_Tuomas_ oikealla pöydän ääressä, _Pietari Kaikkivalta_ vasemmalla
keskinäyttämöllä. Ritari _Raimund_ tulee vasemmalta. Illan rusko
vaalenee vitkalleen.
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: tuo panttivanki, josta puhuimme,
odottaa kirkkotarhassa.
TUOMAS: Hyvä.
RAIMUND: Samalla on minulla kunnia ilmoittaa teille, että hänen
hengellinen ylhäisyytensä legaatti Balduin tahtoo nyt heti puhutella
teitä piispankartanossa.
TUOMAS: Minä tulen.--Pietari! Sinä voit ottaa vastaan tuon panttivangin
ja taivuttaa suusi suloisella puheella hänen sydämensä Herralle
otolliseksi.
KAIKKIVALTA: Teen parastani, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS (Raimundille): Menkäämme.--Myöskin teidän terävä älynne ja laaja
kokemuksenne, jalo ritari, on oleva suureksi avuksi meille siinä
neuvottelussa, jota arvaan herra legaatin tarkoittavan.
RAIMUND: Pelkään, että teillä on liian suuri ajatus minusta, _dominus
episcopus_. (Kumartaa.)
TUOMAS: Päinvastoin, jalo ritari Raimund, päinvastoin.--Herra legaatti
lähtee. Te jäätte nyt minun miekakseni ja kilvekseni tämän hiippakunnan
hallitsemisessa.
RAIMUND: Myöskin minä aion lähteä, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS: (hämmästyen): Te ritari Raimund? Ja minne?
RAIMUND: Pois eteläisempiin maihin, missä taivas on sininen ja korkea
ja ilma heleä niinkuin huntu aamuruskon.--(Uneksien.) Siellä toivon
vielä saavani takaisin kadotetun elämän-iloni.
TUOMAS: Todellakin: te lähdette? Te jätätte yksin minut?--
(Tyytymättömänä.) Juuri nyt olisi kuitenkin teidän kuntonne ollut pyhän
kirkon asialle tässä maassa mitä tarpeellisin.
RAIMUND: Valitan suuresti, että lähtöni täytyy juuri nyt tapahtua.--
(Purskahtaen.) Mutta minä, en _voi_ sille mitään! Minun täytyy täältä
pois, ellei minun mieli mennä kokonaan perikatoon!
TUOMAS: Herra ritari: onko lupa kysyä, mikä on niin ankara pakko teidän
poistua täältä?
RAIMUND: Minä luulen ... olevani ... lumottu.
TUOMAS: Lumottu?--Tuo nainen on lumonnut teidät?
RAIMUND (tuskallisesti) Minä en tiedä. Mutta minusta on äkkiä ruvennut
tuntumaan kaikki niin kummalliselta... Minä en ole itseni herra enää.
Minun ajatukseni harhailevat ja minun sydämeni syvyydestä nousee kuvia,
jotka minua pelottavat ja kauhistavat...
TUOMAS (Kaikkivallalle): Tuota naista on tarkoin silmällä pidettävä.--
(Raimundille.) Minä tunnen tuon taudin, herra ritari. Perkele kiusaa
teitä.
RAIMUND: Minua? Pyhän haudan ritaria?
TUOMAS: Kukaan ei säily häneltä.--(Kuin itsekseen.) He lähtevät, he
lähtevät kaikki pois. Minut jätetään yksin, yksin...
RAIMUND: Pyydän, ett'ette lue lähtöäni viaksi minulle.
TUOMAS: En. Kukin tekee niinkuin hän katsoo parhaakseen.--(Synkästi.)
Minulla yksin ei ole mitään vaalinvaltaa. Minä yksin _en voi_ poistua
paikaltani.
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne...
TUOMAS (hilliten itsensä): Hyvä on.--Te lähdette? Se on teidän
peruuttamaton päätöksenne?
RAIMUND: On, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS: Emme siis puhu enää mitään siitä asiasta.--Pietari: käske
sisälle panttivanki!--Ritari Raimund: seuratkaa minua piispankartanoon!
