Parin viikon päästä tuli kova pakkanen ja lumipyry. Siihen aikaan
sattui monia ankaria lumisia talvia. Silloin Klaus Baas teki ensimäisen
pitkän huvimatkansa.
Eimsbüttelin[14] puolelle suurella aukeamalla, joka nyt on jo ammoin
rakennettu taloja täyteen, -- oli rakennuskiviröykkiöiden, puretuista
taloista tuotujen hirsitaapelien ja pienten lautakojujen välissä
isonlainen vesilätäkkö, jonka pakkanen oli vetänyt vahvaan jäähän.
Jäätä, taapeleita, soraläjiä ja kojuja verhosi raikas uusi lumi
kimaltaen kauniisti talvipäivän hohteessa.
Niinkuin kärpäset huoneessa lentävät sokerirasialle, niin olivat lapset
kaikista laitakaupungin korkeista kivimuureista ja ahtaista katukujista
rynnänneet lätäkölle ja kuhisivat jäällä ja lammikkoon viettävillä
äyräillä, joista tuokiossa syntyi oivallisia kelkkamäkiä. Useilla oli
luistimet jalassa; muutamilla oikeat pikku kelkat, joilla ratsastelivat
komeasti kahtareisin, Sylissä pikku siskot tai veikot. Mutta useat
olivat lasten tavoin kekseliäästi hankkineet itselleen kuka
minkinlaisia alusia: kellä oli laudanpätkä, kellä aimo pahvilevy; ja
parilla kolmella oli malmiset pannut, jotka he olivat anastaneet
äideiltään. Se oli vallatonta pikku kansaa, joka ei paljon huomisesta
päivästä huolinut, vaan pani surkeilematta alttiiksi paitansa ja pöksyn
takapuolensa ja lopulta luonnollisesti omansakin.
Ensimäisenä päivänä, jolloin tuo leikkipaikka löydettiin, oli Klaus
siellä Kalli Daun kanssa ja hyöri, pyöri vierasten lasten joukossa ja
kadotti kainoutensa sekä tunsi ensi kertaa olonsa niinkuin mukavaksi ja
hupaiseksi. Illallista syötäessä hän kertoi haltioituneena lätäköstä ja
sanoi, että huomenna päivällisiltä he sisarukset lähtevät kaikki sinne.
Äiti näyttikin suostuvan hänen ja Loten huvimatkaan. Mutta pienimpiä,
ei millään muotoa! Äiti sanoi, että ne turmelevat vaatteensa ja
joutuvat toisten jalkoihin; ja vaikka mikä onnettomuus voi vielä
sattua. Ja Klaus ja Lotte eivät uskaltaneet inttää vastaan.
Ja kun he seuraavana päivänä varustausivat huviretkelle, niin pienet
sisarukset itkivät. Klaus ja Lotte lähtivät kahden kesken kotoa, he
eivät tohtineet koettaakaan äidiltä pyytää. Kasvot vakavina he
laskeusivat portaita alas ja molemmat ajattelivat mielissään: Ah miten
pikku sisaruksilla oli ollut hauskaa maalla, laskea mäkeä rinteiltä ja
luikua jäällä; ja nyt niiden täytyy kyykkiä kotona ja katsella
akkunasta synkkää tiiliseinää!
Kun he olivat ehtineet portaiden puoliväliin, painoi Lotte yhtäkkiä
päänsä kaidetta vasten ja purskahti itkuun. Klaus säikähti ja seisoi
siinä allapäin; ja vähän kiukuissaankin, kun matka tähän uhkasi
keskeytyä. Mutta Lotte kohotti päänsä ja lähti hiljaa nyyhkytellen
nousemaan takaisin ylös, -- silloin Klauskin tuli jälestä ja oli hyvin
huolissaan, mitenkähän nyt oikeastaan käy!
He tulivat sisään! Ja Lotte astui perhehuoneeseen, jossa äiti seisoi
ompelukoneensa ääressä jokin ommeltava käsissä, ja sanoi merkillisen
rauhallisesti ja hiukan kujeilevastikin, aivan kuin isä äidin kanssa
puhellessaan: että hänen pitää saada pienetkin kanssansa, hän hoitaa
niitä paraansa mukaan.
Mutta äidille oli kai juuri tuo äänen sävy kuin piiskan huimaus vasten
kasvoja. Syvimmästä sydämestä pyyntö tuli, vaikka joutuikin väärin
käsitetyksi. Äiti lyödä läimäytti kelpo lailla Lottea pari kertaa.
Lotte pysyi rauhallisena, aivan kuin isä. Kärsi lyönnit tyynesti,
kohotti vain toisen kätensä suojakseen, -- kunnes äiti käännähti ja
meni makuuhuoneesen, luultavasti hätkähtäen Loten rauhallisen kirkasta
katsetta, jossa ei ollut myöntymystä.
Nyt rupesi Lotte lattialle pikku sisaruksien eteen ja puki heidän
päälleen talvijakut ja mennä hoippuroi silmät kyynelistä sameina
piirongille ja pani heidän kaulaansa liinat ja korville huivit; hänen
povensa hytkähteli ja vapisi itkusta. Sitten meni koko pesue
nyyhkytellen ja ujeltaen alas portaita. Klaus ei uskaltanut Lotteen
katsahtaakaan, -- häväistyä ei sovi katsoa, -- ei väärin ja syyttäkään
häväistyä.
Klaus sukaisi jalkaansa luistimet, jotka hän oli tuonut maalta mukaansa
kaupunkiin, ja heittäysi pian tapansa mukaan koko sielullaan leikin ja
ilon valtaan. Tuon tuostakin hän kuitenkin tähysteli Lottea joukosta ja
näki hänen laskevan mäkeä, pitäen vuorotellen sylissään pikku
sisaruksia, -- lyhyenlaisen hameen helmat korkealle kurottuina, selkä
kyyryssä. Kellervän ja vaalean kuultava palmikko oli keikahtanut
niskasta rinnanpuolelle ja hohti heleänä punaista poskea vasten.
