_Tuomas_ istuu pöydän ääressä pää käsiin vaipuneena. Näyttämö on
miltei pimeä. _Pietari Kaikkivalta_ tulee perältä ja pysähtyy
hänen eteensä.
KAIKKIVALTA: Isä! Te istutte pimeässä?
TUOMAS (nyyhkyttäen): Pietari! Pietari! Missä olet ollut? Miksi jätit
yksin isäsi, juuri kun hän olisi enin kaivannut sinua? (Vetää luokseen
hänet.)
KAIKKIVALTA: Isä! Te itkette? Teidän mielenne on syvästi ahdistettu?
TUOMAS: Elämäni ankarin hetki on kulkenut minun pääni ylitse.--
(Vaitiolo.) Ja sinä? Mitä olet sinä tällä aikaa toimittanut?
KAIKKIVALTA: Minä olen hävittänyt _sen_.
TUOMAS: Minkä?
KAIKKIVALTA: Paavin paimenkirjeen. Sitä ei ole nyt enää olemassa.
TUOMAS: Niinkö?--(Vaitiolo.) Sytytä kynttilä, että näen jälleen kasvosi
lempeässä levossaan.--(_Kaikkivalta_ tekee työtä käskettyä.) Pietari:
ethän sinä kanna kaunaa minulle muinaisista?
KAIKKIVALTA: En, isä. Minut täyttää pelkkä hartaus ja kiitollisuus, kun
teitä ajattelen.
TUOMAS: Kuitenkin sai isäsi surmansa minun käteni kautta.
KAIKKIVALTA: Minä en tiedä siitä mitään... Siis ei sitä asiaa ole
minulle olemassa. (Vaitiolo.)
TUOMAS: Pidätkö minua ... pahantekijänä?
KAIKKIVALTA: Pidän teitä miehenä, joka _tekee_.
TUOMAS: Hyvää vai pahaa?
KAIKKIVALTA: Teette maailmaa hyville ihmisille mahdolliseksi.
(Vaitiolo.)
TUOMAS (hitaasti): _Heidän_ tähtensä ... me siis olemme ... loassa ja
veressä kaahlanneet?
KAIKKIVALTA: Teko on myrsky, jota seuraa sydämen tyyni päivänpaiste.
TUOMAS: Seisotko sinä sen paisteessa, Pietari?
KAIKKIVALTA: En. Mutta minä näen sen tulemisen taivaanrannalla
ruskottavan. (Vaitiolo.)
TUOMAS (äkkiä): Hyvä jumala, kuinka minä halveksin niitä ihmisiä, jotka
_tulevat_!
KAIKKIVALTA: Miksi niin, isä?
TUOMAS: Kuinka elämä on helppoa heille! Ja kuinka vähän he tietävät
meistä, jotka olemme tehneet sen helpoksi heille!--Sinäkään et tiedä
meistä mitään, Pietari.
KAIKKIVALTA (hiljaa): Minä en ole kiittämätön, isä.
TUOMAS: Kukka olet, joka ei tiedä juuristaan.--(Vaitiolo. Tuijottaa pää
käden varassa eteensä seuraten sisällistä näkyään.) Näin kerran
lähes kaksikymmentä vuotta sitten, matkallani pakanalliseen
Hämeenmaahan, yksinäisen miehen, joka kirves kädessä heilui keskellä
parasta parsikkoa. Oppaamme nimitti häntä kaskenkaatajaksi...
KAIKKIVALTA: Sellaisia miehiä heiluu kaikilla Suomen saloilla, isä.
TUOMAS (häntä kuulematta): ... Hänen hartiansa olivat sylen-levyiset,
metsä ja kangas kumahtelivat hänen iskuistaan. Välillä suoristi hän
joskus selkänsä ja pyyhkäisi hikihelmen polttavalta otsaltaan...
KAIKKIVALTA: Ilman teitä kimmeltäisivät nyt samat hikihelmet minun
kulmillani.
TUOMAS: ... Minä katsoin hänen suonikkaita käsivarsiaan ja kauhistuin:
ne olivat tammenpaksuiset ja ruskeat kuin kaksi kuparinuijaa...
(Vaikenee vavahtaen.)
KAIKKIVALTA: No niin? Ja mitä te teitte tuolle miehelle?
TUOMAS: Ja sinä, Pietari? Mitä olisit sinä tehnyt hänelle?
