KAIKKIVALTA: Se on lepo ääretön ja syvä.
TUOMAS: Silloin . en minä ... ole ollut ... ikinä onnellinen.
KAIKKIVALTA (hiljaa): Ette, sillä te ette lepää muulloin kuin minun
seurassani.
TUOMAS: Mutta _miksi_ minä en voi levätä koskaan? Voitko sen minulle
sanoa, Pietari?
KAIKKIVALTA: Siksi että teillä on aina paha omatunto.
TUOMAS: Mutta _miksi_ minulla, on paha omatunto?--Mikä se on tuo
jäytävän omantunnon tuska, joka ei salli yön lepoa, ei päivän rauhaa
minulle?
KAIKKIVALTA: Minä en tiedä. Mutta minä luulen, että sille ei ole
olemassa mitään parannusta, sillä se on syntynyt teidän kerallanne.
TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sanotko _niin_, Pietari?--Joskus
olen minä ajatellut näin: se on minun alempi itseni, joka vaatii
jokapäiväistä kuolettamista ja kiduttamista.
KAIKKIVALTA: Te voitte olla siinä oikeassa, isä. Mutta ilman sitä ei
olisi olemassa myöskään teidän ylempää itseänne.
TUOMAS: Niinkö luulet, Pietari? Tiedä siis, että kukaan ei ole
kiduttanut itseään enemmän kuin minä.
KAIKKIVALTA: Minä tiedän, että kukaan ei ole ollut itselleen ankarampi.
TUOMAS: Rautaisin ruoskin olen minä ruumistani kurittanut ja tämän
sakariston seinät ovat nähneet sieluntaisteloita, joita kaikki
perkeleet helvetistä ovat kauhistuneet. Sillä he ovat nähneet, _mikä
minä olen pohjaltani!_
KAIKKIVALTA (hiljaa): Te olette hyvin onneton ihminen, isä.
TUOMAS: ... Toisinaan tuntuu minusta kuin minä en olisi ihminen
ollenkaan, vaan peto, joka kahleitaan kalistelee ja saattaisi milloin
tahansa murtaa ne... Etkö usko, että saattaisin murtaa ne, Pietari?
KAIKKIVALTA: Kyllä. Te olette hirveän voimakas, isä.
TUOMAS: Eikö totta: ei ole ketään minua voimakkaampaa?--Mutta ei ole
myös mitään minua vaarallisempaa petoa maailmassa.
KAIKKIVALTA: _Ihmispeto_ te olette, isä. Mutta juuri sellaisena minä
teitä rakastan ja kunnioitan.
TUOMAS: Jumala tietää, että minä en ole jättänyt tekemättä mitään,
millä itseäni kauniimmaksi ja paremmaksi kasvattaisin. Mutta minä olen
syntynyt _rumana...
KAIKKIVALTA: Ei, isä...
TUOMAS (kiihkeästi): Kyllä. Ei kukaan ole syntynyt niin rumana kuin
minä eikä kukaan niin yksinomaan rikollisena.
KAIKKIVALTA: Minä tiedän...
TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä on syntyä _sukurutsaisena_...!
KAIKKIVALTA: Isä!
TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä merkitsee miehelle saada isän ja äidin
perintö sellainen kuin minä saanut olen...! (Vaikenee tukahduttaen
liikutustaan.)
KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette elänyt, isä.
TUOMAS (harvakseen): Elämä ... ei ole ollut leikkiä minulle.
KAIKKIVALTA: Ja kuitenkin te olette kestänyt elämänne.
TUOMAS: Olen, sillä minä olen tähän saakka toivonut, että myöskin
minulle kerran ennen kuolemaani taivaallinen hyvyys hymyilisi.
KAIKKIVALTA: Ja nyt, isä? Ettekö enää toivo sitä?
TUOMAS: En.--(Hiljaa.) Enkä minä kuitenkaan _tahtoisi_ olla sitä
toivomatta.
KAIKKIVALTA: Varmaan on taivaan laupeus teille vielä monta hyvää ja
jumalaista hymyä lahjoittava.
