"Neljä naista ristillä..."
Véronique oli yksinään kolmenkymmenen ruumisarkun saarella. Siihen
asti, kunnes aurinko laski pilvien keskelle, jotka näkyivät uivan
meressä taivaanrannalla, hän seisoi hievahtamatta ikkunaa vasten
lyyhistyneenä, pää käsivarsien varassa, joita hän tuki sen pieleen.
Todellisuus liikkui hänen sielunsa hämärässä kuin kuvaelmat, joita
hän koetti olla näkemättä, mutta jotka ajoittain tulivat niin
selviksi, että hän luulotteli uudestaan katselevansa samoja kauheita
näytelmiä.
Hän ei vieläkään yrittänyt etsiä selitystä tähän kaikkeen tai keksiä
mitään olettamuksia niistä syistä, jotka mahdollisesti olisivat
voineet tätä murhenäytelmää valaista. Hän otaksui Françoisin ja
Stéphane Marouxin tulleen mielipuoliksi, koska ei osannut kuvitella
moisiin tihutöihin muita vaikuttimia. Ja uskoen, että nuo kaksi
pyöveliä olivat järjiltään, hän ei koettanut heidän teoissaan nähdä
mitään suunnitelmia tai määrättyä tahtoa.
Ja sitäpaitsi sai Honorinen hulluus, jonka hän niin sanoaksemme
oli nähnyt purskahtavan esiin, hänet katselemaan kaikkia tapauksia
jonkinlaisen tajunnanjärkytyksen aiheuttamina, jonka uhriksi kaikki
Sarekin asukkaat olivat joutuneet. Silloin tällöin hän itsekin
tunsi aivojensa menevän sekaisin, ajatustensa häipyvän usvaan ja
näkymättömien peikkojen harhailevan ympärillään.
Hän nukahti, mutta unessa kiusasivat häntä nämä kuvat niin
lakkaamatta ja hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, että alkoi
nyyhkyttää. Sitäpaitsi hän luuli kuulevansa rahinaa, joka hänen
turtuneessa sielussaan sai pahaenteisen merkityksen. Vihollisia
lähestyi. Hän avasi silmänsä.
Kolmen askeleen päässä hänen edessään istui takajaloillaan omituinen
eläin, jonka turkki oli vaaleanruskea kuin maitoon sekoitettu kahvi
ja etukäpälät käsivarsien tavoin ristissä.
Se oli koira; ja hän muisti heti Françoisin koiran, jota Honorine
oli kehunut oivalliseksi, uskolliseksi ja lystikkääksi elukaksi. Hän
muisti sen nimenkin: "Kaikki-käy-hyvin".
Hänen lausuessaan tämän nimen puoliääneen hänet valtasi vihantunne,
ja hän oli ajamaisillaan pois tuon ivallisella liikanimeltä
naamioidun eläimen. Kaikki-käy-hyvin! Ja hän ajatteli kaikkia tämän
kauhean mellakan uhreja, kaikkia Sarekin kuolleita, murhattua
isäänsä, Honorinea, joka tappoi itsensä, järkensä menettänyttä
Françoisia. Kaikki-käy-hyvin!
Mutta koira ei liikahtanut. Se veikisteli aivan kuin Honorine oli
kuvaillut, pää hieman kallellaan, toinen silmä suljettuna, suupielet
vedettyinä korviin asti, käpälät ristiin laskettuina ja kasvoilla
tosiaan hymyilyä muistuttava ilme.
Nyt Véronique muisti: Sillä tavallahan Kaikki-käy-hyvin ilmaisi
myötätuntoaan kärsiviä kohtaan. Kaikki-käy-hyvin ei sietänyt
kyyneleitä. Kun joku itki, niin se veikisteli, kunnes pakotti
katselijankin nauramaan ja sitä hyväilemään.
Véronique ei hymyillyt, mutta hän veti elukan luokseen ja sanoi sille:
"Ei, pentuseni, kaikki ei käy hyvin. Päinvastoin käy kaikki huonosti.
Mutta täytyyhän sittenkin elää, eikä saa menettää järkeään niinkuin
muut..."
Elämän välttämättömyydet pakottivat hänet toimimaan. Hän astui alas
keittiöön ja löysi sieltä ruokatarpeita, joista antoi runsaan osuuden
koiralle. Sitten hän palasi yläkertaan.
Yö oli tullut. Hän avasi ensimmäisessä kerroksessa oven huoneeseen,
joka tavallisissa oloissa varmaankin oli asumatonna. Monien
ponnistusten ja rajujen mielenliikutusten synnyttämä väsymys rasitti
häntä. Hän vaipui melkein heti uneen. Kaikki-käy-hyvin valvoi hänen
vuoteensa jalkopäässä.
Seuraavana päivänä hän heräsi myöhään ja tunsi omituista rauhaa ja
turvallisuutta. Hänen mielessään liittyi nykyinen todellisuus siihen
hiljaiseen ja tyyneen elämään, jota hän oli viettänyt Besançonissa.
Hänen kokemansa muutamain päiväin kauhut häämöittivät ikäänkuin
etäisinä tapauksina, joiden palaamisesta ei ollut pelkoa. Suuressa
myrskyssä tuhoutuneet ihmiset olivat hänelle ikäänkuin vieraita,
joita on kerran tavannut eikä enää koskaan näe. Hänen sydämensä ei
vuotanut verta. Murhe ei ulottunut hänen sielunsa pohjaan.
Tämä oli odottamatonta ja rajatonta lepoa, vahvistavaa
yksinäisyyttä. Ja se tuntui hänestä niin hyvältä, että hän ei
antanut mitään merkkiä, kun höyrylaiva oli saapunut risteilemään
onnettomuuspaikalle. Kaiketi oli rannikolta edellisenä päivänä
huomattu räjähdysten leimahtaminen ja kuultu pamaukset. Véronique ei
hievahtanut.
Hän näki, että höyrylaivasta laskettiin vene, ja ajatteli, että
varmaankin noustaisiin maihin ja tultaisiin tarkastamaan kylää.
Mutta paitsi että hän pelkäsi tutkimusta, johon voitaisiin sekoittaa
hänen poikansa, hän ei ollenkaan halunnut, että hänet itsensäkään
tavattaisiin täältä, kyseltäisiin häneltä, saataisiin tietää hänen
nimensä, henkilöllisyytensä ja elämäntarinansa ja pakotettaisiin
hänet takaisin siihen helvetilliseen piiriin, josta hän oli paennut.
