Sama näyttämö. Samat asemat kuin edellisen näytöksen loppuessa.
_Martti_ tulee kiireesti oikealta.
MARTTI: Anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne...
MAUNU TAVAST: Puhu!
MARTTI: Asemies Rankonen on ollut Turussa ja palannut juuri sieltä.
Hän sanoo, että maisteri Olavi on nähty kaupungissa...
MAUNU TAVAST (kuin heräten): Niin, niin, tietysti, minä tiedän. Hän voi
olla missä silmänräpäyksessä hyvänsä täällä. Hänet on vastaan otettava
kaikella sillä kunnialla, mikä tulee hänen opilleen ja säädylleen.
MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.
MAUNU TAVAST: Nähkääs, rakas ystäväni: Olavi on nyt hyvin oppinut mies.
Hän on sekä baccalaureus että magister regens Parisin yliopistossa.
Ymmärrättekö, herra kaniikki, mitä se merkitsee?
MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.
MAUNU TAVAST: Hän tuottaa kunniaa nyt koko maalle ja Turun
hiippakunnalle.--Linnanvouti Pietari Karpalainen olkoon itse portilla
häntä vastaan ottamassa.
MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.
MAUNU TAVAST: Kuin kuningasta on häntä tervehdittävä Kuusistoon.--Herra
kaniikki: minun sauvani ja minun piispanhiippani.--(_Martti_ tuo
hänelle arvonmerkit.) Niin, niin, rakas ystäväni: Olavi on nyt
oppineempi mies kuin me molemmat yhteensä.--Joutukaa! Annettakoon
käskyt koko linnanväelle. Älköön saako maisteri Olavi luulla meistä,
ettei Suomen erämaassa tehdä kunniaa tieteen kruunupäille.
MARTTI: Kaikki on oleva heti valmista, teidän korkea-arvoisuutenne.
(Menee.)
ANNA (nousten): Tahdot varmaan kohdata poikasi kahden kesken, Maunu
Tavast?
MAUNU TAVAST: Sinä voit kyllä jäädä.--Se on totta! Meidän äskeinen
kanssapuheemme jäi kesken. Minä en vielä saanut tietää sinun matkasi
lopullista tarkoitusta.
ANNA: Minä tahdoin nähdä hänet ennen kuolemaani.
MAUNU TAVAST: Ja nyt kun olet nähnyt hänet? Mitä nyt ajattelet?
ANNA: Nyt on minun vielä vaikeampi olla enää koskaan häntä näkemättä.
MAUNU TAVAST: Koskaan?
ANNA: Niin. Hän matkustaa tietysti takaisin Parisiin ja minä...
MAUNU TAVAST: Anna Lepaa: etkö arvaa, ketä varten minä olen tuota
naisluostaria Raisioon rakennuttanut?
ANNA: En.
MAUNU TAVAST: Sinusta on tuleva sen ensimmäinen abbedissa.
ANNA: Minusta?--Piispa Maunu Tavast: minä en ole niin korkeaan toimeen
kelvollinen.
MAUNU TAVAST: Se on ollut minun mieli-ajatukseni. Minä en ole kuullut
enkä tiedustellut sinusta mitään, mutta minun sydämeni on sanonut
minulle: Anna Lepaan neiti, on oleva se nainen, jonka käsiin voin
luottamuksella uskoa hurskaan unelmani.
ANNA: Pelkään, että hurskas unelmasi on sinut harhaan johdattanut.--
Mutta jos minä jäisinkin tänne, minä en kuitenkaan saisi enää
milloinkaan nähdä häntä.
MAUNU TAVAST: Kuinka niin?
ANNA: Minun eloni päivät ovat luetut eikä Olavi varmaan ole niin pian
toistava käyntiään.
MAUNU TAVAST: Hän?--Hän jää tänne.
ANNA: Turkuun?
MAUNU TAVAST: Minun luokseni.--Kuten olet kuullut ehkä, nimitin hänet
viime käynnillään täällä arkkiteiniksi. Virkaa ei kuitenkaan voi enää
hoitaa sijaisen avulla. Hänen täytyy nyt jättää tieteensä laakerit ja
antautua niihin arkitoimiin, jotka ovat välttämättömät, jos hänen mieli
koskaan kohota tuomiorovastiksi ja sitten kenties kerran sille
piispan-istuimelle, jolle minä olen hänen tiensä viitoittanut.
ANNA: Ja sinä luulet, että Olavi on oleva halukas seuraamaan sinun
viittaustasi?
MAUNU TAVAST (kummastuen): Minä olen varma siitä. Mitä hän muuta
voisikaan? Hän on nyt kyllin oppinut. Hänen on aika astua kirkon
palvelukseen.
ANNA: Kirkon palvelukseen luulen minä hänen mielellään astuvan. Mutta
tuskin Suomen kirkon.
MAUNU TAVAST: Isänmaa tarvitsee häntä.--Kuinka? Eikö Suomen kirkon?
(Hymyillen.) Mitä hulluja mieleesi lennähtääkin, Anna Lepaa?--
(Miettien.) Hm, Suomen kirkko on tosin pieni ja syrjäinen, mutta
piispan-istuin on kuitenkin aina piispan-istuin...
ANNA: Etkö usko hänen kunnianhimonsa tähtäävän korkeammalle?
