Kun Véronique oli sitonut Honorinen haavan -- joka ei ollut syvä eikä
näyttänyt bretagnettaren hengelle vaaralliselta -- ja siirtänyt Marie
le Goffin ruumiin tähän tilavaan, lukuisten kirjahyllyjen ja muun
kalustuksensa nojalla työhuoneelta näyttävään suojaan, jossa hänen
isänsä lepäsi, sulki hän vainajan silmät, peitti ruumiin lakanalla ja
alkoi rukoilla. Mutta rukouksen sanat eivät tulleet hänen huulilleen,
eikä hänen mielensä voinut tarttua mihinkään ajatukseen. Hän oli
huumaantunut onnettomuuden nopeasti toistuneista iskuista. Pää käsien
varassa istuen hän jäi siihen asentoon melkein tunniksi, sillä välin
kun Honorine oli vaipuneena kuumeiseen uneen.
Kaikin voimin hän torjui mielestään poikansa kuvan, kuten
aina oli työntänyt luotaan Vorskin muiston. Mutta nämä kaksi
sekaantuivat toisiinsa, kieppuivat hänen ympärillään, tanssivat
hänen ummistettujen silmiensä edessä, niinkuin ne valoviirut, jotka
itsepäisesti suljettujen silmäluomiemme pimennossa välähtävät
ohitsemme ja taas tulevat esille, jakaantuvat moniksi ja yhtyvät.
Ja siinä näkyivät vain samat kasvot, julmat, väkinäisesti nauravat,
irvistelevät ja kauheat.
Hän ei kärsinyt niinkuin kärsii poikaansa itkevä äiti. Hänen
poikansa oli ollut kuolleena neljätoista vuotta, ja se, joka nyt oli
herännyt eloon, se, jota kohti kaikki hänen äidillisen hellyytensä
lähteet olivat pulpahtamaisillaan, muuttui äkkiä vieraaksi, vierasta
pahemmaksikin -- Vorskin pojaksi! Kuinka hän olikaan kärsinyt!
Mikä vertavuotava haava hänen sydämensä syvimmässä! Mikä järkytys! Se
oli kuin luonnonmullistus, joka tärisyttää rauhallista seutua maan
uumeniin asti. Mikä hornan näytelmä! Mikä hulluuden ja kauhun näky!
Millaista kaameaa ivaa kaikkein hirveimmän kohtalon taholta! Hänen
oma poikansa surmaa hänen isänsä sillä hetkellä, jolloin hän niin
monien eron ja surun vuosien jälkeen saisi syleillä kumpaakin ja elää
suloisen rakkauden piirissä! Hänen oma poikansa murhaajana, ojentaen
säälimättömän aseen ja surmaten sydämensä halusta ja riettaan riemun
innostamana!
Syitä, jotka ehkä voisivat selittää tällaisia tekoja, hän ei huolinut
ajatella. Miksi hänen poikansa oli niin tehnyt? Miksi nuorukaisen
opettaja, Stépane Maroux, kaiketi rikostoveri, ehkä yllyttäjä, oli
paennut ennen murhenäytelmää? Kaikkiin näihin kysymyksiin hän ei
etsinyt vastausta. Hän ajatteli vain kauheaa näytelmää, verilöylyä,
kuolemaa. Ja hän kysyi, eikö kuolema hänelle itselleenkin ollut
ainoana turvana ja ratkaisuna.
"Rouva Véronique", jupisi bretagnetar.
"Mitä nyt?" kysyi nuori nainen horroksestaan heräten.
"Ettekö kuule?"
"Mitä?"
"Alimmassa kerroksessa soitetaan. Varmaankin tuovat matkalaukkujanne."
Véronique nousi kiireesti.
"Mutta mitä minun pitää sanoa? Kuinka voin selittää...? Jos syytän
lasta..."
"Ei sanaakaan, muistakaa se. Sallikaa minun puhua."
"Te olette kovin heikko, Honorine-parka."
