ja imi
maiskutteli pulloansa, nilkat päälletysten, aivan kuin sisarensakin. Ja
Klaus Baasia hän katsoi rauhallisesti totisilla silmillään.
Nyt oli entistä ihanampaa valoisassa, siistissä työhuoneessa. Rattoisa
pakina ei keskeytynyt hetkeksikään. Joskus lasketteli maalari, kun muut
hänen kielikelloaan koskettivat, verkkaisesti ja yksivakaisesti pitkät
jutut.
"Leikitkö sinäkin, Laura täti", kysyivät lapset, "kun olit niin pieni
kuin me? Kerropa meille jotakin."
"Niin että leikinkö?" toisti maalari... "kuinkas en!" -- Tuntui kuin
olisi jokin näkymätön käsi sivellyt hellästi hänen jäykkiä, jöröjä
kasvojaan. "Että olemmeko leikkineet!... Me olimme pappilan naapureita
ja saimme leikkiä rovastin vanhassa, ruohottuneessa puutarhassa miten
vain halusimme. Puutarhan alalaidassa oli korkea, ruohopeitteinen
kumpu, jonka laelta näki kauas yli lakeuden. Se kumpu oli veljen
erikoisomaisuutta..."
Maalari tarkasti huolellisesti työtänsä ja jatkoi hellällä äänellä:
"Meillä oli pikku veikko, kaunis, punaverinen poika. Ja miten hauska
hän oli, ja miten älykäs! Hänellä oli aina pehmeä ruskea samettipuku,
siinä vasta oli valon heijastetta... en tiedä, en muista sittemmin
sellaista kangasta missään nähneeni -- ja lumivalkea röyhelökaulus
kaulassa, ja hänen kaunis tukkansa ulottui aina kauluksen alalaitaan.
Hän oli hyvin kokasteleva kauniista vaatteistaan... mutta myös
huolimaton, eikä varjellut pukuaan pilaantumasta. Ja me emme häntä sen
tähden toruneet! Emme toruneet häntä koskaan: hän oli niin sievä ja
iloinen. Mutta me kolme sisarta olimme rumia ja meillä oli puku
karkeasta, mustanharmaasta kankaasta, jota äiti oli ostanut noin
summamutikassa; olimme jöröjä ja innostumattomia. Ja juuri siksi että
olimme niin jöröjä ja kylmiä ja kateellisia, juuri siksi veikko oli
niin mahdottoman kaunis, iloinen ja hupaisa."
Maalari vaikeni ikäänkuin viime sanojaan mietiskellen. Sitten hän
jatkoi muistojen herkyttämänä:
"Puutarhan alapäässä oli kumpu; se oli pikku veikon erikoisomaisuutta;
hän sanoi sitä kuningaskunnakseen. Hän istui polvet ristissä pikku
istuimella, jonka oli vienyt kummulle, ja käänteli kaunista kaulaansa
joka ilmansuunnalle ja rupatteli hullua lorua ikäänkuin olisi jaellut
komennuksia tai istunut oikeutta -- ja sen sellaista. Meitä oli kolme
hänen hoviväkeään. Yksi lakaisi kummulle johtavat lautaportaat; toinen
leikkasi polvillaan heinää hänen kukkulansa rinteillä; kolmas toi
hänelle selkä kumarassa ruokaa. Ja kun ilta tuli ja aurinko valaisi
hänen jaloja kasvojaan ja hänen hienot silkkikiharansa kiiltelivät,
niin me sanoimme: Voi kuin sinä olet kaunis! Voi kuin sinä olet kaunis!
Hän ei muka ollut huomaavinaan meidän imarrustamme, mutta kyllä hän
tiesi, kuka nöyrimmin palveli. Sitten huusi isä tiukasti meitä ja
meidän täytyi mennä kotiin lukemaan, enimmäkseen raamatunlauseita ja
virsiä. Pikku veikko oppi pian ja helposti, mutta unohti myös yhtä
pian. Hän oli liiaksi mukavuutta rakastava pitääkseen mitään
mielessään. Kun hänen sitten iltasella oli mentävä levolle, niin me
kiistelimme, kuka hänet saisi riisua ja kantaa sänkyyn, ja lopulta sai
sen tehdä se, joka metisimmin oli häntä imarrellut. Ja siitä me kolme
rumaa variksen poikaa olimme kateellisia toisillemme ja jouduimmepa
siitä usein tukkanuottasillekin."
