V.

Kun hän joku aika tämän tapahtuman jälkeen erään päivän iltapuolella

tuli kotiin ja pujahti suoraa päätä perhehuoneesen, näki hän isän

köllöttävän sängyllä ja nukkuvan. Hän meni ihmetellen takaisin

keittiöön, ja kysyi äidiltä, joka istui ompelukoneen ääressä,

minkätähden isä oli kotona? Äiti ei kohottanut päätään, ompeli vain ja

tokaisi: "Isän kylkeen pistää."

"Luuletko, että hän paranee?" kysyi Klaus, jonka sydäntä heti suru

vihlaisi.

Äiti rypisti otsaansa ja vastasi: "Mitäs hupsuja kyselet? Mistäs minä

sen tiedän!"

Klaus palasi perhehuoneesen ja istahti tauluineen akkunan ääreen, jossa

vielä hämärissä hiukan näki. Mutta kirjoittaessaan hän tuon tuostakin

vilkaisi isään, joka nukkui häneen selin, kasvot seinään päin, ja

voihkaisi silloin tällöin tuskallisesti. Voi jos isä nyt kuolee! Mutta

hän oli aina ollut niin luja mies! Eihän nyt toki hänen laisensa. Klaus

ainakaan ei ollut nähnyt eikä kuullut semmoisten kuolevan. Mutta jos se

kuitenkin! Silloin tulisi kovat eteen. Silloin hänkään ei pääsisi

opettajaksi.

Jonkun ajan päästä kääntyi isä huoneesen päin ja sanoi väsyneellä

äänellä: "Kuulehan Klaus, oletkos nyt yhtään ajatellut, miksikä

rupeisit?"

Klaus säpsähti, sillä hän itsekin oli juuri ollut samoissa ajatuksissa,

ja vastasi: "Jos vain pääsisin, isä, rupeaisin opettajaksi."

Jan Baas oli vähän aikaa hiljaa ja vastasi sitten: "Jos en enää satu

tulemaankaan terveeksi, poika kulta, niin et taida päästä. Äitihän

kyllä tekee työtä kuin hevonen, leivän puutetta teille ei toki tule.

Mutta sitä hän ei kai jaksa."

Kuin kansamme luja, selvänäköinen poika ainakin Klaus Baas hylkäsi

mahdottoman ja sanoi hiljaa: "No jos niin käy, isä, niin täytyy minun

ruveta joksikin muuksi."

"Niin, mutta miksi, poikaseni?"

Klaus Baas mietti vähän aikaa ja vastasi: "No sitten minä rupean

puotilaiseksi."

"Sen kai äitikin jaksaa", virkkoi isä. "Mutta sinun täytyykin sitten

sanoa, ettei sinulla ole opettajan hommiin vähintäkään halua ja että

tahdot välttämättä puotiin. Muuten ompelee hän yökaudet, Klaus,

tehdäkseen sinusta opettajaa. Tiedäthän sinä, millainen äiti on."

"Kyllä, isä."

"Ehkäpä on parasta kun sanot sen hänelle jo nyt, jossakin sopivassa

tilaisuudessa, ja että joudut ripille tulevana pääsiäisenä."

"Kyllä, isä."

"No, sepä hyvä, Klaus."

"Niin, isä..." Ja hiljaisella, iloisella äänellä hän alkoi: "Ja

oikeastaan, isä, minä pidänkin enemmän tuollaisesta kätten hommasta.

Puodissa puuhaileminen on varmaan hyvin hauskaa. Kaikkein kernaimmin,

ajattelen tässä, menisin johonkin rautakauppaan."

"No mene pois, Klaus. Niin sittenpähän sekin on selvitetty."

He vilkaisivat kumpikin arasti toisiinsa, he huomasivat kumpikin toisen

teeskentelevän. Mutta sitten he vaikenivat eivätkä puhelleet asiasta

sen enempää.

Viikon päästä isä taas kääntyi vuoteen omaksi. Ja sitten hän poti

melkein joka toinen päivä. Hän tuli kalpeana ja vilun puistatuksissa

kotiin, kylmä hiki otsalla helmeillen, ja vääntelehti tuntikaudet

kovissa tuskissa -- kasvot seinään päin, jottei perhe näkisi niitä.

