Aamusta alkaen hän kaipasi hetkeä, jolloin koulusta tultuaan voi
pukeutua pyhäisiinsä ja lähteä maalarin luokse. Hän ei huomannut enää
kuin ennen, että isä oli nyt melkein aina kotona ja istui raukeana
keittiön akkunan ääressä peitto laihain polvien ympärillä. Kun hän
pisti ne kolme markkaa, jotka Laura Morgenstern antoi hänelle
lauantaisin, äidin käteen, niin hän ei huomannut kuinka laiha se käsi
oli ja miten kiireesti se sieppasi rahat. Klaus eli kokonaan niiden
kolmen tunnin lämpöisestä ilosta, jotka joka päivä hänelle soi: olla
yhdessä tuon lihavan, jörön naisihmisen ja kauniin, nyrppynokan tytön
kanssa, jolla oli punainen viitta ja pikimusta peruukki.
Laura Morgenstern jörisytteli kuin ennenkin ilmi mietteitään sikäli
mikäli tytön kysellessä tai kirjoja lukiessa päähän pälkähti.
"No nytpä näkyy taas, mitä raamatussa oikeastaan on", sanoi hän,
"täytyy myöntää, että siinä on paljon roskaa. Esim. tuo Obadja!
Ymmärrätkö sinä, mitä hänestä meille on hyötyä? Mitä hänellä on minun
synneissäni tai suruissani tekemistä!"