Silloin lähti sekin herra matkaansa.
Viimeinkin ilmestyi Jan Baas nurkan takaa ja sanoi, ettei sitä tuttua
näy ei kuulu.
"No johan minä sen arvasin!" tokaisi Antje Baas. "Se on tietty, ettei
sinun hommistasi tule milloinkaan mitään. Nouskaa pois, kyllä selvitään
ilman tuotakin!"
Hän kopaisi pikku sisaruksia lujemmin käsipuolesta ja alkoi laputtaa
etunenässä. Hänen jälestään tuli Lotte, taluttaen pikku Hannaa. Sitten
isä, pullea patja kummassakin kainalossa. Ja viimeisenä Klaus, kantaen
kirjapinoa milloin oikealla, milloin vasemmalla käsivarrella, ja
viimein mukavimmin edessä vatsan päällä, -- katsellen ällistyksissään
ja uteliaana kahden puolen, seisattuen, kääntyen, tähystellen
ympärilleen, kompastuen ja sitten juosta pinkaisten niin että anturat
vilkki pienen matkan päähän ehtineitten vuodepatjain jälestä.
Huomattiin, että olisi jo toisella pysäkillä pitänyt lähteä junasta;
ja nyt oli kysyttävä tietä vähä väliä. Ja matka oli pitkä.
He tulivat Alsterdammille[10] ja kulkivat Jungfernstiegin poikki
Rathausmarktille.[11] Siellä seisattui Jan Baas puitten varjoon --
keisarin muistopatsasta ei siinä vielä silloin ollut --, ja kääntyi
tarakoineen perusteellisen verkkaisesti katsomaan taakseen, mahdotonta
ihmisvilinää. Oli juuri pörssin aika ja raatihuoneen kupeilla vieri
mustanaan väkeä. "Katsos, Klaus", sanoi Jan Baas, "mimmoisia ovat!
Katsos... ei ole kellään lapiota, ei muurarin lastaa, ei hevosta
riimussa, ei mitään. Näyttää kuin olisivat kaikki opetetut toisiaan
ajelemaan kuin koirat jänistä. Mutta ei suinkaan sitä nyt ihmisillä
eletä?"
Klaus Baas katseli kirjasylyyksensä takaa ja tuumi: "Taitaa olla aina
pyhä niillä, vai mitä, isä?"
Mutta Jan Baas ei ollut herkkäuskoinen, vaan tuumi: "Kyllä ne silloin
jalkojaan verkemmin vetelisivät! Katsos pakanoita: ihanhan ne tilsaavat
toisiaan kantapäille! Mahtaa siinä tointa sentään olla."
No sitähän Klaus Baaskin jo. "Kuules isä", hän sanoi, "jopas minä
tiedänkin! Ne on menossa satamaan tahi tulevat sieltä laivoja
lastaamasta."
Jan Baas pudisti ihmetellen päätänsä, teki verkkaisen käännöksen ja
tallusti eteenpäin. Klaus Baas perästä.
Perhe nousi pitkin Alte Steinwegiä ylämäkeen ja tultiin
Grossneumarktille.[12] Siellä heidän täytyi hiukan istahtaa
hengähtämään, keskelle kauppakojuja ja pukkipöytiä, uupuneina
patikoimisesta ja raskaiden tarakkain kannosta, pää pyörällä
mahdottomista rakennuksista ja väen hurinasta. Jan Baas lähti etukäteen
katselemaan heidän katua ja asuintaloa.
Siinä kirjapinkalla istua nököttäessään Klaus Baas sitten näki yhden
pöydän ääressä ruskeanaamaisen, laihan pojan, noin hänen ikäisensä,
huonoissa vaateriekaleissa, tutun tavalla pakinoimassa erään
kaupustelijan kanssa. Poika sattui käännähtämään, huomasi hänet siinä
istumassa ja tuli luokse, kädet melkein auki reuhottavan nutun
taskussa, hiukan hoikanlaisilla säärillään hoippuen, ja kysyi
suosiollisesti: "Mitäs te tässä odotatte?"
"Me etsitään kortteeriamme", vastasi Klaus Baas.
Poika sipaisi läntistyneen, harmaan ruojunsa kärellä kirjanippua ja
sanoi: "Mitä sinä tuolla rojulla?"
Klaus Baas kielsi klassikkonsa ja koko runouden ja vastasi
välinpitämättömästi: "Kun sattui olemaan, niin toin mukaan."
Poika nyökkäsi päätään sivulle päin, toripöydälle, jossa oli luottain
vanhoja kirjoja: "Täytyy myydä, mätki tuonne!"
Maalaistulokas pudisti vaieten ja totisesti päätänsä: "Ei me myydä
tavaraamme."