Hän tahtoi mieluummin odottaa viikon, kaksi, kunnes sattuma ehkä
toisi saaren ulottuville kalastajaveneen, joka ottaisi hänet mukaansa.
Mutta ketään ei tullut priiorintalolle asti. Höyrylaiva poistui, eikä
mikään häirinnyt nuoren naisen yksinäisyyttä.
Näin hän vietti kolme vuorokautta. Kohtalo näkyi herenneen uusista
hyökkäyksistä häntä vastaan. Hän oli yksinään ja oma valtiaansa.
Kaikki-käy-hyvin, jonka seura oli tuottanut hänelle suurta lohtua,
juoksi tiehensä.
Entisen priiorintalon alueeseen kuuluu saaren koko pää
viidennellätoista vuosisadalla hyljätyn ja vähitellen raunioiksi
sortuneen ja hävitetyn benediktiläisluostarin asemapaikalla.
Talon oli kahdeksannellatoista vuosisadalla rakennuttanut rikas
bretagnelainen laivanvarustaja vanhan apotinasunnon aineksista
ja kappelin kivistä, eikä se tarjonnut mitään mielenkiintoista
tyylissään tai edes sisustuksessaan. Eikä Véronique tohtinutkaan
tunkeutua mihinkään noista huoneista. Hänen isänsä ja poikansa muisto
pysähdytti hänet suljettujen ovien eteen.
Mutta toisena päivänä, joka oli kirkas, aurinkoinen kesäpäivä,
hän tutki puistoa. Se ulottuu saaren kärkeen asti ja on, samoin
kuin niittykin rakennuksen edustalla, täynnä raunioita ja
muratinköynnöksiä. Hän huomasi, että kaikki käytävät johtivat jyrkkää
niemekettä kohti, jota seppelöi ryhmä tavattoman korkeita tammia.
Perille päästyään hän näki tammien ympäröivän puolikuun muotoista
merelle avautuvaa tannerta.
Tämän aukeaman keskeltä kohoaa muinaiskelttiläinen kivinen
muistopatsas, jonka soikea ja jokseenkin lyhyt laatta lepää kahdella
melkein nelikulmaisella kivijalustalla. Paikka on suurenmoinen, ja
näköala sieltä rajaton.
"Honorinen mainitsema Keijukaisten patsas", ajatteli hän. "Nyt en voi
olla kaukana Kukkakalmistosta ja Maguennocin ihmekasveista."
Hän kiersi kivipatsaan. Molempain jalustain sisäpinnoille oli
piirretty joitakuita merkkejä, mutta niistä ei saanut selvää.
Merenpuolisilla ulkopinnoilla, jotka olivat kuin kaksi sileäksi
hiottua ja kirjoittamista varten valmistettua levyä, oli sensijaan
näkyvissä jotakin, mikä jälleen sai hänet tuntemaan tuskan
puistatusta.
Oikealla puolella oli syvälle kaiverrettu kömpelötekoinen ja
alkeellinen piirustus neljästä rististä, joilla väänteli itseään
neljä naishahmoa. Vasemmalla oli sareke kirjoitettuja rivejä, mutta
liian heikosti kaiverretut kirjaimet olivat rajusäiden kuluttamina
melkein hävinneet, tai ehkä niitä olivat ihmiskädet tahallaan
raapineet. Kuitenkin oli muutamia sanoja jäljellä -- samat sanat,
jotka Véronique oli lukenut Maguennocin ruumiin luota löytämässään
piirroksessa: "Neljä naista ristillä... Kolmellekymmenelle arkulle...
Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."
Véronique poistui horjuen. Salaisuus oli yhä hänen edessään, kuten
kaikkialla saarella, ja hän päätti sitä paeta siihen asti, kun voisi
lähteä Sarekista.
Aukeamalta vei polku oikeanpuolisen tammen ohitse, jonka varmaankin
salama oli runnellut ja josta oli jäljellä vain runko ja muutamia
kuivia oksia.
Sitten hän laskeutui muutamia kiviaskelmia pitkin, käveli pienen
niityn poikki, missä oli neljä riviä muinaiskelttiläisiä hautakiviä,
ja pysähtyi äkkiä, päästäen tukahtuvan huudahduksen, jossa ilmeni
ihmettelyä ja hämmästystä, kun hän sai nähdä, mitä hänen edessään oli:
"Maguennocin kukkaset!" mutisi hän.
Sen keskikäytävän varrella, jota pitkin hän kulki, kohosivat molemmat
viimeiset _menhirit_ kuin uhkeimman ihmetarhan portinpielet. Siinä
oli korkeintaan viidenkymmenen metrin pituinen nelikulmainen ala,
johon laskeuduttiin muutamia askelmia myöten ja jota reunusti
temppelinpylväiden tapaan kaksi riviä samankorkuisia hautapatsaita
toisistaan täsmällisesti yhtä pitkäin välimatkain päässä. Tämän
temppelin laiva ja alisivut oli laskettu leveillä, säännöttömillä,
särkyneillä graniittilaatoilla, ja niiden raoissa versoava ruoho
näytti kirkonakkunan vinoneliötä kehystävältä lyijyltä.
Keskellä oli vähäinen neliö, ja siinä rehoitti keskuksesta kohoavan
vanhan kivisen Kristuksen-kuvan ympärillä kaikenlaisia kukkia. Mutta
millaisia kukkia! Sellaisia, joita ei olisi voinut kuvitellakaan,
omituisia haavekukkia, ihmekukkia, joille mitkään tavalliset kukat
eivät koon puolesta vetäneet vertoja.
Véronique tunsi ne kaikki, ja kuitenkin hän hämmästyi niiden
suuruutta ja loistoa. Niitä oli kaikenlaatuisia, mutta vähän kutakin
lajia. Olisi voinut nimittää niitä viuhkaksi, johon oli yhdistetty
kaikki värit, kaikki tuoksut ja kaikkinainen muotojen kauneus.