TUOMAS (värisevällä äänellä): Minä en ole saanut taivaan laupeudelta
tähän päivään saakka lahjaksi mitään muuta kuin murhetta,
onnettomuutta, sanomatonta tuskaa ja katkeria kyyneleitä...
KAIKKIVALTA: Sitä heleämpi ja korkeampi on teidän onnenne hetki oleva.
TUOMAS: Se hetki ei tule minulle milloinkaan.
KAIKKIVALTA: Kyllä, isä, silloin kun teidän sielunne kulkee
kukkuloilla... Silloin kun te näette entisen elämän allanne kuin
sumuisen, myrkyllisen alhon, josta te olette päässyt päivänrinteitä
vaeltamaan.
TUOMAS (kolkosti) En tiedä... _Sieltä_ olen minä kotoisin.
KAIKKIVALTA: Mistä?
TUOMAS: Sieltä, missä itku ja hammasten kiristys on. Sillä tiedä,
poikani: minä olen alkanut _alhaalta_...
KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette kohonnut niin korkealle.
TUOMAS: Minä _voin_ joskus ... kohota korkealle, mutta ainoastaan
ajatuksissani.
KAIKKIVALTA: Miten voi ihminen sen muuten tehdä?
TUOMAS: Minun vereni vaistot vetävät sinne ... alas ... ymmärrätkö?
KAIKKIVALTA: Mutta teidän henkenne pyrkii Herran taivahille.
TUOMAS (ristii kätensä): Niin.--(Jälleen levottomasti.) Siksi täytyy
minun aina valvoa, aina rukoilla, kamppaella jokaisesta jalansijasta,
jonka olen saavuttanut, etten jälleen syöksyisi syvyyteen...
KAIKKIVALTA: Täytyykö teidän aina taistella?
TUOMAS: Aina. Ja sentään kiitän minä Herraani Jumalaan siitä, että minä
_voin_ taistella ja _tahdon_ taistella, sillä minä olen nähnyt niitä,
joilta sekin onni on otettu pois jo syntymässä.
KAIKKIVALTA: Keitä ne ovat?
TUOMAS (synkästi): Niitä näkee vain siellä ... alhaalla.--_Jäätyneiksi
sieluiksi_ tahtoisin minä niitä nimittää.
KAIKKIVALTA: Eivätkö he ... sula ... koskaan?
TUOMAS: Eivät. He jäävät sinne, missä ovat, ikuiseen yöhön ja
pakkaseen.
KAIKKIVALTA (vavahtaen): Minua kauhistaa heidän kohtalonsa.
TUOMAS: Heille ei ole olemassa mitään pelastusta. Sillä he eivät tahdo
tulla pelastetuiksi.
KAIKKIVALTA: Eivätkö he ... ikävöi ... Jumalan aurinkoa?
TUOMAS: Eivät. He pitävät valkeutta vihollisenaan ja yötä, sysimustaa
yötä, ainoana ystävänään.--He jäävät sinne.
KAIKKIVALTA (herkästi): Katsokaa: on olemassa teitä onnettomampiakin
ihmisiä.
TUOMAS: On. Mutta he eivät kärsi onnettomuudestaan niinkuin minä. Ja
juuri siksi minä joskus kadehdin heitä.
KAIKKIVALTA: Onko ... Jumala ... ottanut heiltä ... kyvyn kärsiäkin?
TUOMAS (päätään nyykayttäen): Sillä on hän minut heistä erottanut.--
(Vaitiolo.) Se oli tarina niistä, jotka asuvat alhaalla ja jäävät alas
iankaikkisesta niin iankaikkiseen.
KAIKKIVALTA: Voiko ihminen ... tulla tuomituksi ... jo elinaikanaan?
TUOMAS: Minä pelkään niin.--Minä pelkään, että toiset ovat tuomittuja
jo ennen elämäänsä.
KAIKKIVALTA: Eikö ... elämä ... sitten ole ... jäinen helvetti heille?
TUOMAS: On. Toisille on se palava kiirastuli.
KAIKKIVALTA: Eikö totta, isä: te olette syntynyt kiirastuleen?
TUOMAS (hitaasta): Minä olen ... luotu ... kärsimään.
