LYYLI (aina yhtä suloisena): Niin, häntä, jonka sinä käännytit Hämeen
Kiialassa.--Kasta minut! _Sen_ olet sinä äitini muistolle velkapää.
(Katsoo viattomin silmin ylös häneen. _Tuomas_ seisoo sisällisessä
kamppailussa. Vaitiolo.)
TUOMAS: Olet oikeassa. Tästä saakka on minulla tytär ja poika.
(Kohottaa juhlallisesti ylös hänet.)
LYYLI: Isä! Katsopas kuinka hyvä sinä olet. Minun äitini haamu ei siis
ole huutanut hukkaan minulle pyhän virran pyörtehiltä.
TUOMAS: Mitä ... on äitisi haamu ... huutanut sinulle?
LYYLI: Hän on käskenyt minua menemään siihen suureen kartanoon, missä
piispa Tuomas asuu, ja pyytämään häneltä, että hän kastaisi minutkin
saman Jumalan nimeen...
TUOMAS: Ei!
LYYLI: ... jonka nimessä hän kuoli sinua rakastaen.--Myöskin sinä
rakastit häntä, isä, eikö totta?
TUOMAS (tuskin kuuluvasti): Minä olen ... tehnyt surman-synnin ...
sinun äitisi keralla.
LYYLI: Sinä rakastit häntä, niin.--Älä luule, että kannan kaunaa
sinulle muinaisista, vaikka olen hänen oma tyttärensä. Sillä kuka ei
olisi himoinnut häntä Hämeen sulhojen seassa...?
TUOMAS: Lakkaa!
LYYLI: Kuin tiuku helisi hänen äänensä isäni tuvassa tummaisessa, kun
hän lauloi lapsellensa, mutta kun hän kotiin karjoja huhuili, kierteli
se niinkuin etäisen kanteleen kaiku pitkin Hämeen punertavia
hongikoita...
TUOMAS (paeten näyttämön toiselle puolen): Minä en tahdo häntä muistaa,
minä en tahdo!
LYYLI: Ja kuitenkin muistat sinä häntä enkä pidä ihmeenä sitä, sillä
hän oli kaunis nähdä ja sangen suloinen kaulata sinun Herrasi Jumalasi
kasvojen alla...
TUOMAS: Onneton nainen! Oletko tullut minua hiljaisella tulella
hiillyttämään?
LYYLI (päätään nyykähyttäen): Hän kelpasi sinun Herrasi Jumalasi
palvelijalle.--Eikö totta: minulla on äitini ääni, piispa Tuomas?
Ainakin olen kuullut niin sanottavan.
TUOMAS: Myös äitisi silmät sinulla on... (Väristen.) Hän seisoo tällä
hetkellä ilmi elävänä edessäni.
LYYLI: Katsopas: sinä muistat hänet. Sinä muistat hänet paremmin kuin
minä.--Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin hänestä?
TUOMAS: En. (Peittää kasvonsa kauhistuneena. _Lyyli_ on hiljaa hiipinyt
hänen luokseen ja kaulaa hänet äkkiä käsivarsillaan.)
LYYLI: Isä!
TUOMAS: Tyttäreni: voitko sinä sen antaa anteeksi minulle?
LYYLI (hurmaavasti hymyillen): Epäiletkö sitä?
TUOMAS: Nyt .. olen minä onnellinen.
LYYLI: Eikö totta, isä: on suloista, kun lapsen käsivarret kaulaavat
sinua?
TUOMAS (syvään hengittäen): Nyt on minun suurin syntini Jumalan edessä
sovitettu.
LYYLI: Eikö totta: nyt seisot sinä onnesi kukkulalla?
TUOMAS: Nyt tunnen minä poistuvan ensi kerran elämässäni tuon taakan
hartioiltani, jonka synkkä sallimus jo ennen syntymääni lie laskenut
niille. Siitä päätän minä taivaan valtojen minulle anteeksi antaneen.
(Vaitiolo.--_Lyyli_ painautuu äkkiä kiinni häneen ja suutelee häntä
pitkään ja palavasti.)
LYYLI: Isä! Kuinka minä rakastan sinua!
TUOMAS (perääntyen tyrmistyneenä): Miksi suutelet sinä minua _niin_?
LYYLI: Miksi sinä juuri _nyt_ himoitset minua, piispa Tuomas?
TUOMAS: Se ei ole totta!
LYYLI: Siispä katso silmiin minua!--Haa, sinä et voi katsoa silmiin
minua enää. Sinä himoitset...
TUOMAS: Vanhurskas Jumala!
LYYLI: Sinä himoitset minua niinkuin kerran äitiäni...
TUOMAS: Aih! Eikö täällä ole ketään...?
LYYLI (voitonriemuisesti): Sinä himoitset minussa häntä uudelleen ja
silloin on minun kostoni määrä kyllin saavutettu.
TUOMAS: Huovit!--(Ryntää vasemmalle ovelle.) Huovit! (_Huovit_ tulevat
pysähtyen ovensuuhun.) _Sitokaa tuo nainen ja heittäkää hänet
polttoroviolle!_
LYYLI: Ja sentään tulet sinä minua ijät kaiket himoitsemaan, piispa
Tuomas! Totisesti on sinun sielusi palava minun kerallani.
TUOMAS: Käärme Eedenin yrttitarhan!--(Ulos osoittaen.) Tuohon, juuri
tuohon, alle akkunani on polttorovio rakennettava, että minä saan nähdä
näillä silmilläni, miten liekit syövät hänen syntistä ruumistaan. Sillä
totisesti on hän tuomittu iankaikkiseen kadotukseen!
LYYLI (ilkkuen): Ja vielä kadotuksen kuilussakin olet sinä minua
himoitseva! Minun suudelmani on polttava sinun huulillasi kuin tuli ja
minun käsivarteni tulevat sinua ijät kaiket niinkuin tulikuuma kahle
kaulaamaan!...
TUOMAS: Taivaan vallat!
LYYLI: Turhaan huudat taivaan valtoja avuksesi sinä, sillä sinun
mahtisi on kotoisin Manalasta.--Luuletko, etten ole tutkinut maani
tietäjiltä, kuka olet ja mikä on se uusi oppi, jota julistat meille?
Kuoleman oppi on se, piispa Tuomas, ja sinä itse olet ruttotauti, joka
maata saastuttaa. Siksi painu takaisin alle turpeen, piispa Tuomas,
että elämän päivä pääsee ihmisille paistamaan!
TUOMAS: Roviolle!--(_Huovit_ vievät hänen viittauksestaan Lyylin
vasemmalle. _Tuomas_ seisoo hetken aikaa kuni huumaantuneena. Valojuova
sammuu, näyttämö hämärtyy.) Minä vaivainen, syntinen ihminen...
(Vaipuu kokoon.)
Esirippu.