Leikittiin paraillaan ja hälistiin iloisesti, kun Klaus kuuli yhtäkkiä
levottomia huutoja ja näki ison poikajoukon väittelevän kiivaasti erään
vanhanpuoleisen, hartiakkaan miehen kanssa, joka tuli lammikolle ja
lykki kömpelösti lapsia tieltään. Hän mulkoili huvipaikkaan
verestävillä silmillään, jotka kiiluivat punaisesta juopon naamasta.
Klaus juoksi lähemmäksi ja kuuli, että tuo mies oli vuokrannut tämän
paikan ja sanoi ajavansa lapset sieltä pois. Kun eräät pojat huusivat:
"Se on humalassa ja siksi me ollaan hänen vastuksinaan", meni mies
matkaansa, mutta palasi pian poliisin seurassa. Poliisi oli
ystävällinen, kaunis mies ja hän lausui pari sanaa lapsien puolesta
kentän omistajalle. Mutta tämä ei heltynyt, ja poliisi täytti
virkavelvollisuutensa ja käski rauhallisesti lapsia hajaantumaan.
Kauan seisoivat lapset vielä parvissa lankkuaidan ympärillä, joka sulki
pääsyn heidän kadotettuun paratiisiinsa. Mutta kun he näkivät, ettei
asia siitä muuttunut, niin he lähtivät kotiin, vähä väliä kuitenkin
katsellen taakseen aitaukseen. Niin he etenivät pitkänä, harvana jonona
korkeihin kivirakennuksiin, jotka tuolla jonkun matkan päässä
ympäröivät aukeamaa kuin lauma kummallisia, kömpelöitä hirviöitä,
tummina kuumottaen harmaan punertavaa, valotonta iltataivasta vasten.
Pikku sisarukset eivät tahtoneet vielä kotiin, ja kun Lotteakin nyt
peloitti astua äitinsä kasvojen eteen, niin he jäivät leikittelemään
tuuliseen, kosteaan porttikäytävään, sillä itse pihalla oli leikki
kielletty. Mutta pian Klaus huomasi, että Lotte aivan tärisi vilusta ja
että hänen silmäkuoppansa olivat mustansiniset. Silloin Klaus vaati,
että heidän on mentävä sisään.
Keskellä yötä herätti äiti Klaun. Hän seisoi puolipukimissaan vuoteen
vieressä ja sanoi säälittömästi: "Kuinka sinä makaat?" Samassa Klaus
kuuli viereltään sekavaa puhetta: "Missä sitten Hannan kaulaliina?
Täällähän sen piti olla? Minun täytyy nousta ja mennä hakemaan... mutta
ensin on syötävä illallista... kiireesti, kiireesti nyt... isä kolisee
jo portailla! Joudutko siitä, ylös sängystä, iso laiskiainen!"
Klaus hypähti kauhuissaan vuoteesta ja pukeutui ja katseli sitten
avuttomana kuinka äiti varusteli kylmiä kääreitä ja asetteli niitä
sairaan ympärille. Ja isäkin tuli makuuhuoneesta ja katseli Lottea niin
vaieten ja huolissaan että ihan sydäntä särki.
Isä meni työhön ja kävi menomatkalla lääkärissä. Lääkäri tuli ja sanoi,
että se oli aivotulehdusta ja hyvin vaarallista. Lääkäri kävi sitten
heillä joka päivä, mutta ei voinut auttaa. Sairas makasi selällään
silmät ummessa, usein aivan tajuttomana ja uikutteli ja vaikeroitsi
itsekseen. Äiti kävi vuoteen luona ja meni pois, -- tuli ja meni, yhtä
päätä, yötä päivää.
Klaus huomasi, ettei äiti niinä päivinä nukkunut ollenkaan. Yhden
ainoan kerran hän vain näki äidin torkahtavan polvilleen siskon sängyn
viereen. Mutta Klaus ei tohtinut pyytää äitiä menemään levolle ja
tarjoutua itse vartioimaan, sillä äiti näytti niin kummalliselta ja
kalsealta, että aivan hirvitti. Hänen kasvonsakin vääntyivät joskus
niin kauhistavasti, että hän oli kuin vanhus ikään. Silmät pyöreinä
Klaus katseli äitiä, kun tämä meni vuoteen luota toiseen huoneesen, ja
asettui sitten ikkunan ääreen ja nojaili lautaan ja tuijotteli ulos
kolkolle pihalle.
Kun Klaus huomasi, että sairas pelästyi ja säpsähti pienintäkin ääntä,
niin hän vei äidiltään kysymättä pikku sisarukset kerrosta ylemmäksi
portaille ja leikki siellä heidän kanssaan, sillä siinä kerroksessa ei
ollut asukkaita. Vielä ylemmästä kerroksesta tuli kaksi heikkoa, hentoa
lasta ja yhtyi heidän seuraansa. Pakkanen kovisti vielä ja heitä
palelsi armottomasti ahtaassa leikkipaikassa, yksinkertaisessa
leikissä. Ja Klaus sai miettiä ja keksiä jos mitä, tovereistaan
liikkeellä vilua karistaakseen. Kun aurinko vähänkin pilkahti, he
istahtivat kaikki yhteen sykkyrään ikkunasyvennyksen perimäiseen
pohjukkaan, johon aurinko iltapuoleen yletti, joskin lyhyen hetken.