Kaupungin poikaa miellytti tuollainen kylmä lyhytsukaisuus, joka oli
melkein yhtä suuremmoista kuin hänen kadunkokeneisuutensa. Hän kysyi:
"Mikä nimi?"
Toinen vastasi selvästi ja täydellisesti: "Minä olen Klaus Hinrich
Baas."
"Aa", hymähti poika, hiukan ihmetellen mointa arvokkuutta ja
vakavuutta, -- "minä taas Kalli Dau. Meillä on tuolla kukkaskauppa.
Näetkös? Tuolla hiilimakasiinien luona. Mutta meidän väellä ei ole
paljon virkaa: isäpuoleni makaa putkassa |a äiti ostelee
silkkipuseroita."
Klaus Baasia kauhisti ja inhotti kuulla mokomaa; mutta hän kätki
tunteensa ja virkkoi totisesti ja hillitysti: "Nämä tässä taas ovat
minun omaisia. Meidän asumus on Rademachersgangin kulmassa; tiedätkö
missä se on?"
Kalli Dau keikautti taas päätänsä syrjittäin ja sanoi: "Tuolla
rinteellä, mekin siellä asutaan." Ja käännähti ja meni tutun
kauppiaansa luokse.
Isä tuli takaisin, ja he lähtivät taas kiertämään, äiti jälleen
etunenässä. Jonkun ajan päästä äiti seisattui ja katseli ensin talon
numeroa ja sitten kaula ojolla pimeähköä porttikäytävää. Hän käännähti
vähän Lotteen päin ja sanoi purevasti: "Taitavat siivota täällä vaan
kerta viikossa!" Sitten hän nakkasi tiukasti päänsä pystyyn ikäänkuin
keräten kaiken rohkeutensa ja uhkansa ja meni edeltä hämärään pihaan.
* * * * *
Jo huomenna lähetti äiti heidät kouluun. "Olkaakin ihmisiksi!" hän
sanoi, kohottaen uhkaavasti kättänsä.
He laskeusivat kaksi porraskertaa ja lähtivät kaupungille, Lotte
etumaisena, Klaus jonkun askeleen jälempänä. Silloin vierivät vastaan
rillat... Miksi oli kuskilla niin hupsunmoinen hattu?!... Tuolla seista
hojotti poliisi... mitähän se siellä hounaili; siivostihan nuo ihmiset
kaikki kulkivat?... Tuossa postimies... kylläpä sen täytyi ravata
rappuja!... Ja tuolla merkillisen näköinen herra, karvalakki päässä ja
omituiset pitkävartiset saappaat jalassa, ja miten pöyhkeästi se
marssi... mistähän se oli! Mutta tuo, joka kulki sen jälestä, eiköhän
tuo vain ollut jokin talokas kotipuolesta. Pitipä oikein seisattua
noita kahta katselemaan. Mutta eteenpäin nyt vaan! Silloin hän törmäsi
vanhan paksun matamin syliin ja karisti hänen pikku ostoksensa maahan.
Rouvakos ällistyi ja älähti: "Loppi, maalainenko olet? Etkö näe
ihmisiä!"
Koulussa: miten äärettömästi lapsia! Miten erilaisen näköisiä! Ja eräät
haastoivat niin kummallista kieltä! Eikä kukaan ollut hänestä tuonaan!
Nyt tuli opettaja sisään: pitkä, hoikka herra, jalassa isot, tiukat,
kiiltävät kengät. Minkämoiset kengät! Sellaisia ei ollut kotipuolessa
kellään. Klaus Baas istui jäykkänä ja hievahtamatta ja ihmetteli, ettei
opettaja jo paiskannut kokonaista rivillistä viikareita, jotka vuoroin
tahallansa rämistivät taulujaan ja vuoroin tökkivät rihvelillä toisiaan
kylkeen, polvelleen ja antanut keppiä. Ja hän joutui hirmuista
kohtausta odottaessaan, joka voi syntyä tuossa paikassa, jännityksestä
aivan kuin tuleen ja koetti kiiluvin silmin ja reippailla vastauksilla
johtaa opettajan huomiota pois vaaran paikasta. Opettaja huomasikin
hänet kohta ja sanoi: "Sinulla on ollut siellä maalla hyvä opettaja ja
olet ollut ahkerakin." Tästä oli Klaus mielissään; mutta samalla se
velvoitti häntä: ja hän oli nyt vastakin hyvin tarkkaavainen ja pani
silmänsä kiilumaan ja vastasi reippaasti.
