Onko hampurilaista, joka ei muistaisi elävästi mielessään vanhaa
Klosterthorin[8] asemaa? Sen rumia, siivottoman näköisiä saleja, sen
kuopille tallattuja permantoja ja luokkimaisia kynnyksiä, sen kieroja
ovia ja kuluneita luukkuja! Mitkä ihmisjoukot ovat soljuneet aseman
kautta, niin, kokonaiset kansakunnat ovat sitä tietä vaeltaneet! Monet
kyllä hilpeinä: pohjoisesta saapuvat ylioppilaat matkalla Jenaan ja
vanhaan Heidelbergiin; nuoria vakaimman porvarissäädyn neitoja näkemään
maailman ihmeitä, Berliniä, Alppeja tai Italiaakin; monet elämässä
varmaan asemaan päässeet rauhalliseen toimeensa tai mukavalle
virkistysmatkalle. Mutta kuinka vähäinen onkaan näiden luku niiden
satatuhantisten yksinkertaisten kansan lasten rinnalla, jotka vierivät
sen nokisten, tomuisten seinäin ohi ja astuivat pilalle tallattujen
kynnysten yli vähäksi aikaa saleissa levähtämään! Kimpsuineen
kampsuineen he ovat seisoskelleet tai istuneet sen rumissa saleissa tai
silloilla ja sielussaan nähneet kadotetun kotipuolen ja tuntemattoman
tulevaisuuden haikeita kuvia. Ah, kellä olisi silmäin edessä kaikki ne
kangastukset, joita nuo vaeltavat laumat ovat nähneet! Näiden
tuntumattomaksi tallattujen kynnysten yli on patikoinut preussiläisiä,
saksilaisia ja holsteinilaisia, kaksin verroin Mecklenburgin parasta
väkeä, puolalaista, juutalaista ja slaaveja luvuttomasti, kaikki
irtautuen kirveltävin sydämin kotimaasta, kuullakseen valtameren
toisella puolla ensin huudon ja kutsun: "Täällä on maata! Maata!" Ja
sitten sekautuen maailman pyörteesen, joka meidät, hitaat, hiljaiset
maalaiset, nyt on temmannut hurjaan piirihyppyynsä.
Jan Baas oli lähtenyt katselemaan tuttua, jonka piti opastaa heidät
uuteen, jo vuokrattuun asuntoon. Äiti ja Lotte taas olivat menneet
vesiranalle juomaan, taluttaen kumpikin yhtä pikku sisaruksista. Petter
ei ollut suostunut tulemaan mukaan Hampuriin; hän oli pestautunut
renkipojaksi siihen taloon, jonka pelloilla hänen isänsä ja vaarinsa jo
olivat turvetta puskeneet. Nyt oli Klaus jäänyt vahdiksi kahden
vuodepatjan luo, jotka oli nostettu pystyyn seinää vasten. Siinä hän
istua kökötti paksujen, tiukkain patjain välissä matalalla, keltaisella
kirjapinkalla.
Vanha klassikkolaitos, jonka äiti oli ennen nuorena tyttönä saanut
lahjaksi eräältä lukumies-serkulta ja jota hän sitten oli aina
säilyttänyt lukkojen takana kirstussaan, -- minnepä heidät muuallekaan
olisi pannut, -- Klaus istui ja katseli ihmisiä, joita ohitse huristava
juna oli täynnänsä, vaunu vaunun vieressä.
Kantajat, joita seisoskeli siinä lähellä, huomasivat hänet ja tulivat
miestä katselemaan. Erästä heistä miellyttivät nuo nokkelat silmät,
joilla poika uutta ympäristöänsä tarkasteli, ja hän virkkoi: "No, ei
taida olla hullumpi siinä istuskella!"
"Ei ole hullumpi", vastasi Klaus vanhanvakaasti kuin maalaispoika
ainakin.