TUOMAS: Sinä näet pöydällä tuon kirjeen?--No niin: minä olen
väärentänyt sen.
KAIKKIVALTA: Niin, isä,
TUOMAS: _Paavin paimenkirjeen_. Minä väärensin sen, koska tarvitsin
sitä työssäni pyhän katoolisen kirkon palvelukseksi--(Vaitiolo.) Mene
ja ilmianna minut!
KAIKKIVALTA (rukoilevasti) Isä!
TUOMAS: Hänen hengellinen ylhäisyytensä on vielä täällä. Sinun ei
tarvitse sanoa kuin sana...
KAIKKIVALTA: Isä! Minä en ole koskaan aikonut ilmiantaa teitä.
TUOMAS: Oikeastaan sinun ei ole sitä tarviskaan. Sillä minä olen jo
saanut rangaistukseni. Tuo kirje syyttää, tuo kirje tutkii ja tuomitsee
yöt ja päivät minua...
KAIKKIVALTA (hymyillen): Nyt ei sitä ole enää olemassa. (Ottaa
pergamentin pöydältä ja kätkee sen tyynesti povelleen.)
TUOMAS: Mitä aiot sillä?
KAIKKIVALTA: Sen hävittää.
TUOMAS: Sinä uskaltaisit...?
KAIKKIVALTA: Mitä pelkäisin minä?
TUOMAS: Sinun tekosi saattaa tulla ilmi...
KAIKKIVALTA (katsoo suoraan silmiin häntä): Isä! Tulee enemmän peljätä
Jumalaa kuin ihmisiä.
TUOMAS: Totisesti olet sinä minun rakas opetuslapseni. (Sulkee syliinsä
hänet. Pitkä vaitiolo. Iltarusko valahtaa ikkunasta.)
KAIKKIVALTA (riemuiten): Isä: _päivä_ paistaa!
TUOMAS: Se on pian painuva korpeen kohisevaan. (Katsovat kaunista
päivänlaskua, joka heittää heleän sädekimppunsa heidän kasvoilleen ja
sakariston vastakkaiselle seinämälle.)
Esirippu.