MAUNU TAVAST: Poikani, rakas poikani!--Sinä olet siis jälleen kotona.
OLAVI: Niin, rakkahin setäkulta! Voitko ajatella mitään niin
naurettavaa? Koti-ikävä, yksinkertainen suomalainen koti-ikävä
keskeytti kaikki puuhani siellä aikaisemmin kuin olin odottanutkaan.
(Huomaa Annan.)--Anteeksi, minä en tiedä, onko minulla kunnia...?
MAUNU TAVAST (esittäen): Hurskas nunna Wadstenan luostarista...
OLAVI (tervehtien kohteliaasti): Teidän luostarinne maine heittää
heijastuksensa jokaisen ylle, joka kantaa tuota pukua.--Äiti, suokaa
minulle siunauksenne!
ANNA: Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua kaikessa sinun
vaelluksessasi ja olkoon hänen oikea kätensä aina kevyt sinun pääsi
suortuvilla. (Kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään.)
OLAVI: Kas niin, nyt olen minä jälleen kotona tässä vanhassa, rakkaassa
Kuusistossa! Sinä et usko, setä, miten hauska matka minulla on ollut!
Ensin laivalla ja sitten täällä Turussa... Niin, tehän olitte myöskin
laivalla, hurskas äiti?
ANNA: Minä olen juuri tullut Tukholmasta.
OLAVI: Niin, minä muistan: te olitte aina syventynyt rukouksiinne.--
Setä, minulla on sinulle terveisiä... Ei, ei, kaikki terveiset
tuonnemmaksi. Niitä on liian paljon, Tukholmasta, Köpenhaminasta,
Pragista...
MAUNU TAVAST (vilkkaasti): Pragista? Oletko siellä ollut?
OLAVI: Minä poikkesin sinne matkallani. Siellä olet sinä hyvässä
muistossa, setä. (Leikillisesti.) Niin, niin, kuulinpa minä siellä yhtä
ja toista sinusta, jota sinä itse et ole koskaan kertonut minulle.
MAUNU TAVAST: Kuinka? He muistavat--?
OLAVI: Kyllä, tietysti vain vanha polvi. He puhuivat mielellään
suomalaisesta harhaoppisesta maisterista, nimeltä Maunu Tavast, joka
oli kuunnellut siellä m.m. Juhana Hus'in luentoja.--(Humoristisesti.)
Kuinka on, setä? Olitko sinä harhaoppinen?
MAUNU TAVAST (hymyillen): Mahdollista kyllä. Meillä nuorilla oli siihen
aikaan kaikenlaisia kerettiläisiä harrastuksia.
OLAVI: Hyvä kyllä, että ne nyt ovat haihtuneet.--(Vakavasti.) Myöskin
tässä ajassa liikkuu virtauksia, joiden suhteen oikea-uskoisen
katoolisen kirkon on oltava varoillaan. Minä voisin kertoa sinulle
paljon synkkiä tarinoita, setä. Maailmassa käy salainen kuiske
ihmishengen vapaudesta.
MAUNU TAVAST: Sinä et ole noille äänille korvaasi kallistanut?
OLAVI: En. Sillä ihminen on vapaa vain Jumalassa. Niin, kuuleepa siellä
täällä Europan etevimmissä yliopistoissa jo suorastaan vastustettavan
paavin maallista auktoriteettia ja sanottavan, että raamattua olisi
kansan kielellä kirkoissa opetettava.
MAUNU TAVAST: No, se nyt on ehkä liika vaatimus. Pienen alun siihen
suuntaan olemme me täällä Suomessa kuitenkin tehneet luettamalla
isämeitää, Neitsyt Maarian rukousta ja uskontunnustusta myös
äidinkielellä.
OLAVI: Setä! Ei vähintäkään myönnytystä ajan vapaamielisille
aatevirtauksille. (Ankarasti.) Mitä minä kuulen? Isämeitää
äidinkielellä? Ja Ave-Mariaa ja uskontunnustusta?--Setä! Setä! Tästä
meidän täytyy vielä toisti pitemmin ja perusteellisemmin keskustella.