Mutta kun vähän helpotti, niin hän käänsi kylkeä ja puheli lempeästi

lastensa kanssa, jotka seisoivat tai istuivat yhdessä rykelmässä

ikkunan luona, -- pakisi ompelukoneen keittiössä hyristäessä, -- mutta

tuon tuostakin vääntyivät hänen kasvonsa tuskasta. Tavallisesti hän

laski leikkiä ja kujeili kömpelösti, yksipuolisesti kuin yksinkertainen

työmies ainakin, -- enimmäkseen kehuskeli heitä tuhottomasti. Mutta ne

sanat tepsivät sittenkin, kun hänen kasvoillaan ja äänessään houkutteli

hupaisa vilkkaus ja iloisuus. Pienemmille veikoille hän sanoi: "Riku ja

Ernesti: ne on vasta miehen köllejä. Ne vaikka puita juurineen maasta

repivät! Ja kun ne lyövät kaksi kovaa päätä yhteen ja sylkäisevät

kämmeniinsä, niin ne vaikka kiviseinän kaatavat!" Ja sittenkös hän

nauraa helähytti, kun pojat kehuja uskoivat ja pullistivat mahtavasti

pikku mahojaan ja sanoivat: "Ruvetaanko kaatamaan, isä!?" Ja pikku

Hannalle, joka nyt liinapäänä Lottena hoiteli taloutta ja oli aivan

vainajan ilmeinen hyvyyden kuva, isä sanoi: "Ja Hanna, se on vasta

tyttö se! Kun hän tulee suureksi ja saa miehen, niin hän keittää

hänelle höylälastuista mainiota murumaitoa! Ja ompelee... sukaisee

leningit rouville suoraan päälle mittaa ottamatta!"

Hanna oli jo älykäs veitikka ja nauroi ja tokaisi: "Menenkö heti

hakemaan lastuja ja teen sinulle murumaitoa, isä?"

Mutta Klaulle isä sanoi: "Klaus se on poikaa ja ruun'aivina toista! Kun

hänestä tulee puotilainen ja tahdotaan siirappia, niin hänpä kauhomaan

tervatynnöriä! Ja kun kauppiaalta pyydetään silliä, niin hän käärimään

paperiin puotisälliä!"

Silloin Klaus nauroi ja sanoi: "Senkö tähden, isä, että minä olen niin

laiha? Mutta en minä silti huono ole! Minä olen hyvä voimistelija,

muista se, isä! Kujeile sinä vaan, kyllä näet vielä millainen kauppias

minusta tulee!"

Seuraavalla viikolla Klaus heräsi kerran keskellä yötä ja kuuli

ompelukoneen silloin hyrisevän. Hänen mielestään piti olla jo aamuyö.

Ja hän oli hiiren hiljaa ja pidätti henkeään ja muisti merkillisiä

juttuja: tonttuja ja vuoren menninkäisiä. Sitten hän nousi hiljaa

sängystä ja meni sydän jyskyttäen keittiön läpi pilkistämään

perhehuoneesen. Siellä istui äiti yhä ompelukoneensa ääressä ja hänen

kasvonsa näyttivät niin väsyneiltä.

Klaus meni takaisin vuoteesensa, mutta ei saanut unta, hän valvoi

raskaissa ajatuksissa. Äidin tarkka järjestyksen halu ja kyvykäs

reippaus olivat tähän saakka salanneet pienimmätkin köyhyyden merkit.

Mutta nyt huomasi Klaus ne kuitenkin. Isähän ei ansainnut rahaa enää

juuri ollenkaan. Ja vuokrat täytyi maksaa, ja ruoka ja hiilet! Ja

kaapin päällys oli täynnä kaikellaisia lääkepulloja ja voiteita, joita

isä tarvitsi! Klaus alkoi yhä selvemmin huomata, mitä maksaa raha. Ja

tuska poltti häntä.

Hän ei nukkunut enää kelvolleen, vaan nousi jo varhain ylös ja meni

suoraa päätä Kalli Daun luo ja kysyi häneltä, eikö veli tiennyt

minkäänlaista sopivaa työtä, vaikka juoksupojan tointa. Hänellä oli

niin paljon loma-aikaa, ettei tiennyt mihin panna.

Kalli Daun äiti, joka komeili jo koreimmassa puserossaan, alkoi kohta

ällistellä ja sanoa: "Mitä, etsitkö sinä työtä? Vai jo teidän on niin

tiukalla? Voit tulla meille, tuonne perähuoneesen, sitomaan

seppeleitä."