Maalarin sivellin vaipui ja hän katseli jonkun aikaa, surullisissa
mietteissä, vuoroin kangasta, vuoroin peruukkipäätä. Sitten hän karisti
ajatukset ja kävi taas ripeästi toimeen. "Olepas nyt hyvin ylpeän
näköinen, Tuddi! Ajattelepas, että Klaus Baas esimerkiksi tulee
pensselillä sutimaan pientä, hienoa nenänhuippuasi. Kasvot vähän
enemmän vasemmalle... kas niin! Sinä olet erityisesti ylpeän näköinen,
kun katsot hiukan syrjittäin. Noin ne on paikallaan. Nyt tulee Klaus
Baas ja se pensseli... hyvä! Ajattelepas asiaa juurta jaksaen!... Tuo
hävytön poikaviikari!... Kas niin, teillä on mielikuvitusta!... Sitten
maalataan pikku Sanna! Sanopas Sanna, mikä tahtoisit olla?"
Tyttö pujotteli paraikaa helmiä, -- kohotti siniharmaat silmänsä
maalariin. Upeat huulet, jotka hartaassa työssä olivat auenneet,
sulkeusivat ja kätkivät peittoonsa kauniit, isonlaiset hampaat.
"Se on Sephanja, mielestäni", sanoi Tuddi. "Samantekevä, mitä profeetta
on kirjoittanut. Sinä olet Sephanja, kuule!" -- Pikku tyttö nyökäytti
päätänsä ja supisi monta kertaa uutta nimeä itsekseen, ja virkkoi
sitten: "Mutta minä tahdon pitää nämä ketjut kaulassa."
Joskus kertoi Tuddi kodistaan. Äidistä, joka oli "ylipäätään liian hyvä
ja hauska". Isästä, joka oli ollut Indiassa ja palannut sieltä
sairaloisena, veljistä, jotka olivat kerrassaan sietämättömiä. Kodin
ylä- ja alahuoneistoista, tytöistä, puutarhasta ja koulusta, jossa
opiskelu oli kuin mitä hupaisaa leikkiä ja opettajattaret olivat joko
"kamalia" tai "taivaallisia". Vieraskielisistä runoista, joita oli
hirmuisen vaikea oppia. -- Kerran hän pyysi neuvoa ainekirjoituksessa.
Heidän oli kirjoitettava aine "Elämän merkkitapaukset". Opettajatar oli
maininnut: kasteen, konfirmatsionin, Herran pyhän ehtoollisen y.m.
Mutta Tuddi arveli, että oli niitä paljon muitakin, esim. huvimatka
Syltiin ja talvisin luistelu, ja sitten häät j.n.e.
Joskus joutui Klaus Baas näyttämön pääesiintyjäksi. Hänen täytyi kertoa
kotikylästä ja maalaisleikeistä, padosta ja kirkkotarhasta, rannikosta,
rannan hietikosta. Hän oli silloin aina kovin peloissaan: jospa hän
käyttää vääriä muotoja. Sillä hän puhui kirjakieltä vielä kuin mitäkin
vierasta, koulussa luettua kieltä. Ja hän kertoi siis hiukan
koulumestarimaisesti, selkeästi, harvaan. Joskus lykkäsi vastuksen itse
aihe: hän ei tiennyt, sopisiko kertoa sitä ja sitäkin. Ja häneltä oli
livahtaa suusta jokin sana, mutta sai kiinni; hän sekautui ja änkytteli
nolosti.
Siitäpä nyt Tuddi taas sai syyn häntä pilkata: "Menepäs, Sanna, ja vedä
hänet nyt vireesen." -- Silloin ei Klaus keksinyt muuta neuvoa kuin
solutella tarina toiselle ladulle ja täyttää aukot omasta päästään.
Mutta kun valeet ja lorut aina ovat uhkapäisiä keinoja, niin hänen
kasvonsa silloin punastuivat tukkaa myöten ja hänen silmänsä kiiluivat.
Mutta pianpa häntä lohdutti jo se, että pikku Sanna kuunteli häntä suu
auki ja silmät pyöreinä ja lauloi lopuksi heleällä äänellään: "Kuules,
Tuddi, nyt se jo soittaa."