MAUNU TAVAST (hymyillen): Sinä palat väittelyhalusta?--Niin, niin,
pelkään vaan, että sinulle on oleva liian helppo todistaa kumoon minut
vanhoine, ruostuneine argumentteineni ja palauttaa oikea-uskoisen
kirkon helmaan tämä vanha, valkopää lapsi, jota ei lähes
neljäänkymmeneen vuoteen ole muut kuin elämä opettaneet.--Sinun aseesi
taas ovat hijotut ajan etevimmissä oppisaleissa.
OLAVI: Sinä lasket leikkiä, setä?--Minä puolestani puhun tätä aivan
vakavasti. Juuri tämä asia on erikoisesti kallis minulle, se on minun
aivojeni unelma, minun sydämeni syvin mahtiponsi.--Sinä sanot, että
minun aseeni ovat hijotut, setä. Totisesti minä en ole säästänyt työtä
enkä vaivaa niitä hijoessani, mutta tiedätkö, setä, minkä asian
palvelukseen minä olen päättänyt ne pyhittää? Juuri samojen
harhaoppisten suuntien kukistamiseen.--Niin, minä tunnen todellakin
itseni siihen kutsutuksi. Minä uskallan sanoa sinulle, setä, että minä
näen siinä elämäntehtäväni, suuren, ihanan elämäntehtäväni.--Monin
joukoin ja eri tahoilta lähestyvät nyt katoolisen kirkon viholliset.
Pakanalliset roomalaiset ja kreikkalaiset kirjailijat, jotka Jumalan
nimen kiroukseksi ovat jälleen herätetyt haudoistaan, hurmaavat
lumoavalla muodollaan ihmismieliä kautta sivistyneen maailman ja ovat
saaneet jo monen hurskaan ja oppineen miehen oikean uskon poluilta
hairahtumaan.--Toisaalta on kansoissa huomattavana itsekäs pyrkimys
omintakeiseen toimintaan, riippumattomuuteen Rooman hengellisestä ja
maallisesta yliherruudesta, sanalla sanoen: riihattomuuteen.--Ja mihin
ovat vieneet nämä niin sanotut ihmishengen vapauden vaatimukset? Ne
ovat vieneet ihmishengen orjuuteen, lihan ja aineen ylivaltaan...
Anteeksi, minähän unohdan aivan, että kunnon Karpalainen odottaa
minulta kiitosta suuremmoisesta vastaanotostaan. (Menee ja kättelee
häntä.)
KARPALAINEN: Ei kestä kiittää, herra maisteri.--Minä seison kyllä
mielelläni ja kuuntelen niin kauan kuin _dominus magister_ vain puhuu.
--Rankonen, sinä muistat, mitä minä aina olen sanonut sinulle.
»Rankonen», olen minä sanonut, »maisteri Olavi on syntynyt
piispanhiippaa kantamaan. Kun hän haastaa, on kuin tuliset kielet
lähtisivät hänen päälaeltaan.»
OLAVI: No, noh, ei puhuta syntiä, Karpalainen.--Päivää, Rankonen.
(Kättelee häntä.) Tokko enää tunnet minua ollenkaan?
RANKONEN: Tottahan toki, herra maisteri.
OLAVI: Kuinka nyt ketut jaksavat?--Niin, niin, tunnustapas vaan, että
sinulla on jälleen monta surmansilmukkaa heille Kuusiston takamailla.
RANKONEN: Ketut? (Hyrähtää nauruun hyvillä mielin.) Kaikkia herra
maisteri suvaitsee muistaakin.--Eei, eihän niitä näin kesäaikaan...
OLAVI: Niin, tiedäpäs, setä, tämä Rankonen on ollut minun suuri
opettajani metsästyksen jalossa taidossa.--Nyt olen minä siis jälleen
kotona!... (Menee ikkunan luo.) Ja tämä tähdetön yö, tämä auringoton
päivä, missä valkeus tulvehtii yli tienoon näkymättömästä lähteestä
kuin Jumalan kaikkivalta kautta ihmistekojen ja ihmiskohtaloiden!--
Totisesti tuntuvat täällä ijäisyyden siipeiniskut. (Sulkee silmänsä
uneksien. Vaitiolo.)