"Ei, ei; minä voin jo paremmin."
Véronique astui maakerrokseen ja päästyään portaiden juurelle laajaan
eteiseen, jonka permanto oli laskettu mustilla ja valkoisilla
liuskakivillä, veti salvat isosta ovesta.
Muuan merimiehistä siellä todellakin oli.
"Minä kolkutin keittiön ovelle", sanoi mies. "Eikö Marie le Goff siis
ole sisällä? Ja matami Honorine...?"
"Honorine on ylhäällä ja tahtoo teitä puhutella."
Merimies katseli häntä, näytti hämmästyvän, kun nuori nainen oli niin
kovin kalpea ja vakava, ja seurasi sanaa sanomatta.
Honorine odotti ensimmäisessä kerroksessa, seisten avoimen oven
edessä.
"Ah, sinäkö se olet, Corréjou...? Kuuntele minua tarkoin... eikä
mitään juttuja, käsitätkö?"
"Mikä nyt on tullut, matami Honorine? Tehän olette haavoitettu. Mitä
se tietää?".
Honorine väistyi oviaukosta ja osoittaen käärinliinojensa alla
lepääviä kahta ruumista virkkoi koruttomasti:
"Herra Antoine ja Marie le Goff... molemmat murhatut..."
Miehen kasvot vääntyivät. Hän sopersi:
"Murhatut... Onko se mahdollista...? Kuka heidät murhasi?"
"En tiedä, me tulimme myöhemmin."
"Mutta... pikku François...? Herra Stéphane...?"
"Hävinneet... kaiketi hekin murhatut."
"Mutta... mutta... Maguennoc?"
"Maguennoc...? Miksi sinä hänestä puhut, Corréjou?"
"Puhun... puhun... siksi, että jos Maguennoc elää, niin... kaikki
tämä... on sitten jotakin muuta. Maguennoc sanoi aina, että hän olisi
ensimmäinen, eikä Maguennoc jaarittele sellaista, mistä hän ei ole
varma. Maguennoc on asiain perillä."
Honorine mietti ja sanoi sitten:
"Maguennoc on tapettu."
Tällöin Corréjou menetti kaiken kylmäverisyytensä, ja hänen kasvonsa
ilmaisivat samaa vauhkoa pelkoa, jota Véronique oli useat kerrat
havainnut Honorinessa. Hän teki ristinmerkin ja virkkoi hiljaa:
"Sitten... sitten... se on kai nyt tapahtumassa, matami Honorine...?
Maguennoc oli sitä kyllä ennustanut... Vielä jokunen päivä sitten
hän veneessäni ollessaan sanoi meille: 'Aika jo lähenee... Kaikkien
tulisi lähteä.'"
Ja äkkiä teki merimies puolikäännöksen paeten portaita kohti.
"Jää tänne, Corréjou", käski Honorine.
"Täytyy lähteä, niin sanoi Maguennoc. Kaikkien täytyy lähteä."
"Jää tänne!" toisti Honorine.
Ja kun merimies pysähtyi epäröiden, jatkoi hän:
"Me olemme samaa mieltä. Täytyy lähteä. Huomenna illan suussa
lähdetään. Mutta sitä ennen täytyy pitää huolta herra Antoinesta ja
Marie le Goffista. Sinä menet noutamaan tänne Archignatin sisarukset
valvomaan ruumiiden ääressä. Ne ovat aika häijyjä naisia, mutta
ovat siihen hommaan tottuneet. Heistä kolmesta pitää kahden tulla.
Kumpikin saa tavallisen palkkionsa kaksin kerroin."
"Ja sitten, matami Honorine?"
"Sinä toimitat ruumisarkut kaikkien vanhusten kanssa, ja aamulla
varhain lasketaan ruumiit kappelin hautuumaan siunattuun multaan."
"Ja sitten, matami Honorine?"
"Sitten sinä olet vapaa ja toiset myös. Voitte kerätä tavaranne ja
lähteä tiehenne."