Kun sitten välitunnilla sakeana rytäkkänä mentiin alas portaita
ahtaalle leikkipaikalle ja toiset siellä seisoskelivat rykelmissä
vierekkäin ja sekaisin tai kuhisivat ja kihisivät, ja Klaus Baas
asettui seisomaan seinustalle pää pyörällä sellaisesta vilinästä ja
hurinasta, niin tuli viisi kuusi poikaa ja asettui puolipyöröön hänen
eteensä ja sanoi: "Sinä, mollistelepas taas silmiäsi!" Mutta eivät ne
tehneet hänelle mitään pahaa.
Koulusta päästyä lyöttäytyi Kalli Dau hänen seuraansa ja sanoi: "Mitäs
sinä vielä kotona teet? Tule mukaan!"
Klaus Baas pelkäsi äitiä: toruu ja mukittaa! Koko St. Paulin[13] puoli,
josta Antje Baas oli kuullut paljon kauheaa ja jonka hän oli
summamutikassa kironnut, oli pojalta muitta mutkitta ja ikuisiksi
ajoiksi kielletty alue. Äiti oli heristänyt hiilipihtejä ja sanonut
tuttuun uhkaavaan tapaansa: "Ja koetappas vaan mennä St. Pauliin!
Pieksän sinut kuoliaaksi." Mutta muualta ei oltu nimenomaan kielletty;
ja näkemisen halu ja uuden ympäristön ihmettely oli julman suuri.
Niinpä Klaus Baas kuleksi vähän aikaa Kalli Daun kanssa, hiukan aina
takakynnessä, varovasti kuin talonpoika konsanaan.
Kalli Daulla oli tuttuja joka paikassa: vanhalla Steinwegillä eräs
rouva, joka seisoi kellarin ovella, takanaan kellari täynnä perunoita,
kaalia ja juurikkaita; Grossneumarktilla monet kaupustelijat sekä eräs
humalapäinenkin, jollaisia horkkuu kapakan ovella suuren torin
varrella. Kalli Dau pysähtyi jokaisen pakinoille, nälkäisenä,
tikkusääret vääränä, repaleisissa vaatteissaan, jotka oli ostettu
lumppukauppiaalta. Ja hänen sanansa olivat niin soveliaita,
luonnollisia ja miesmäisiä, etteivät tutut ollenkaan kummastelleet
sitä, että sellainen pieni rihvelikinttu uskalsi heitä puhutella, vaan
vastasivat hänelle samallaisella vakavalla tavalla.
Yksin poliisienkin kanssa Kalli Dau oli tutun suhteissa. Mutta ne eivät
olleet kaikki sovinnollisia. Kun Kalli Dau näki ystävän, meni hän kohta
luo ja rupesi pakinoihin. Ja vaihtelipa hän erään lihavan, hauskan
poliisin kanssa postimerkkejä ja vanhoja kuparirahojakin. Mutta joskus
he näkivät pitkän, laihan poliisikuipelon; hän oli "kelju mies", Kalli
Daun sanalla. Silloin Kalli Dau kiersi pelättynsä varovassa kaaressa,
asetti kirjat viereensä kadulle, kumartui hämmästyttävän notkeasti
aivan kiekoksi ja tuijotteli sitten vihansa esinettä, poliisia, pitkän
aikaa julmasti jalkojensa tikkuportin välitse. Ja kun poliisi
järjestyshaluisena, arvokkaana ja rauhallisena marssi häntä kohti,
keikahti hän pystyyn ja meni vaan jonkun sylen päähän kauemmaksi ja
lankesi taas samallaiseen kiemura-asentoon. Eikä hän ollut
millänsäkään, vaikka joku kaupunkilainen seisattui ällistyneenä häntä
ihmettelemään taikka nuoret rouvat, nähdessään yhtäkkiä moisen kiverän
ihmisepäsikiön, kirkaisivat kauhusta. Klaus Baas, jolle porvarillinen
hyvinvointi oli kaikki kaikessa, pyysi Kalli Dauta monta kertaa
hartaasti luopumaan mokomista taidon näytöksistä, mutta hän ei voinut
Kalli Daun sydäntä herkyttää.
Viimein he tulivat kukkakaupalle, jonka seinävierellä Kalli Daun vanhin
veli, hoikka, veltto miehen ketkale, paistatteli laiskana talvista
päivää, piippunysä leukapielessä. Kaupassa järjesteli äiti, laiha,
mustaverinen nainen, yllä korea silkkipusero, -- milloin punainen,
milloin sininen, -- kukkaruukkuja ja -kimppuja; hämärässä sivukopissa
solmi hänen miehensä seppeleitä tyttö-letukan kanssa, joka aina nauraa
kikatti. Pieni rouvankääkkä soitteli aina kerkiästi suupeliään jonkun
ostajan tai naapurin kanssa: hän oli Klaus Baasille erittäin
ystävällinen ja antoi hänelle pienen orvokkikimpun tuliaisiksi äidille,
niin että poika jo ihan ajatteli: ollapa sinulla tuollainen äiti,
hätäpäs sitten! Mutta kun hän muutaman päivän päästä osui takaisin
kukkakaupan ovelle, niin hän kuuli, miten kauhean raaoilla sanoilla
rouva haukkui miestään, joka pimeässä kopissa sitoi hautaseppeleitä.