Ja ihmeellisintä oli, että nuo kukat, jotka tavallisesti eivät
puhjenneet yhtaikaa, vaan kuukausi kuukaudelta toistensa jälkeen,
täällä kaikki heloittivat täydessä loistossaan! Kaikki nämä rehevät
kasvit -- joiden hehkuvaa kukintaa ei jatku paria, kolmea viikkoa
pitemmälle -- olivat täysin puhjenneita ja kilpailivat teriöittensä
moninaisessa väriloistossa samana päivänä, raskaina, hohtavina,
uhkeina ja ylväinä tukevien varsiensa kannattamina.
Siinä oli Virginian päivänkorentoja, leinikköjä, päivänliljoja,
akileijoja, veripunaisia hanhenjalkoja, kurjenmiekkoja, joiden
purppura oli heleämpää kuin piispan kauhtanassa! Siinä näki
kukonkannuksia, liekkikukkia, verenpisaroita, ukonhattuja,
montbretioita.
Ja kaiken tämän lisäksi -- oi, mitä liikutusta nuori nainen
tunsikaan! -- kaiken lisäksi säteili muita ylempänä, kapealla
ristiinnaulitun-kuvan jalustaa kiertävällä pyöreällä kukkaislavalla,
sadoin sinisin, valkoisin ja sinipunaisin tertuin ikäänkuin
kohoten koskettamaan Vapahtajan ruumista, uhkeita Veronica-kukkia,
tätyruohoja, joilla oli sama nimi kuin hänellä itsellään...
Hän oli nääntyä liikutuksesta, sillä kukkapengertä lähestyessään hän
sai lukea pienestä jalustaan kiinnitetystä lappusesta vaatimattoman
yksinkertaiset sanat: _Äidin kukka_.
* * * * *
Véronique ei uskonut ihmeitä. Että kukkaset olivat merkillisiä
ja ettei niitä voinut verrata oman maan kukkiin, se hänen kyllä
täytyi myöntää. Mutta hän kieltäytyi uskomasta, että tähän
epäsäännöllisyyteen saattoi olla ainoastaan yliluonnollinen selitys
tai että se oli käsitettävissä ainoastaan Maguennocin salaisuudeksi
jääneiden taikakaavojen tulokseksi. Ei, varmaankin oli joku, ehkä
aivan yksinkertainenkin syy, johon tapaukset pian loisivat täyden
valon.
Oli miten oli, mutta näiden pakanallisten koristusten keskeltä, ihan
ihmeen sydämestä, jonka se läsnäolollaan näkyi herättäneen eloon,
kohosi Kristuksen kuva kukkapenkereestä, joka uhrasi sille värinsä ja
erilaiset tuoksunsa.
Véronique lankesi polvilleen...
Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä hän palasi Kukkakalmistoon.
Tällä kertaa häntä kaikkialla ympäröivä salaperäisyys esiintyi mitä
hurmaavimpana, ja hänen poikansa näytteli siinä osaa, joka teki
mahdolliseksi haaveilla hänestä ilman vihan ja epätoivon tunteita
Veronica-kukkien edessä.
Viidentenä päivänä hän huomasi ruokavarojensa olevan loppumassa, ja
niinpä hän iltapäivän puolivälissä lähti kävelemään alas kylää kohti.
* * * * *
Sinne tultuaan hän näki, että useimmat asunnot oli jätetty
sulkematta. Niin varmoja olivat niiden omistajat lähtiessään olleet
siitä, että palaisivat toisella retkellä noutamaan tarpeelliset
tavaransa.
Hänen sydäntään ahdisti, eikä hän tohtinut astua kynnysten
sisäpuolelle. Kurjenpolvia kasvoi ikkunalaudoilla. Isot seinäkellot
vaskiheilureineen jatkoivat autioissa huoneissa yhä ajanmittaamista.
Hän poistui.
Mutta eräässä vajassa lähellä rantalaituria hän näki ne säkit ja
laatikot, jotka Honorine oli moottoriveneessään tuonut.
"No", tuumi hän, "enpä minä nälkään kuole. Näistä riittää viikoiksi,
ja sitten..."
Hän keräsi vasuun suklaatia, korppuja, muutamia säilykepurkkeja,
riisiryynejä ja tulitikkuja ja oli juuri lähtemäisillään
paluumatkalle priiorintaloon, kun hänen mieleensä juolahti ajatus
jatkaa kävelyään saaren toiseen päähän asti. Palatessaan hän noutaisi
vasunsa.
Varjoisa tie nousi ylängölle. Maisema ei näyttänyt muuttuneen.
Samanlaisia tasankoja, samanlaisia viljelemättömiä ja laitumeksi
kelpaamattomia nummia, samanlaisia vanhoja tammimetsikköjä. Saarikin
kapeni jälleen, joten saattoi esteettä nähdä meren kummaltakin
puolelta ja eroittaa etäältä Bretagnen rannikon.
Siellä oli myös pensasaita, joka ulottuen kalliosta toiseen sulki
kurjannäköisen töllin pihamaan. Rakennus oli pitkä ja rappeutunut
ja sen vieressä paikkakattoisia ulkohuoneita. Piha oli epäsiisti ja
huonosti hoidettu, täynnä rautaromua ja risukasoja.
Véronique oli jo kääntymäisillään, mutta silloin hän hämmästyneenä
pysähtyi. Hän oli luullut kuulevansa voihkinaa. Hän heristi korviaan
vaaniskellen suuressa hiljaisuudessa ja eroitti taaskin saman äänen,
mutta selvempänä. Kuului muitakin ääniä, uikutusta ja hätähuutoja,
naisten parahduksia. Eivätkö siis kaikki asukkaat olleetkaan
paenneet? Hän tunsi iloa, johon sekoittui hiukan tuskaa, kun hänelle
nyt selvisi, että hän ei ollutkaan yksinään Sarekissa, mutta samalla
häntä pelotti ajatellessaan, että tapaukset ehkä jälleen tempaisivat
hänet kuoleman ja kauhistuksen pyörteeseen.
Mikäli Véronique saattoi päättää, ei melu tullut asunnosta, vaan
pihan oikealla puolella olevista ulkohuoneista. Pihaan pääsi
yksinkertaisesta häkkiportista, jota hänen tarvitsi vain työntää. Sen
avautuessa narskahti puu kahnauksesta.
Heti yltyivät huudot ulkohuoneista. Sinne oli epäilemättä kuultu,
ja Véronique joudutti askeliaan. Vaikka ulkohuoneiden katot olivat
paikoittain risaiset, olivat seinät paksut ja vankat, ja vanhat
ovet olivat rautakiskoilla lujitetut. Muuatta ovea kolkututettiin
sisäpuolelta, samalla kun huudot kävivät yhä hätäisemmiksi.