Kylki kylessä he siinä kyyköttivät seinää vasten ja lämmittivät
toisiaan; ja leikki oli sellainen, että pilven mentyä auringon eteen
tuli arvata, mihin saakka aurinko ensi kerralla paistaisi. Klaus tiesi
kyllä etukäteen, mihin saakka se paistaisi, mutta hän oli muka
uskovinaan, että säteet voivat yhtäkkiä puikahtaa esiin minne tahansa
kuin mitkä valkeat kissanpoikaset. Jos tuli sietämättömän vilu ja
ikävä, niin nuo yläkerran hintelät lapset riisuivat kengät jalasta ja
laskivat luikua kaidelaudoitusta pitkin; kuin kerät he menivät
länkisäärillään alas, kiusallisen hullunkurisesti; ja kepsuttivat
sitten sukkasillaan taas portaita ylös.
Illan suussa tuli isäntä ylös syöttämään kyyhkysiään. Hän motkotteli
ohi mennessään aina ja erehtymättä noista "ijankaikkisista kakaroista".
Yläkerran surkeat ressut näyttivät hänelle takaa pitkää nenää; mutta
Klaus vetäisi sisaruksensa pois tieltä ja katsoi totisin kasvoin
maahan.
Ja sitten tuli isä raskain askelin verkalleen kotiin työstä. Ja hiljaa
hiipivät lapset häntä vastaan yläkerroksesta. Miten isä näytti
väsyneeltä! Miten raskaasti hän käveli! Hän ihan läähätti portaita
noustessaan ja hänen otsallaan kiilsi selvä hiki. Voi jos hänkin vielä
tulee sairaaksi!
Silmät tuijottaen oudosta pelosta he menivät kaikki keittiöön ja
katselivat jännityksessä kamarista tulevaa äitiä. Mutta heidän
katseensa painui kohta alas, sillä äidin silmistä kuulsi yhä tummempi
tuska. Sitten he istuivat huolissaan mikä missäkin nurkassa omissa
mietteissään ja kuuntelivat hourailevan sairaan soinnutonta,
vaivaloista vaikerrusta.
Yhdeksännen päivän iltana vaipui äiti keittiössä uneen, otsa lieden
laitaa vasten, väsynyt kun oli: ei ollut koko aikana nukkunut muuta
kuin vaate päällä. Nyt hän oli varmaankin salaa itkenyt. Silloin kuuli
Klaus yhtäkkiä kamarista äänen, joka oli tavallista kirkkaampi ja
tuskattomampi. Hän hiipi ovelle ja katsoi pelokkaasti vuoteelle, johon
lampunvarjostin levitti hämäräänsä, ja veti keittiön oven hiljaa
kiinni. Klaus odotti jännityksestä vavisten, ja sitten valitus lakkasi
kokonaan ja Klaus kuuli sisarensa hiljaa huudahtavan äitiä. Klaus meni
luokse, -- hän oli tullut yhtäkkiä aivan levolliseksi ja sanoi hiljaa:
"Minä se olen, Lotte.... minä!"
Lotte raotti hiukan silmiään ja sanoi heikolla, väsyneellä äänellä:
"Missä sinä olet?"
Klaus kumartui hänen puoleensa ja vastasi: "Tässä, katsohan. Etkö näe
minua?"
Lotte vaikerteli hiljaa ja supatti: "En minä näe sinua... minä olen
sokea!... Älä, älä sano muille."
Klaus lyyhähti polvilleen. Tuska häntä vallan pyörrytti. Hätäisesti hän
kuiskutteli: "Sano... sano... että... minä näen... minä näen... sano...
minä näen...!"
Lotte kuunteli ja koetteli avata silmiään ja jatkoi ikäänkuin toiselta
kertomusta odottaen: "Mitä näet..." Ja odotti.
Silloin Klaus näki, että hänen silmänsä olivat aivan kalseat ja harmaan
valkeat kuin vanhain naisten silmät. Ja hänen päänsä hetkahti
käsivartta vasten ja hän sanoi epätoivoissaan: "En näe kerrassa
mitään."
"En minäkään", uikahti Lotte hiljaa. Ja hän ei hievahtanut, kun Klaus
itki hänen vieressään. Sitten lausui Lotte kuin raskaan ajatuksen
jälkeen selviten ja rauhallisesti, vakaasti päättäen: "Nyt en avaa enää
koskaan silmiäni, ettei äiti sitä huomaisi." Sisko koetti vielä
muutakin puhella. Mutta Klaus ei hillittömästi itkiessään ymmärtänyt
hänen sanoistaan muuta kuin vain kotipuolen nimen.
Hänen siinä maatessaan oli isä tullut kotiin ja herättänyt ovea
kolauttamalla äidin. He tulivat nyt molemmat sisään ja näkivät Klaun
siinä yhä polvillaan sängyn vieressä ja kuulivat Loten tavallisen
valituksen.
Niin meni jälleen koko se ilta, entistä surullisempana. Äiti istui
kumarassa sairaan vuoteen ääressä; isä ja Klaus seisoivat kylmän lieden
vieressä. Kun tuli makuuaika, astui äiti keittiön kynnykselle ja lausui
isälle lyhyesti ja ankarasti kuin ainakin:
"Mene nyt levolle. Sinun täytyy huomenna taas päästä terveenä työhön."
Isä pudisti päätänsä, heitti tuskallisen katseen ympärilleen ja sanoi:
"En voi enää tuota vaikerrusta kuulla." Ja hän meni ulos istumaan
portaille.
Silloin pujahti Klauskin ulos ja istahti isän viereen. Koko yön he
siinä istuivat kuunnellen hiljaista, heikkoa valitusta, jota seinätkään
eivät pidättäneet. Klaus piteli isän kättä kädestään ja puheli hänelle
minkä mistäkin tulevaisuuden tuulentuvista, häntä rohkaistakseen ja
lohduttaakseen: Petter tulee suureksi ja saa renkinä hyviä palkkoja,...
ja hän, hän rupeaa opettajaksi ja hakee paikan kotikylässä. Ja sitten
asuvat isä ja äiti hänen luonaan ja hän on heille niin hyvä. "Sitten
sinä vain vähän hoitelet minun vihannestarhaani, isä... sinä olet viime
aikoina näyttänyt niin huonolta, mikä sinulla on?"