Hän ei ymmärtänyt oikein, mitä rouva säkätti, sillä sättijän
itäpreussilainen murre oli hänelle outo, mutta hän tunsi, että somaa se
ei vain ollut. Hyi minkälaisia sanoja! Ja tuo raivostunut, raaka naama!
Ja nyt väitti mies hänelle, että akka antaa lasten nähdä nälkää ja
joutua hunningolle! Ei... ei! Oi! miten toisellainen oli sentään hänen
Äitinsä! Sen torat ja kovat hiilipihdit olivat kyllä ilkeät; mutta
miten paljon parempi hän oli! Ah, miten järjestystä rakastava, miten
hyvän huolen hän piti heistä! Klaus Baas vetäysi kaupan ovelta pois ja
juoksi kadun kulmatse suoraa päätä kotiin.
Siellä istui äiti, puhtaassa, suorassa puvussansa, totisena uuden
ompelukoneensa ääressä, jonka oli ostanut; ompeli ensimäistä
tilaustyötä, leninkiä, minkä alakerrassa asuvan puusepän matami oli
hänen valmistettavakseen uskonut. Maalla hän oli melkein läpi vuoden
puurtanut mukana maantöissä; mutta nyt hän aikoi oikein todenteolla
antautua entiseen ammattiinsa.
Lotte hääri edestakaisin kodin askareissa, aina touhussa. Aamusta
varhain iltamyöhään, paitsi tytön koulussa ollessa, kajahteli: Lotte,
tule tänne, Lotte, menepäs nyt! Milloin hän seisoi äidin vieressä ja
autteli rihmaa silmään ja piteli kiinni ompelusta; milloin keittiössä
lieden luona; milloin joku pienokaisista tarvitsi häntä, leikkiessään
kiltisti akkunan ääressä. Milloin piti Klaun takkiin ommella nappi,
joka oli putoamaisillaan. Ja aina se oli niin hyvä, aivan kuin ennen
muinoin Klaun pienenä ollessa, jolloin sisko oli kyykähtänyt polvilleen
hänen viereensä sen valkean portin pieleen.
Viimein Lotte pääsi omiinkin töihinsä. Jäykkähapsinen pellavapää
kumarassa hän istui kirjojensa ja taulunsa ääressä; palmikko solahti
aina rinnan puolelle taulun viereen, ja vähä väliä irtautui jokin
heleä, kaunis hapsi-veitikka ja tunkeutui silmille, ja hän ei voinut
olla sitä huomaamatta, täytyi vilkua siihen ja vetäistä se kiireesti
takaisin korvan taakse! Hän oli hyvin tunnollinen koulutöissään ja
lukuhaluinenkin; mutta hän ei tottunut niin pian uuden koulun menoihin
kuin Klaus, joten veikon täytyi autella ja neuvoa häntä joka ilta. Ja
kun Lotte silloin kohotti yhtäkkiä kirkkaat, sanomattoman puhtaat ja
totisen älykkäät kasvonsa ja katsoi veikkoon kysyvästi tai vastausta
kuunnellen, niin ei Klaus usein kuullut koko kysymystä: tuijotti vain
sisareensa suu auki, silmät ystävällisessä hymyssä, ikäänkuin
ällistellen tai odottaen jotain ihmenäkyä. Niin hän vaistomaisesti
ihaili ja rakasti siskossaan hentoa, älykästä naisellisuutta, jota hän
ei äidissään tuntenut.
He kaksi olivat niin täydellisesti yhtä maata, että he aina vain
ajattelivat samaa ja rakastivat ja toivoivat aina samaa. Kun he olivat
lukeneet läksynsä ja panneet yhdessä pavut pannuun ja antoivat niiden
nyt siinä paistua, ja olivat kattaneet pöydän, niin he hiipivät hiljaa,
jottei äiti huomaisi, akkunan luo ja katselivat pimenevälle pihalle.
Vastapäisen, mustan, huiman korkean kivimuurin alaosaa valaisi vielä
hiukan porttiholvista lankeava heikko hohde; ja lumihiutaleet
liihoittelivat suurina, kevyinä, verkkaisina tukkuina ilmassa. Muuta
mitään ei ollut näkemistä. Kotvan aikaa siinä seisottuaan supatti
Lotte: "Nyt minä näen, nyt minä näen!"