MAUNU TAVAST (Annalle): Ja sinä sanot, että hän ei tahdo jäädä tänne?--
Hänen sielunsa halajaa rauhaa.
ANNA: Ihmisrauha on sodalla ostettava.--Sinä kuulit, mitä hän äsken
sanoi...
MAUNU TAVAST: Pyhän innon tuli palaa hänessä, kiivastelu kirkon asian
puolesta. Hän kaipaa vain työtä ja toimialaa.
ANNA: Juuri siksi halajaa hän avaraan maailmaan. Hän ei ole vielä
löytänyt sille alaa omasta sydämestään.
(_Elina_ tulee oikealta viinitarjottimineen. Pysähtyy hämillään
ja katsoo isäänsä apua pyytävänä.)
KARPALAINEN: Elina tahtoo tarjota tervetuliais-maljan.
OLAVI (käännähtäen äkkiä): Elina?--Ah, se on totta!--(Lähestyy neitoa.)
Oletko sinä Elina? Kuinka olet kasvanut suureksi ja kauniiksi siitä
kuin viimeksi kotona kävin! Muistatko? (Hymyillen.) Sinä istuit vielä
silloin minun polvellani.
ELINA: Minä muistan.
OLAVI: Ja kuinka kaunis ruusu sinun suortuvissasi ruskottaa! Sallitko?
(Ottaa ruusun.) Et varmaan tahdo kieltää minulta tätä lahjaa
tarhastasi?
ELINA painaa päänsä alas ujostuen.
KARPALAINEN: Hän tahtoi tulla jo portille ja tarjota sen herra
maisterille. Mutta hän oli liian ujo, hän ei uskaltanut.
OLAVI: Kuinka? Olemmehan me vanhoja leikkitovereita.--Hyi, Elina! Onko
totta, mitä isäsi sanoo?--Sylintäydet olisin minä sinun sijassasi
tarjonnut ruusuja sinulle.
ELINA: Minun ruusuni eivät ole vielä puhjenneet. Se on vasta nuppu.
OLAVI: Niinkö?--(Kukan tuoksua hengittäen.) Se tuoksuu kuitenkin jo
kesältä ja aamunauringolta.--Katso, siinä on vielä kastehelmi. Sinä
olet juuri taittanut sen?
ELINA: Niin. Se oli kevään ensimmäinen.
OLAVI (tarttuen pikariin): Siispä juon minä kevään ensimmäisten kukkien
maljan Kuusistossa.--Rakas setäni! Olkoon valkea hämärä, missä kukat
puhkeevat, onnellinen sinun valkealle vanhuudellesi.
MAUNU TAVAST: Niin myös sinun punaiselle nuoruudellesi, Olavi Tavast.
(Tervehtivät toisiaan. _Elina_ vie pois viinitarjottimen. _Olavi_
katsoo vielä hetkisen hänen jälkeensä, pyyhkäisee otsaansa ja
kääntyy sitten linnanvoudin puoleen.)
OLAVI: Ja nyt täytyy minun saada tietää, mihin olette minut
majoittanut? Toivottavasti entiseen huoneeseeni puutarhan puolella
teidän asuntonne yllä?
KARPALAINEN: Niin, herra maisteri. Kaikki on siellä vielä entisessä
kunnossaan. Mitään ei ole liikutettu, ei yhtään kirjaa eikä paperia...
OLAVI: Hyvä, hyvä. Nyt täytyy minun vain pyytää Rankosta auttamaan
teitä matkakapineitteni kantamisessa sinne.
RANKONEN: Kyllä minä...
OLAVI: Niin, nähkääs, se arkku on hiukan raskas.
KARPALAINEN (katsoen leveitä kämmeniään): Eiköhän tuo saatane sinne.
OLAVI: Ei sitten tällä kertaa muuta kuin: kiitokset edeltäpäin.--
(_Karpalainen_ ja _Rankonen_ menevät.) Niin, arvaapas, setä, miksi se
on raskas! Siellä on vähän tuomisia sinullekin.
MAUNU TAVAST: Mitä? Ethän jälleen liene tuhlannut vähiä varojasi
kirjalahjoiksi minulle?