Jan Baas pyyhkäisi kädellään silmäkulmiaan ja sanoi: "Ei se ole
mitään... rakennuksen ristikkorunkoa purkaessa putosi parru ja puukkasi
kylkeen. Siitä asti on sitten kylkeä kolottanut. Mutta älä virka vaan
äidille mitään."
Klaus tunsi isän äänessä toivottomuuden; tavallisesti se ääni oli niin
täyteläinen ja kaunissointuinen. Ja Klaus istui siinä, ajatukset sinne
tänne vatvoen ja ajelehtien. Ja hän muisti lauseen lukukirjasta, jota
oli äskettäin koulussa luettu: "Siten joutui nyt perhe suureen
puutteesen ja tuli aivan köyhäksi." Jos isä sairastuisi, niin silloin
hekin toden totta joutuvat suureen puutteesen ja tulevat köyhiksi.
Klaus ajatteli erikoisesti sanaa: köyhä... köyhä. Kotipuolessa oli
sanottu eräitä talollisia ja mäkitupalaisia köyhiksi. Hänkin oli kerran
käynyt semmoisessa talossa. Ja hänen sydäntään kouristi ikäänkuin nälän
ja vilun ja häväistyksen tunne, ja hän oli liittynyt lujemmin isänsä
käsipuoleen. -- Muurarin sälli kompuroi nyt juovuksissa ja itsekseen
öristen ylös portaita. Sitten tuli hiilityömies alas asunnostaan,
taskussa eväsjuoma-lekkeri, joka kolahteli kolkosti kaidetankoon. Ja
sitten koitti harmaa aamu -- ja tuli äiti. Hänen kovat, jäykät kasvonsa
olivat vielä kaksi viikkoa sitten olleet sileä-hipiäiset. Mutta nyt ne
olivat kuin hirvittävän myrskyn ja raekuuron uurtama ja hävittämä
vainio.
"Nyt hän on hiljaa", sanoi äiti ja katsoi heitä kalseasti,
lohduttomasti. "Tulkaa sisään vaan." Silloin he purskahtivat molemmat
äänekkääsen itkuun.
Kun Klaus keittiön akkunan luona oli itkenyt menehtyäkseen, lähetti
äiti hänet puuseppään, jonka himmeä työpaja oli läheisen talon
pihassa. Puuseppä oli ikävoitto-mies, hiukset ja vaatteet kaikki
höylänlastuissa. Tilauksen kuultuaan hän kysyi Klaulta jörösti vaan,
mitenkä vanha hänen sisarensa oli? Kun Klaus vastasi: "Kolmentoista",
tuli ukko koko lailla pirteämmäksi ja kutsui hänet kanssaan
takahuoneesen, jossa kaikellaisten tarveainesten ja hajallisten
huonekalujen joukossa oli pino ruumisarkkuja. Ukko mittasi yhtä arkkua
kyynärkepillään ja pystytti sitten mitan Klaun eteen, sanoi:
"Näytäpäs, miten iso on sisaresi?"
Klaus asetti kätensä niin korkealle päänsä yläpuolle kuin ajatteli
Lotten vaalean päälaen ylettyneen.
"Onko se niin iso?" kysyi ukko.
Klaus nyykäytti päätään. "Aivan niin", hän sanoi.
"No sitten on kirstu liian pieni", vastasi ukko harmissaan. "Sano
äidillesi, että minä tuon sen huomenna puolenpäivän aikaan. Mitenkäs se
on maksun?..."
"Äidillä on jo rahat varattu", vastasi Klaus rauhallisesti.
Kun hän palasi kotiin, sanoi äiti lähettäneensä isän työhön ja tokaisi:
"Sitenpähän kestää paraiten päivänsä, ei hänestä ole apua muuten; se on
niin vento... tulehan nyt."
Klaus meni kalpeana äidin jälestä kamariin kuolinvuoteen Ääreen ja
seisoi, odotti taampana. Äiti kumartui nyt ja otti vainajan syliinsä,
niin liikuttavan hellästi että Klauta vallan puistatti, katsahti häneen
hiukan ja käski hiljaa ottamaan vuoteesta pois kaikki aluset paitsi
olkia. Sitten viittasi pään nyykäyksellä puhtaasen raitiin, joka oli
tuolilla. Kun vainajan pää hiukan riippui, tuki Klaus sitä. Ja sitten
he laskivat Loten puhtaalle raidille. Äiti riisui pikku paidan hänen
yltään ja pesi hänet märällä liinalla, ja Klaus piti suorana, pystypäin
ruskeaa savivatia, kuin mikä kunniakas, ritarillinen vahtisoturi. He
puettivat Loten puhtaasen paitaan, sukivat hänen hiuksensa ja asettivat
pään somasti pielukselle sekä pienoiset jalat, jotka niin ahkerasti
olivat kotiaskareissa kiiruhdelleet, sievästi rinnakkain.
Sitten Klaus meni perhehuoneesen ja viihdytteli pienokaisia koko
hiljaisen päivän ja kaksi seuraavaakin päivää. Hänestä oli vilkkaus
väistynyt, hän ei nyt katsellut ympärilleen, ei arvostellut. Hän istui,
aprikoi kummia pulmia: missähän sisko nyt oli, jäätynytkö kuolleesen,
kylmään ruumiisen vai taivaassako... mutta missäs taivas... tai ehkäpä
hän seisoi näkymättömänä lieden luona tai jossakin nurkassa ja katseli
silmillään, jotka "ei olleet eläväisten", vanhempainsa ja sisarustensa
askareita? Klaulle virkettiin jotakin, hän säpsähti kuin unesta
havahtuen. Sitten hän näki, että isä oli heikko ja kalpea ja että äiti
aina huoneensa ovesta tullessaan tukeutti väkivaltaista tuskaa, joka
häntä raateli, kun hän näki arkun. Ja kun äiti sitten kerran jälleen
tuli huoneesen ja Klaus katsahti häntä, niin hän huomasi, että pian
taas oli syntyvä lapsi.