KAIKKIVALTA: Minä?--Arvattavasti minä olisin kastanut hänet.
TUOMAS: Minä syöksin peitseni hänen lävitseen.
KAIKKIVALTA: Kuinka?
TUOMAS: Minä ajattelin: tuo mies on syntynyt tekemään rikostöitä.--Hän
kaatui pauhinalla niinkuin suuri honka ikään ja vasta hänen kaatuessaan
minä huomasin, _ketä_ hänen kasvonjuonteensa niin ilmi elävästi
muistuttivat.
KAIKKIVALTA: Ketä siis?
TUOMAS (hymyillen kummallisesti): Minua itseäni.--Sittemmin kuulin,
että hän oli isäsi, _oikea_ isäsi. (Pitkä vaitiolo.)
KAIKKIVALTA: Ja niin otitte te minut mukaanne ja kasvatitte minut?
TUOMAS: ... munkkikuntani ankarimpien sääntöjen mukaisesti.--Minä
ajattelin: noidan pojasta pitää tulla kirkon pylväs.--Nyt ajattelen
lähettää sinut takaisin syntymäsijoillesi.
KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Herran pyhää sanaa saarnaamaan?
TUOMAS: Niin. Mutta tahdon jo ennakolta ilmoittaa sinulle, että verinen
kosto voi kohdata sinua entisen sukusi taholta.
KAIKKIVALTA: Isä: minä en voi lähteä sinne.
TUOMAS: Kuinka?--(Otsaansa rypistäen.) Pelkäätkö marttyyrikuolemaa?
KAIKKIVALTA: En.
TUOMAS: Minä en ymmärrä siis, mikä muu este voi sinulla olla.--Työ-ala,
jonka sinulle osoitan, kysyy kypsyyttä ja mielenmalttia. Mutta luulin
sinulla jo sitäkin olevan.
KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Isä: miksi en minä saa jäädä teidän
luoksenne ikuisesti?
TUOMAS: Minun luokseni? Mitä ajatteletkaan? Olethan nuori vielä...
(Tyytymättömänä.) Luulin sinun riemastuvan siitä, mikä nyt näyttää
painavan sinut niin alakuloiseksi.
KAIKKIVALTA: Isä: minä en ole nuori enää. Minä olen vanha mieleltäni.
TUOMAS: Sinä? Tuskin mieheksi kehittynyt!
KAIKKIVALTA (raukeasti): Isä! Ei tule rankaisematta noidan pojasta
kirkon pylväs. Tie on pitkä Lapinkorvesta Räntämäen kirkon sakaristoon.
TUOMAS (ankarasti): Puhut pelkillä arvoituksilla. Eikö tuo tauti, joka
varmaan on perintö pakanallisilta vanhemmiltasi, koskaan eroa sinusta?
KAIKKIVALTA: Niillä puhuttiin minun kotipirtissäni.--Sen jälkeen on
minun täytynyt oppia niin paljon. Onko ihme, että minua väsyttää?
TUOMAS: Sikäli kuin saatan ymmärtää sinun katkonaisesta puheestasi,
väität siis olevasi väsynyt Herran suloista sanomaa julistamaan?
KAIKKIVALTA (tuskallisesti): Isä! Minä en koskaan enää voi Herran
suloista sanomaa julistaa.
TUOMAS: Kuinka? Miksi et?--(Nousee kokonaan hämmästyneenä.) Nyt täytyy
sinun puhua suusi puhtaaksi minulle.
KAIKKIVALTA: Minä en olisi tahtonut koskaan puhua teille siitä. Mutta
jos te nyt tahdotte pakottaa minua lähtemään syntymäsijoilleni...
TUOMAS: Niin, minä tahdon pakottaa sinua siihen.
KAIKKIVALTA: ... Niin täytyy minun siis teille tunnustaa: minä en voi
opettaa enää kirkon opin mukaan. Enkä minä voi opettaa enää myös sinun
oppisi mukaan, isä...
TUOMAS: Kuinka? Etkö sinä voi opettaa enää dominikaanisen
munkkikuntamme käskyn mukaan?
KAIKKIVALTA: En. Minä en voi opettaa enää, että luonto on paha... Minä
en voi opettaa enää, että kaikki luotu on kirottu ja kaikki kaunis
vain pahojen henkien houkutusta... Minä en voi opettaa enää, että
kaikki liha on synti...
TUOMAS: Vaikene!--_Mitä_ voit sinä opettaa sitten?