KAIKKIVALTA: Sen olen minä aina nähnyt teistä. Sillä te kärsitte
_aina_.
TUOMAS: Aina.--Enkä minä kuitenkaan voi olla kiittämättä Herraani
Jumalaani siitä, että hän teki minut maan tomusta, mutta puhalsi elävän
hengen minun sieraimiini!
KAIKKIVALTA: Jumalan kuva kärsii teistä.
TUOMAS (purskahtaen): Perkeleen kuva kärsii minussa! Hyvä, jos ennen
hautaan menoani voisin sanoa tehneeni edes ihmisen itsestäni.
KAIKKIVALTA: Kukaan ei synny valmiina tähän maailmaan.
TUOMAS: Ei. Mutta minä en myös tiedä ketään, joka olisi syntynyt siihen
niin epävalmiina kuin minä.
KAIKKIVALTA: Ettekö iloitse siitä? Olettehan itse saanut täten jatkaa
Luojan luomistyötä?
TUOMAS: Olen. Totisesti olen minä saanut jatkaa siitä, mihin
taivaallinen hyvyys oli työnsä lopettanut, mutta minun täytyy sanoa
sinulle, poikani: _taivaallinen hyvyys oli jättänyt minut käsistään
sangen keskeneräisenä_. (Vaitiolo.)
KAIKKIVALTA: Täytyy olla keskeneräisiä ihmisiä, isä. Sillä juuri heidän
kauttaan Jumalan kunnia meille julistetaan.
TUOMAS: Että te muut ... täydellisiksi ... tulisitte?
KAIKKIVALTA: Että me tietäisimme, _mikä on Jumala_.
TUOMAS: Kuka tohtii sen sanoa tietävänsä?
KAIKKIVALTA: Siksi täytyy olla niitä, jotka taistelevat hänen armonsa
esille sydämestään.
TUOMAS: Että te muut siinä ... autuaina ... lepäisitte?
KAIKKIVALTA (hiljaisesti): Että meidän ei olisi koskaan tarvis tähdätä
liian korkealle. (Vaitiolo.)
TUOMAS: Mutta _onko_ sitten niin suuri synti tähdätä liian korkealle?
Pitääkö. ihmisen aina maassa mataa? Tuleeko ihmisen siis aina lähintä
tavoittaa, jos hänen mieli kelvata sinulle, vanhurskas Jumala
taivahissa, ja menestyä ajallisissa yrityksissään?
KAIKKIVALTA: Minun mielestäni se ei ole synti, isä.
TUOMAS: Ei sinun, mutta Jumalan mielestä. Miksi hän muuten minua näin
raskaasti rankaisisi?
KAIKKIVALTA: Kenties hän juuri siten tahtoo teitä siihen kehoittaa.
TUOMAS (väsyneesti): En tiedä. Tiedän vain, että kaikki, mitä yritän,
epäonnistuu. (Vaitiolo.) Paraskin pilvilinna, minkä rakennan, sortuu
raunioiksi tuon nimettömän, näkymättömän vallan edessä, joka täällä
minua joka taholla ympäröi, joka istuu minun kerallani ratsun selkään
ja seuraa minun jokaista sanaani ja viittaustani.
KAIKKIVALTA: Isä!
TUOMAS (tarttuu kiivaasti häneen)--... Mikä se on? Pietari, voitko sinä
sen sanoa minulle? Miksi minä olen syntymästäni saakka tuomittu
kärsimään tuskaa, joka ei heltiä minun rinnastani hetkeksikään?
KAIKKIVALTA (kirkkaasti): Siksi että te ette lepäisi milloinkaan, siksi
että te alati valvoisitte ja rukoilisitte!
TUOMAS: Siksikö että minä en milloinkaan olisi onnellinen?
KAIKKIVALTA: Siksi että te kulkisitte kuin myrsky maailmassa, siksi
että te ijäti tekisitte ja toimisitte!
TUOMAS (tuskallisesti): Minun tekoni ovat rikostöitä.
KAIKKIVALTA: Mitä muuta ovat _teot_ koskaan olleetkaan?
TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sinäpä sen sanoit, Pietari.--
(Nousee.) No niin: minä olen tehnyt rikostöitä.