KERTTU (selittäen vilkkaasti): Näät jos sinä nyt vielä yhteiset luvut
heille luet ja ne uudet jumalat heitä liittämään loihdit, niin silloin
heistä väkisinkin tulee mies ja vaimo...
HENRIK PYHÄ: Vaiti!--Kovimman kostoni uhalla käsken sinut Nousiaisiin,
missä sinun on kärsittävä sopiva kirkkorangaistus julkeasta
käytöksestäsi.
KERTTU (nakaten niskojaan): Entäpä minä en tule?
HENRIK PYHÄ: Silloin on esivallan käsi sinut saavuttava.--Ja mitä
mieheesi Lalliin tulee, joka noitia palvelee, kiviä ja pyhiä puita
kumartaa...
KERTTU (lyöden kätensä yhteen): Lalli?--Joka ei kumarra kuutakaan!
HENRIK PYHÄ: Tuon todistakoon hän kasteen ottamalla.--Ja nyt on minun
toimeni täällä päättynyt. Nyt pyydän minä vain talosta hevosen sekä
itselleni kohtuullisen kestityksen.
KERTTU (ynseästi): Kovasti on Lalli kieltänyt minun oudoille mitään
antamasta.
HENRIK PYHÄ: Siispä otan omin luvin ja maksan maan rahan mukaan.--
(Ingolle.) Taidatko kyyditä minut toiseen taloon?
INKO: Tottahan toki.
HENRIK PYHÄ: Ota sitten hevonen tallista ja heiniä hevoselle.--Minä
itse tyydyn leipäpalaseen.
INKO (epäröiden): Taitaa isäntä suuttua...
HENRIK PYHÄ: Tee, kuten käskin. Näethän, että kaikista korvaus
suoritetaan. (Laskee rahan pöydän nurkalle.)
KERTTU (pyyhkäisten rahat lattialle): Minäpä en huoli teidän
rahoistanne!
HENRIK PYHÄ: Vaimo, vaimo! Herra yhdessä ankaran kirkkokurin kanssa on
sinun kovan sydämesi pehmittävä.--(Ingolle.) Kuten käskin, tehtäköön.
INKO (jupisten): Menköön sitten sinun vastuullasi. (Ottaa leivän
tangosta.)
KERTTU: Väkivaltaa!
HENRIK PYHÄ: Ei, vaimo. Oman käden oikeutta vaan. (Ingolle.) Tule!
INKO: Etkö illasta siis?
HENRIK PYHÄ: Ennen aterioin taivas-alla kuin kieron naisen huonehessa.
--Menemme.
(Heittää viitan hartioilleen ja poistuu.)
INKO: Hyvästi, Sinikka, soreahius!
KERTTU: Kuuma tina kurkkuhusi!
SINIKKA: Milloin takaisin tulet?
KERTTU: Etkö lähde siitä, sudenruoka?
INKO: Aamulla tulen. Silloin on minullakin uusi jumala!
(Menee. _Sinikka_ seuraa häntä eteiseen. Palajaa hetken perästä
takaisin ja yrittää lähestyä äitiään. _Kerttu_ istuu rahilla
pöydän ääressä, kädet hervottomina sylissään ja huojutellen
ruumistaan edes takaisin ikäänkuin topertuneena siitä, mitä on
tapahtunut.)
SINIKKA (arasti): Äiti!
KERTTU ei vastaa.
SINIKKA (menee hitaasti karsinanpuolelle, vilkaisee vielä äitiinsä ja
ryhtyy koneellisesti värttinää vääntämään; pysähtyy työstään ja painaa
sydäntään): Äiti! Minulla on niin paha aavistus sydänalassa.
KERTTU ei vastaa.
(Vaitiolo. Kulkuset helähtävät pihalla.)
SINIKKA (rientäen ikkunaan): Äiti! Nyt ne menevät!
KERTTU ei vastaa.
SINIKKA (aukaisee ikkunaluukun ja katsoo lähtijöiden jälkeen niin kauan
kuin kuuluu kulkusten kilinää, joka heikkenee vähitellen; kuun valo
lankeaa hänen kasvoilleen): Äiti! Minä pelkään.
KERTTU (soinnuttomasti): Mitä, lapseni?
SINIKKA: Että Inko ei palaja.
KERTTU tuijottaa tylsästi eteensä.
SINIKKA (sulkee hitaasti ikkunaluukun, palajaa takaisin värttinänsä
ääreen, kehrää hetkisen ja hyräilee):
_Sinikan laulu_.
Kantoi tuuli purtta kahta
tuolle puolen Lemmenlahta;
pilvi kuun yli kulkee.
Tuonen pursi tuima pursi
korkeana kuohut mursi;
pilvi kuun yli kulkee.
Unten haaksi hauras haaksi
horjuu, vaappuu, jää jo taaksi;
pilvi kuun yli kulkee.
Iloinnenko taikka surren
nään ma Tuonen tuiman purren;
pilvi kuun yli kulkee.
Milloin heikon haavehahden?
Istuessa illoin kahden;
pilvi kuun yli kulkee.
(Painaa pään käsiinsä ja puhkeaa hiljaiseen nyyhkytykseen. Päre
pihdissä sammuu. Pitkä vaitiolo.)
LALLI (tulee mykkänä, synkkänä ja otsa rypyssä, istuu raskaasti rahille
lieden ääreen): Pimeässäkö täällä istutaankin?