"Apuun...! apuun...!"
Mutta siellä riideltiin, ja toinen vähemmän kimeä ääni vikisi:
"Ole nyt hiljaa, Clémence! Kenties on tulossa juuri niitä..."
"Ei, ei, Gertrude, ei sieltä niitä tule! Niiden askelia ei kuule!...
Avatkaa siis, onhan avain suulla..."
Véronique, joka halusi päästä sisälle, näki todellakin ison avaimen
reiässä. Hänen tarvitsi vain vääntää. Ovi avautui.
Heti hän tunsi Archignatin sisarukset. He olivat puolipukimissa.
Kuihtuneita ja häijyjen noita-akkain näköisiä, kuten tavallisesti.
Tämä oli jonkinlainen pesutupa, täynnä astioita, ja perällä Véronique
näki oljilla virumassa kolmannen naisen, joka voivotti melkein
sammuneella äänellä ja jonka hän arvasi kolmanneksi sisareksi.
Sillä hetkellä tuupertui toinen pystyssä olleista uupuneena maahan,
ja toinen, jonka silmät hohtivat kuumeesta, tarttui Véroniquen
käsivarteen ja alkoi puhua läähättäen:
"Oletteko nähnyt niitä, häh? Ovatko ne täällä...? Kuinka ne eivät
ole teitä tappaneet...? Senjälkeen, kun muut ovat paenneet, ne
pitävät koko Sarekia vallassaan... Nyt on meidän vuoromme... Me
olemme olleet jo kuusi päivää tänne suljettuina... niin, meidät
teljettiin lähtöpäivän aamuna... Käärittiin matkatavaroita ja
valmisteltiin lähtöä veneisiin... Kaikki kolme tulimme tähän kotaan
noutamaan kuivumaan ripustettuja liinavaatteitamme. Ja silloin
ne tulivat... niitä ei kuultu... ei _niitä_ koskaan kuulla... Ja
sitten lyötiin ovi äkkiä kiinni... kerran vain narahti, väännettiin
lukkoon, ja tässä me nyt olemme... Meillä oli perunoita, leipää ja
varsinkin paloviinaa... Ei täällä ole ollut suurempaa hätää... Mutta
palaisivatko ne meidät tappamaan? Oliko meidän vuoromme? Ah, hyvä
rouva, kylläpä täällä on kuunneltu ja pelosta vavistu! Vanhin sisko
tuli sekapäiseksi... Kuunnelkaa... hän hourailee... Toinen, Clémence,
on menehtymäisillään... Ja minä... minä... Gertrude..."
Hänellä oli vielä voimia, koska hän niin väänsi Véroniquen käsivartta.
"Entä Corréjou? Eikö hän ole palannut ja lähtenyt jälleen? Miksei
meitä tultu etsimään...? Se ei olisi ollut vaikeaa... Tiedettiinhän
kyllä, missä me olimme, ja vähäisimmänkin rasahduksen kuullessamme me
huusimme... Miksi siis...?"
Véronique epäröi vastata. Mutta miksi hän olisi salannut totuuden?
Hän selitti:
"Molemmat alukset upposivat."
"Mitä!"
"Molemmat alukset upposivat silmänkantaman päässä Sarekista. Kaikki
veneissä olleet hukkuivat... Se tapahtui priiorintalon edustalla...
juuri kun ne olivat tulleet Pirunsalmesta."
Véronique ei sanonut enempää. Hän vältti nimien mainitsemista eikä
halunnut selittää, mitä osaa François ja hänen opettajansa olivat
näytelleet. Mutta Clémence oli kohottautunut makuulta, kasvot
kauhusta vääntyneinä. Hänkin oli nyt polvillaan, tukien itseään ovea
vasten.
Gertrude mutisi:
"Entäs Honorine?"
"Honorine on kuollut."
"Kuollut!"
Molemmat sisaret kirkaisivat tuon sanan yhteen ääneen. Sitten he
vaikenivat ja katselivat toisiaan. Sama ajatus valtasi heidät. He
näkyivät miettivän. Gertrude liikutteli hyppysiään ikäänkuin laskien,
ja molempien kasvoilla lisääntyi kauhu.
Aivan hiljaa, kuin pelon kuristamana, Gertrude sammalsi Véroniqueen
tuijottaen:
"Kas... kas... se pitää paikkansa... Tiedättekö, kuinka monta henkeä
oli veneissä ilman sisariani ja minua? Tiedättekö? Kaksikymmentä...
Laskekaa siis... Kaksikymmentä, ja lisäksi tulee Maguennoc, joka
kuoli ensimmäisenä... ja sitten herra Antoine, joka kuoli hänen
jälkeensä... ja sitten pikku François ja herra Stéphane, jotka
hävisivät, mutta ovat myöskin kuolleet, lisäksi ovat Honorine ja
Marie le Goff kuolleet. Laskekaa siis... se tekee kuusikolmatta...
kuusikolmatta... Eikö se lyö yhteen? Kuusikolmatta vähennettynä
kolmestakymmenestä... Tottahan käsitätte? Ne kolmekymmentä
ruumisarkkua ovat täytettävät... Kun siis vähennetään kuusikolmatta
kolmestakymmenestä, niin jää neljä... eikö niin?"
Hän ei kyennyt enää puhumaan, kieli takertui kitalakeen. Mutta
Véronique kuuli hänen kuitenkin tavu tavulta änkyttävän seuraavat
hirvittävät sanat:
"Häh? Käsitättekö? On jäljellä neljä... Archignatin kolme sisarusta,
jotka pidätettiin ja teljettiin pesukotaan... ja sitten te... Eikö
lasku siis pidä paikkaansa? Neljä ristiä... _Neljä naista ristillä_,
tiedättehän... Lasku on selvä... Ne neljä olemme me... Saarella ei
ole enää muita kuin me... neljä naista..."
Véronique kuunteli ääneti... Hänen iholleen nousi hikeä.
Hän kohautti olkapäitänsä.
"No, kun saarella kerran ei enää ole muita kuin me, niin mitä sitten
pelkäätte?"
"No _niitä! Niitä!_"
Hän kävi kärsimättömäksi.