Hautajaisten jälestä palasi Klaun luonto vähitellen pakoretkiltään, --
ikäänkuin pelästynyt lintu, joka jälleen alkaa arasti visertää. Hän
lähti jo lieden tai akkunan luota ja kulki huoneesta toiseen ja puheli
sisarustensa ja vanhempiensa kanssa ja aivan kuin valloitti menetetyn
kodin väkineen. Mutta iltaisin, maatessaan vuoteella, jonka hän
itse oli tehnyt pienen eteisen lattialle, hän jälleen aprikoi,
missähän vainaja lienee, ja hänen pälkähti päähänsä -- se tuntui
luonnollisimmalta ja kauniimmalta ja jollakin tavoin ymmärrettävimmältä
-- että sisko oli uudessa pienokaisessa, äidin kohdussa, ja että kyllä
äitikin sen tiesi, olipa ehkä Loten kanssa siitä jo puhunutkin. Mitenkä
Lotte muuten olisi voinut niin rauhallisesti kuolla?
Ja kun jouluaattona syntyi pikku tyttö, tuntui se hänestä vallan
varmalta. Hän tuuditteli usein tuntikausia lasta sylissään, sillä
kehtoa ei enää ollut, ja katseli sitä tutkivasti silmiin ja puhutteli
kuiskutellen vainajan nimellä, sillä sama nimi sille tosiaan oli
annettu. Ja siinä riitti hänelle touhua! Niin ratkesi pulma mieluisesti
ja hän heitti viisaasti huolet ja saavutti jälleen pienen oikeuden
iloon.
Sitten hän lähti taas kaduille ja kululle. Mutta vielä hän oli melko
hiljainen ja liikkeissään hillitty. Hänen kasvoillaan huomasi jo
kypsyyden piirteitä, hänen katsellessaan taas ihmisten elämää ja
aherrusta. Aikaa hänellä ei ollut paljoa, sillä pojan hartioille
joutuivat nyt monet Lotte vainajan huolet. Mutta silloin tällöin hän
ehti kuitenkin Kalli Daun kanssa kulettamaan seppeleitä ja
kukkakimppuja tilaajille ja asian ohella tekemään jonkun pienen
tarpeettomankin kierroksen. Niin he partioivat aina Alsterin lammikon
kimaltaville rantakaduille ja menivät alas satamaan, -- ja siellä näki
nyt Klaus aivan parin kyynärän päästä juuri ne mahtavat höyrylaivat,
joita hän ennen oli ihaillut kaukaa vanhempainsa pirtin akkunasta ja
harjulta.
Kalli Dau oli Hampurissa kuin kotonaan, -- jopa hän tuntui pitävän
Hampuria kuin minä omaisuutenaan. Mutta erityisesti oli juuri satama
hänen omaansa. Sattuihan tosin joskus, että he erehtyivät matkansa
määrästä ja että heitä pöllyytettiin palaamaan takaisin, -- jopa he
kerran näkivät paraaksi pistää paluuretkellä aika lipetiksi, ja se oli
Klaus Baasista hyvin ilkeää. Mutta ylimalkaan retket onnistuivat hyvin,
koska tuo pieni, ruskea, laiha vintiö, Kalli Dau, riekaleissaan
esiintyi hämmästyttävän varmasti ja luottamusta herättävästi.
Räntäisinä helmikuun päivinä he seisoivat usein kaikessa rauhassa
höyrylaivain kansilla ja katselivat kuinka ruumasta huiskahti kori
toisensa perästä hiiliä märälle, likaiselle kannelle. He marssivat
Kiinan höyryille ikäänkuin heillä olisi ollut hyvääkin asiaa ja
kolusivat joka kolkan ja kurkistelivat paapuuriin ja näkivät
kiinalaiset lämmittäjät läiskimässä korttia sammumattoman lamppunsa
punervassa hohteessa. He keinottelivat jollakin tavalla,
joka ei maksanut riunan puoliskoa, joen toiselle rannalle
Steinwärderiin.[15] Ja siellä he saivat jonkun työnjohtajan tai
mestarin houkutelluksi antamaan heille luvan mennä hallin läpi, missä
pitkillä kivipermannoilla höyrylaivain rautaisia runkokaaria ja
kylkiluita käännettiin, -- ja sieltä he pujahtivat sitten pajoihin,
joissa sepät huiskivat ahjojen ja alasinten ääressä. He kapusivat
telineillekin, joilla mittaajat takoa kalskuttivat laivain levykupeita
niin että kauas satamaan kuului pauke. Viisaasti, selkä kyyryssä he
sitten puikkivat, jotteivät vain juosseet suoraan isännöitsijän
kynsiin. -- "Oikeastaan se ei olisi tarpeellista", sanoi Kalli Dau --
kun he kaarsivat vajojen seinävieriä, säkkien, tynnyrien,
tavarapakkojen, taapelien, tuonti- ja vientitavarani lomitse. Kalli Dau
tunsi melkein jokaisen nähdyn kampeen ja selitteli, mitä ne olivat ja
mistä peräisin, ei suinkaan koulumestarin tavoin, vaan sivumennen,
ikäänkuin sanoakseen: Nämä nyt ovat minun. Klaus Baas kulki arasti ja
kainostellen jälestä, iskien uteliaat katseensa joka esineesen. Viimein
he nousivat porraslautaa myöten suuren Etelä-Amerikan höyryn kannelle
ja kävelivät herrastellen käytävissä ja hyteissä ja saivat appelsiineja
eräältä ystävälliseltä stewardessilta,[16] jolla oli hieno musta
leninki ja valkea myssy ja jonka kanssa Kalli Dau näytti olevan vanha
hyvä tuttu. Kalli Dau tuli yleensä ihmisten ystäväksi heti kun hän
seisattui heidän eteensä ja hieman kallisti pientä, ruskeaa päätänsä ja
suvaitsi avata suunsa lyhyeen hupijuttuun.