"Mutta te, matami Honorine?"
"Minullahan on moottoriveneeni. Ei tarvita mitään lisäpuheita. Asia
on kai sovittu?"
"Sovittu on. Vain yksi yö vielä. Mutta ei suinkaan tästä huomiseen
vain tapahdu mitään uutta...?"
"Kaiketi ei... ei suinkaan... Mene, Corréjou... Riennä! Äläkä millään
muotoa sano toisille, että Maguennoc on kuollut. Muutoin ei niitä
voisi enää pidätellä."
"Sen lupaan, matami Honorine."
Merimies lähti kiireesti.
Tuntia myöhemmin saapui kaksi Archignatin sisarta, vanhoja,
kuivia ja luisevia, noita-akan näköisiä olentoja, joiden mustilla
samettisiivillä varustetut myssyt olivat likaiset ja tahraiset.
Honorine kannettiin hänen omaan huoneeseensa, joka oli saman
kerroksen vasemman siiven päässä.
Yövalvonta ruumiiden ääressä alkoi.
* * * * *
Tämän yön Véronique vietti aluksi isänsä ruumiin ääressä ja sitten
vuoteessa makaavan Honorinen luona, jonka tila näytti huonommalta.
Lopuksi Véronique torkahti, ja hänet herätti bretagnetar, lausuen
sellaisessa kuumeenpuuskassa, jolloin tietoisuus ei menetä kaikkea
kirkkauttaan:
"François piilee varmaan jossakin... samoin kuin herra Stéphane...
Saarella on lymypaikkoja, jotka Maguennoc oli heille näyttänyt. Emme
heitä siis tapaa emmekä kuule mitään siltä taholta."
"Oletteko siitä varma?"
"Varma... Sitten huomenna, kun kaikki ovat lähteneet Sarekista ja
me olemme täällä kahden, minä annan merkin torvellani, ja hän tulee
luoksemme."
Véronique vastusti tätä aietta kiivaasti.
"Mutta minä en tahdo nähdä häntä! Hän kauhistuttaa minua! Niinkuin
isänikin hänet kirosi, niin minäkin... Ajatelkaahan: hän tappoi
isäni minun silmieni edessä, tappoi Marie le Goffin... tahtoi tappaa
teidätkin! Ei, ei, minä vihaan, minä inhoan sitä hirviötä...!"
Bretagnetar puristi hänen kättänsä omituisella tavallaan ja sanoi
hiljaa:
"Älkää häntä vielä tuomitko... Hän ei tiennyt, mitä teki..."
"Mitä te sanotte! Eikö tiennyt? Mutta minä näin hänen silmänsä...
Vorskin silmät..."
"Hän ei tiennyt... hän oli mielipuoli."
"Mielipuoli? Mitä ihmettä?"
"Niin, rouva Véronique. Minä tunnen sen lapsen. Hänellä ei ole
vertaistaan hyvyydessä. Jos hän teki kaiken tuon, niin hän on saanut
raivokohtauksen... kuten herra Stéphane. Nyt he varmaan itkevät
epätoivosta."
"Se on mahdotonta... Minä en voi uskoa..."
"Te ette voi uskoa, koska ette tiedä mitään siitä, mitä tapahtuu...
ja mitä vielä vastedes tapahtuu... Mutta jos tietäisitte... Ah, on
asioita... asioita..."
Hänen äänensä heikkeni kuulumattomiin. Hän vaikeni, mutta silmät
olivat ammollaan ja huulet liikkuivat äänettömästi.
Ennen aamua ei tapahtunut mitään erikoista. Kellon lähestyessä viittä
Véronique kuuli naulattavan kirstuja, ja melkein heti avautui ovi
huoneeseen, jossa hän oli, ja Archignatin sisaret hyökkäsivät sisään,
molemmat kovin kiihtyneinä.