MAUNU TAVAST: Korkeammalle? Hänen kunnianhimonsa? (Levottomana.) Minä
en ole tullut sitä ajatelleeksi. Olavi ei tahtoisi jäädä tänne?--
(Haihduttaen ikävät ajatukset.) Ei, se ei voi olla mahdollista. Hän on
mielellään jättävä kaikki liiat pilvilinnat ja uhraava miehuutensa
voimat sille maalle, jonka lapsi hän on ja joka on hänet niin korkeaksi
kasvattanut.
ANNA (hiljaa): Olitko itse niin valmis niistä luopumaan, Maunu Tavast?
Olitko itse niin altis uhraamaan nuoruutesi korkealentoiset unelmat
pyhän ja ankaran työsi alttarille?
MAUNU TAVAST: Minäkö? (Synkistyen.) Minä olin hourupää siihen aikaan.
(Hymyillen surumielisesti.) Niin, mitä kaikkea minä itsestäni
kuvittelinkaan! Oli kuin olisin seisonut korkealla vuorella ja nähnyt
allani kaiken maailman ihanuuden.
ANNA: Etkö luule nyt Olavin seisovan sillä? Etkö luule nyt hänenkin
silmissään kauniimpien ja eteläisempien maiden kangastavan?
MAUNU TAVAST: Oikeaan aikaan sattui Jumalan käsi raskaana minun
päälleni ja musersi minun itserakkaan ylpeyteni niinkuin saviastian.
(Kuin itsekseen.) Se oli tarina Maunu Tavastin unelmien.--Mutta Olavin?
Ei koskaan. Hän on jo alunpitäen ollut viisaampi, ollut järkevämpi
minua. Sinä erehdyt, Anna Lepaa, saatpa nähdä, että sinä erehdyt.
ANNA: Mikään ei olisi minulle sen mieluisempi.--(Vaitiolo.) Ja hänen
sukuperänsä? Hän ei vieläkään tiedä siitä mitään?
MAUNU TAVAST: Ei. Hän luulee, kuten kaikki muutkin, että hän on veljeni
Niilon poika, jonka opillisen kasvatuksen minä olen ottanut huolekseni.
Me olemme veljeni kanssa sen niin sopineet.
ANNA (varovasti): Eikö olisi syytä sanoa sitä hänelle? Hän voi sen
mahdollisesti saada tietää joltakin asiaankuulumattomalta.
MAUNU TAVAST: Tuskin.--Kenties olisi syytä sanoa hänelle. Minä olen
joskus miettinyt sitä. Mutta hän on ollut niin nuori ja iloinen ja niin
ylpeä, että minun on ollut sääli häiritä hänen aamunsa
päivänpaisteisuutta.
ANNA: Luuletko--että se tulisi--häneen kovasti koskemaan?
MAUNU TAVAST: Niin, minä luulen. Millä ylpeydellä hän joskus on puhunut
sukuperästään, meidän suvustamme, Tavastien tahraamattomasta
vaakunasta, jonka teräksinen käsivarsi on hänen mielestään ollut luotu
kansakuntien kohtaloita ohjaamaan! Ja jos hän nyt saisi kuulla äkkiä,
että hän onkin vain avioton lapsi...
ANNA: Mutta onhan hän Tavast kaikissa tapauksissa! Ja vielä enemmän
Tavast, kun hänen isänsä olet sinä, sukusi suurin, Suomen kunnia ja
siunaus Turun hiippakunnan.
MAUNU TAVAST: Maailma ei olisi sitä katsova niin.--Minä tunnen Olavin
rehellisen ja vilpittömän luonteen. Hän ei tahdo lainasulilla
kaunistautua. Hän ei sen jälkeen tahtoisi enää käydä päivääkään veljeni
Niilon pojasta.
ANNA: Tunnusta hänet siis pojaksesi, Maunu Tavast! Mielestäni voivat
isä ja poika tässä tapauksessa olla ylpeät toisistaan.
MAUNU TAVAST: Se voisi vahingoittaa hänen menestymistään kirkon
palveluksessa.--Ei, ei, paras ettei hän tiedä mitään eikä saa tietää
mitään. Sitten, kenties sitten ... ennen kuolemaani.
ANNA (värähtävällä äänellä): Etkö luule hänen äitiään halveksuvan?
MAUNU TAVAST: Anna!
ANNA: Niin, minä ajattelin ... jos hän kuulee, että hänen äitinsä ei
olekaan siveä ja jalosukuinen rouva Ingeborg Jägerhorn, vaan langennut,
onneton Anna Lepaa, jonka sydämen tuskaa nunnanpuku turhaan verhoaa...
MAUNU TAVAST: Lepaan kirkas aateliskilpi keltaruskeine leijonineen on
kyllin vankka kestääkseen nuoruutesi erehdyksen. (Vaitiolo.) Katso,
päivä on jo painunut lahden tuolle puolen. Me seisomme nyt jälleen
Suomen kesä-yön hämärässä.
ANNA: Niin. Lyhyt, utuinen unelma on elämä keskellä kahden ruskon
kajastamista.
(Vaitiolo. Torvet torahtavat kartanolla. Riemuhuutoja, kannusten
kilinää. Ovi taustassa temmaistaan auki, sisälle astuvat
_Karpalainen_, ja _Rankonen_ asettuen kumpaankin pihtipieleen.)
KARPALAINEN: Hänen jalosukuisuutensa maisteri Olavi Tavast.
(_Olavi_ tulee nopein askelin perältä, hienona, häikäisevänä,
maisterin baretti päässään, kasvot itsetietoista älykkäisyyttä
ja energiaa todistaen.)