Sisko painoi kasvonsa ruutuun, tuijotti silmät pyöreinä ulos ja sanoi:
"Minä näen pojat... kaikki luistelevat... luistelevat... odotas...
niin, nyt eroitan ihan selvään... ne luistelevat Süderstromilla ja
tuossa paikassa kiertävät jo Schafwegille..."
"Onko ne kaikki?"
"Odotas!"... Sitten hän luetteli ne varmalla äänellä, jokainen
nimeltä... "Ja nyt alkaa sataa lunta... ja nyt hukkasi Nickelsin Klaus
toisen luistimensa... Ne seisattuvat ja kiukuttelevat hänelle, kun hän
aina sen tekee. Muistathan."
"Luistelevatko ne yhä?" supatti Klaus. "Eivätkö ne nouse maalle...?"
"Odotas vähän... ei vielä... niin, nyt ne kapuavat mutkasta ylös,
tuonne jyrkälle rinteelle, tiedäthän sinä? Se on liukasta, ja aina ne
hurahtavat takaisin alas. Hollunderin Riku pääsi ensimäisenä laelle."
Sisko vaikeni jonkun aikaa ja kuunteli kosteain hiutaleiden hiljaisia
napsahduksia akkunaruutuun. Sitten Klaus supatti taas: "Nyt minä näen,
minä näen..."
"Mitä sinä näet?"
"Me loiotaan Gudendorfin nummella ja katsellaan Elbelle... Sinä ja minä
ja Wischin Klaus ja Liese Lachmann."
"Onko sekin siellä?" kysyi sisko ihmetellen, "sehän on niin laiska,
eihän se sinne viitsi."
"On", vastasi veikko, "ihan totta, on se vaan; se loikoo tuossa Wischin
Klaun vieressä. Muita ei olekaan. Ja sinä sanot Liese Lachmannille,
että hänen hameensa lievenauha on purkautunut ja että hänen mekossaan
on taas tahroja, ja torut häntä, kun hän on aina niin huolimaton. Ja
minäpä härnään Wischin Klauta ja mäiskään häntä kanervan varvulla
vasten nenää."
"Mutta eikö se suutu?... Yhäkö sinä mäiskäät?"
"Yhä... ei... nyt hän nousee jo jaloilleen ja nyt minä pylläytän hänet
nurin! Ja nytkös se suuttuu kamalasti."
"Niinhän se aina ennenkin. Potkiiko se sinua?"
"Potkii, mutta sinä pidät häntä käsivarsista ja riuhdot takaperin; hän
mylvii kuin härkä ja sätkii sääriään; mutta ei se minulle enää mitään."
"No se on toki hyvä", sanoi sisko ja huokasi helpotuksesta.
Vähän aikaa he taas vaikenivat ja tuijottivat silmät syvinä,
miettiväisinä pimeyteen. Ja hiljaa alkaa Lotte taas: "Minä näen, minä
näen..."
"Mitä sinä näet."
"Me leikitään kirkkotarhassa."
"Näetkö sinä ihan kaikki?"
Lotte pudisti päätään. "On niin pimeää, ei eroita enää rovasti Jensenin
hautakummelia. Te pojat istutte rivissä aidalla ja juttelette
sotajuttuja. Nyt tullaan me, minä ja Trammin Anna ja Liese Lachmann,
paksun poppelin luota... tiedäthän sinä, siellä kulmassa, kaidan polun
reunassa... ja ärsytellään teitä."
"Miten te ärsyttelette?"
"Me jankataan, muistathan, sitä viisua, jonka teimme teistä: Klaus
Baas, hupsis taas... Hollun Riku, naku niku. Nyt loikkaa Hollunderin
Riku minun jälestäni... hän juoksee Liese Lachmanin ohi, joka seisoo ja
antaisi mielellään ottaa itsensä kiinni... mutta Riku tahtoo kaapata
minut... nyt puun ympäri... pitkin polkua... ei se taida saada minua
kiinni... ja on tuuskahtaa nenälleenkin... ja silloin minä juoksen
pilarin taakse, joka on, muistatkos, siellä sakastin takana... jossa on
aina niin pimeää. Hän ei näe minua, seisoo, töllöttelee kuin olisin
lentänyt läpi seinän... Mutta silloin minun täytyy purskahtaa
nauruun... ja silloin se sai minut... ja puristaa minua kovasti, mutta
ei liian kovasti."