Kalli Dau tungeksi kahvikupit ja kuiva leivänkannikka kädessä äidin

sivuitse ovelle ja sanoi: "Kun se tuo on tuossa, niin eihän sitä saa

rauhassa jutella yhtään järkevää sanaa. Tulehan tänne!"

He istuivat huhtikuisesta tihruilmasta huolimatta puodin edustalle

ikkunanalus-penkille ja Kalli Dau alkoi selvitellä kohta asiaa. "Viime

syksystä lähtien minä kuletin puolen vuotta maitoja, jotta se tuo saisi

ostaa itselleen uusia puseroita. Mutta se on heittiötä: kello viisi

aamulla nouse ylös ja ala patikoida, kantaa raskasta kuormaa portaita

ylös, alas. Katsopas tätä oikeaa kinttuani, näetkös? Se on hiukan

tuollainen väärä vänkyrä. Se tuli siitä lempparin maidon raahaamisesta.

Ja saat vielä haukut päälle päätteeksi: olet tuonut liian vähän tai

liian paljon, väärän kannun tai kaatanut maidon maahan. Ellemme keksi

mitään muuta, niin pääset melkein varmaan Wexstrasselle Löschin

kuormankuletus-liikkeesen. Hän tarvitsee aamulla ja iltapäivällä poikia

sukimaan hevosia, voitelemaan rattaita ja puhdistamaan valjaita ja

lakaisemaan, ja sen sellaisiin hommiin."

He lähtivät kohta Wexstrasselle ja tapasivat liikkeen isännän eräiden

työläistensä kanssa seisomassa pihalla, jota puoliväliin peitti katto,

hevosten ja valjastamattomien kärryjen, loimien ja silppusäkkien

keskellä.

Kalli Dau tunsi kuorma-ajuri Löschin jo ennestään; ainakin hän pakisi

hänen kanssaan kuin olisi ollut vanha kokenut ajovehkeiden omistaja.

Klaus Baas otettiin työhön, viidenkymmenen penningin päiväpalkalla,

viisi tuntia päivässä: kaksi aamulla, kolme illalla, iltaruoka

päällisiksi.

Vaikeaa oli ylösnousu kello viideltä aamulla. Hän ei ollut vielä saanut

unta läheskään tarpeekseen; ja oli pilkkoisen pimeäkin, ja niin kylmä.

Mutta kun äiti huusi, ei ollut siekailemista; sen tunsi jo hänen

äänestänsä. Klaus Baasin pieni vuodetoveri nousi istualleen ja

hieroskeli silmiään ja pyyteli surkeasti saada vielä pikkusen nukkua.

Mutta vastaamatta Klaus Baas otti häntä kainaloista ja nosti seisoalle.

Vaieten ja unissaan hoippuen he sitten pukivat ylleen pimeässä ja

menivät keittiöön ja peseytyivät tahkokaukalon äärensä. Äiti itse suki

heidän päänsä. Pikku Hanna tarrasi kaksin käsin pankon ympärystankoon

voidakseen seista kyllin lujana kun tuo märkä, häijy kampa tarttui

tiukoilla hampaillaan hänen otsatukkaansa ja kiskoi päätä taaksepäin.

Sitten he söivät palasen lieden vieressä, -- äiti istui jo

ompelukoneensa ääressä. Sitten Hanna i yhtyi kotiaskareihinsa. Klaus

Baas kompuroi alas portaita.

Työ ei ollut juuri vaikeaa, mutta aina täytyi olla touhussa. Lakaista

tuo pihan kolkka: se oli sievää työtä. Pistää parille valjaat selkään:

käden käänteessä! Heittää rehua eteen: se oli hauskaa. Mutta kun hänen

täytyi matalassa, pimeässä tallissa sukia yhtä perää viisi kuusi suurta

hievahtamatta jököttävää hevosta, se oli ilkeää! Hän kuvitteli

mielessään: Jos tuo paraikaa suittava hevonen yhtäkkiä hurjistuisi ja

alkaisi potkia etu- ja takajaloillaan, -- mihinkä hän hyppäisi,

pelastuisi? Tai mitenkä kävisi ja mitä oli hänen puolestaan tehtävä,

jos yhtäkkiä pääsisi tuli irti? Tai hän haaveksi tuhansia tulevaisuuden

kuvia: hän oli asuvinaan entisessä kotikylässä -- sillä yhä tähtäsi

hänen tulevaisuuden toiveensa kotipuoleen, -- ja astelevinaan kelpo

miehenä, opettajana tai kauppiaana, sen teillä ja pakisevan sanan pari

vakavasti vastaantulijain kanssa, niinkuin oli kuullut kotipuolen väen

raitilla haastelevan. Ja sitten hän oli menevinään kotiinsa, komeaan

taloon pääraitin varrella, -- suuret oli siinä akkunat -- ja isä ja

äiti ja vaimo ja lapset katselivat ikkunoista ja odottivat häntä.