Joskus valloitti peruukkipää yksinään koko näyttämön esitellen
kuuntelijoille puolet eläintarhaa: "irvistelevän tiikerin", "nälkäisen
hyenan" ja "kyllästyneen leijonan". Hän pani myös toimeen
neekerinäyttelyjä, kuten hänen oli tapana sanoa. Hän asetti pikku
Sannan seisomaan Klaus Baasin eteen ja kuulutti: "Kas tässä, katsokaa,
herrasväki, on neekeripäällikkö Jumbo! Jumbo, näytä herrasväelle
hampaitasi!..." Sanna näytti silloin hampaitaan ja koetti katsoa Klaus
Baasiin kauhean julmasti. Tätä näytöstä he erittäinkin rakastivat ja
toistivat sitä usein, -- ja Klaus Baas nautti siitä silmillään ja koko
sielullaan, sillä molemmat nuo sirot, sievät tytöt seisoivat aivan
suutatusten hänen kanssaan. -- Ja kun hän sittemmin, lähes
kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kohtasi Sannan Fährstrassen varrella
kemutalon eteisessä Uhlenhorstissa[19] ja näki hänen tuskan ahdistamana
ja surevana, niin kohta hän vielä muisti sanoa: "Jumbo, näytä
hampaitasi!" Ja silloin Sanna tuli koko lailla iloisemmaksi.
Sitten valmistui Obadja, ja nyt tuli Klaus Baasin vuoro. Hänestä piti
tehdä Daniel. Ja ilme piti hänellä olla sellainen kuin profeetalla oli
jalopeurain luolassa. "Sillä muuta eivät Hogeruppin ukot hänestä tiedä,
Klaus!"
Ah, kuinka hän oli onnekas kun häntä koristettiin! Miten häveliäs ja
ylpeä kun maalari pani vihreän vaipan hänen hartioilleen! Mitä
luolajalopeuran naamaa Tuddi hänen edessään näyttikään! Miten
suloisesti ja ystävällisesti Sanna pani sinihelmi-korunsa hänen
kaulaansa hänen ollessaan polvillaan tytön edessä! Hänen sydämensä
hypähti aivan kurkkuun kun Sanna arasti kosketti hänen tukkaansa,
silitti sitä ja sanoi: "Katsopas, Tuddi, minkämoinen myyränturkki sillä
on."
Mutta huomenna, jolloin elämän piti jatkua niin ihanana kuin se
konsanaan voi olla, eivät tytöt enää tulleetkaan maalarin luo. Laura
Morgenstern kertoi, että heidän oli täytynyt isän sairauden tähden
lähteä tavallista aikaisemmin maatilalle, joka perheellä oli
Hammerin[20] seudulla. Arasti kysyen Klaus Baas sai tietää, että heidän
isänsä oli kauppias ja välitti Indian kauppaa ja oli matkalla siinä
maassa saanut parantumattoman taudin. "Ne ovat vanhaa, hienoa sukua,
Klaus", sanoi maalari. "Olivat ennen upporikkaita eivätkä ole vieläkään
suinkaan köyhiä. Mutta mitä auttaa heitä nyt raha, kun perheenisä on
sairas? Kaikkialla on maailmassa kurjuutta."
Hän maalasi tänään vielä punaista vaippaa, joka oli levitetty tuolin
selustalle, maalasi kiivaasti hengittäen. Sitten hän sanoi: "Klaus,
minä luin eilisiltana raamattua ja hain, mikä siinä nyt olisi parasta.
Isä piti ennen aina psalmeista ja lausui jonkin mietelmän, minkä jo
Luther niistä oli lausunut. Mutta, Jumala paratkoon: en löydä siitä
juuri mitään, josta olisi ihmiselle apua. Enkä muista isänikään sitä
itse tutkineen. Luulenpa, että moni kehu tai moite kulkee vain
arvostelemattomana perintönä vuosisadasta toiseen; puhutaan vaan
ajattelematta, apinoidaan muita."
Klaus lausui selväksi, opituksi kirjasaksaksi: "Meidän opettajamme
sanoo, että vuorisaarna ja... sitten Vapahtajan kärsimyshistoria ja
sitten Korinttilaiskirjeen kolmastoista luku on raamatussa parhainta."
"Jaha, jaha... Vai... No, sinä tulet huomenna tänne taas, Klaus", sanoi
maalari. "Tule, tule pois huomenna!"
Kun Klaus huomenna tuli hänen luokseen, astui Laura Morgenstern
huoneestaan ja sanoi jörösti, mutta ystävällisesti kuin ainakin:
"Annetaan Danielin jäädä tulevaan kertaan, Klaus. Tuli veli tänne,
viipyy tilapäisesti muutamia päiviä Hampurissa; käytän häntä
apostoli-mallina. Minun täytyy jo käydä käsiksi apostoleihin...
