Ääni oli liian heikko kuuluakseen merelle vastatuuleen.
"Farnçois... Stéphane...!"
Ja sitten hän juoksi huoneen poikki ja meni käytävään etsiäkseen
jotakin. Palattuaan ikkunan luo hän hihkui yhä:
"François! François! Kuule..."
Hän oli vihdoin löytänyt merkinanto-torvensa. Mutta kohotettuaan sen
huulilleen hän ei voinut siitä puhaltaa muuta kuin heikkoja soraääniä.
"Kirottua!" änkytti hän heittäen simpukankuoren kädestään. "Voimani
ovat lopussa... François! François!"
Hän oli kauhea nähdä, tukka epäjärjestyksessä ja kuumeen hiki
valumassa kasvoille. Véronique rukoili häntä:
"Honorine, malttakaa!"
"Mutta katsokaahan niitä, katsokaa!"
Alhaalla merellä liikkui moottorivene edelleen, molemmat ampujat
valmiina murha-ase ojennettuna.
Eloonjääneet pakenivat. Kaksi niistä jäi jäljemmäksi.
Näihin kahteen laukaistiin, ja heidän päänsä katosivat.
"Mutta katsokaa niitä", toisteli bretagnetar käheällä äänellä...
"Ajometsästystä!... Surmataan kuin otuksia... Voi Sarekin onnettomia
asukkaita...!"
Taaskin kuului pamaus, ja jälleen painui musta piste aaltoihin.
Véronique väänteli itseään epätoivossa. Hän ravisti parvekkeen
pylväitä kuin häkin rautoja, jonne oli vangittuna.
"Vorski! Vorski!" voihki hän, miehensä kamalan muiston ahdistamana...
"Se on Vorskin poika!"
Äkkiä tartuttiin hänen kurkkuunsa, ja hän näki edessään
bretagnettaren tuntemattomiksi muuttuneet kasvot.
"Sinun poikasi!" änkytti Honorine. "Ole kirottu...! Sinä olet hirviön
äiti, ja sinut rangaistaan..."
Hän purskahti nauruun ja kirkui tömistäen jaloillaan hytkyttävän
hilpeyden puuskassa:
"Risti, niin, risti! Sinut pannaan ristille... Naulat käsiin!... Mikä
rangaistus!... Naulat käsiin!"
Hän oli menettänyt järkensä.
Véronique riuhtautui irti ja tahtoi pakottaa hänet pysymään alallaan,
mutta häijyssä raivossaan Honorine työnsi hänet pois, kaatoi hänet
nurin ja kiipesi nopeasti parvekkeelle.
Hän jäi seisomaan ikkunalaudalle, kohottaen käsivartensa ja hihkuen
jälleen:
"François...! François...!"
Siltä puolelta rakennusta oli tämä kerros maakaltevuuden vuoksi
matalammalla. Bretagnetar hyppäsi käytävälle, juoksi sen poikki,
hyökkäsi sitä reunustavien pensasryhmäin läpi ja kiiti niiden
kallioiden harjaa kohti, jotka kohosivat rannalla jyrkkänä seinänä,
ulottaen reunansa merenkin ylle.
Hän pysähtyi hetkiseksi, kirkaisi kolmesti kasvattinsa nimen ja
heittäytyi pää edellä kuiluun.
* * * * *
Ulapalla oli ihmismetsästys loppumassa.
Yksi erältään painuivat päät pohjaan. Verilöyly oli päättynyt.
Sitten moottorivene, jossa François ja Stéphane seisoivat, poistui
Bretagnen rannikon suuntaan Beg-Meiliä ja Concaineauta kohti.
Véronique oli yksinään kolmenkymmenen ruumisarkun saarella.