Maanpoika ei kuitenkaan näkemistään liiaksi ällistynyt. Hän oli
luonteeltaan levollinen ja kylmä ja sitäpaitsi oli jo maalla ennestään
tottunut hevos- ja ajeluhommiin, oli nähnyt siellä pikku tiskit ja
muurarin kauhat ja kinungin käytöt ja raudanniittaukset, joten hän ei
nyt ollut huomattavasti hämmästyksissään. Hänen mieltään eivät nämä
laitokset suinkaan töykäisseet, päin vastoin ne vetivät hänen haluaan
harvaan ja hartaasti itseään kohti, niitä tutkimaan. Ja hän riemuitsi
monenmoisesta ihmisten touhusta; kuin katsoja tähystäen näyttämölle,
jonka hän jo ennestään tunsi pienessä muodossa, mutta joka nyt oli
entistä suurempi ja runsaammin varustettu. Usein leimahti hänessä halu
kertoa kaikesta näkemästään ja kokemastansa isälle ja Lotelle ja
selitellä ja mahtailla tai kysellä, mitä ei tuntenut. Mutta sitten hän
yhtäkkiä muistikin, että isähän nyt olikin huolten painama ja hiljainen
ja Lotte kuollut. Silloin nähdyt kummat uudestaan kutsuivat häntä Itse
heitä tutkimaan ja pakoittivat hänet vielä kerta tyyten tarkastamaan ja
arvioimaan ja lausumaan itsestään ajatuksensa, ja sitten jättämään
heidät omaan rauhaansa omituisuuksineen päivineen.
Niin hän juoksenteli Kalli Daun kintereillä. Ja tämä vaati
opastuksestaan sen palkkion, että ainoastaan hän itse sai antaa kukat
ostajille, ja pitää myös ominaan groschenit, joita silloin tällöin
tipahti. Ne hän piiloitti kotonaan suuren, tomuisen, halenneen
kukkaruukun alle, joka oli pantu alassuin palmun jalustaksi. "Minun
omaiseni on sellaista roskajoukkiota", sanoi Kalli Dau. "Ne varastavat
toistensa massista minkä kerkiävät, etenkin äiti ja Jonni veli. Jonni
ei teekään nykyään kerrassa mitään muuta kuin lorvehtii kaduilla,
koikkelehtii, töllistelee. Hm, ja sitten se surkea ruuan puoli!
Luuletko että se" -- sillä hän tarkoitti äitiään, -- "osaa tehdä edes
kunnollista ruokaa? Eikös! Mätkii hukkaan ja tärvelee kaikki. Ei, minä
menen merille heti paikalla kun pääsen! Ei se antaisi minun mennä,
luulee, että minun pitäisi hänen tähtensä kaiken ikäni hikoilla ja
luitani katkoa. Mutta kyllä minä pusken pääni läpi."
Klaus Baas saattoi Kalli Dauta aina puodin ovelle, mutta ai sisälle, ja
näki groschenien katoavan kukkaruukun alle, ja palasi sitten kotiin.
Muutamien viikkojen päästä heidän välinsä jotenkin rikkoutuivat. Kalli
Dau oli eräänä päivänä siepannut tuloja kokonaista kolme groschenia
eikä antanut hänelle niin mitään, vaikka ne olivat kaikki puolen
groschenin lantteja. Sitäpaitsi kävi hänestä ajan pitkään suorastaan
sietämättömäksi tuo koipikeikistely, joka juuttui Kalli Dauhin vähä
väliä kuin mikä tauti. Muudan juutalainen kenkäkauppias, -- hänen
puotinsa oli Elbstrassen[17] varrella, -- oli huiputtanut muka äsken
häntä, kuten Kalli Dau väitti, saapaskaupoissa. Ja nyt käppyröitsi
petkutettu tuolle petturille kostaakseen pitkät ajat hänen rajapuotinsa
edessä ja irvisteli koipiensa välitse kauppiaasen. Tämä seisoi
rauhallisena ovellaan, ympärillään ja takanaan kenkiä vaikka minkä
kuosisia, kuin kunniaseppeleenä tai taulun puitteena. Hän poltteli
rauhassa sikariaan eikä huomannut lainkaan ihmeellistä epäsikiötä Kalli
Dauta. Klaus Baas haukkui vääristynyttä veikkaansa turhaan ja kun
hänellä ei ollut aikaa odottaa juutalaisen sapen purkausta, meni
matkaansa.
Ja syynä eroon oli vielä sekin, että Klaus Baasissa alkoi vähitellen,
kun hän nyt joltisesti tutustui jo ympäristöönsä, herätä entinen
luonnollinen taipumus itse johtamaan ja pitämään kasakkasotniaa.