He olivat kuulleet totuuden Corréjoulta, joka rohkaistakseen itseään
oli juonut hiukan liikaa ja puhua lörpötteli ristiin rastiin.
"Maguennoc on kuollut!" huusivat he. "Maguennoc on kuollut, ettekä
sanoneet mitään! Me lähdemme! Maksakaa nopeasti saatavamme!"
Palkkionsa saatuaan he pakenivat juoksujalkaa, ja tuntia myöhemmin
tuli toisia naisia, jotka olivat heiltä kuulleet asiasta, ja
tahtoivat viedä pois työssä olevat miehensä. Kaikki hokivat samoja
lauseita:
"Täytyy lähteä! Täytyy valmistaa kaikki... Myöhemmin ei enää
ehtisi... Näihin kahteen veneeseen mahtuvat kaikki."
Honorinen oli pakko käyttää koko arvovaltansa, ja Véroniquen täytyi
jaella rahaa. Maahanpano toimitettiin kiireellisesti. Siinä lähellä
oli vanha, herra d'Hergemontin korjauttama kappeli, jossa pappi
Pont-l'Abbésta kerran kuussa kävi lukemassa messun. Sen vieressä oli
Sarekin apottien entinen hautausmaa. Molemmat ruumiit haudattiin
sinne, ja eräs vanhus, joka tavallisina aikoina hoiti lukkarin
virkaa, sopersi siunauksen sanat.
Kaikki ihmiset näkyivät joutuneen mielenhäiriöön. Heidän äänensä ja
liikkeensä olivat levottomia. Heillä oli vain lähtö mielessä, eivätkä
he kiinnittäneet mitään huomiota Véroniqueen, joka rukoili ja itki
syrjässä.
Ennen kello kahdeksaa oli kaikki valmista. Miehiä ja naisia kulki
saaren halki rannikkoa kohti. Véroniquesta tuntui kuin hän olisi
elänyt painajaisten maailmassa, jossa tapaukset seurasivat toisiaan
ilman mitään johdonmukaisuutta tai yhdyssidettä. Hän palasi Honorinen
luo, joka oli ollut liian heikko ollakseen mukana isäntänsä
hautaamisessa.
"Tunnen voivani paremmin", virkkoi bretagnetar. "Lähdemme tänään tai
huomenna ja otamme Françoisin mukaamme."
Ja kun Véronique suuttui, lisäsi hän:
"François tulee mukaamme, sen teille sanon, ja herra Stéphane. Ja
mahdollisimman pian. Minäkin tahdon lähteä... viedä teidät täältä
pois, samoin kuin Françoisin... Kuolema väijyy tällä saarella...
tuoni isännöi täällä... Täytyy lähteä Sarekista... Me matkustamme
kaikki."
Véronique ei halunnut pahoittaa hänen mieltään vastaväitteillä. Mutta
kello yhdeksän tienoissa kuultiin jälleen kiireisiä askelia. Corréjou
saapui kylästä ja huusi heti ovelta:
"Veneenne on varastettu, matami Honorine! Moottoriveneenne on
hävinnyt."
"Mahdotonta!" vastasi bretagnetar.
Ihan hengästyneenä vakuutti merimies:
"Se on hävinnyt. Tänä aamuna kyllä jotakin aavistelin... Mutta
kaiketi olin kulauttanut tilkan liikaa... en tullut sitä
ajatelleeksi. Sitten näkivät sen muut, kuten minäkin. Kiinnitysköysi
on katkaistu... Se on tapahtunut yöllä. Ja sitten ovat vorot
kiitäneet tiehensä. Näkymättöminä, tuntemattomina."
Molemmat naiset katsoivat toisiinsa, ja sama ajatus juolahti heidän
mieleensä. François ja Stéphane Maroux olivat paenneet.
Hampaittensa välistä mumisi Honorine:
"Niin... niin... niin se on... _hän_ osaa ohjata."
