ANNA: Niin. Mutta meidän täytyi salata hänen syntymisensä.
MAUNU TAVAST: Tuo mies--ei vienyt--vihille sinua?
ANNA: Hän oli pappi.
MAUNU TAVAST: Sitten?
ANNA: Sitten menin minä luostariin, sillä hän kehoitti minua siihen.
Kuitenkin minä olisin mieluummin jäänyt hänen jalkavaimokseen.
MAUNU TAVAST (kamppaillen kera liikutuksensa): Hän--ei--sallinut sitä?
ANNA: Ei. Ja minä pelkäsin enemmän loukata häntä kuin Jumalaa
kaikkivaltiasta.
MAUNU TAVAST: Oma sisällinen kutsumuksesi ei sinua luostariin
kehoittanut?
ANNA: Ei. Kuitenkin tein minä sen, sillä minä ajattelin enemmän häntä
kuin iankaikkista autuuttani.
MAUNU TAVAST: Kadutko nyt?
ANNA: Kadun, että menin luostariin.
MAUNU TAVAST (hiljaa): Etkö kadu nuoruutesi hairahdusta?
ANNA: Isä: minä en voi.
MAUNU TAVAST (yhä hiljemmin): Miksi tulet siis minun tyköni?
ANNA: Teen sen henkeni hädässä, isä. Neuvo minua, opeta minua, että
saisin rauhan iankaikkiselle sielulleni! (Vaitiolo.)
MAUNU TAVAST (tyyntyneemmin): Nunna puku ei ole peittänyt sinun
haavojasi?
ANNA: Ei.
MAUNU TAVAST: Ei paasto eikä rukous ole haihduttanut hänen kuvaansa
sinun sielustasi?
ANNA: Ei. Minä en voi rukoilla, isä. Minun kieleni sammaltaa ja minun
järkeni on kadottanut kyvyn ajatella.
MAUNU TAVAST: Etkö ole pyhimyksiä huutanut avuksesi?
ANNA: Isä! Hän on tehnyt kaiken jumalanpalveluksen minulle
mahdottomaksi. (Vaitiolo.)
MAUNU TAVAST (nousten): Anna, Lepaan neiti: mitä tahdot minulta?
ANNA (paljastaen kasvonsa): Piispa Maunu Tavast, sinä tunnet minut?
Sinä et ole minua vielä unohtanut?
MAUNU TAVAST: En minä koskaan unohda sinua, kesäisen yöni morsian
Lepaan lempeässä, valkeassa hämärässä. Mutta miksi tulet sinä minun
tyköni nyt, kun päivä menee jo mailleen meille kummallekin?
ANNA (hiljaa): Minä tahdoin nähdä _hänet_.
MAUNU TAVAST: Kenet?
ANNA: Olavin, minun poikani, meidän poikamme, Maunu Tavast, josta on
tuleva yhtä suuri kuin sinä, mutta meitä molempia onnellisempi. Minä en
voinut enää jäädä luostarin muurien sisälle. Minun täytyi matkustaa.
MAUNU TAVAST: Sitten on matkasi ollut turha, Anna Lepaa. Etkö tiennyt,
että hän ei ole täällä? (Isän ylpeydellä.) Olavi on edelleen
Parisissa.--Hän on tosin kirjoittanut saapuvansa kotiin syksymmällä.
ANNA: Hän on jo täällä, hän on Turussa.
MAUNU TAVAST: Kuinka?
ANNA: Minä tiedän. Minä olen seurannut häntä tänne Tukholmasta.
MAUNU TAVAST: Mitä sanot? Samalla laivalla?
ANNA: Niin. Minä kuulin Ruotsissa hänen tulostaan. Hänen tietonsa maine
on jo levinnyt luostarimuurienkin sisälle. Kaikki puhuivat hänestä
niinkuin tulevasta, loistavasta opinvalosta, joka on kaikki muut pohjan
taivaalla himmentävä.
MAUNU TAVAST: Niinkö?--(Vilkkaasti.) Ja sinä olet nähnyt hänet? Sinä
olet puhutellut häntä?