Joskus kun pihalla oli aivan hiljaista, himmenivät nuo haaveet

ikäänkuin autereeksi ja hän torkahti ja nukahti hevosen kylkeä vasten,

käsi ja suka koholla laukin lautasilla, -- kunnes heräsi, pelästyi

tulevien vankkurien jyrinää tai kovia ääniä.

Eräistä ijäkkäistä ajureista hän piti paljon. Hänestä oli niin mukavaa

autella tai katsella kun he aivan rauhallisina ja tottuneesti

kantelivat raskaita valjaita ja taluttelivat hevosia, ja kuunnella

heidän verkkaisia tarinoitaan, enimmäkseen hevosten ominaisuuksista tai

kuormain ja ajettavan matkan laadusta. Ja vielä hupaisempaa oli kuulla

heidän pakinoivan Holsteinin ja Mecklenburgin maatalous-yrityksistä,

sillä niiltä seuduilta he olivat kotoisin, ja heidän Amerikaan

menneistä velimiehistään ja sisaristaan ja joskus, harvemmin kyllä,

vaimoistaan ja lapsistaankin. Kaikki heidän sanansa sattuivat kuin

naulan päähän, koruttomasti, varmasti ja levollisesti. Hänen nuori

herkkä sielunsa, joka nähdyn ja kuullun taustaksi maalaili kohta suuria

värikkäitä kuvia, tunsi näistä puheista uhkeaa iloa.

Mutta oli siellä pari nuorempaa miestä, jotka nauttivat inhottavasti

raaoista sanoista ja muistivat niillä etenkin viattomia, mykkiä

luontokappaleita ja kertoivat mielellään toisilleen riettaita juttuja.

Etenkin varhain aamuisin he oikein kilpailivat selostellessaan

siivottomuuksia, joita olivat kuulleet edellisenä iltana kapakassa.

Kuormankuletus-liikkeen piha oli nykyiselle Kaiser Wilhelmstrasselle

päin, -- siihen aikaan oli niillä paikoin vielä paljon matalia vanhoja

ristikkorunkoisia taloja suippoine päätyineen, -- ja niin sopivalla

kohdalla, että jo aamuauringon ensi säteet pääsivät sinne paistamaan.

Ja voimakkaan, suorastaan mahtavan kuvan ihmisten työstä ja

aherruksesta loivat senkin kevään auringon paistaessa raskaat vankkurit

ja edestakaisin häärivät ihmiset sekä suuret hevoset, jotka verkalleen

astua kompsivat ulos tallin leveästä ovesta, -- ja Klaus Baas iloitsi,

kun sai olla nokkelana ja tottuneena osallisena siinä ihmistouhussa.

Mutta kun nuo kaksi kiroilijaa ja rienailijaa aina sinne tulivat ja

tahrasivat koko pihan raaoilla huudoillaan ja sanoillaan, ja hänen piti

väen väkisinkin heitä kuulla, niin se puhdas ja jalo ilo, joka hänen

sydämensä pohjassa kumpuili, häiriytyi.

Kun tuo ilve eräänä aamuna jatkui entiseen tapaansa, niin hänessä

heräsi jo usein tuntemansa toivo: jospa nuo kelvottomat yhtäkkiä

kuolisivat tai muuten joutuisivat paikasta pois! Ja samassa hän rukoili

kiihkeästi Jumalaa, jonka kanssa hän ei muuten ollut missään suhteissa,

että tuo hänen toivonsa toteutuisi! Ja sitten, sen rukouksen jälkeen,

sattuikin pian toinen miehistä jo laskemaan suustaan pilkallisia sanoja

itse liikkeen omistajan vaimolle ja sai heti lähtöpassit. Toinen rupesi

kohta tämän tapauksen perästä eräänä päivänä kuormittamaan heinähäkkiä

erään vanhemman miehen syytäessä hangolla heiniä hänelle. Kun häkki oli

täysi, aikoi mies kiinnittää takaakin päin pingottimen, jonka oli jo

edestä pannut kiinni; hän heittäysi koko ruumiinsa painolla pingottimen

päälle; mutta silloin katkesikin yhtäkkiä etumainen silmukka ja mies

syöksyi puineen päivineen suinpäin maahan ja löi armottomasti

takaraivonsa pihan kivitykseen ja jäi siihen tiedottomana makaamaan.

