_Tuomas_ rukoilee. _Kaikkivalta_ etenee hitaasti taustan
pimennosta ja ottaa ylös pudonneen pergamentin jääden
keskinäyttämölle. _Tuomas_ nousee, kääntyy ja äkkää
edessään Kaikkivallan.
TUOMAS (säpsähtäen): Kuinka? Kuka olet?
KAIKKIVALTA: Isä: ettekö enää tunne minua?
TUOMAS: Mitä tahdot? Oletko ollut jo kauan täällä?
KAIKKIVALTA: Tahdoin ainoastaan ojentaa teille _tämän_. (Tarjoo hänelle
kääryä kädessään.)
TUOMAS (torjuen): Pois!
KAIKKIVALTA: Niin. Te pudotitte sen.
TUOMAS: Pane ... se ... pöydälle siis!
KAIKKIVALTA: Kuten tahdotte, isä. (Tottelee nöyrästi, palajaa jälleen
paikalleen. Tuomas tuijottaa kivettyneenä häneen.)
TUOMAS: Tunnetko ... tuon kirjeen ... sisällyksen?
KAIKKIVALTA: Minun ei ole pistänyt päähäni lukea sitä.
TUOMAS: Sinä ... et tiedä myöskään ... kuka sen kirjoittaja on?
KAIKKIVALTA (tyynesti): Näin, että se on paavi Gregorius IX:n
paimenkirje, teille osotettu.
TUOMAS: Hiljaa!--(Kuiskaten.) Seinillä on korvat. Hänen hengellinen
ylhäisyytensä voi saada vihiä siitä.--(Tulee hänen eteensä.) Tähän
kirjeesen on suuri salaisuus kätkettynä...
KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne...
TUOMAS: Kirkon salaisuus! Erään korkean henkilön elämä ja kuolema
riippuu siitä.--(Varoittavalla kädenliikkeellä.) Siksi: ei sanaakaan.
KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne: ei sanaakaan.
TUOMAS: Hyvä.--(Lempeämmin.) Olethan sinä Pietari, minun oma
opetuslapseni.
KAIKKIVALTA: Kallis kasvattajani!
TUOMAS: Milloin palasit Virosta?
KAIKKIVALTA: Seurasin sieltä hänen hengellistä ylhäisyyttään legaatti
Balduinia.
TUOMAS: Tosiaan!--Ja sinä kaipasit jälleen minun luokseni? Ja nyt
tahdot sinä jälleen olla minun rakas opetuslapseni?
KAIKKIVALTA: Isä!--Te sanoitte ennen minua hyväksi omaksitunnoksenne.
TUOMAS: Todellakin? Sanoinko minä niin?--Sitten mahdoin minä myös niin
tarkoittaa. Mutta sinä olet ollut kauan poissa minulta.
KAIKKIVALTA: Isä: minä olen kovin kaivannut teitä.
TUOMAS: ... Liian kauan. Myöskin minulla on ollut usein ikävä sinua.
KAIKKIVALTA (hiljaa): Isä: miksi minun täytyi pois?
TUOMAS: Se oli Jumalan tahto. Sinun hetkesi oli lähestynyt.
KAIKKIVALTA: Mikä hetki?
TUOMAS: Sinun _suuri_ hetkesi.--(Juhlallisesti.) Oli tullut aika sinun
mennä kaikkeen maailmaan ja saarnata sitä sanaa, jonka minun luonani
oppinut olit ja niin palavalla sydämenhartaudella omaksunut.
KAIKKIVALTA: Ja minä menin...
TUOMAS: Sinä menit Herrasi Jumalasi tahtoa täyttämään. Minä luulen,
että viisaat miehet nimittävät _elämäntyöksi_ sitä.
KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Ja nyt minä olen tehnyt sen työn, eikö
totta? Ja nyt minä saan jäädä ijäksi teidän kattonne alle?
TUOMAS: Tahtoisitko ... sinä ... niin?
KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minun oli niin hyvä olla täällä.
TUOMAS: Oliko?
KAIKKIVALTA: _Te_ olitte niin hyvä minulle.