ANNA: En. Minä olen seisonut huomaamattomana syrjässä, katsonut ja
tuntenut silmäni hämärtyvän kyyneliin. Piispa Maunu Tavast: sinun on
syytä ylpeillä pojastasi.
MAUNU TAVAST: Hän on komea, eikö totta?
ANNA: Hän on häikäisevä--Kuinka hän liikkuu ja kuinka hän puhuu! Mikä
varmuus kaikissa hänen sanoissaan ja mikä ritarillinen
rakastettavaisuus jokaisessa hänen päänsä ylimyksellisimmässäkin
nyykähdyksessä!
MAUNU TAVAST Tosiaan: se on Olavi.
ANNA: Ja kuinka häntä kohdeltiin laivalla ja kuinka hän kohosi kaikkien
muiden yli päätä pitempänä! Eikä hänen itseoikeutetussa ylemmyydessään
ollut kuitenkaan mitään painostavaa tahi muita halventavaa. Päinvastoin
nosti hän muita pelkällä läsnäolollaan, päinvastoin hengittivät kaikki
keveämmin hänen seurassaan.
MAUNU TAVAST (säteilevin silmin): Niin, sillä hän toi mukanaan
henkäyksen suuresta maailmasta.
ANNA: Siellä oli laivalla. Bitzejä, Frillejä, Flemingejä ynnä muuta
muukalaista aatelistoa, niin, itse Klaus Kurki, Laukon herra, oli
siellä. Kuinka he kaikki himmenivät hänen rinnallaan kuin kynttilät
päivän kirkkaan koittaessa!--Ja olisitpas nähnyt Turun laiturilla!
Kuinka kaikki kokoutuivat hänen ympärilleen, kuinka he kaikki tahtoivat
puristaa hänen kättään ja saada häneltä edes sanan, hymyn tahi katseen!
»Tavast!» »Tavast!» kaikui jokaisen huulilta.
MAUNU TAVAST: Se on Olavi. (Liikutettuna.) Jumala siunatkoon ja
varjelkoon häntä, että hän kestäisi kunniansa eikä menisi turmioon
suurten kykyjensä kuorman alla!
ANNA: Ne eivät ollenkaan paina häntä.--Minä seisoin syrjässä ja
ajattelin: Totisesti on hän luotu päitä ja sydämiä hallitsemaan.
MAUNU TAVAST: Herran käsi on ollut runsas hänen sielulleen ja
ruumiilleen. Mutta jolle paljon on annettu, siltä paljon vaaditaan.
Jospa hän aina voisi hyvin ja hurskaasti käyttää leiviskänsä!
ANNA: Hän käyttää ne Jumalan kunniaksi, isänmaalle iloksi ja meille
molemmille ikuiseksi autuudeksi.--Niin, ajattelin minä syrjässä
seisoessani: tuskin oli Maunu Tavast noin korkea kerran Lepaan
kartanolle astuessaan..
MAUNU TAVAST (synkistyen): Minä en hoitanut yhtä hyvin leiviskääni.
ANNA: Sinä olet hoitanut sen! Sillä tiedä, Maunu Tavast, minä olen
seurannut kaukaa sinun toimiasi täällä Suomen erämaissa ja minä olen
hämmästynyt. Mitä kaikkea sinä olet saanut aikaan täällä! Ja sinä
sanot, että sinä olet huonosti hoitanut ne lahjat, jotka sait
Jumalalta?
MAUNU TAVAST: Minustakin olisi voinut kerran tulla ... Olavi.
ANNA (hymyillen): Katsopas, nyt jo kadehdit sinä häntä. Etkö häpeä
ollenkaan, Maunu Tavast? Nyt olet sinä kiittämätön taivaan laupeudelle.
Olisiko mielesi parempi, jos poikasi saapuisi kotiin rumana, köyhänä,
oppimattomana? Ei! Juuri sinulta on hän perinyt ne lahjat, jotka hänen
nuorta miehuuttaan kaunistavat ja joilla hän kerran on hurmaava
maailman mahtavimmat.