Tämä outo tapaus täristi hänen herkkää sieluaan juurta myöten. Hän

heitti heti luudan kädestä ja otatteli kotiin minkä jaloista pääsi.

Täällä hän kertoi, vavisten ja täristen kuin puistatuksissa, koko

tapahtuman ja vannoi, että sinne hän ei enää mene!

Hän maleksi muutamia päiviä kotosalla ja talon pihalla, yhä vain tuon

ilkeän näyn vaivaamana. Ja sitäpaitsi hän oli kummallisen levoton oman

rukouksensa tähden. Koulun läksymäinen uskonnon opetuskaan ei ollut

kyennyt ohjaamaan häntä siihen totuuteen ja kauneuteen, joka kuitenkin

tylsästä työn touhusta huolimatta piili hänen povessaan, ei, se oli

suorastaan hillinnyt ja tukahduttanut hänen hiljaista, luontaista

pyrkimystään omintakeiseksi, hurskaaksi ihmiseksi. Eivätkä muutkaan

olleet häntä koskaan auttaneet nöyrästi ajattelemaan, oliko näkyväisten

takana mitä ja millainen se salattu oli. Niinpä oli hänen sielunsa nyt

näiden syvimpäin tunteiden suhteen aivan neuvoton, avuton ja

viljelemätön. Ja tuo äkkipikainen rukous oli tuiskahtanut sydämestä,

jolla tiedottomasti, -- niinkuin monen monien ihmisten, -- oli

esi-isien muinaispakanallinen katsomus. Klaus Baas tunsi hämärästi

sekautuneensa tuohon tapahtumaan siten, että oli toivomuksellaan ja

lyhyellä rukouksella yllyttänyt pahoja henkiä noiden ihmispoloisten

kimppuun, ja ne henget sitten tekivät sen tihutyön. Ja nyt ne henget

varmaan vaaniskelivat häntä joko palkinnon toivossa tai suorastaan

liittoonsa vaatien -- taikka verta vuodatettuaan himoiten myös hänen

vertansa.

Mutta kun isä jonkun päivän kuluttua taas tuli sairaana kotiin, kalpeni

se pahain henkien suru perheen nähtävän hädän rinnalla, ja hänen ei

auttanut muu kuin lähteä työn hakuun. Hän ajatteli hämärästi, että

hänen olisi nyt saatava hienompaa työtä, jossa hän säästyisi törkeiltä

sanoilta ja kamalilta tapaturman näyiltä. Ja hänen mielessään

kangasteli jokin siisti, hyvä paikka, jossa olisi ilahduttavaa työtä;

siellä hän tahtoisi miehen lailla uurastaa.

Hän pisti pyhätakin päälleen ja meni ja pilkisti kukkaskauppaan ja

sitten Kalli Daun vanhempain makuuhuoneesen sekä näki toverinsa

muuttelemassa kylmiä kääreitä pikku veikolleen, joka oli vuoteen omana.

Kalli Dau haukkui Jonni-veljeänsä: se oli taas varastanut rahat hänen

takkinsa taskusta ja oli mennyt niitä ryyppimään! "Ja ukko hännystelee

jotain naishetakkaa", hän sanoi, "ja muori lörpöttelee tuolla

hiilenmyyjä-akan kanssa." Kalli Dau istui selkä kyttyrässä ja hieroi

laihoja, ruskeita käsiään vastakkain polviensa välissä. "Ne on

sellaista roskajoukkiota kaikki minun omaiseni", hän sanoi, "niinkuin

näet!"

Klaus Baas vetäysi ovelle ja sanoi lähteneensä pois

kuormankuletus-liikkeestä ja kysyi, mistä hän nyt mitä pikimmin saisi

uutta tointa. Kalli Dau lähti kohta hänen kanssaan. He menivät kadun

kulmaan ravintolaan, ja Kalli Dau viittasi tutulle piikatytölle, pyysi

sanomalehteä. Kun he olivat palanneet kukkakojuun ja kun Kalli Dau oli

vaihtanut vielä kylmän kääreen pikku veikkonsa otsalle ja myynyt

kukkivan tulpaanin -- rahat hän pisti taskuunsa, -- niin he istahtivat

tiskille ja alkoivat tutkia lehteä. Hetken päästä osoitti Kalli Dau

Klaus Baasille erästä ilmoitusta ja sanoi aprikoiden: "Mitäs tuosta

arvelet?" Ja hän kumartui ja luki kumppanille ilmoituksen: että

taidemaalari Laura Morgenstern, asuva Neuenwallissa, halusi sukkelaa

poikaa, pystyvää kaikellaisiin pikku Askareihin.