Kenties Véronique tunsi huojennusta tiedosta, että lapsi oli lähtenyt
eikä enää tulisi hänen näkyviinsä. Mutta säikähtynyt Honorine
huudahti:
"Mitä... miten sitten on meneteltävä...?"
"Täytyy lähteä heti, matami Honorine. Soutuveneet ovat valmiit...
jokainen laittaa käärönsä... kello yhdeltätoista ei kylässä ole enää
ketään."
"Honorine ei kykene lähtemään", esteli Véronique.
"Kyllä... Minä voin nyt paremmin", selitti bretagnetar.
"Ei. Se olisi järjetöntä. Odottakaamme päivä, pari... Palatkaa
ylihuomenna, Corréjou."
Hän työnsi ovelle päin merimiestä, joka ei muuta tahtonutkaan kuin
kiireimmiten päästä tiehensä.
"No niin, minä tulen ylihuomenna takaisin... Kaikkea ei voikaan ottaa
samalla kertaa mukaan... Täytyy silloin tällöin palata noutamaan
tavaroita... Huolehtikaa itsestänne hyvin, matami Honorine."
Hän hyökkäsi ulos.
"Corréjou, Corréjou!"
Honorine oli kohonnut vuoteessaan ja huusi niin kovaa kuin jaksoi:
"Ei, ei, sinä et saa lähteä, Corréjou... Odota minua! Saat kantaa
minut veneeseen."
Hän kuunteli, ja kun merimies ei palannut, tahtoi hän nousta.
"Minua pelottaa... Minä en tahdo jäädä yksin..."
Véronique pidätti häntä.
"Mutta ettehän te jääkään yksin. Minä en lähde luotanne."
Molempain naisten kesken sukeutui todellinen kamppailu, ja väkisin
työnnettynä takaisin vuoteeseensa Honorine voihki voimattomana:
"Minua pelottaa... minua pelottaa... Saari on kirottu... Tänne
jääminen on hyvän Jumalan kiusaamista... Maguennocin kuolema on
meille varoituksena... Minua pelottaa...!"
Hän houraili, mutta säilytti yhä puolittain tajuntansa, niin että
hänen huuliltaan kuului myös joitakin selviä ja järkeviä sanoja
sekoitettuina niihin katkonaisiin lauseisiin, joissa ilmeni hänen
taikauskoinen bretagnelaissielunsa. Hän tarttui Véroniquen molempiin
hartioihin ja hoki:
"Minä sanon teille sen... Saari on kirottu... Eräänä päivänä
Maguennoc ilmoitti sen minulle. 'Sarek on helvetin portteja', sanoi
hän. 'Se on nyt suljettuna. Mutta kun se kerran avautuu, niin kaikki
onnettomuudet tuoksahtavat tuulispäänä esiin.'"
Véroniquen pyynnöistä hän vähän rauhoittui ja jatkoi lempeämmällä,
sammuvalla äänellä:
"Hän rakasti kuitenkin saarta... niinkuin me kaikki. Hän puhui
silloin niin kummallisesti, etten ymmärtänyt: 'Portti on
kaksipuolinen, Honorine, ja se avautuu myöskin paratiisiin.' Niin,
niin, saari oli hyvä asuttavaksi... Me rakastimme sitä... Maguennoc
viljeli täällä kukkasia... Oi niitä kukkasia...! Ne ovat uhkeita...
varret kolmin verroin korkeampia... ja kauniimpia kuin..."
Kului raskaita minuutteja. Huone oli rakennuksen äärimmäisessä
siivessä, joka ulkoni muusta osasta, ja ikkunoista näki pitkin saarta
sekä vasemmalle että oikealle ja merelle kallioiden yli.
Véronique istuutui tuijottaen valkoisiin aaltoihin, joita yltyvä
tuuli kuohutti yhä enemmän. Aurinko kohosi paksusta sumusta, johon
Bretagnen rannikot häipyivät näkymättömiin. Mutta lännessä päin
saattoi katse karien mustien huippujen lävistämän vaahtovyöhykkeen
tuolla puolen esteettä leijailla valtameren autioille ulapoille.
