"Erinomaisia kirjoja", vastasi Klaus totisesti, ikäänkuin mitä pulskia,
kauniita hevosia arvostellen.
"Taitaa tulla kirjamies sinusta?" kysyivät toiset.
"Ka mikäs", vastasi Klaus, "kun pystyisi pää", ja katsoi totisena
miehestä mieheen.
"Mikä sinun isäsi on?" he kysyivät.
"Työmies", vastasi Klaus.
Silloin erään sydäntä liikutti ja hän silitteli ripeästi pojan päätä ja
sanoi: "No tulepas sitten senaattoriksi, eiks niin?"
Klaus nyykäytti totisesti päätänsä, ja miehet menivät hymyillen pois.
Äiti ja Lotte tulivat takaisin ja kallistivat vuodepatjat syrjälleen ja
istahtivat niiden päälle, äiti toiselle, sisko toiselle; molemmat
pitäen pikku sisaruksia sylissään. Klaus istui keskessä kirjanipulla.
Antje Baasista oli oikein ilkeää istua siinä kaikkien ohitse kulkevain
jaloissa; monet niistä heitä uteliaasti katselivatkin. Hän kekotti
jäykkänä ja tuimana, sivuille silmää luomatta, motkotellen hiljakseen
miehestään, tuosta "hömmelöstä", joka ei älynnyt jo joutua takaisin. Ja
hän alkoi tuittusissaan ja ikävissään hieroskella sylissään istuvan
pikku Hannan nenänselkää peukalonsa ja tuomentottinsa välissä.
Kaksi hienosti puettua vanhanpuoleista miestä seisoi siinä junaa
odottelemassa; ne huomasivat heidät ja toinen tuli kuin sattumoin luo
ja kysäisi uteliaasti, minkä tähden emäntä noin teki.
Antje Baas oikaisi selkäänsä ja sihahti: "Mitä se teihin kuuluu?
Pitäkää huoli omasta nenästänne." Mies vetäysi takaisin, hämillään
hymyillen.
Sitten tuli toinen luokse ja sanoi ystävällisesti: "Kas sillä tavalla
sitä pitikin vastata! Mitä hänellä oli tekemistä ihmisten nenissä! Ehkä
saan antaa pojallenne tuossa kirjanipulla viis-groschenisen?"[9]
Antje Baas pudisti päätänsä ja huiskautti kättään ja sanoi äkäisesti:
"Mitä kerjäläisiä me ollaan? Pitäkää itse rahanne. Ehkä olette sen
tarpeessa enemmän kuin me."