MAUNU TAVAST: Kenties on hän perinyt minulta jotakin. Mutta silloin on
hän perinyt minulta myös synnin.
ANNA (päätään pudistaen): Minä en ole milloinkaan voinut sitä synniksi
ymmärtää.
MAUNU TAVAST: Se oli lankeemus, Anna Lepaa, harha-askel meidän
molempien.
ANNA: Pyhä lankeemus, autuaallinen erehdys, aurinko, jonka säteet
vieläkin valaisevat minun riutuvaa vanhuuttani. Mitä olisi ollut minun
eloni ilman sitä? Harmaa kangas ilman yhtään kultaista kudetta pitkien
arkipäivien lomassa.
MAUNU TAVAST (vakavasti): Anna Lepaa: on synti noin synnistä puhua.
ANNA: Oli synti, että minä menin luostariin. Se oli minun suuri
kuolemansyntini, joka on minun eloni päivät pimentänyt.
MAUNU TAVAST: Toinen oli vaiva minun vaelluksessani. Minä en ymmärrä,
minä en käsitä, kuinka minä voin, kuinka minä saatoin tehdä sen, ja
vielä vähemmän voin minä käsittää, kuinka en olisi tehnyt sitä. Niin
eriskummallisesti, niin puutteellisesti on ihminen rakennettu, ettei
hän edes muista vanhuudessaan, millainen hän itse oli silloin, kun
synti myllersi hänen sydämessään.--(Surumielisesti.) Hän muistaa vaan
tuon toisen, Anna Lepaa.
ANNA: Ja tuo toinen on sen ijäti säilyttänyt. Tahdotko kuulla kuvasi,
Maunu Tavast?--(Tempaa kirjan pöydältä ja lukee siitä.)
»Hänen oppinsa ja puhtautensa maine oli suurempi kuin kenenkään. Kun
hän julki liikkui, riennettiin kaikissa kaupungeissa häntä katsomaan.
Kun hän katosi näkyvistä, ojentuivat kaikki kaulat ja tuijottivat
kaikki silmät saadakseen vielä vilauksen hänen pyhästä liepeestään.
Eikö jokainen vaimo, jokainen tyttö hehkunut hänelle, kun hän läsnä
oli? Eikö huoannut häntä jokainen aatelisnainen kammiossaan, kun hän
poissa oli?--»
MAUNU TAVAST: Niin, se oli Abaelard ... ennen syntiinlankeemusta.--
(Ottaa kirjan häneltä ja lukee liikutettuna.)
»Vaikka keisari, maailman herra, olisi katsonut minut aviovuoteensa
arvoiseksi ja sallinut minun käskeä koko maailmaa, suloisempana ja
arvokkaampana olisin minä pitänyt olla sinun lemmittysi kuin hänen
keisarinnansa.»--
ANNA: Niin, se oli Heloise ... ennen hedelmällisyyttä.
MAUNU TAVAST: Ja nyt?
ANNA: Hän ajattelee sinun poikaasi. Maunu Tavast, sinä olet kyllin
suuri sen kuulemaan: on onnellista olla äiti sinun pojallesi.
MAUNU TAVAST: Onneton! Mitä tarkoitat sinä minun suuruudellani?
ANNA: Maunu Tavast! Suuri olit sinä jo silloin, kun sinä rakastit
minua, niin suuri, että vaivoin koskin sinun olkapäähäsi. Nyt seisot
sinä pilvien tasalla. Suru on tehnyt sinusta jättiläisen.
MAUNU TAVAST: Ja sinusta, Anna Lepaa?
ANNA (hiljaa): Minä en ole koskaan lakannut sinua rakastamasta.
MAUNU TAVAST: Kuitenkin sanoit sinä olevasi siitä onnellinen.
ANNA: Minä olisin onnellinen, jos voisin olla vertaamatta nykyistä
elämääni siihen, mitä elin sinun kerallasi. Mutta oliko se elämää maan
päällä? Ei liene lupa kuolevaisen olla niin onnellinen.
