RAIMUND: Ainoastaan eräs vähäpätöinen seikka, teidän
korkea-arvoisuutenne: sotavankien joukossa on yksi, jonka teidän
luvallanne pyydän pidättää itselleni.
TUOMAS: Se olkoon kernaasti sallittu teille, ritari Raimund.--
(Silmäilee pergamenttia, muistaa äkkiä jotakin.) Onko hän kastettu?
RAIMUND (hämillään): Ei, ei vielä.
TUOMAS: Kuinka? Luulin teillä kuitenkin olleen kyllin pappeja
seurassanne.
RAIMUND: Hän ... ei ole ... tahtonut.
TUOMAS: Siinä tapauksessa olisi ollut teidän asianne, jalo ritari,
hänet siihen isällisellä lempeydellä pakottaa.--Onko hän mies vai
nainen?
RAIMUND: Hän on Hämeen päällikön tytär.
TUOMAS: Nuori?
RAIMUND: Sangen nuori.
TUOMAS: Kaunis?
RAIMUND (päänsä kohottaen): Teidän korkea-arvoisuutenne: minä en ole
luonut silmääni häneen häntä himoitakseni.
TUOMAS: Mutta kuitenkin: nuori, kastamaton nainen, jonka te, herra
ritari, haluatte pidättää itsellenne! Mitä tulee minun siitä ajatella?
RAIMUND: Pelkkää hyvää, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen luvannut
hänelle ainoastaan ritarillisen suojelukseni.
TUOMAS (rypistää otsansa): Ritarillisen suojeluksenne?--Mitä se
merkitsee?
RAIMUND: Se merkitsee, että kukaan ei ole hänen päästään hiuskarvaa
koukistava, niin kauan kuin tämä käsi tätä kalpaa pitelee.
TUOMAS: Se oli kevytmielinen lupaus, herra ritari. Peruuttakaa se!
RAIMUND: Minä en voi.
TUOMAS: Te ette voi?
RAIMUND: En. Olen vannonut sen.
TUOMAS: Hyvä. Siispä päästän minä teidät valastanne.
RAIMUND (haaveellisesti): Kukaan ei voi päästää minua tästä valastani,
sillä se on vannottu tämän pyhän ristin kautta, joka sisältää
palasen Herramme Vapahtajamme omasta ristinpuusta. (Ottaa pyhän esineen
poveltaan ja suutelee sitä syvimmällä hartaudella.--Myöskin _Tuomas_
tekee kunnioittavasti ristinmerkin. Vaitiolo.)
TUOMAS: Todellakin, te olette onnellinen, ritari Raimund, omatessanne
aarteen, jota itse kardinaalit voisivat teiltä kadehtia.
RAIMUND: Niin, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen itse tuonut sen
tullessani Jerusalemista. (Kätkee ristin jälleen povelleen.)
TUOMAS: Mutta palataksemme äskeiseen, ritari Raimund: te tulette
hovista, jonka tavat ovat outoja meidän etäisen maamme asukkaille...
RAIMUND: Kuinka niin?
TUOMAS: Tarkoitan: teidän keisarinne Fredrik II:nen Hohenstauf on
seurustellut liian kauan muhamettilaisten sulttaanien ja sanotaan myös:
sulttaanitarten parissa--kelvatakseen täällä teidän kristilliseksi
esikuvaksenne. Hävetkäähän toki, herra ritari!
RAIMUND (kiivaasti): Minun keisarini Fredrik II:nen Hohenstauf on
jaloin ja sivistynein ruhtinas, mikä koskaan on nauttinut kaikkien
uskollisten alammaistensa kunnioitusta kautta kristikunnan. Hän kelpaa
kaikkialla ja minkä kansan keskuudessa tahansa jokaisen kunnon ritarin
kristilliseksi esikuvaksi.
TUOMAS: Hän, joka par'aikaa käy kiivasta ja jumalatonta sotaansa
Lombardian vapaiden kaupunkien kukistamiseksi?--(Painokkaasti.) Te ette
ehkä muista, ritari Raimund, että teidän keisarinne Fredrik II:nen
Hohenstauf jälleen on julistettu kirkon ankarimpaan kiroukseen.
(Vaitiolo. Ritarin pää painuu alas.)
RAIMUND: Siis hän ei ole minun keisarini, yhtä vähän kuin kenenkään,
joka kristityn ritarin nimeä kantaa ja ansaitsee. Mutta tosi on, että
mikäli olen tullut häntä tuntemaan, en ole voinut kieltää häneltä
vilpittömintä mieskohtaista kunnioitustani.
TUOMAS: Pimeys pukeutuu aina valkeuden enkelin vaatteisiin.--Minä
tiedän, että teidän keisarinne on nerokas, oppinut ja sivistynyt mies,
säteilevä juuri sitä valkeutta, joka on luotu heikkoja ihmis-sydämiä
huikaisemaan. Mutta mitä se auttaa häntä, jos hän nousee vastaan kirkon
valoa, joka on Jumalasta? Eikö hänen kirkkautensa ole silloin himmenevä
kuin kalpea kuudan taivaan auringon koittaessa?
RAIMUND: Aivan varmaan, teidän korkea-arvoisuutenne. Siksi onkin hänen
taistelonsa turha ja hän itse tuomittu menemään perikatoon.
TUOMAS: Se oli kirkon kuuliaisen lapsen sana, ritari Raimund.--
(Vakavasti ja isällisesti.) Niin, minä olen tahtonut vain ohimennen
muistuttaa teitä tästä, jalo ritari, sillä taistelo, jota nykyään
hengellisen ja maallisen miekan välillä taistellaan, ei suinkaan
supistu yksinomaan Lombardiaan ja Italiaan. Sitä käydään kautta
maailman.--Sitä käydään myös tällä hetkellä tässä Räntämäen kirkon
sakaristossa, mikäli te, herra ritari, meidät siihen pakotatte.
RAIMUND: Olen kokonaan ansainnut isälliset nuhteenne, _dominus
episcopus_. (Kumartaa.)
TUOMAS: Lähettäkää tuo nainen minun puheilleni. Kastettuamme hänet
saamme lähemmin jutella hänen kohtalostaan. (Viittaa jäähyväisiksi.
_Raimund_ pois vasemmalle. _Tuomas_ istuu, ottaa käteensä pergamentin
ja laskee sen jälleen pöydälle. Vilkaisee hätäisesti ympärilleen,
nousee, rientää kaapin luo vasemmalle, avaa sen ja ottaa esille erään
toisen pergamentin. Tutkii sitä tuokion vapisevissa käsissään, hänen
kasvojensa ilme synkkenee, suuri tuska valtaa hänet. Pudottaa
pergamentin maahan ja vaipuu Neitsyt Maarian kuvan eteen huoahtaen
epätoivoisesti: »Pyhä Neitsyt!»)
Esirippu.