Ajattelin, että silloin tällöin lukisit minulle ääneen jonkun värssyn,
päästäkseni tunnelmaan. Minulla kun ei ole mielikuvitusta. Mutta sinun
pitää lukea verkalleen: veljeni on yksinkertainen ihminen, ei ole
pitkään aikaan ollut tekemisissä kirjain kanssa..."
Maalari palasi työhuoneesen ja Klaus meni keittiöön, suorittamaan ensin
muut askareet.
Kun hän sitten astui sisään ja katsoi uteliaana maalarin veljeä, niin
hän huomasi hirmukseen, että sehän oli se sama katuveijari, jonka
edessä hän oli niin kokastellut puolen vuotta sitten Grossneumarktin
kulmauksessa. Klaus tunsi hänet hyvin hänen kauniista silmistään ja
kaksivivahteisesta parrastaan, vaikka hänellä olikin nyt uusi siisti
puku ja tukka leikattu. Junni ei ollut tuntevinaan Klaus Baasia. Mutta
kun maalari kerran katseli muualle, iski hän pojalle tuttavallisesti
silmää.
"Mitä tahdot nyt lukea, Klaus?" kysyi maalari. "Minä luetan itselleni,
Jakob, työskennellessäni ääneen, jotta pääsen tunnelmaan."
Klaus tunsi, mistä oli kysymys, avasi vuorisaarnan ja luki nuo vakaat
sanat hitaalla, hillityllä äänellä lause lauseelta. Veli vaikeni. Sisko
maalasi kiihkeästi ja melkeinpä ruumiinvoimalla: hiki kiilui hänen
uurteisella otsallaan ja harmaahapsisilla ohimoillaan. Hän ei virkkanut
sanaakaan; joskus vaan huomautti luetun johdosta: "Se on hyvä, Klaus!
Aivan niin se on!"
Siten hän työskenteli kolme neljä päivää. Ja kun hän sitten neljäntenä
päivänä asetti taulun seinää vasten, kummasteli Klaus Baas sen pikaista
kehittymistä ja kasvojen puhdasta kirkkautta ja yksinkertaisuutta ja
selvyyttä.
Seuraavana päivänä vielä keittiössä ollessaan Klaus Baas kuuli jonkun
tulevan eteiseen. Hän ei siitä huolinut sen enempää, ajatellen, että se
kai oli maalarin veli. Mutta kun hän kuuli kompuroimista ja
hapuilemista, niin hän pilkisti ovesta, ja näki tosiaan veljen, mutta
nyt vaatteet liassa, tukka sekaisin ja muuten ihko humalassa. Hän
nyykäytti Klaus Baasille päätään, muka sukkelasti, mutta samalla
nolona. Klaus Baas kiiruhti keittiöstä eteiseen ja supatti: "Menkää nyt
pois! Kuulkaa, korjatkaahan nyt sievästi luunne!" Mutta sisko oli sen
jo kuullut ja avasi oven ja näki veljensä. Hän ei virkkanut mitään,
nosti vaan raskaan kätensä ikäänkuin karttavasti, avuttomasti eteensä.
Silloin veli kääntyi nolona ovea kohti, pyörähti vielä kerran katsomaan
siskoa hölmöillä silmillään, arasti, ja meni matkaansa.
Keittiöaskareet toimitettuaan Klaus Baas meni sisään. Maalari istui
selkä kyyryssä tavanmukaisella tuolillaan telineen edessä, paletti ja
pensselit kädessä, kalseasti tuijottaen. Kun hän kuuli pojan tulevan,
hän oikaisihe ja alkoi maalata. Klaus tarkasteli häntä salavihkaa
työnsä äärestä ja näki hänet tähystämässä silmät sirrallaan paikkaa,
jossa veli oli mallina istunut, -- ikäänkuin sisko olisi sielunsa
silmillä nähnyt veikon siinä yhä ja maalannut olemattoman mallin
mukaan. Ja maalarin koko olento oli kuin lamaan lyöty. Vähitellen
kuitenkin pehmenivät hänen vanhain kasvojensa kovat piirteet, ja hän
maalasi nyt tuntikausia harvinaisen innokkaasti ja haltioissaan.
Klaus liikkui edestakaisin huoneessa ja asettui sitten pöydän ääreen
pesemään pensseleitä. Kerran loi maalari silmänsä häneen: kävi kai
sääliksi poikaa, jonka piti niin sanattomana ja yksikseen nyt
askarrella. Ja maalari sanoi: "Lauantai-illaksi kutsutaan tänne lapsia
luoksemme, Klaus. Sitten on meillä taas hiukan hauskaa."