Loistorykmenttiä hän ei, tottamaar, kokoon saanut! Yksi sotureista oli
niitä lapsia, joiden kanssa hän oli leikkinyt silloin talon
yläportailla: lyhyt, lattea, länkisäärinen pojan tallukka, kaikki
ikenet hampaattomat, takki tuon päiväinen. -- Hänet oli jokin
hyväntekeväisyysyhdistys kustantanut pariksi viikoksi kesällä maalle,
ja siellä hän oli alkanut lasten tapaan kaivella kuoppia maahan ja oli
suureksi ällistyksekseen huomannut, että pohjaa ei tullutkaan, penkoipa
miten syvälle tahansa. Ja hän oli kaivanut niin syvän kuopan, ettei
lopulta näkynyt miehestä muuta kuin piskuisen päälaen tupsua kuopan
reunalta. Ja nyt hän Hampurissa kyykki kaiket päivät pimeällä pihalla
ja tonki milloin nurkassa, milloin toisessa linkkuveitsellään pihan
perustaa, mutta kohtasi aina vain kiven. Ja päälle päätteeksi pyrki
vielä talon omistaja häntä askareesta karkoittelemaan. Hänelle tuli
tuossa aherruksessa ihan hiki ja hänellä oli tapana, jos ken seisattui
hommaa ihmettelemään, vaatia katselija koettamaan hänen rintakehäänsä
-- miten muka siellä sydän luiden alla pomppasi. Ja sitten hän kertoi,
että hänen sydämessään jyrskyttää rotta ja että tohtori on sanonut,
että hän elää neljäntoista vanhaksi; vaan sitten kuolee. Klaus Baas ei
liioin uskonut rottajuttua, mutta kuolemisen kyllä. Ja hän sanoi, että
jos niin hullusti uhkaa käydä, niin hänen on heitettävä tuo kaivon teko
ja tultava hänen kanssaan raittiisen ilmaan. Poika tökkäsi vielä kerran
veitsellään maata, huomasi, että kivi osui vastaan; katseli
miettiväisesti ja kahden vaiheella kuoppaan, loksautti sitten veitsensä
linkkuun ja lähti Klaun mukaan.
Toisena Klaun rykmentistä mainittakoon eräs yhtä suuri poika kuin
Klauskin, mutta paljon tanakampi. Ei hänenkään ulkonäöllään kannattanut
kerskua. Hänellä oli ainakin siihen aikaan, jolloin Klaus oli hänen
tuttunsa, pöksyjen takapuolessa, hiukan toisella kakkaralla, noin
markanlantin kokoinen reikä, josta paidan huippu aina pilkisteli
ulkoilmaan. Ja joka viides minuutti paidan omistaja tuppasi
vaistomaisesti paitaa takaisin sisään, sillä hänellä oli erikoinen
taipumus piinalliseen järjestyksen pitoon. Hän oli vasta noin vuosi
sitten joutunut tänne suurelta maatilalta Venäjän rajalta ja sentähden
hän uskoi jokaista siistipukuista ihmistä parooniksi ja sivalsi heti
hatun päästään, kun komeammat ajoneuvot kiitivät ohitse. Mutta sieltäpä
hän oli tuonut myös erään tärkeän ominaisuuden, nimittäin ehdottoman
kuuliaisuuden.
Kolmantena oli hento, kalpea miehen alku, kuorma-ajurin poika, joka
seisattui aina kadunkulmauksissa tähystämään, näkyisikö jo hänen isänsä
rattaat. Hän oli hyvin lukuhaluinen, mutta kovapäinen, ja ihaili Klaus
Baasia suuresti siksi, että Klaus oli koulussa nokkela vastaamaan ja
auttoi usein häntä. Ja hän pestausi kasakkasotniaan. Mutta aina kun hän
näki isänsä rattaiden tulevan, hän heitti marssit ja nousi kylmästä,
rämyisestä maaliskuun säästä huolimatta rattaille pienen pystykorvan
rakin rinnalle, joka vahti isäntänsä kuormaa. Ja olipa hänen pitkällä,
hartevalla isällään sellaisten kohtausten varalta vaunulaatikossa
villajakku, joka pojan ympärille kierrettiin.
Niin, loistorykmentti se ei ollut. Mutta kaikella hyvät puolensa. Se
totteli napisematta. Ja kun se marssiessaan äänekkäästi hälisi ja
kokasteli, niin Klaus kulki vaieten edeltä kuin päämies ainakin ja
lausui ajatuksensa lyhyesti ja niukkasanaisesti.
Kun he kerran sellaisella partioretkellä, tihkusateisena maaliskuun
iltana tulivat hämärissä satamaan ja näkivät, kuulivat kaikki tarkalla
poikasten silmällä ja korvalla, ja kun he ehtivät Braumwallille
Rosenbrücke-sillan luo, jossa niihin aikoihin seisoskelee paljon
yötyöhön haluavia, niin Klaus huomasi rautaista kaidetta vasten,
erillään muista väenryhmistä, mustaverisen etelämaalaisen miehen, joka
silmät terävinä tähysteli joen aukealle päin. Pojat väittelivät
keskenään, olikohan tuo italialainen vai unkarilainen, ja tulivat
uteliaina lähemmäksi. Mutta samassa he näkivät erään keltapartaisen
miehen siistissä vaatteissa kulkevan muukalaisen ohi, ikäänkuin
sattumalta niin läheltä että vaatteet hipaisivat toisiinsa. Melkein
hiha koski hihaan, ja mies vilkaisi toiseen, ja jo oli keltaparralla
kiiltävä pilli huulilla ja revolveri koholla. Mutta vieraan
etelämaalaisen kädessä välähti terävä, kiiluva väkipuukko. Keltaparta
vihelsi ja viittasi varoittavasti vasemmalla kädellään: "Puukko pois!
Näethän, että olet kiinni!" Eräs poliisi juoksi avuksi, väkipuukko
putosi helisten maahan. Ilmisaadun kasvot ja silmät, joka äsken olivat
niin tiukasti tähystelleet joelle päin, olivat nyt veltot ja
välinpitämättömät. Hän oli kuin pahan unen painajaisissa ja antoi panna
raudat kalvosiinsa ja meni poliisien kanssa.