"Neljä naista ristillä..."
"Mutta kun kerran kaikki ovat lähteneet!"
Gertrude säikähtyi:
"Puhukaa hiljaa. Vielä kuulisivat!"
"Ketkä sitten?"
"_Ne_... ne muinaiset..."
"Muinaiset?"
"Niin, ne, jotka uhrasivat... jotka tappoivat miehiä ja naisia...
jumaliansa hyvittääkseen..."
"Mutta siitähän on jo tullut loppu! Tarkoitatte druideja? Mutta eihän
enää ole druideja?"
"Puhukaa hiljaa, puhukaa hiljaa! Niitä on vielä... on pahoja
henkiä..."
"Siis henkiolentoja?" virkkoi Véronique, jota tämä taikausko
pöyristytti.
"Henkiä kylläkin, mutta sellaisia, joissa on lihaa ja luuta... Niillä
on kädet, joilla ne murtavat ovet ja telkeevät ihmiset sisään...
Ne hukuttavat aluksiakin... Ne ovat samoja, jotka tappoivat herra
Antoinen, Marie le Goffin ja muut... samoja, jotka surmasivat
kuusikolmatta..."
Véronique ei vastannut. Tähän ei ollut mitään vastattavaa. Hän kyllä
tiesi, kuka oli surmannut herra d'Hergemontin, Marie le Goffin ja
muut sekä upottanut molemmat veneet.
Hän kysyi:
"Mihin aikaan teidät kolme teljettiin?"
"Puoli yhdeltätoista... sinä päivänä, jolloin piti kello
yhdeltätoista tultaman kylään Corréjoun kanssa."
Véronique mietti. Ei ollut juuri mahdollista, että François ja herra
Stéphane olisivat käyneet täällä puoli yhdeltätoista ja tuntia
myöhemmin ehtineet luodon taakse, josta olivat hyökänneet alusten
kimppuun. Täytyikö otaksua, että saarella vielä oli yksi tai useampia
heidän rikostovereitaan?
Hän lausui:
"Joka tapauksessa on tehtävä joku päätös. Ette voi jäädä tähän
tilaan. Teidän täytyy levätä, virkistää voimianne..."
Toinen sisar oli noussut. Hän virkkoi samalla käheällä ja tuimalla
äänellä kuin edellinen:
"Täytyy ennen kaikkea piilottautua ja voida puolustaa itseänsä
_niitä_ vastaan."
"Millä tavalla?" kysyi Véronique, joka vastoin tahtoaankin tunsi
samaa turvapaikan tarvetta vihollisten varalta.
"Milläkö tavalla? Siitä puhuttiin paljon saarella varsinkin
tänä vuonna, ja Maguennoc oli päättänyt, että heti ensimmäisten
hyökkäysten tapahtuessa kaikki pakenisivat priiorintaloon."
"Priiorintaloon? Miksikä sinne?"
"Koska siellä voi puolustautua. Rantakalliot ovat äkkijyrkkiä. Siellä
on joka puolelta turvassa."
"Entä silta?"
"Maguennoc ja Honorine olivat järjestäneet kaikki edeltäpäin.
Kahdenkymmenen askeleen päässä sillasta vasemmalla on pieni hökkeli.
Sinne he olivat hankkineet öljyvaraston. Kolme, neljä leilillistä
valeltuna sillalle ja raapaisu tulitikulla; muuta ei olisi tarvittu.
Silloin olisi oltu kuin kotonaan. Ei mitään yhteyttä, ei hyökkäyksen
mahdollisuutta."
"Mutta mikseivät ne sitten tulleetkaan priiorintaloon, vaan pakenivat
veneillä?"
"Veneisiin astuminen, pakeneminen, se oli viisaampaa. Mutta nyt
meillä ei enää ole valinnan varaa."
"Ja me lähtisimme?"
"Heti paikalla. Vielä on päivänvaloa, ja päivällä on turvallisempaa
kuin yöllä."
"Mutta sisarennehan viruu sairaana?"
"Meillä on käsikärryt. Me kuljetamme hänet. Täältä on oikotie
priiorintaloon, niin ettei tarvitse kiertää kylän kautta."
Vaikka Véronique vain vastahakoisesti myöntyi ajatukseen elää
läheisessä yhteydessä Archignatin sisarusten kanssa, suostui hän
kuitenkin, koska häntä ahdisti outo pelko, jota hän ei kyennyt
karkoittamaan.
"Olkoon niin", sanoi hän. "Lähtekäämme. Minä saatan teitä herra
Antoinen asunnolle ja palaan sitten kylään ruokatarpeita noutamaan."
"Oh, ei niitä kauan tarvita", huomautti yksi sisaruksista. "Sittenkun
silta on hävitetty, sytytämme tulia Keijukaisten patsaan kukkulalle,
ja rannikolta lähetetään kyllä höyrylaiva. Tänään lankee sumua, mutta
huomenna..."
Véronique ei väittänyt vastaan. Hän suostui nyt aikeeseen matkustaa
pois Sarekista, vaikkapa sitten seuraisi tutkimus, joka paljastaisi
hänen nimensä.
He lähtivät, sittenkun molemmat sisarukset ensin olivat kulauttaneet
suuhunsa lasin paloviinaa. Käsikärryillä kyyhöttäen mielipuoli nauroi
hiljaa ja lateli Véroniquelle osoitettuja lauseenpätkiä ikäänkuin
olisi tahtonut naurattaa häntäkin.
"Ei _niitä_ vielä tapaa... ne valmistautuvat..."
"Vaikene siinä, vanha hupsu", käski Gertrude, "sinä tuotat meille
onnettomuutta".
"Niin, niin, saadaan huvitella... tästä tulee hauskaa... Minulla
on kultaristi kaulassani... ja toinen risti kädessäni, leikattuna
saksilla ihoon... Katsokaa... Kaikkialla ristejä... Ristillä on
varmaan hyvä olla... Ristillä lienee leppoisa levätä."
"Etkös siitä vaikene, vanha hupsu", toisti Gertrude sivaltaen häntä
korvalle.
"Tietysti... tietysti... mutta kohta saat lyöntejä niiltä, minä näen
_niiden_ piileskelevän..."