He laskivat lehden polvilleen ja katsoivat toisiaan. He eivät kumpikaan

olleet selvillä, mitä tämä oikeastaan tarkoitti. Taidemaalari? Mikä se

oli? Ja nainen vielä?

Samassa sattui kulkemaan ohi eräs viinuri, noita lukemattomia, joiden

kanssa Kalli Dau oli hyvänpäivän tuttu. Poika huusi viinuria sisään ja

pyysi häneltä selvitystä. Mutta tämäpä teki pulman vielä pahemmaksi.

Hän sanoi, että se maalari luultavastikin maalasi alastomia ihmisiä ja

kai komentaisi Klaus Baasin kohta riisuutumaan ja sutisi hänet. Ja

kiiruusti ulos mennessään hän virnisti niin ettei tiennyt mitä Herran

nimessä moisesta ajatella.

Kalli Dau kyllä arveli: "No mitäpä kummaa nyt tuo sitten? Alastihan

hevosetkin ovat ja paidan alla on joka Jumalan luomalla paljas nahka.

Ja paljonkos noilla on vaatetta päällä noilla naikkosillakaan, jotka

esiintyvät St. Paulissa?"

Klaus Baas vaipui syviin, raskaihin ajatuksiin. Nainen, ja maalaa

alastomia ihmisiä? Mutta kuitenkin kaikitenkin... vaikka se

riisuttaisikin hänet alasti ja nakkaisi äkäpäissään vaikka pensselinsä

hänelle vasten naamaa; mukavampaa se sittenkin oli kuin kuunnella niin

inhottavasti kiroilevia ihmisiä ja nähdä päälle päätteeksi jonkun

halkaisevan päänsä. Ja sitä paitsi, -- olihan Laura Morgensternin

asunnossa ovi, jonka Klaus Baas aikoi painaa tarkasti mieleensä

potkaistakseen sen auki heti, kun tulisi jotakin kauheaa.

Hän solahti tiskiltä alas ja sanoi ryhtyvänsä heti toimeen. Kalli Dau

lähti hänen kanssaan.

He kapusivat Neuenwallilla ylös erään vanhanaikuisen talon kolme

porraskertaa ja jo saapuivat hakemalleen ovelle. Kalli Dau avasi. Kohta

kumahti salista luja, kurkkuääninen kysymys: "Kuka siellä?" He

vetäysivät varovaisesti ovesta hiukan loitommalle ja Kalli Dau vastasi

kovasti: "Juoksupoika."

Sisällä rumuutettiin kai jotain kaappia tai hirmun suurta tuolia.

Raskaat askeleet lähenivät, ovi aukesi ja eteiseen astui vanhan

puoleinen, tavattoman ruumiikas ja leveä nainen, jolla oli silmälasit

lattean nenän alimaisella nipukalla. Hän tähysteli poikia sankojen

ylitse ja kysäisi: "Kumpi?"

"Tämä tässä", vastasi Kalli Dau varmana kuin ainakin.

"No, ja mitäs sinä sitten?" kysyi nainen.

"Minä", toisti Kalli Dau, "tulin vaan mukaan."

Laura Morgenstern viittasi leveällä paletillaan alakertaan ja Kalli Dau

katosi kuin maan rakoon, sanaakaan virkkaamatta. "Tule sisään",

käskettiin Klaus Baasia.

Nainen meni sisään ja istahti mahtavana nojatuoliinsa ja painausi selkä

kenoon ja tirkisti tiukasti lasiensa ylitse johonkin, mihin Klaus Baas

ei tohtinut katsahtaa, ja tähysteli sitten lasiensa läpi noin

neliömetrin suuruiseen, pingoitettuun kankaasen ja sipaisi siihen

pensselillään jäykällä kädellä hienon, pehmoisen piirron. Klaus Baasiin

katsomatta hän kyseli hänen nimeään, mistä oli syntyisin, ketä

vanhemmat, oliko sisaria, kävikö koulua. Klaus Baas vastaili harvakseen

ja selkeästi, kunniantuntoisen lujasti ja hieman juhlallisesti. Sillä

välin maalari tirkisteli salin soppeen ja sipaisi silloin tällöin

kankaasen pehmeän, varovaisen piirron.