Pojat lähtivät Rödingsmarktin kautta kotiin päin. Rykmentti aprikoi ja
arvaili, mitähän kamalaa tuo ulkomaalainen olikaan tehnyt; ja kasakat
olivat hyvillään, kun hän nyt viimeinkin, ehkä paraasen aikaan, oli
joutunut kiinni. Klaus asteli vaieten edeltä, mielikuvissaan vankia
seuraten, sielu perin pohjin järkytettynä.
Kun he tulivat Grossneumarktille, seisoi siellä erään kapakan kulmalla
katujätkiä ja junneja, ja eräs heistä, pitkä, kaunis mies, mutta jo
vaatteista ja ulkomuodosta päättäen hyvin huonoilla jälillä, nyt
hienossa hipperissä, alkoi puhella heidän kanssaan. Sehän on noiden
kadun asukkaiden luonteen mukaista, he kun ovat itsekin jääneet lapsen
tasolle. Kuorma-ajurin poika meni kapakkaan ja kertoi, mitä he olivat
nähneet. Klaus pysyttelihe vielä taempana. Mutta mitäs ollakaan: kuinka
lie käynyt, yhtäkkiä hän vaan sitten seisoi sisällä seinänvierellä ja
kertoi junneille, jotka saartivat häntä uteliaana piirinä, miten tuo
mustaverinen mies "Milanon kaupungin seutuvilta" oli pika vihassa
murhannut erään kumppaninsa -- viinipikarin ääressä, -- Klaus oli
joskus nähnyt kuvassa italialaisen viinituvan, -- ja paennut samana
yönä, hirmuista vauhtia Alppien yli, päivällä piilossa pysytellen,
öillä vaeltaen, kunnes joutui tänne. Ja kuinka hän täällä oli sopinut
erään kansalaisensa, jonkin matruusin kanssa, tänä iltana mennä laivaan
ja sitten, -- meren tuolle puolle, vapauteen! Mutta juuri viimeisessä
silmänräpäyksessä -- ystävän vene joelta jo läheni -- Klaus oli sen
nähnyt -- tuli hirveä, kauhea onnettomuus: hänet tunnettiin,
vangittiin...
Niin kertoi poika silmät palaen, käsillään vilkkaasti viittoen, koko
sielullaan pakolaisen tunteissa.
Katuveijarit, ollen itse suuria lapsia, kohtelivat häntä kuin ainakin
vertaistansa ja rupesivat väittelemään. Ja varsinkin se pitkä
vaaleaverinen nauroi ja ilveili vastanäyttelijänä. Silloin kiihtyi
Klaus ja ylentihe ylimalkaisiin, pikkuvanhan olettamuksiin ja ilmaisi
lopuksi sen yksinkertaisen katsantokantansa, että maastaan paenneita
karkulaisia ei saa vainota: paha omatunto ja koti-ikävähän rankaisee
heitä jo tarpeeksi. Ja vahvikkeeksi hän lausui, että näistä asioista
hän on paljon lukenut ja... niitä ajatellut enemmänkin... ja... ja...
hm... hänkin oli jotakin kokenut -- hoo -- hän!
Niin soitettiin suuta hyvän aikaa ja vatvottiin asiaa pitkin ja poikin.
Ja rykmentti katseli nyt suu auki, sanaakaan virkkamatta päämiestään,
joka muuten oli niin vähäpuheinen. Viimein kehui se pitkä valkoverinen
Klauta "oikein älykkääksi, kunnon veikoksi" ja kutsui häntä
juhlallisesti, kättä lyöden ja hattua nostaen, kanssaan kallistamaan
pikarin kuminaviinaa. -- Silloin Klaus havahti ja sekautui, aristui ja
sanoi, että hänen on mentävä kotiin. Ja pötki tiehensä.
Kotona hän oli hyvin hiljainen eikä hiiskunut sanaakaan koko
seikkailusta. Ja juuri tänä iltana hänen oli ensi kertaa nukuttava taas
samassa kamarissa ja samassa sängyssä, jossa hän oli nukkunut Loten
kanssa. Nyt pyöriskeli pikku liinaharja Hanna hänen vieressään, kertoi,
rupatteli hänelle vielä sievät tarinat päivän toimituksistaan ja
nukahti. Klaus valvoi ja ajatteli: Kunpa nyt Lotte olisi tuossa, niin
se sanoisi: kerro nyt jotakin... Ja silloin! Hän näki itsensä
seisomassa kapakan seinää vasten. Ja valehtelemassa kuin mustalainen!
Mitenkä ihmeellä!... Silmät päästään hänen sietäisi hävetä!... Mutta se
häpeäminen ei ottanut oikein luonnistaakseen. Hän katseli ivallisesti
pimeään... Nuijapäät souvarit... uskovatkin kaikkea hölynpölyä! Mutta
hyvinpä hän niille vain oli väritellytkin! Aivan niin, oikein
mestarillisesti! Eikä hän ollut tuntenut ollenkaan valehtelevansa.
Hänestä oli ihan niinkuin juuri sillä tavalla olisi käynyt... No sehän
on merkillistä! Siellä Heisterbergissä hän jo oli aina innostunut
leikkiin niin, että hän todellakin luuli olevansa Venäjän keisari. Niin
nytkin tätä kertoessaan... Eriskummallista! Mutta aivan vaaratonta se
ei tainnut olla! Hänen täytyi olla vasta vähän paremmin varuillaan.
Mitäs jos hänelle vielä yhtäkkiä kotona tai koulussa kimmahtaisi
päähän, niin että hän alkaisi "horista honkiin"?!
Hän tuijotti yhteen paikkaan pimeyteen ja loikoi valveilla ja ajatteli
ensi kertaa itseään ja tunsi noin kuin surun ja ylpeyden välillä:
toiset toverit eivät siihen olisi pystyneet!
Niin välkähti ensi kerran tietoisuus omasta olennosta hänen
sielussansa.