Polku, joka aluksi oli varsin jyrkkä, nousi nyt läntisten
rantakallioiden ylängölle, jotka olivat korkeampia, mutta eivät niin
hammasreunaisia ja vähemmän rotkoisia. Puita kasvoi harvemmassa,
kaikki tammet olivat aavalta ulapalta puhaltavain tuulten käyristämiä.
"Nyt lähestymme sitä paikkaa, jota nimitetään Mustiksinummiksi",
selitti Clémence Archignat. "Ne asuvat siellä."
Véronique kohautti taaskin olkapäitänsä.
"Mistä sen tiedätte?"
"Me tiedämme enemmän asioita kuin muut", selitti Gertrude... "Meitä
sanotaan velhoiksi, eikä suotta... Itse Maguennoc, joka ymmärsi
näitä seikkoja, kysyi meiltä neuvoa kaikissa lääkeasioissa, onnea
tuottavien kivien ja juhannuksen yrttien tiedossa..."
"Tarkoitat marunaa ja rautayrttiä...", nauraa virnisti mielipuoli.
"Niitä poimitaan auringonlaskussa..."
"Myöskin vanhoissa perinnäistiedoissa", jatkoi Gertrude. "Me tiedämme
sen, mistä saarella on puhuttu jo vuosisatoja; on näetten aina
kerrottu, että täällä oli oikea kaupunki katuineen, jossa _ne_ ennen
vanhaan asuivat. Ja niitä on vieläkin... Minä olen niitä nähnyt,
minä, joka teille puhun."
Véronique ei vastannut mitään.
"Molemmat sisareni ja minä olemme niitä nähneet... Kaksi kertaa
kuudentena päivänä siitä, kun kesäkuussa tulee uusikuu. Se oli
puettu valkoisiin... ja se kiipesi Suureen tammeen pyhää misteliä
poimimaan... Leikkasi sitä kultavesurilla... kultaterä kimalteli
kuutamossa... Minä näin sen, kuten sanoin... ja muutkin sen
näkivät... Eikä se ole ainoa. Niitä on menneiltä ajoilta jäänyt tänne
useita aarteen vartijoiksi... Niin, niin, oikein sanoin, aarteen...
Se kuuluu olevan ihmeitä tekevä kivi, joka kuolettaa, jos siihen
koskee, ja tekee eläväksi, jos sen päällä lepää... Kaikki tämä on
totta, Maguennoc on sen meille sanonut... Ne muinaiset vartioivat
kiveä... Kivijumalaa... ja niiden täytyy tänä vuonna uhrata
meidät kaikki... niin kaikki... Tarvitaan kolmekymmentä ruumista
kolmeenkymmeneen arkkuun..."
"Neljä naista ristillä", rallatti mielipuoli.
"Eikä siihen ole pitkä aika... Kuudes päivä uudenkuun jälkeen
lähenee. Meidän täytyy ehtiä pois, ennenkuin ne kiipeävät Suureen
tammeen misteliä keräämään. Katsokaas, Suuren tammen näkee täältä. Se
on metsässä ennen sillalle tuloa... kohoaa muita korkeammalle."
"Neljä naista ristillä..."
"_Ne_ piileskelevät sen takana", virkkoi sekapäinen, joka oli
kääntynyt kärryissään. "_Ne_ odottavat meitä."
"Riittää jo, olehan nyt alallasi... Niin, ettekö näe Suurta tammea?
Tuolla... viimeisen nummen yläpuolella? Se on kor... korkeampi..."
Hän pudotti kärrynaisat, lopettamatta lausettaan.
Clémence sanoi hänelle:
"Mitä nyt? Mikä sinun on?"
"Näin jotakin..." änkytti Gertrude. "Näin valkoista vilahtavan..."
"Valkoista vilahtavan? Mitä sinä tarkoitat? Näyttäytyvätkö _ne_
päivänvalossa? Sinun silmäsi näkevät olemattomia."
He katselivat molemmat hetkisen ja lähtivät sitten uudestaan
liikkeelle. Pian oli Suuri tammi kadonnut näkyvistä. Nummi, jonka
yli he astuivat, oli kolkko ja epätasainen, ja siinä oli taajassa
hautapatsaan tapaisia kiviä, jotka kaikki olivat samansuuntaisissa
riveissä.
"Tässä on niiden hautausmaa", kuiskasi Gertrude.
He eivät virkkaneet enempää. Usean kerran täytyi Gertruden levähtää.
Clémence ei jaksanut työntää kärryjä. Molemmat horjuivat ja
mittasivat matkan pituutta levottomilla silmillään.
Tultiin notkoon. Noustiin jälleen. Polku yhtyi siihen, jota Véronique
oli ensimmäisenä päivänä kulkenut Honorinen kanssa, ja he tulivat
metsään, joka on ennen siltaa.
Hetkisen kuluttua huomasi Véronique Archignatin sisarusten
lisääntyvästä levottomuudesta, että lähestyttiin Suurta tammea, ja
näki sitten, että tämä puu todella oli muita korkeampi, kohoten
mullan ja juurien kasaamalta jalustalta tavallista pitemmän
välimatkan päässä naapureistaan. Hänen oli mahdotonta olla
ajattelematta, että useita miehiä saattoi olla piilossa tuon mahtavan
rungon takana ja että niitä ehkä siellä olikin.
Pelostaan huolimatta olivat sisaret kiirehtineet kulkuaan eivätkä
katselleet turmanpuuta.
Metsän jättiläinen oli nyt sivuutettu. Véronique hengitti vapaammin.
Kaikki vaara oli ohi, ja hän oli juuri koskemaisillaan leikkiä
Archignatin sisaruksista, kun yksi näistä, Clémence, kierähti
voihkien tantereelle.
Samalla putosi jotakin maahan, jotakin, mikä oli iskenyt häntä
selkään. Se oli kirves -- kivikirves.
"Ah, ukonkivi, ukonkivi!" huudahti Gertrude.
Hetkiseksi hän kohotti päätänsä ikäänkuin olisi vielä sitkeinä
elävien kansanomaisten otaksumien mukaan arvellut, että kirves oli
taivaasta singahtanut ukkosenvaaja.
Mutta silloin mielipuoli, joka oli lähtenyt kärryistään, hypähti
paikallaan ja kaatui päistikkaa maahan. Joku toinen esine oli
suhahtanut ilmassa. Mielipuoli vääntelihe tuskissaan. Gertrude ja
Véronique näkivät hänen olkapäähänsä tarttuneen nuolen, joka vielä
värisi.