Sitten hän kääntyä nytkähti sivuttain ja tarkasti Klaus Baasia

tuikeasti. Hyvän aikaa noin tutkittuansa hän sanoi: "Mitäs arvelet,

Tuddi? Minun mielestäni voimme häntä käyttää yhden mallina! Katsopas

vain tuota oivaa alasaksilaista nenää; ja hänen suussaan on lujuuden

vivahdus, jota ei usein tapaa. Ja koko pään muoto: se on hyvää verta."

-- "Käännypäs tuonne päin", hän sitten jatkoi ja viittasi pensselillään

salin soppeen.

Klaus Baas kääntyi ja näki nyt suurella tuolilla, jossa oli korkea,

ruskea selkänoja, istuvan noin kaksitoista-vuotisen tytön: sininen,

lyhyt hame yllä, pitkät jalat mukavasti ristikkäin, helmassa vanha,

paksu raamattu. Pienet kasvonsa olivat tarmokas-piirteiset, -- päähän

oli pantu musta, olkapäille ulottuva peruukki ja hartioille punainen

vaatekappale, joka oli edestä sulettu kultaketjuun liitetyllä vanhalla,

isolla rahalla. Hän ei hievahtanutkaan, istui jäykkänä kuin pikku

epäjumala, ja katseli Klaus Baasia ja sanoi: "Hän on näöltään kuin

muinaisgermaani; mutta välipä tällä; voit häntä kuitenkin käyttää.

Sille pitää panna ruskea peruukki ja naamansa se saa viruttaa hiukan

pitemmäksi; niin siitä kyllä saadaan yksi. Tietysti, joku pienistä. Tee

hänestä Hosea, taikka Micha!"

Jatkaen työtään vastasi maalari: "Hosea ja Micha, ei käy laatuun.

Olenhan minä jo sinulle sanonut, että kaikki a:lla päättyvät nimet on

naisten nimiä. Sanokoon pappi tai opettajasi taikka sinä itse mitä

tahansa, minä viis. Hosea ja Micha olivat naisia. Hän olkoon Maleachi."

Nuori tyttö vastasi: "Kyllä minusta nähden... Mutta sanohan nyt hänelle

viimeinkin, mistä on kysymys. Hän alkaa jo näyttää aivan äksyltä."

Maalari nojausi jälleen tuolin selkämykseen, tähysti tarkasti

malliansa, jäykisti käsivartensa ja sipaisi taas kankaasen pehmeän

piirron ja lausui jörisevällä äänellä: "Niin, kaipa se on hänelle

sanottava. Katsopas nyt, Hogeruppin vanha rovasti ja ruustinna, tuolta

Schleswigin pohjoiskulmalta, aikovat lahjoittaa kuntansa kirkolle

apostolit ja profeetat, ja niitähän me tässä nyt... Ja tuo tuossa --"

maalari viittasi pensselillään -- "on Obadja; ja sinä voit olla

Maleachi. Otapas nyt tuo malja uunin kulmalta ja vie se pöydälle ja ala

pestä pensseleitä... Kas niin... Aivan niin... Ensin minä valitsin

vanhoja ukkoja ja sain viisitoista valmiiksi. Ja sitten tuli rovasti ja

ruustinna... mukavia vanhuksia... katsomaan työtä ja olivatkin

kutakuinkin tyytyväisiä. Mutta tuumivat, että loput pitäisi saada

nuoria; sillä nähtävästikin useimmat noista herroista olivat olleet

tuossa kahdenkymmenen korvissa. Ja tuumivathan ne vielä, että ukot,

jotka olin jo saanut valmiiksi, eivät näyttäneet oikein pyhiltä ja

haltioituneilta... Longotapas hiukan enemmän silmiäsi, Tuddi; sinä

unohdat sen alinomaa!... No niin, minulla nyt ei ole hiukkaakaan

mielikuvitusta, kaikkein vähimmin pyhyyden kysymyksissä, sillä en ole

itse yhtään pyhä. Enkä ole milloinkaan yhtään pyhimystä nähnyt. Eikä

ole se rovastikaan; sillä huomattavasta varallisuudestaan huolimatta

hän ei tahdo maksaa pyhimyksistä enempää kuin sata markkaa kappaleelta.