Puolitorkuksissa bretagnetar höpisi:
"Sanotaan, että ovena on kivi... ja että se kivi on tuotu hyvin
kaukaa, vieraalta maalta... Sitä nimitetään Kivijumalaksi. Sanotaan
myöskin, että se on kallisarvoinen kivi... kullan ja hopean
sekoitusta. Kivijumala... se kivi, joka antaa kuoleman tai elämän...
Maguennoc oli sen nähnyt... Hän avasi portin ja pisti käsivartensa
sisään... ja hänen kätensä... hänen kätensä mureni tuhaksi."
Véronique tunsi ahdistusta. Pelko alkoi vähitellen vallata hänenkin
mieltään, ikäänkuin tihkuva, läpitunkeva häijy neste. Hirveät
tapaukset, joita hän viime päivinä oli kauhistuen kokenut, näkyivät
manaavan esille toisia vielä kamalampia, ja hän odotti niitä kuin
hirmumyrskyä, jota kaikki ennustaa ja joka pyyhkäisee kaikki huimaan
pyörteeseensä.
Hän odotti niitä. Hän ei epäillyt, että ne tulisivat, sen kamalan
voiman irtipäästäminä, jonka pelottavat hyökkäykset häntä kohtaan yhä
taajenivat.
* * * * *
"Ettekö näe aluksia?" kysyi Honorine.
"Niitä ei voi nähdä täältä", huomautti Véronique.
"Kyllä ne näkee; sen kautta ne varmaan kulkisivat. Ne ovat raskaita,
ja niemenkärjen edustalla on väljempi väylä."
Hetkisen päästä Véronique näki todellakin niemen takaa esiinpistävän
veneen kokan.
Se kulki syvällä, kukkuroilleen lastattuna, täpötäynnä laatikoita
ja kääröjä, joilla istui naisia ja lapsia. Neljä miestä souti
tarmokkaasti.
"Se on Corréjoun vene", sanoi Honorine, joka oli puolipukimissaan
hypähtänyt vuoteeltansa, "ja kas, tuolta saapui toinen!"
Toinen yhtä raskas alus tuli näkyviin. Sitä soutamassa oli vain kolme
miestä ja yksi nainen.
Molemmat veneet olivat liian kaukana -- seitsemän tai kahdeksan
sadan metrin päässä, -- jotta olisi voitu eroittaa niissä olijain
kasvot. Mutta mitään ääntensorinaa ei kuulunut kuolemaa pakenevista
raskaista, onnettomuuden kuormittamista aluksista.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" voihki Honorine. "Kunpa ne vain
pääsisivät hornan kidasta."
"Miksi te pelkäätte, Honorine? Eihän niitä mikään vaara uhkaa."
"Uhkaa kyllä, niin kauan kuin ne eivät ole päässeet pois saarelta."
"Mutta ovathan ne jo poissa."
"Saarta on vielä saaren ympärilläkin. Siellä ne ruumisarkut väijyvät."
"Mutta meri ei nyt ole lainkaan raju."
"Täällä on muutakin kuin meri... eikä meri olekaan vihollinen."
"Mikä sitten?"
"En tiedä, en tiedä..."
Molemmat veneet lähestyivät pohjoista kärkeä. Niiden eteen avautui
kaksi väylää, joita bretagnetar nimitti kahden kallion, Pirunkarin ja
Sarekin Hampaan, mukaan.
Melkein samassa he näkivät, että Corréjou oli valinnut Pirunsalmen.
"Ne pääsevät sen luo", huomautti bretagnetar. "Nyt... Sata metriä
vielä, ja vaara on ohi..."
Ja hän jatkoi melkein ivallisesti nauraen:
"Äh, kaikki paholaisen vehkeet raukeavat tyhjiin, rouva Véronique!
Uskonpa, että pelastumme, te ja minä ja kaikki sarekilaiset."