Silloin Gertrude pakeni ulvoen.
Véronique epäröi. Clémence ja mielipuoli kierivät maassa. Mielipuoli
hoilotti:
"Tammen takana! _Ne_ ovat piilossa... Minä näen _ne_."
Clémence änkytti:
"Apuun, auttakaa minua... viekää minut pois! Minä pelkään."
Mutta vieläkin suhahti nuoli ja katosi etäälle.
Myöskin Véronique lähti pakoon, saavutti viimeiset puut ja syöksyi
siltaa kohti laskeutuvalle rinteelle.
Hän juoksi vimmatusti, ei niin paljon pelosta, vaikka sekin olisi
ollut luonnollista, kuin kiihkeästä halusta löytää jokin ase
puolustautuakseen. Hän muisti, että hänen isänsä työhuoneessa oli
lasikaappi täynnä kiväärejä ja revolvereja, joihin kaikkiin oli
merkitty sana "ladattu", varmaankin Françoisin varalta; ja juuri
noista aseista hän tahtoi siepata yhden tehdäkseen viholliselle
vastarintaa. Hän ei edes kääntynyt katsahtamaan taakseen. Hän
ei tuntenut tarvetta tietää, kuka häntä vainosi, vaan juoksi
suoraan päämääräänsä, ajatellen ainoastaan sitä, mikä oli hänen
tarkoitukseensa hyödyllistä.
Keveämpänä ja ketterämpänä hän saavutti Gertruden. Tämä läähätti:
"Silta... silta on poltettava... Paloöljyä on tuolla..."
Véronique ei vastannut. Sillan hävittäminen oli toisarvoista, vieläpä
esteenä hänen aikeelleen mennä pyssyllään vihollista ahdistamaan.
Mutta hänen saapuessaan sillalle Gertrude kiepsahti ympäri ja oli
vähällä suistua veteen. Nuoli oli osunut hänen kupeeseensa.
"Auttakaa minua, auttakaa!" huusi hän. "Älkää jättäkö minua!"
"Minä tulen takaisin", vastasi Véronique, joka ei ollut nähnyt
nuolta, vaan luuli Gertruden astuneen harhaan. "Minä luon mukanani
kaksi pyssyä... Sitten mennään yhdessä..."
Hän kuvitteli mielessään, että kun he molemmat olisivat asestettuina,
he palaisivat metsään asti ja vapauttaisivat toiset sisaret. Yhä
enemmän ponnistaen hän juoksi sillan yli, pääsi talon aluetta
ympäröivälle kiviaidalle, riensi niityn poikki ja astui isänsä
työhuoneeseen. Siellä hänen täytyi hengästyneenä pysähtyä. Kun hän
oli siepannut kaksi pyssyistä, oli hänen pakko palata hitaampaa
vauhtia, hänen sydämensä kun sykki niin rajusti.
Ihmeekseen hän ei tavannut eikä edes nähnyt Gertrudea. Hän huusi.
Ei mitään vastausta. Ja vasta sitten hänen mieleensä juolahti, että
Gertrude oli ehkä haavoittunut, kuten toisetkin sisaret.
Hän alkoi jälleen juosta. Mutta kun hän sai jälleen sillan
näkyviinsä, tunki hänen humiseviin korviinsa vihlovia ääniä; ja
päästyään jyrkän rinteen eteen, joka kohosi Suuren tammen metsään
asti, hän näki...
Se, mitä hän näki, naulasi hänet siihen paikkaan, ja hän jäi
seisomaan sillan korvaan. Toisella puolen ryömi Gertrude maassa,
reuhtoi ja tarrautui kiinni juuriin, pistäen sormensa maahan tai
ruohoon ja kohoten verkalleen ja keskeytymättä rinnettä ylöspäin.
Ja Véronique pani merkille, että onnettoman kainaloihin ja vartalon
ympäri oli sidottu köysi, jolla näkymättömät kädet ylhäältä päin
hinasivat häntä kuin kahlehdittua ja voimatonta otusta.
Véronique nosti pyssyn olkapäätään vastaan. Mutta mihin viholliseen
tähdätä? Ketä vastaan taistella? Kuka piili puunrunkojen ja kivien
takana, jotka vallituksen tavoin seppelöivät kukkulaa?
Noiden kivien ja puunrunkojen väliin Gertrude livahti. Hän ei
huutanut enää. Oli varmaan uupunut, mennyt tainnoksiin. Hän katosi
näkyvistä.
Véronique ei ollut hievahtanut. Hän käsitti, kuinka turhia kaikki
ponnistukset ja yritykset olivat. Antautuessaan taisteluun, jossa hän
jo ennakolta oli tuomittu joutumaan tappiolle, hän ei voinut pelastaa
Archignatin sisaria, vaan tarjoisi itsensä voittajalle uutena ja
viimeisenä uhrina.
Ja sitten häntä myös pelotti. Kaikki nämä asiat, joiden merkitystä
hän ei käsittänyt, tapahtuivat niin leppymättömän johdonmukaisesti.
Ne näkyivät salaperäisyydestään huolimatta liittyvän toisiinsa kuin
renkaat ketjussa. Hän pelkäsi -- pelkäsi noita olentoja, peikkoja,
pelkäsi vaistomaisesti ja itsetiedottomasti kuin Archignatin
sisarukset, kuin Honorine, kuin kaikki tämän kauhistuttavan
vitsauksen uhrit.
Hän kumartui, jotta ei häntä voitaisi nähdä Suuresta tammesta,
ja sitten hän, puolikumarassa hiipien ja käyttäen hyväkseen
karhunmaarama-pensaiden suomaa suojaa, pääsi vasemmalla olevaan
pieneen hökkeliin, josta Archignatin sisaret olivat hänelle
maininneet. Se oli jonkinlainen huippukattoinen huvimaja, jonka
ikkunaruudut olivat värjättyä lasia ja joka oli puoleksi täynnä
öljyastioita.
Sieltä hän hallitsi siltaa, jolle kukaan ei voinut hänen näkemättään
astua. Mutta ketään ei tullut metsästä.
Yö yllätti, ja silloin nousi sankka sumu, jota kuu hopeoitsi tehden
Véroniquelle mahdolliseksi hiukan eroittaa vastakkaista rantaa.