Niinpä keksinkin asettaa tuon tuolle vanhalle tuolille ja koristin

häntä hiukan juhlallisemmaksi. Eipä hänkään mikään pyhimys ole,

päinvastoin veitikka ja vintiö, mutta kun on lapsi, on hän lähimpänä

pyhimyksiä. Longotapas taas hiukan silmiäsi, Tuddi, ja ajattele

Norderneytä[18] tahi Syltiä tai jotakin muuta paikkaa, jonne menet

kesää viettämään, ja kaikkea 'taivaallista' mitä siellä saat kokea,

taikka väännäpä muuten kasvoillesi ilme ikäänkuin näkisit taivaalliset

sotalaumat."

"Siunatkoon, Laura täti", huudahti tyttö, "mitä juttuja jöriset!

Kuules... eikö hän voisikin olla Habakuk? Katsopas kuinka hän

ällistelee tuskallisen näköisenä! Varmaan Habakukilla oli juuri

tuollaiset silmät; ne sopivat niin mainiosti nimeen... Luenko nyt

sinulle pari värssyä Habakukista?"

Maalari pudisti päätänsä: "Nyt on meillä käsillä Obadja. Lueppa taas

pari sanaa päästäksemme tunnelmaan."

Tyttö kohotti raskasta kirjaa polvillaan hieman pystympään ja alkoi

heleällä lapsen äänellä verkkaan: "Mutta ei sinun pidä mielelläs

katseleman veljes päiviä, hänen viheliäisyytensä aikaa! Eikä

riemuitseman Juudan lasten surkeuden aikana! Ei myös sinun suus pidä

niin suuria sanoja puhuman heidän tuskansa aikana..."

Laura Morgenstern maalasi käsivarsi jäykkänä. Peruukkipäinen tyttö,

punavaippa hartioillaan, vuoroin rengasteli silmiään ja vuoroin luki

värssyn, pari. Ja Klaus Baas pesi pensseleitä. Kun hän kerran arasti

vilkaisi tyttöön, joka näytti hänestä ylen ihanalta ja omituiselta,

tuikkasi Tuddi silmänräpäyksessä hänelle punaisten huulten välistä

kielensä nipukkaa. Nytpä hän ei tietysti voinut olla katsomatta

uudestaan... se oli pakko... ja heti tuikkasi tyttö taas kielen

nipukkaa. Silloin kääntyi Klaus Baas kiireesti pesemään pensseleitä.

Maalari sanoi mukavalla, yksitoikkoisella äänellä, uutterasti

maalatessaan: "Älä sinä salli sellaista! Näytä sinä sille vaan

takaisin!"

Tyttö vastasi yhtä rauhallisesti, vihaisesti: "Koettakoonpas vaan!" Ja

läväytti silmänsä pyhän pyöreiksi.

Klaus Baas tunsi olonsa sanomattoman kummaksi ja avuttomaksi ja samalla

äärettömän onnelliseksi ja turvalliseksi. Hän nipisteli ja pesi

pensseleitä ja vilkui tuon tuostakin kulmainsa alta naisia.

Sitten tuli tyttöä noutamaan siisti palvelusneito, ja Tuddi läksi,

heittäen vielä mennessään Klaus Baasiin kopean, taistelunhaluisen

katseen. Mutta Klaus Baasin oli nyt toimitettava salissa ja keittiössä

kaikellaisia pikku askareita, ja maalari oli hänelle yhä yhtä jörön

ystävällinen. Sitten hän söi maalarin kanssa pienessä keittiössä

illallista ja sai sen jälkeen mennä.

Kotona isä nukkui, ankaran taudin kohtauksen jälkeen, ja äidin luona

oli lihava rouva, joka teetätti uutta pukua hopeahäihinsä; Klaus Baas

kertoi Hannalle kaikki, mitä oli kokenut, juurta jaksaen. Hän oli aivan

haltioissaan moisesta ja haaveili, mitä hän huomenna ja vastakin siellä

vielä näkisi, ja muistutti Hannalle kahteen kertaan, että hän tarvitsee

huomenna taas hyvän takkinsa, välttämättä! Hän ei voi mennä tähän

toimeensa paikkatakissa. "Se on ihan erikoista laatua", hän sanoi,

"siellä täytyy esiintyä hienosti."