RAIMUND: Kaikkialla muualla, missä olen miekkani Pyhän neitseen ja
ainoan autuaaksitekevän kirkon puolesta paljastanut, Liivinmaalla,
samoin kuin hurjien saraseenien kesken, Syriassa, samoin kuin Provencen
laaksoissa ja Sierra Morenan vuoristoissa, kaikkialla muualla, sanon,
on rintani täyttynyt riemusta ja sanomattomasta autuudesta. Täällä
sitävastoin...
TUOMAS: Täällä?
RAIMUND: ... olen ollut huomaavinani koko sotajoukossa ... ja osaksi
itsessänikin ... jotakin omituista ... jotakin salaperäistä ja
selittämätöntä...
RAIMUND: ... ikäänkuin alakuloisuutta tahi oikeammin, yksitoikkoista
toivottomuutta, vaikka edustamamme pyhän asian epäilemättä olisi
pitänyt jokaista iloiseen uljuuteen ja valoisaan voitonvarmuuteen
kehoittaa.
TUOMAS: Epäilemättä olisi tullut niin tapahtua, ritari Raimund.
RAIMUND: Kukin on uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa. Kukaan
ei ole säikkynyt henkeään taikka kieltäytynyt kestämästä matkan
rasituksia, jotka tällä kertaa todellakin ovat olleet
yli-inhimilliset...
TUOMAS: Sitä merkillisempää mielestäni on, ettei näin moitteetonta
velvollisuuksien täyttämistä ole seurannut sen tavallinen palkinto:
sisällinen ilo ja hilpeä, raikas itsetunto.
RAIMUND (painokkaasti): Niin, teidän korkea-arvoisuutenne: se _on_ sitä
merkillisempää. (Lyhyt vaitiolo.)
TUOMAS: No niin, syynä siihen on kenties ollut itse maan luonto ja nämä
kylmät, syksyiset sateet, jotka jo ovat viikkokausia kestäneet.
Seisoohan sumu nytkin ulkona kuin seinä ikään! Varmaan on moinen
ilmanala omiaan urhoollisimmankin sotajoukon mieltä masentamaan.
RAIMUND: Olette siinä aivan oikeassa, teidän korkea-arvoisuutenne. Nämä
maata laahovat pilvet, tämä puidenlatvoja hipova taivaankansi
painaa alas myös ihmis-ajatuksen, estäen sen vapaana ja rohkeana
luojansa autuaita asuinsijoja lähestymästä.
TUOMAS (välttelevästi): Siihen lisäksi näkymätön vihollinen, joka sumun
seasta, korpikuusten alta ja läpipääsemättömistä ryteiköistä
myrkytettyjä sulkanuoliaan singahuttelee. Minä ymmärrän: se saattaa
tehdä itse urhoollisen temppeliherrankin sydämen alakuloiseksi.
RAIMUND: Kuitenkin luulen minä, että pahan syyt ovat tällä kertaa
syvemmällä.
TUOMAS: Syvemmällä?
RAIMUND: Tarkoitan: harmaa taivas ja matala luonnonmuoto ovat olleet
vain sen sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden ulkonaisia
vertauskuvia, joka tällä retkellä alusta alkaen on jokaisen
ristinsoturin rintaa ahdistanut. Sanoinko haluttomuuden? Epäilyksen ja
epätoivon henki on kuvastunut heidän kasvoillaan.
TUOMAS: Epäilyksen? Epätoivon?--Niin, suokaa anteeksi, ritari Raimund,
mutta minä en ymmärrä, kuinka voi epäillä, kuinka _voi_ joutua.
epätoivoon se, jonka kilpeen taivas itse on näkymättömän lupauksensa
kirjoittanut.
RAIMUND: Luulin kuitenkin, että juuri te ymmärtäisitte sen, piispa
Tuomas.
TUOMAS (katsoo häneen): Tarkoitatteko _niin_, ritari Raimund?--Nyt
pyydän minä teitä ajatuksenne minulle aivan vapaasti ja peittelemättä
ilmaisemaan.
RAIMUND: Sen lupaan, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS: Siis: te olette tuon asianlaidan yhteydessä, minkä mainitsitte,
tullut retkellänne myös minua ajatelleeksi?
RAIMUND: Sitä en ole sanonut, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS: Ette, mutta minä arvaan sen sanomattannekin. Te olette kuullut
kuiskittavan ... siellä täällä ... leiritulien ääressä ja Hämeen
hyllyviä soita ratsastaessanne ... jotakin, jota te ette mielellänne
tahdo minulle ilmoittaa.
RAIMUND: _Dominus episcopus_: mitä se olisi?
TUOMAS: Kas niin, kertokaa se vaan minulle!--Te olette tuon
sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden yhteydessä, kuten te
sitä nimitätte, kenties kerran kaksi kuullut piispa Tuomaan nimeä
mainittavan.
RAIMUND: Saattaa niin olla, teidän korkea-arvoisuutenne.
TUOMAS: No niin?
RAIMUND (hetken mietittyään): Kerran ... pitkän, lokakuisen
päivämarssin päätettyämme ... kuulin levätessäni märällä maalla
vaippaani käärittynä ja tuijotellessani torkkuvin silmin riutuvaan
nuotiotuleen, jonka yli raskaat sadepisarat silloin tällöin syvästi
huokaavan hongan oksilta ropisivat ... silloin kuulin uneni lävitse
sanat: _piispa Tuomaan ilma_.
TUOMAS: Ah!--(Painaa kädellä sydäntään. Kuin itsekseen.) He olivat
oikeassa, he ovat oikeassa: piispa Tuomaan ilma ympäröi täällä
joka taholla meitä.
RAIMUND: Se oli nyt tietysti vain tuollainen tyhjä sanantapa.
TUOMAS (purskahtaen): Epäilemättä se oli sanantapa, tuollainen, joita
tuhma kansa keksii tuhansia! Mutta kysykää heiltä, niitä se merkitsee,
tiedustakaa kuormarengeiltä talleissa, vaatikaa vastausta
ratsupalvelijalta metsäpolulla, ja he hymähtävät teille vain
omituisesti ja mutisevat: piispa Tuomaalla ei ole onni mukanaan, piispa
Tuomas on syntynyt turmion tähden alla...
RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne...