KAIKKIVALTA (hämmästyneenä): Saat itse vastata seurauksista. (Poistuu
_Lyylin_ katseen pakottamana vasemmalle.--Hetken perästä tulee sisälle
perältä piispa _Tuomas_, luo tutkivan katseen ympärilleen, ei huomaa
Lyyliä, vaan etenee hitaasti pöydän ääreen.)
LYYLI: Piispa Tuomas!
TUOMAS: Kuka puhuu?
LYYLI: Tytär Tavastin, jonka vaimon tunsit kerran.
TUOMAS (kauhistuen): Nainen!--Kuinka olet tullut tänne?
LYYLI: Sinun ratsumiehesi ovat minut tänne saattaneet.
TUOMAS: Oletko ... yksin?
LYYLI: Me olemme kaksin täällä.
TUOMAS (katkonaisesti): Missä on ... Pietari ... minun opetuslapseni?
LYYLI: Sinun pappisi on poistunut minun pyynnöstäni. Sillä juuri sinua
tahdoin minä tavata, piispa Tuomas.
TUOMAS: Sinä?--Mitä tahdot minusta?
LYYLI: Tuon sinulle terveisiä Hämeen Kiialasta.
TUOMAS: Vaikene!
LYYLI: Kah, miksi niin kalpea, piispa Tuomas? Etkö ollenkaan aio
vastata terve tervehyttäjälle?
TUOMAS (tukahtuneella äänellä): Huovit!
LYYLI: Ole huoleti! He seisovat oven edessä.--Mutta mikä sinun on?
Sinähän horjut ja vapiset aivan?
TUOMAS: Nainen! Jätä minut!
LYYLI: En liene mieluvieras, koska näin kylmästi kohtelet minua...
TUOMAS: Jätä minut!
LYYLI (nauraen pilkallisesti): Ohoh, oletpa sinä outo isäntä!--Eikö
totta: minun kotini oli paljon vieraanvaraisempi sinulle, kun sitä
käynnilläsi kunnioitit?
TUOMAS: Oletko tullut tänne minua pilkkaamaan?
LYYLI: Vuoroin vieraissa, piispa Tuomas!--Eikö totta: sinulta ei
puuttunut mitään?
TUOMAS (vihan vimmassa): Nyt ... puuttuu minulta ... miekka.
LYYLI: Ei sitäkään, näen senkin killuvan seinälläsi. (Tuomas tekee
liikkeen sitä kohti.) Ahaa, piispa Tuomas: sinun tekisi mielesi nähdä
minun vertani punaisinta.
TUOMAS (pysähtyen): Tahdon nähdä, olenko isäntä täällä? (Aikoo perälle.
Lyyli sulkee nopeasti tien häneltä.)
LYYLI: Olet isäntä koko suuren Suomenniemen.--Mutta juuri siksi tulisi
sinun osoittaa suurempaa ystävällisyyttä minulle.
TUOMAS: Sinulle?
LYYLI: Orpo, kurja tyttöparka olen...
TUOMAS: Pakana olet...
LYYLI: Juuri siksi pyydän, että käännyttäisit minut. (_Lyyli_ on äkkiä
käynyt aivan nöyräksi ja hiljaiseksi. _Tuomas_ katsoo epäröiden häneen.
Vaitiolo.)
TUOMAS: Minun pappini on sinut käännyttävä.
LYYLI: Sinun pappisi ei osannut puhua minulle. Sinä yksin osaat puhua
minulle niin, että minun pakanallinen sydämeni on siitä syvästi
järkähtävä.
TUOMAS: Minä en _tahdo_ puhua sinulle.
LYYLI: Miksi et?--Näethän: minä olen pakana, minä en tiedä mistään
paremmasta. Ja kuitenkin minun sieluni janoaa valkeutta niinkuin minun
ruumiini sinun siunaavan kätesi kosketusta... (Tahtoo tarttua hänen
käteensä.)
TUOMAS: Pois!
LYYLI: Isä: siunaa minua!
TUOMAS: Pois! Minä en tahdo siunata sinua.
LYYLI: Miksi lykkäät minut luotasi, vaikka minä en pyydä muuta kuin
tulla käännytetyksi? Katso: minä en tiedä mitään Ristin Jumalasta,
jonka opettaja olet...
TUOMAS (tuskallisesti): Tahdotko siis niin välttämättömästi saada
kasteen siunauksen juuri _minun_ käteni kautta?
LYYLI: Minä pyydän ja rukoilen sitä.--(Polvistuu.) Katso: minä painan
polveni sinun kirkkosi kivipermantoon ja anelen armoa, jota sinä et
voi, et saata kieltää minulta, niin totta kuin olet Herrasi Jumalasi
palvelija...
TUOMAS: Nouse!
LYYLI: Minä en nouse, ennen kuin sinä nostat minut.--(Surumielisesti.)
On niin hirmuista palaa helvetissä. Ja sitten minua surettaa se, että
jos kuolen kastamatta, minä en koskaan enää saa tavata armasta
äitiäni...