Tunnin perästä hän vähän rauhoittuneena läksi ensi kertaa sillalle
kaksi öljyastiaa mukanaan, joiden sisällön hän kaasi sillan
uloimmille palkeille.
Kymmenen kertaa hän suoritti tuon matkan, -- korvat herkkinä, pyssy
hihnassa olan takana, ollen valmiina puolustautumaan. Hän kaatoi
öljyn jokseenkin umpimähkään, hapuillen ja valiten sentään, mikäli
mahdollista, ne kohdat, missä tunnusteli puun olevan lahointa.
Hänellä oli laatikollinen tulitikkuja, ainoa, jonka oli talosta
löytänyt. Hän otti esille tikun, epäröi hetkisen pelokkaana
ajatellessaan, mikä suuri loimu siitä syntyisi.
"Jos se edes voitaisiin nähdä mannermaan rannikolta", ajatteli hän,
"mutta tällaisessa sumussa..."
Nopeasti hän raapaisi tulta ja sytytti heti paperisoihdun, jonka oli
varannut mukaansa ja kastanut öljyyn.
Siitä leimahti iso liekki, joka poltti hänen sormiaan. Silloin hän
viskasi paperin öljylätäkköön, joka oli kerääntynyt koloon, ja pakeni
huvimajaa kohti.
Silta syttyi pian ilmiliekkiin ja tuli levisi koko siihen osaan,
jonka hän oli öljyllä valellut. Molempain saarten rantakalliot, niitä
yhdistävä graniittivyö, ympäröivät isot puut, kukkula, Suuren tammen
metsikkö ja meri kurimuksen pohjalla, kaikki näytti valaistulta.
"_Ne_ tietävät, missä minä olen, _ne_ katselevat huvimajaa, jossa
piilen..." tuumi Véronique kääntämättä silmiään Suuresta tammesta.
Mutta metsässä ei liikkunut mitään varjoa. Mitään ääntensorinaa
ei kuulunut hänen korviinsa. Sinne ylös lymynneet olennot eivät
liikahtaneet luoksepääsemättömästä piilopaikastaan.
Muutaman minuutin päästä sortui puolet siltaa suurella rytinällä,
tuiskahduttaen kipunasuihkun ilmaan. Mutta toisen puolen palamista
jatkui yhä, ja alituisesti putoili kekäleitä, jotka valaisivat syvää
pimentoa.
Joka kerta tunsi Véronique silloin huojennusta. Hänen kiihtyneet
hermonsa pääsivät jännityksestä. Hänet valtasi turvallisuuden tunne,
joka kävi yhä varmemmaksi, mikäli kuilu hänen ja vihollisten välillä
laajeni. Hän jäi kuitenkin huvimajaan ja päätti odottaa siellä
aamunkoittoon asti, nähdäkseen, ettei toiselta saarelta enää voinut
päästä tänne.
Sumu tiheni. Hämärä verhosi kaikki. Keskiyön tienoilla hän kuuli
melua toiselta puolelta, kaikesta päättäen kukkulan huipulta. Se oli
ryskettä, jota syntyy puita kaadettaessa. Kirves iski säännöllisesti
oksiin, joita katkottiin.
Véronique ajatteli, vaikka tiesikin sen ajatuksen järjettömäksi,
että siellä ehkä valmisteltiin käymäsiltaa, ja hän puristi tiukasti
pyssyänsä.
Noin tunnin kuluttua hän luuli eroittavansa voihkinaa, jopa
tukahdutetun huudonkin, jokseenkin pitkän ajan jatkuvaa lehtien
kahinaa, liikettä edestakaisin. Kun se loppui, vallitsi jälleen
suuri hiljaisuus, johon häipyy kaikki, mikä liikkuu, kaikki levoton,
värisevä, elollinen avaruudessa.
Uupumisen synnyttämä turtumus ja alkava näläntunne estivät Véroniquea
paljon ajattelemasta. Hän muisti ennen kaikkea, että, kun ei ollut
tuonut kylästä mitään ruokavaroja, hänellä ei olisi syötävää. Hän
ei silti ollut huolissaan, sillä hän oli päättänyt sumun häivyttyä
-- minkä täytyi pian tapahtua -- öljyn avulla sytyttää suuria
nuotioita. Hän tuumi myöskin, että paras paikka siihen tarkoitukseen
oli saaren kärjessä, missä muinaiskelttiläinen muistopatsas
kohosi. Mutta äkkiä hän muisti jotakin kauheata. Eikö hän ollut
unohtanut tulitikkulaatikkoansa sillalle? Hän kopeloi taskujaan sitä
löytämättä. Kaikki etsintä, oli turhaa.
Siitä hän ei kuitenkaan varsin paljoa säikähtänyt. Se tietoisuus,
että hän oli välttänyt vihollisen hyökkäykset, täytti hänet
sellaisella ilolla, että kaikki vaikeudet näkyivät hänen edeltään
itsestään väistyvän.
Näin kuluivat tunnit. Äärettömän pitkät tunnit, jotka majan
sisäänkin tunkeva sumu ja karttuva kylmyys tekivät aamun lähestyessä
tuskallisemmiksi.
Sitten levisi taivaalle heikko kajastus. Esineet tulivat näkyviin
varjosta ja saivat oikeat hahmonsa. Véronique havaitsi silloin, että
silta oli koko pituudeltaan sortunut. Viidenkymmenen metrin välimatka
eroitti molemmat saaret, joita alhaalta liitti toisiinsa vain
rantakallion terävä, veitsimäinen ja käymäportaiksi kelpaamaton harja.
Hän oli pelastunut.
Mutta kohotettuaan silmänsä vastakkaista kukkulaa kohti hän näki
ylhäällä rinteellä jotakin, mikä sai hänet kauhusta kiljahtamaan.
Kukkulaa reunustavista etummaisista puista, jotka kuuluivat Suuren
tammen metsään, oli kolme tyvipuoleltaan karsittu. Ja näillä kolmella
paljaalla rungolla riippui, käsivarret levitettyinä ja taaksepäin
työnnettyinä, sääret sidottuina repeytyneiden hameenliepeiden alle,
köydet kaulassa ja kasvot puolittain päähineiden mustien siipien
peittäminä, Archignatin kolme sisarusta.
Heidät oli ristiinnaulittu.