KERTTU (nousee väsyneesti ja sytyttää päreen): Pianpa palasit.
LALLI: Palasin.--Mitä Sinikka itkee?
KERTTU: Mitä itkenee. Taitaa olla omat huolensa hänelläkin.--
(Vaitiolo.) Tapasitko tietäjän?
LALLI: Kotavuorella kohtasin hänet.
KERTTU: Tekikö taikojaan?
LALLI: Teki.
KERTTU: Mitä arvat osoittivat?
LALLI: Ei mitään hyvää hänen mielestään.
(Vaitiolo. Koko edellinen keskustelu on tapahtunut
vitkaan ja väsyneesti.)
KERTTU: Lienee tästä aika maata mennä.
(Puuhaa rankisten luona oikealla oviseinällä. _Lalli_ tuijottaa
synkkänä tuleen. _Sinikka_ pyyhkii karsinanpuolella.)
LALLI: Mitä Sinikka itkee?--(Katsoo ympärilleen.) Täällä on jotakin
tapahtunut. (Kukaan ei vastaa.) Joku on käynyt täällä?
SINIKKA: Pyhä mies meillä kävi.
KERTTU: Olihan tässä ruotsi ruoalla.
LALLI: Vai oli.
(Vaitiolo.)
KERTTU: Se ei ollutkaan näet mikään tavallinen kerjäläinen.
LALLI: Vai ei ollut kerjäläinen.
SINIKKA: Piispa se oli. Inko sanoi sen minulle.
KERTTU: Sama se oli, joka minutkin Kupittaalla kastoi. Se Henrikki.
LALLI (katkerasti): Lie sitten mieluvieras ollut!
KERTTU: Mikä lie ollut.--En toivoisi toisti tulevansa. (Vaitiolo.)
Minua kirkkokurilla uhkasi. Pitäisi muka sen vuoksi tehdä matka
Nousiaisiin.
LALLI: Vai pitäisi.
(Vaitiolo.)
KERTTU: Kovat oli vieraalla sanat sinullekin. Kasteelle käski ja kielsi
noitien kanssa seuraa pitämästä.
LALLI: Vai kielsi.
(Vaitiolo.)
KERTTU: Tyttäresikin väkisin kastaa tahtoi...
LALLI (säpsähtäen): Sinikan?--(Valittavalla äänellä.) Miksi he eivät
anna minun olla rauhassa? Kuin metsänpetoa minua ajetaan ja
ärsytetään.--(Vaitiolo.) Missä oli Inko?
KERTTU: Ingon se vasta kastanut olisikin ja nuoret yhteen liittänyt.--
(Vaitiolo.) Sitten kiroten lähti ja omin luvin tangosta leivän otti...
LALLI: Häh?
SINIKKA: Eihän pyhä mies ilmaiseksi mitään ottanut. Kaikesta maksun
jätti.
KERTTU: Mitä lie jättänyt!--Tallista hevosen vei...
LALLI (nousten): Hevosen!--(Vavahtavalla äänellä.) Karhuja on ennenkin
kaadettu...
KERTTU: Ja Ingon kyytimieheksi käski.--(Synkkä vaitiolo.) Tekee kait se
mitä tahansa, kun kuuluu sillä Ristin miekkamiehet takanaan olevan.
LALLI seisoo käsi nyrkissä ja vihasta vapisevana.
KERTTU: Ne lupasi tännekin lähettää.
LALLI: Pettääkö permanto? Kaatuuko katto pääni päällä? Enkö ole isäntä
enää? Eikö tämä ole minun kotini enää?--(Äkkiä hiljeten.) Ei. Tämä ei
ole minun tupani. Vieras käsi on käynyt täällä. Vieras isäntä istuu
pöydän päässä.--(Peittää kasvonsa.) Pois! Meillä ei ole täällä enää
mitään tekemistä.--(Vaitiolo.) Mies mierolle! Vaimo ja lapsi
kerjäämään!--Nyt menee tuhkaksi minun maailmani.--(Tahtoo hurjistuneena
temmata kekäleen liedestä. _Kerttu_ ja _Sinikka_ estävät häntä. Nojaa
raueten lieden patsaaseen.) Kovasti koettelee kohtalo minua. Poikani
sotaan sortuivat. Kolme kaunista poikaa kaasi karjalainen.--. Minä olen
väistynyt ja väistynyt. Minä en tarvinnut enää paljon tilaa itselleni.
Minä tahdoin elää rauhassa ihmisten kanssa, sillä minä taistelin kera
taivahisten. Pienentyi elämän piiri minun ympärilläni. Humisi raskaasti
korpi kaikkialta. Oli yksi tuike kultainen talviyössä: minun kotini.--
(Säpsähtäen.) Nyt ne tulevat tännekin. Ne tulevat suoraan minun
pesälleni. Mutta minä en väisty enää. Minä taistelen. Minä taistelen
vielä tuonen tuolta puolen.--(Hoippuen seinää vasten.) Kirves! Missä on
minun kirveeni? Verta! Verta! Maksa maalle! Minä _halajan_ katsoa, mitä
he ovat syöneet minun pöydältäni.
SINIKKA: Isä! Mehän täällä vaan olemme.
LALLI: Olet oikeassa.--Nyt nähdään, tokko potkee miehen suksi. (Syöksee
ulos kirves kädessään.)
KERTTU: Et enää saavuta heitä.
Esirippu.