Véronique pysyi ääneti. Hänen ahdistuksensa jatkui sitäkin
masentavampana, kun hän ei voinut selittää sen syyksi muuta kuin
hämäriä aavistuksia, joita oli mahdoton vastustaa. Honorine oli
määrännyt viivan, jonka tällä puolella vaara yhä vaani, ja sitä
viivaa Corréjou ei ollut vielä saavuttanut. Bretagnetar värisi
kuumeesta.
"Minä pelkään... minä pelkään..." höpisi hän.
"Mutta eihän ole hätää", selitti Véronique suoristautuen. "Tämä on
järjetöntä! Mitäpä vaaraa heillä olisi?"
"Ah", huudahti bretagnetar, "mitä tuo on? Mitä tuo merkitsee?"
"Mikä? Mikä sitten?"
Molemmat olivat litistäneet otsansa ruutuja vasten ja katsoa
tuijottivat merelle. Siellä oli niin sanoaksemme syöksähtänyt jotakin
esiin Sarekin Hampaasta. Ja heti he tunsivat moottoriveneen, jota
eilen olivat käyttäneet ja jonka katoamisen Corréjou oli ilmoittanut!
"François... François!" äännähteli Honorine hämmästyneenä. "François
ja herra Stéphane!"
Véronique tunsi myös pojan, joka seisoi aluksen keulassa ja antoi
merkkejä molemmissa soutuveneissä oleville. Miehet vastasivat
heilutellen airojaan ja naiset viittoilivat. Véroniquen
vastustuksesta huolimatta Honorine avasi ikkunan molemmat puoliskot,
ja he kuulivat ihmisääniä moottorin rätinän seasta, mutta eivät
voineet eroittaa ainoatakaan sanaa.
"Mitä tuo merkitsee?" toisti bretagnetar... "François ja herra
Stéphane... Mikseivät he ole laskeneet rantaan?"
"Kenties pelkäsivät, että heidät maalle noustessaan huomattaisiin ja
alettaisiin heiltä tiedustella..."
"Ei suinkaan. Heidät tunnetaan, varsinkin François, joka usein
seurasi minua. Sitäpaitsi on veneessä mukana todistuksia. Ei, ei, he
odottivat tuolla kallion taakse piiloutuneina."
"Mutta, Honorine, jos he olivat piilossa, niin miksi he nyt
näyttäytyvät?"
"No sitäpä... sitäpä juuri en käsitä... sillä se tuntuu minusta
hupsulta... Mitä siitä Corréjou ja muut ajattelevat?"
Molemmat soutuveneet, joista toinen silloin kulki edellisen
vanavedessä, olivat melkein pysähtyneet. Kaikki matkustajat näkyivät
olevan moottoriveneeseen päin kääntyneinä, joka kiiti nopeasti
niitä kohti ja hiljensi vauhtiaan päästyänsä takimmaisen kohdalle.
Sitten se jatkoi yhdensuuntaisesti molempain soutuveneiden kanssa,
viidentoista tai kahdenkymmenen metrin päässä niistä.
"En käsitä... en käsitä..." mutisi bretagnetar.
Kone oli seisautettu, ja moottorialus joutui hyvin hiljaista vauhtia
soutuveneitä erottavan välimatkan kohdalle.
Ja äkkiä naiset näkivät Françoisin kumartuvan, jälleen suoristautuvan
ja työntävän oikean käsivartensa taaksepäin ikäänkuin paiskatakseen
jotakin. Ja Stéphane Maroux menetteli samoin. Ja sitten tapahtui
jotakin kauheata.
"Ah!" parkaisi Véronique.
Hän peitti hetkiseksi silmänsä, mutta kohotti heti päänsä jälleen
ja näki hirveän näytelmän kaikessa kamaluudessaan. Kaksi esinettä
oli heitetty pienen välimatkan kohdalle, toinen paiskattuna keulasta
Françoisin kädestä ja toinen aluksen perästä Stéphane Marouxin
lennättämänä.