(Menevät perälle. _Kaikkivalta_ menee vasemmalle ovelle ja viittaa.
Hetken perästä tulee sisälle _Lyyli Tavast_, kahden ratsumiehen
saattamana.)
KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Lyyli Tavast! Hämeen tähti! (Huovit poistuvat
hänen viittauksestaan.)
LYYLI: Minä se olen. Mutta ken minua puhuttelee?
KAIKKIVALTA: Etkö todellakaan enää tunne minua?
LYYLI: En.
KAIKKIVALTA: Minä olisin tuntenut sinut heti sinun suurista,
säteilevistä silmistäsi, ellen olisikaan kohdannut sinua kuusi vuotta
sitten Turun satamassa.
LYYLI: Tosiaan! Minä en muista sitä.
KAIKKIVALTA: Lapsuuden ystävät olemme, usein yhdessä leikkineet...
LYYLI: Lasten leikit ovat ohitse.--Kuka olet siis?
KAIKKIVALTA: Olen Pietari...
LYYLI: En tunne ketään sen-nimistä.
KAIKKIVALTA: Pietari ... Pietari Kaikkivalta. Lapinkorpi on kotini.
LYYLI (surmaavalla silmäyksellä): En ole kuullut kasvaneen orjia
Lapinkorvessa.
KAIKKIVALTA: Lyyli!
LYYLI: Muistan miehen, jonka nimi oli Kaikkivalta, isäni ystävän,
kuulun Hämeen heimojen keskuudessa...
KAIKKIVALTA: No niin? Hän oli isäni.
LYYLI: Ei. Sillä tuo mies oli _vapaa_.
KAIKKIVALTA: Hänen poikansa olen.
LYYLI: Hänen poikansa syntyi vapaana kuin hänen isänsä. Ei ole
mahdollista, että hedelmä olisi voinut niin kauas puusta pudota.
KAIKKIVALTA (päättävästi): Erehdyt: en ole orja täällä.
LYYLI: Asut majoissa maasi vihollisten.
KAIKKIVALTA: He eivät ole meidän vihollisiamme. He ovat minulle toisen,
laajemman vapauden lahjoittaneet.
LYYLI (ylenkatseellisesti): Mikä vapaus se on?
KAIKKIVALTA: Sykkivän sydämen vapaus, hengen, joka hehkuu Jumalalle.
LYYLI: En ymmärrä minä sitä vapautta.--Etkö tiedä, että palvelet isäsi
murhaajaa?
KAIKKIVALTA: Hän henkeni herättäjä on. Toiseksi isäksi on hän tullut
minulle.
LYYLI: Voiko olla kahta isää?
KAIKKIVALTA: Voi: hengellinen ja ruumiillinen.
LYYLI: Häneltä hengen sait, jolta ruumihinkin.
KAIKKIVALTA (haaveellisesti): Mutta piispa Tuomas opetti minut
tuntemaan henkeni kuolemattomuuden. (Ristii kätensä. Vaitiolo.)
LYYLI: Etkö vihaa isäsi murhaajaa?
KAIKKIVALTA: En. Minä en voi vihata ketään. Se on se uusi oppi, jonka
hän on minulle opettanut.
LYYLI: Siispä olet orja sinä! Ja orjan oppi puhuu sinun suusi kautta.
KAIKKIVALTA: Rakkaus yksin voi kohottaa meidät jumaliin.
LYYLI: Toisin haastaa vapaa mies.
KAIKKIVALTA: Olen vapaa: vapaa vihasta ja kaikista orjuuttavista
intohimoista.
LYYLI (leimahtavin silmin): Onko orjan merkki pyhä viha?
KAIKKIVALTA: Minä en ole koskaan tuntenut mitään sellaista, Lyyli.
LYYLI: Et, sillä sinä olet jo lapsuudesta saakka maahan lannistettu.
KAIKKIVALTA (hiljaa): Vihaatko minua ... sillä vihalla ... Lyyli?
LYYLI: En. Sillä sen säästän minä vain vertaisilleni voimassa ja
ylpeydessä.
KAIKKIVALTA: Olet julma.