OLAVI: Olenpa niinkin. Vieläpä pari harvinaisuutta, niiden joukossa
eräs hopeakoristeinen epistola.
MAUNU TAVAST (ilahtuneena): Olavi! Minun täytyy todellakin torua sinua.
OLAVI: Eikö tuomiseni kenties miellytä sinua? Voithan lahjoittaa
sen Turun tuomiokirkolle, kuten olet monet muut entisistä
kirjalähetyksistäni lahjoittanut.--(Uhaten sormellaan.) Ai, ai, setä!
Sinäpä vasta suurin tuhlari meistä kahdesta olet.
MAUNU TAVAST: Kirjat ovat harvinaisia täällä erämaassa. Luettuani ne
panen ne mielelläni paikkaan, missä muutkin voivat niiden sisällöllä
sieluaan virvoittaa.
OLAVI: Ja mitä luet sinä nykyään, setä?--(Ottaa kirjan pöydältä ja
selailee sitä.) Abaelardin ja Heloisen kirjeenvaihto...
MAUNU TAVAST: Kuten tiedät, kuuluu se minun mielilukemiseeni.
OLAVI: Minä tiedän.--Abaelard! Mikä mies! Mikä nero! Mikä säkenöivä
säilä pyhän kirkon palveluksessa!--Enkä minä kuitenkaan voi nautinnolla
lukea juuri tätä kirjaa.
MAUNU TAVAST: Etkö? Minulle tarjoaa se syvän silmäyksen kahteen suureen
ja palavaan ihmissydämeen.
OLAVI: Niinkö?--Minun mielestäni on se mitä surullisin, mitä
kirkaisevin todistuskappale kahden sydämen synnistä ja
viheliäisyydestä.--Heloise! Hänen suhteensa minä en sitä niin
ihmettele. Hän oli nainen ja sellaisena luotu heikkouteen.--Mutta
Abaelard! Tämä sankari, tämä hengen jättiläinen...! Minä en todellakaan
voi ymmärtää enkä anteeksi antaa hänelle sitä.
MAUNU TAVAST: Etkö?--(Hiljaa.) Ihmissydän on tehty maan tomusta. Olkoon
se kuinka kirkas tahansa, tahtoo siihen aina jäädä joku hiukkanen sen
alhaista alkuperää muistuttamaan.
OLAVI: Mutta ihmishenki on ijäinen ja Jumalasta. Missä se pyhänä palaa,
siellä se polttaa aineen kuuliaiseksi astinlaudakseen.--Epäilemättä
paloi se pyhänä Abaelardin sydämessä. Mutta juuri siksi minä en
ymmärrä, kuinka voi langeta niin syvälle, kun on kerran katsonut niin
korkealle Herran taivaan ihanuuteen.
MAUNU TAVAST: Sinä et sitä ymmärrä, poikani?
OLAVI (kiivaasti): En. Minä en voi, minä en tahdo ymmärtää sitä. Minä
tuomitsen, tuomitsen ankarasti Abaelardin synnin, sitä ankarammin, mitä
suurempi hänen sielunsa oli ja mitä laajempi hänen lujan ajatuksensa
kantavuus.
MAUNU TAVAST: Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.
OLAVI: Setä: tuo raamatunlause ei ole tässä paikallaan. Täytyy tuomita
syntiä, ellei mieli tulla itse tuomituksi. Täytyy olla ankara pahalle,
ellei mieli itse vajota siihen.--Ja minä tuomitsen Abaelardin! Ja minä
tuomitsen Heloisen kaikkine lieventävine heikkouksineen! Tuo nainen,
joka sanoo itsestään portto, on totisesti portto...
ANNA (heikosti): Ah!
MAUNU TAVAST: Olavi!
OLAVI: Anteeksi!--Voitteko pahoin, äiti?
ANNA: En.--Kiitos. (Painaa sydäntään.) Kiitos. Se menee ohitse. Se
menee kyllä ohitse.--(Koettaa hymyillä.) Te näette, että myöskin minä
olen nainen. Minun täytyy todellakin pyytää teiltä anteeksi
heikkouttani.
OLAVI: Kenties olette väsynyt? Pitkä matka Tukholmasta on teidät
uuvuttanut?