Ja heti leimahti soutuveneistä kaksi tulipatsasta, joita seurasi
kaksi savutuprua.
Pamaukset kajahtivat. Hetkiseksi ei voinut eroittaa, mitä tuon mustan
pilven keskellä tapahtui. Sitten vetäytyi savuverho sivulle tuulen
hajoittamana, ja Véronique ja bretagnetar näkivät molempain veneitten
nopeasti uppoavan, ihmisolentojen hyppiessä mereen.
Tämä näky -- ja mikä hornan näky! -- ei ollut pitkällinen. He
näkivät eräällä ankkuripoijulla naisen hievahtamatta pidellen lasta
käsivarsillaan, sitten liikkumattomia ruumiita, jotka räjähdys
epäilemättä oli ruhjonut, sekä lopuksi kaksi keskenään ottelevaa
miestä, ehkä järkensä menettänyttä. Ja kaikki katosi veneiden mukana.
Hiukan kuohuntaa, ja vedenpinnalla kelluvia mustia pisteitä. Siinä
kaikki.
Mykkinä säikähdyksestä Véronique ja Honorine eivät olleet virkkaneet
sanaakaan. Tapaus vei voiton kaikesta, mitä he levottomassa
tuskassaan olivat voineet kuvitella.
Vihdoin Honorine tarttui käsillä päähänsä ja lausui käheällä äänellä,
jonka sävy Véroniquen täytyi muistaa:
"Pääni pakahtuu... Voi Sarekin onnettomia asukkaita! Ne olivat minun
ystäviäni... lapsuudenystäviäni... enkä niitä enää koskaan näe...
Meri ei milloinkaan anna takaisin Sarekin vainajia... Se säilyttää
ne... Sillä on ruumiskirstuja valmiina... tuhansia kätkettyjä
ruumiskirstuja... Ah, pääni pakahtuu... Minä tulen hulluksi...
hulluksi... niinkuin François... poloinen Françoisini!"
Véronique ei vastannut mitään. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat.
Parvekkeen kaidepuuhun tarrautuneena hän katseli niinkuin katsellaan
kuilun pohjaan, jonne tekee mieli heittäytyä. Mitä hänen poikansa nyt
tekisi? Pelastaisiko hän nuo ihmiset, joiden hätähuudot kuuluivat
tänne asti, pelastaisiko hän heidät viivyttelemättä? Ihmisellä voi
olla mielenhäiriön puuskia, mutta ne talttuvat eräitä näytelmiä
katsellessa.
Moottorivene oli aluksi perääntynyt, jotta vesipyörre ei saisi sitä
niellä. François ja Stéphane, joiden punaisen ja valkoisen lakin he
yhä näkivät, seisoivat samoilla paikoillaan keulassa ja perässä, ja
heillä oli käsissään... Naiset eroittivat matkan pituuden vuoksi
huonosti, mitä heillä oli käsissään. Ne näyttivät pitkähköiltä
sauvoilta...
"Ehkä pelastusriukuja..." jupisi Véronique.
"Tai pyssyjä..." vastasi Honorine.
Mustat pisteet uiskentelivat. Niitä oli yhdeksän eloonjääneen päätä.
Joskus he näkivät vilaukselta huitovia käsivarsia ja kuulivat
avunhuutoja.
Jotkut loittonivat kiireesti moottoriveneen lähettyviltä, mutta neljä
ui kohti, ja kaksi näistä neljästä oli sen saavuttamaisillaan.
Äkkiä tekivät François ja Stéphane kumpikin saman liikkeen,
pyssymiehen liikkeen, kun kivääri nostetaan olkaa vasten.
Sitten leimahti kaksi liekkiä, mutta kuului vain yksi pamaus. Kahden
uijan päät katosivat.
"Voi niitä julmureita!" änkytti Véronique painuen polvilleen ihan
hervottomana.