KAIKKIVALTA (kuin hurmauksessa): Minä voin opettaa, että maa viheriöi
ja että linnut taivaalla veisaavat Jumalan kunniata... Minä voin
opettaa, että ihminen on ihana ja että hänen sielunsa on yössä
kukoistava yrttitarha... Minä voin opettaa, että _rakkaus on suurin
kaikista_...
TUOMAS: Rakkaus?
KAIKKIVALTA: ...--Niin, ja kun sen päivä paistaa päälle poloisen
ihmislapsen, niin aukeevat kaikki hänen sydämensä kukkaset kuin
hopeamaljat vastaan ottamaan elämän pyhää, ylitsevuotavaa evangeliumia.
TUOMAS: Mitä outoja opetuksia _nuo_ ovat? Oletko kohdannut ehkä
matkoillasi jonkun harhaoppisen suden lammasvaatteissa?
KAIKKIVALTA: Olen kuullut miehestä, jonka nimi on _Franciskus
Assisi_...--(Ristii kätensä palavimmalla hartaudella.)
TUOMAS (ylenkatseellisesti): Ahaa, tuo olisi minun pitänyt arvatakin!--
Joku fransiskaanimunkki on sinun heikon ymmärryksesi sekoittanut.
KAIKKIVALTA: Minä en tiedä, mutta minä tunnen etäisen virin niinkuin
huomentuulen kulkevan kasvoillani... Maailma ei ole minulle autio ja
tyhjä enää, vaan täynnä armaita, ystävällisiä olentoja, jotka kaikki
elävät ja hengittävät Herran kauneudessa...
TUOMAS: Nouseeko työ vastaan tekijäänsä? Astuuko pakanuus, isäisi
ikivanha pakanuus, jälleen esille povesi onkaloista?
KAIKKIVALTA: ... Minä näen jälleen sinipiikojen karkeloivan kedoilla ja
Ahdin ruohorinnan nousevan aalloistaan... Minä näen taas ilman impien
astuvan taivaan ratoja myöten ja metsien peittyvän päivän kultiin ja
hopeisiin... Sillä minä näen jälleen _hyvän Jumalan hymyn_ luonnossa ja
ihmissydämissä...
TUOMAS: Vaikene! Nyt puhuu noidan veri sinusta.
KAIKKIVALTA (kokonaan poissa suunniltaan): Niin, minun iso-isäni oli
tietäjä Lapinkorvessa ja on nyt siellä, missä itku ja hammasten
kiristys on. Mutta minun isäni _rakasti maata_ ja perkkasi pelloksi
sitä, siksi kuin teidän kirottu peitsenne lävisti hänet!
TUOMAS. Pietari! Sinä et ole täydessä järjessäsi! (Tarttuu kovasti
kiinni häneen. _Kaikkivalta_ herää kuin hurmauksesta, katsoo
säikähtänein silmin ympärilleen ja purskahtaa hiljaiseen
itkun-nyyhkytykseen. Vaitiolo. _Tuomas_ synkkänä kuin ukkospilvi.--
_Raimund_ tulee kiireesti perältä.),
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne...
TUOMAS (tuimasti): Mikä on?
RAIMUND: ... Minä olen kuullut ... minä olen saanut juuri tiedon siitä
... minä en mitenkään voi sallia sitä...
TUOMAS: Mitä te ette voi sallia, herra ritari?
RAIMUND: ... Että hänet surmataan... Että te olette tuominnut tuon
naisen polttoroviolle...
KAIKKIVALTA (parahtaen): Lyyli Tavastin?
TUOMAS: Hiljaa!--Tuo nainen on ansainnut kohtalonsa.
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: minä olen vannonut suojella
häntä... Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina olen minä _vannonut_
tämän ristin kautta...
TUOMAS (ankarasti): Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina tulisi
teidän hävetä, herra Raimund, näin asettua pakanallisen hämäläistytön
puolustajaksi, joka päälle päätteeksi on jo sellaisena helvetin tuleen
vikapää.
RAIMUND: Minä en näe pakanaa enkä velhoa hänessä... Minä näen hänessä
vain naisen...
TUOMAS: Juuri se todistaa, että hän on lumonnut teidät.--No niin,
tietäkää siis, että hän on yrittänyt lumota minuakin...
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: meillä ei ole aikaa pitkiin
puheisiin. Minä olen nähnyt rakennettavan polttoroviota
kirkkotarhaan...