MAUNU TAVAST (soinnuttomasti): Ei.
ANNA: Ken kerran on kesä-yön valkean onnen elänyt, hänestä tuntuu
kaikki sen jälkeen turhalta ja tyhjänpäiväiseltä.
MAUNU TAVAST (kuten edellä): Niin.--(Vaitiolo.) Mutta jos kuka on
kerran ollut niin onnellinen, silloin on hän ottanut myös osansa
ajallisesta autuudesta.
ANNA: Pahoin pelkään: myös iankaikkisesta.
MAUNU TAVAST: Kuinka?--(Vakaumuksella.) Ei, Anna Lepaa, ei! Ano
anteeksi Jumalalta! Hän ei ole hylkäävä sinun rukoustasi.
ANNA: Kuinka voisin anoa anteeksi Jumalaita sitä, josta minä en lakkaa
hänelle kiitosvirsiä virittämästä? Kuinka voisin katua sitä, että
minulle suotiin autuus rakastaa aikakauden suurinta miestä ja tuntea
edes tuokio iankaikkisen elämän henkäys kasvoillani?
MAUNU TAVAST (vakavasti): Se tuokio on minulle antanut syvän tunteen
kaiken katoavaisuudesta. Muistellen omaa hairahdustani olen minä,
joka ennen olin ankara kuin kuluttava tuli, tullut lempeäksi ja
anteeksi-antavaiseksi muiden rikoksille. (Hiljaa.) Niin, usein tuntuu
minusta siltä kuin minä ainoastaan sen kautta olisin oppinut
rakastamaan ihmisiä.
ANNA: Piispa Maunu Tavast: nyt annoit sinä meidän rakkaudellemme
pyhimmän vihkimyksen.
MAUNU TAVAST. Niin, minä en tiedä ... elämä on niin lyhyt ja
kuoleman-ajatus niin kammottava.--Minä en voi tuomita ihmisiä niinkuin
ennen. Sikäli kuin silmäni hämärtyvät, osaan minä yhä vähemmän tehdä
eroa heidän välillään.--Minä rakastan kaikkia ihmisiä, Anna Lepaa,
sillä me olemme onnettomuustovereita.
ANNA (ihaillen): Sinä suuri, suuri mies! Mikä olen minä, että uskallan
tulla sinun eteesi ja sinulle minun omaa pientä rakkauttani
muistuttaa?--Mutta älä luule, että näen taikka olen vuosikymmenien
vieriessä nähnyt sinussa vain entisen rakastajan! Minä olen kuullut
puhuttavan sinun valtiotoimistasi ja minä olen ihmetellyt! Minä olen
salasta katsonut myös täällä Turussa sinun lujan ja laupiaan kätesi
aloja ja minä olen painanut pääni alas. Nyt en minä voi estää enää
kyyneleitäni, sillä minä olen nähnyt sen suuren ja laajan sydämen,
josta kaikki nämä hyvättyöt ovat kultaisena virtana kummunneet.
(Vaipua nojatuoliin, käsi Maunu Tavastin kädessä. _Maunu Tavast_
katsoo vakavana suoraan eteensä. Mailleen menevän auringon lempeä
hohde heittää sädekehänsä heidän ylitseen.)
MAUNU TAVAST: Vähän olen minä tehnyt, enempi tahtonut. Olen jatkanut
vaan voimien mukaan sitä työtä, mitä pyhät miehet ennen minua ovat
Suomen kirkon hyväksi tehneet ja toimittaneet.
ANNA: Ja työ on tuottanut sinulle tyydytyksen?
MAUNU TAVAST (hiljaa): Minä olen pitkospuu suossa. Toinen onnellisempi
on käyvä minun ylitseni.
ANNA: Kuka?
MAUNU TAVAST: Olavi Maununpoika Tavast on hänen nimensä.
ANNA puristaa hänen kättään liikutettuna.
Esirippu.