TUOMAS (liikutettuna): Siis on maan aution avaruudessa joku, joka sanoo
hyväksi minuakin.--(Laskee kätensä kuin suojaten hänen päänsä päälle.)
Kuinka vanha olet?
KAIKKIVALTA: Isä: minä olen lakannut laskemasta vuosia siitä saakka
kuin minä löysin armon Jesuksessa Kristuksessa.
TUOMAS: Ja sinun uskosi tekee onnelliseksi sinut?
KAIKKIVALTA (säteilevin silmin): Kyllä. Kuinka voisin minä olla muuta
kuin onnellinen, kun minun päivänlaskuni ovat pitkät ja laupiaat ja
minun huomenkoittoni toinen toistansa korkeammat!
TUOMAS: Mutta yöt niiden välillä? Eivätkö ne tuota tuskanhikeä sinulle?
KAIKKIVALTA: Yöt nukun minä Herran Mestarin suojan alla.
TUOMAS (katsoo häneen, hänen kätensä vaipua raskaasti alas): Sinä
_olet_ onnellinen.
KAIKKIVALTA: Kyllä, isä: minä olen hyvin onnellinen.
TUOMAS (tuskallisesti): Ja minä... (Hillitsee itsensä.) Minä olen ...
hyvin iloinen siitä. (Tulee mietteissään pöydän ääreen, istuu, ottaa
pergamentin käteensä koneellisesti, laskee sen jälleen pois ja painaa
pään käsiinsä äkillisessä mielenliikutuksessa. _Kaikkivalta_ hiipii
hiljaa hänen luokseen, polvistuu ja suutelee hänen kättään suurimmalla
hellyydellä.)
KAIKKIVALTA: Isä!
TUOMAS: Pietari: olenko minä sinulle jotakin siis?
KAIKKIVALTA: Kallein kaikista olette te minulle lähinnä Jumalaa.
TUOMAS: Kiitos.--(Suutelee liikutettuna otsalle häntä.) Sinä et ehkä
ymmärrä sitä vielä, Pietari... Mutta kun tulee minun ijälleni ... minä
olen _niin yksin.
KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä.
TUOMAS (innokkaasti): Eikö totta, Pietari: _täytyy_ olla ihmisellä
joku, jonka suhteen ei ole tarvis olla aina varoillaan ... joku, jolle
voi uskoa sydämensä salaisimmat huolet ja ahdistukset!...
KAIKKIVALTA: Niin, isä.
TUOMAS: ... Joku, joka ei epäile parasta meissä, jonka läheisyydessä
voi tuntea itsensä täysin turvalliseksi...
KAIKKIVALTA: Täytyy olla, isä.
TUOMAS: Tarkoitan: ystävä, joka hyväksyy _kaikki_ meissä eikä vain
eräitä meidän puoliamme ... joka tunnustaa meidät ihmisiksi sellaisina
kuin olemme ... vikoinemme, puutteinemme, kurjuuksinemme ja
kärsimyksinemme.
KAIKKIVALTA: ... Ja myöntää, että _me emme voisikaan olla toisellaisia
kuin olemme, isä!_ (Katsoo riemuitsevasti ylös häneen.)
TUOMAS (Päätään nyykähyttäen): Sinäpä sen sanoit, Pietari.--Sinä käytät
joskus sanoja, jotka kummastuttavat minua varhaisvanhalla
kypsyydellään. Ethän sinä kuitenkaan ole vielä kokenut mitään.
KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minulla on määrätön mitta elämänkokemusta
takanani.
TUOMAS: Sinulla?
KAIKKIVALTA: Niin, isä. Mutta minä olen kokenut kaikki vain
mielikuvituksessani.
TUOMAS: Siinäpä se: sinä _olet_ lapsi etkä sinä ole kokenut mitään.--
Mutta tahdotko sinä olla sellainen ystävä minulle?
KAIKKIVALTA: Jos te sen sallitte, isä.
TUOMAS: Saatan nimittäin ... pian tulla ... tarvitsemaan sellaista
ystävyyttä. (Katsoo kummallisesti häneen. Vaitiolo.)
KAIKKIVALTA: Isä! Te ette ole onnellinen.