Klaus tuli mustasukkaiseksi ja sanoi: "Aina se on se Hollunderin Riku
jutuissasi."
Sisko painoi pikku kasvojaan akkunan ruutuun ja vastasi; "Niin, kun se
oli sukkelin kaikista, siksihän se."
"Eipäs", intti veikko, "minäpäs olin sukkelin."
"Sinä?!"... virkkoi sisko pitkään ja itsekin kummastellen... "Sinähän
olet minun veljeni."
Paraillaan he siinä seisoskelivat ja tekivät ihmeitään. Silloin he
kuulivat eteisen oven kolahtavan, ja isän kiskovan isot saappaat
jalastansa ja panevan läkkiset eväskahvi-kamppeet pöydälle. Sitten hän
ilmestyi keittiön ovelle ja huusi ystävällisellä äänellään: "Hyvää
iltaa kaikki vaan!"
Silloin pisti Lotte tulen vanhaan lamppuun, joka oli lieden reunalla ja
joka kaiketikin oli jakanut valoansa jo äidin esivanhemmille syrjäisen
nummen töllissä; -- lasiton, pieni taliluikku se oli, ohuesta pillistä
pisti esiin sydänpahasen pää, joka paloi aina vastahakoisesti, ritisten
ja hiljaa räsähdellen. Se oli halpa, kehno valaistusneuvo, mutta äiti
sanoi, että "vanha Saara", joksi hän kitupiikkiä nimitti, kulutti
vähemmän öljyä kuin muut lamput.
Ja sitten he koko pesuus söivät illallista, aivan samoin kuin sadat
tuhannet avaran Saksanmaan tasankojen perheet talvisaikaan: pöydällä
kirjava vahakangas, kädessä luupäiset rautahaarukat, keskellä
rautapannu, josta vuorotellen nostettiin papuja ja lihapaakkuja, -- ja
pakistiin päivän näkemistä ja uuden asuinkaupungin ihmeistä: isä
talonpurku-työstänsä, Lotte koulusta ja pienokaisista, Klaus Baas Kalli
Dausta ja hänen äitinsä koreista silkkipuseroista ja suuren Hampurin
menneistä vaiheista, joista oli koulussa kuullut; ja pellavahapsinen
pikku Hanna kaikesta, mitä vain oli nähnyt akkunasta pilkistellessään.
Ja isä kuunteli hyvin totisena heidän juttujaan. Hän käsitti varsin
tärkeäksi senkin, mitä pikku Hanna hänelle kertoi, ja puheli heidän
kansaan kuin aikuisten ystäviensä ikään. Mutta silloinpa suuttui äiti,
joka oli syöttänyt pikku sisaruksia eikä ollut siihen saakka puhunut
mitään; ja hän murahti Klaulle, joka kertoi vilkkaimmin ja hartaimmin:
"Luulin toki sinua hivenen älykkäämmäksi kuin isäsi; mutta lapsettaa
sinua kuin häntäkin. En jaksa enää teidän lopotustanne sietää."
Hetkisen päästä Klaus Baas nukkui jo pienessä, pilkkopimeässä kamarissa
Loten vieressä. Hän kuuli humalaisen muurarin, joka asui seinän takana,
haukkuvan ja sadattelevan niinkuin tavallisesti vaimoaan, joka ei ollut
edes hänen oikea vaimonsa, vaan asui vaan siellä hänen kanssaan; ja
Klaulla oli salainen suru, että jos se muurari vielä vaikkapa lyö puhki
väliseinän tai ampuu pistoolilla tälle puolle! Ja hän näki jo seinän
pullistuvan ja alkavan kaatua, ja kuula tulla vinkaisi, ja hän tunsi
tuskan viiltävän rintaansa, johon luoti osui. Mutta ei käynyt kunnian
tähden laatuun ilmaista pelkoaan Lotelle. Sisko lepäsi rauhassa ja
kohotti päätänsä ja katsoi, oliko veikolla tarpeeksi peittoa; ja kysyi
sitten, pitäisikö hänen nyt "tehdä koirankoppi": se on, köllöttää
polvet pystyssä selällänsä. Niin lepäsi Lotte hänen vieressään, ja
pikku veikko tunsi hänen keveän hengityksensä, hänen tukkansa poskeansa
vasten, ja hänen oli niin turvallista olla.