Sillä tavalla he työskentelivät kolmisen tuntia puhumatta. Ja kun ilta
jo hämärsi, niin maalari nousi ylös ja sanoi väsyneenä: "Irroita tuo
kuva ja aseta seinää vasten." Ja meni tapansa mukaan keittiöön pesemään
käsiänsä.
Klaus lähestyi telinettä ja tunsi hyvin veljen. Mutta kun todellisen
veljen kasvot olivat alhaisten paheiden raaistamat, hohti tästä taulun
apostolista kaikkein ylevimmän intohimon kauneus: aatos ja uurastus
jonkin jalon, puhtaan asian puolesta. Suunsopissa värisi arasteleva,
syvä tuska, ja tähystävissä silmissä paloi avun toivo. Silloin Klaus
purskahti hillittömään itkuun ja näki yhä kyynelten läpi kuvan.
Maalari tuli sisään ja huomasi heti hänen itkevän ja pani kätensä
kömpelösti hänen kaulaansa ja käveli hänen kanssaan edestakaisin
salissa. Klaus itki yhä pakahtuakseen.
"Ei siitä ollut apua, Klaus", hän sanoi. "Syvällä on tammen juuret.
Johan minä sen arvasin; mutta tahdoin kuitenkin koettaa vielä kerran."
Klaus halusi jotenkin häntä lohduttaa ja sydämen syvyydestä nouseva
sääli pani hänet maalaria sinuttelemaan:
"Mutta _onhan_ sinulla mielikuvitusta, Laura täti!"
"On, Klaus", hän vastasi... "kun tulee sellainen tuska!... Mutta nyt
sen itse näit... ei mikään auta..." --
Kun Klaus Baas seuraavana päivänä tuli koulusta päivälliselle ja aikoi
mennä kohta maalarin luo, ei hän nähnytkään isää kotona: ei keittiössä
eikä perhehuoneen sängyssä. Hän ihastui, keikahti kantapäillään ja
kysyi: "Onko isä mennyt ulos?"
Silloin astui äiti kamarista ja sanoi muualle katsellen, tavallisella
hiljaisella, tylyllä äänellä: "Isä vietiin sairaalaan. Täytyy leikata."
Klaus hätkähti ja tuijotti äidin silmiin ja näki niissä määrättömän
tuskan. Hänen ruumistaan täristi kiireestä kantaan, hän ei saanut sanaa
ulos suustansa. Hänen korvissaan soi ja vinkui: "Ja minä, minä en ole
hänestä välittänyt." Hän kysyi äidiltä, missä sairaala oli, tempaisi
lakkinsa ja juoksi sanaakaan sanomatta ulos.
Kun hän sairaalan eteishallissa tiedusteli kiihtyneellä, kimakalla
äänellä isäänsä, sattui juuri eräs lääkäreistä kulkemaan ohi ja sanoi
hänelle:
"Ennätitkin paraasen aikaan. Tule kanssani."
Kun he astelivat ylös portaita, pisti lääkäri kätensä hänen kainaloonsa
ja sanoi: "Näytätpä älykkäältä pojalta! Mistä päin olet kotoisin?
Holsteinilainen? Jaha... ehkäpä voi käydä niin, että kadotat pian
isäsi. Silloin sinun pitääkin karaista luontosi ja auttaa kelpo poikana
äitiä!... Älä viivy kauan isän luona, vaan mene kotiin ja sano
äidillesi, että hänen olisi heti tultava tänne."
Klaus kulki vaieten ja raskaasti hengittäen lääkärin vieressä ja tuli
suureen saliin, jossa oli rinnakkain rivissä pitkät jonot kapeita,
yksinkertaisia sänkyjä. Eräässä oli isä; hänen kasvonsa olivat kalman
kalpeat, ja niin laihat, lakastuneet! Kelmeiden silmäkuoppien ympärillä
oli sinisen puhuvat renkaat.