MAUNU TAVAST: Todellakin: minä olen aivan unohtanut isännän
velvollisuudet. On jo myöhäistä. Lepo on väsyneen virkistävä.
ANNA: Ei, ei. (Nousee.) Minä menen. Minä en saisi unta kuitenkaan. Minä
teen vain pienen kierroksen linnan puistossa.
OLAVI: Tulenko minä teitä saattamaan, äiti?
ANNA: Ei, ei. Ei se ole tarpeellista. Menen mieluummin yksin.--Se on
ohitse, se on jo ohitse.--Mutta jos sallitte, palajan vielä kuulemaan
teidän oppinutta keskusteluanne, hyvät herrat.
MAUNU TAVAST: Olet tervetullut.--(Epäröiden.) Nimittäin, ellei Olavilla
kenties ole jotakin kahdenkeskeistä...?
OLAVI: Eipä suinkaan, rakas setä, eipä suinkaan. Jatkan mielelläni
keskustelua, äiti, juuri teidän hurskaassa seurassanne.
ANNA: Kiitoksia, kiitoksia nöyrimmästi. Minulla, nähkääs, ei ole siihen
aina tilaisuutta, ei aina... Ellen häiritse siis, olen pian takaisin
täällä. (Menee oikealle.)
OLAVI (katsoen hänen jälkeensä): Nunna parka! Hän on jo vanha ja
sairas...
MAUNU TAVAST: Hänen sydämensä on sairas.
OLAVI: Myöskin minun sydämeni, setä!--(Lankeaa äkkiä hänen
jalkoihinsa.) Minä en puhunut totta, kun sanoin, ettei minulla olisi
sinulle mitään kahdenkeskeistä. Minulla on salaisuus sinulle. Minä
tahdon itseni ripittää.
MAUNU TAVAST: Kuinka? Sinä, Olavi? Joku salainen synti painaa
sydäntäsi?
OLAVI: Niin. Taikka oikeammin: minä en tiedä vielä, onko se synti.--
(Sulkien silmänsä.) Mutta se on suloinen kuin synti ja se on riuduttava
hekkuma minun hengelleni.
MAUNU TAVAST: Mikä synti se olisi?
OLAVI (hiljaa): Rakkaus.
MAUNU TAVAST: Kuinka?
OLAVI: Niin, mutta pyhä, taivaallinen, puhdas rakkaus, joka elää vain
minun mielikuvituksessani.--Minä en ole koskaan nähnyt häntä.
MAUNU TAVAST: Ketä?
OLAVI: Häntä, jota minä rakastan, sydämeni valittua, sieluni ihanaa
hallitsijatarta.
MAUNU TAVAST: Hänen nimensä?
OLAVI: _Johanna d'Arc_!--Niin, Domremyn tyttö sotisopa, neitsyt
Orleansin pantsarpaita, Ranskan pelastaja, kukka ylpein kristikunnan.
MAUNU TAVAST: Orleansin neitsyt on kuollut.
OLAVI (haaveellisesti): Seitsemän vuotta sitten kärsi hän
marttyyrikuoleman polttoroviolla.--Yöt päivät uneksin hänestä. Auringon
säteissä astuu hän eteeni kiitävällä orhilla ratsastaen, kilpi
kullan-paistavana, liljalippu hulmuten Herran taivahilla. Kuun säteissä
kulkee hän vierelläni puettuna yksinkertaiseen talonpoikais-pukuun
huulilla hurskas rukous, silmät suurina kaukaisista, jumalallisista
kangastuksista.
MAUNU TAVAST: Tämä oli lempi, jonka tahdoit tunnustaa minulle?
OLAVI: Muuta lempeä en tunne. Muu ei ole minusta mahdollinen miehelle,
joka on päättänyt pyhittää voimansa Jumalan valkeudelle.
MAUNU TAVAST: Poikani! Minun suuri poikani!--(Siunaten häntä hiljaa.)
Pysyös aina uskollisena niille kauniille mielikuville, joita sielusi
silmien eteen Jumalan taivas ja nuori sydämesi nostattavat.
OLAVI: Nyt ja aina ja iankaikkisesta.
ANNA (näkyen ovella): Amen!
Esirippu.