Isä avasi vaivalla väsyneet, tajuttomat silmänsä. Sitten hän tunsi
Klaun ja ponnisti kaikki voimansa selvitäkseen horteestaan ja sanoi
heikolla äänellä: "Oletko se sinä, poikani... minä lainasin siltä
Timmermannilta vähissä erin salaa rahaa, yhdeksänkymmentä markkaa... ei
ollut lanttia talossa. Sinun täytyy maksaa Timmermannille velka kun
alat vähän ansaita. Äidin ei pidä saada siitä vihiä, muuten hän häpeää
ja tappaa itsensä työllä... Ja vielä on ne kuusikahdeksatta markkaa,
äiti lainasi ne pulassa rihkamakauppiaalta. Kun minusta nyt aika
jättää, niin matkusta kohta kotipuoleen ja koeta saada jostakin ne
kuusikahdeksatta markkaa. Äiti on niin ylpeä ja järjestyksen ihminen;
hän ei voi sietää olla velassa. Mutta sinä et saa ilmoittaa hänelle
matkustavasi, muuten hän ei laske... Tule sitten kohta takaisin ja
vartioi, ettei hän saa tehdä itselleen pahaa; sinä tiedät, millainen
hän on... Ja hyväile silloin tällöin pienokaisia, Klaus; mutta ei äidin
sitä tarvitse nähdä."
Klaus nyökytti vain päätään, ja kyyneleet virtasivat hänen poskiaan
pitkin, ja hän toivoi, että isä puhuisi lisää. Mutta Jan Baas makasi
kalman kalpeana, otsalla hikikaste, säännöttömästi hengittäen ja
huohottaen. Klaus ei arkuudessaan tohtinut lääkäriltä pyytää: Antakaa
minun olla täällä! Älkää ajako, minua isäni kuolinvuoteelta äidille
kuolonsanomaa viemään! -- Ja hän meni, juoksi kotiin.
Siellä ei äiti enää ollut, hän oli jo lähtenyt sairaalaan. Klaus Baas
hyväili ja lohdutteli pikku siskoja, pani heidät nukkumaan ja sepitteli
satua pikku Hannalle, joka itki ja tahtoi tietää, missä isä oli. Ja hän
kuunteli, milloin äiti tulisi portaita ylös. Illalla, pimeän korvissa
Antje Baas tuli. "Isä kuoli", hän sanot hiljaa, kolkolla äänellä. "Mene
nukkumaan; minä teen vielä työtä."
Klaus Baas meni itkien eteiseen ja jäi sinne seisomaan ja nielemään
kyyneleitään, -- ettei pikku Hanna, joka juuri oli nukahtanut, itkusta
heräisi.
Yhtäkkiä hän kuuli äidin kirkaisevan, -- älyttömästi, raivokkaasti kuin
eläin.
Hän kuunteli kauhusta vapisten ja kuuli kuinka äidin kyynäspäät tai
otsa jysähteli pöytään ja äiti purki suustaan mielipuolen sanoja. Hän
väänsi eteisen oven hiljaa lukkoon, ettei äiti pääsisi syöksymään ulos.
Sitten hän pilkisti avaimenreiästä keittiöön. Äiti vääntelehti
permannolla rahin ja pesualtaan vieressä ja oihki ja puhalteli
tuskallisesti hillityllä äänellä: "Jumala on hullu, Jumala on... Eikö
kelpaisi vielä lisää? Tulkoon vaan, riistäköön, ryöstäköön!... Hänen
rakkaan miehensä!! Hänen kauniin, suloisen, hyvän miehensä!!.. Kuinka
hän oli rakas... kaunis... hyvä... Mitä Hän tahtoo vielä? Luuleeko Hän,
että hän rukoilisi armoa, Häneltä, turvaa lapsilleen! Haha! Minä
pilkkaan, nauran Sinua! Lapsistani tiedän pitää huolen itse! Ja jos en
jaksa, niin en pyydä armoa sinulta, en keltään! Otan ne, menemme vaikka
Elbeen... Häneltä armoa, apua? Hahaha!... Häneltä!..."
Poika oli lyykähtänyt polvilleen oven taakse ja vapisi siinä hiukset
kauhusta pystyssä ja ajatteli, mitä hän tekisi, jos äiti yhtäkkiä
koettaisi rynnätä ulos; hän tarttuisi hänen vaatteihinsa, ei häntä
laskisi.
Niin hän vietti sen yön pitkät tiimat kunnes keittiöstä kuului vain
käheää voihkinaa. Ja Klaus Baasin voitti uni, hän nukahti kuin koira
oven eteen kiemuraan.
Aamulla hän heräsi vilun puistatukseen, pukeusi pyhäisiinsä ja
kirjoitti paperilapulle:
"Isä puhui minulle. Matkustan kotipuolla käymään. Minulla on
hyvät vaatteeni, puhtaita nenäliinoja, kolme markkaa rahaa.
Ole uljas, äiti! Minä autan sinua kuin mies. Sen lupaa sinun
uskollinen poikasi,